Murmelin ajo.
Vehnäjauhoja ja perunoita, teetä ja omenoita kolmasti päivässä, se
järjestys lopulta menettää viehätyksensä. Ei kalakaan voinut kokonaan
korvata lihan puutetta. Kuonab ja Rolf siis eräänä päivänä lähtivät
oikealle riistaretkelle. Suuren riistan ajat olivat Asamukin seuduilla
olleet ja menneet, mutta monenlaisia pieniä otuksia vielä oli, eikä
mitään sen runsaammin kuin murmelia, maanviljelijän vihollista. Syystä
sitä vihattiinkin. Jokainen murmelinkolo oli vaara hevosen koivelle.
Kerrottiin sekä hevosten taittaneen säärensä että ratsumiesten niskansa,
kun ratsun jalka oli sattunut sorkahtamaan moiseen vaaralliseen reikään.
Sitä paitsi jokainen murmelinpesä oli hävityksen pyörännapa, milloin se
oli, niinkuin se enimmäkseen oli, keskellä vainiota. Epäilemättä
vahingoita paljon liioteltiin, mutta maanviljelijät kuitenkin olivat
jotenkin yksimielisiä siitä, että murmelit olivat maanvaiva.
Vaikka monikin maanviljelijä taisi harmitella, kun intiani kävi hänen
maallaan viiriäisiä[7] ampumassa, niin näki hän aina mielihyvin hänen
tulevan murmeleita tappamaan.
Ja intiani piti tätä jyrsijää luvallisena otuksena ja mitä
herkullisimpana syötävänä.
Rolf katseli uteliaasti, kun Kuonab, ottaen jousensa ja nuolensa, sanoi
mentävän tuoreen lihan pyyntiin. Vaikka oli montakin vainiota, jossa oli
murmeleita, niin he varovasti kulkivat vainiolta vainiolle, tähyten
vihannalta aukealta tummanruskeita pilkkuja, jotka tietenkin olisivat
murmeleita rehunhakumatkoilla. Viimein he löysivätkin erään, yhden
suuren ja kaksi pientä liikkuvaa ruskeaa esinettä apilan seassa.
Suurempi nousi vähän väliä takajaloilleen, alati vaaralle valppaana.
Vainio oli laaja, lakea ja suojaton; mutta aivan lähellä sitä puhtaampaa
paikkaa, jossa epäilemättä pesä oli, oli vähän harjannetta, josta Kuonab
päätti olevan lähestyessä apua.
Rolfin tuli pysyä piilossa ja antaa eräitä intianilaisia merkkejä, joita
metsästäjä voisi noudattaa, kun otukset katosivat näkyvistä. Kun hän
nyökkäsi päätään, niin se merkitsi "eteenpäin"; kun kätensä kohotti,
kämmen eteenpäin, "seis!" Kun kuljetti kättään sivuttain, vyötärön
tasalla, "kaikki hyvin"; kun etusormensa ojensi eteenpäin, sitten
taivutti alaspäin, niin se merkitsi "mennyt reikään". Mutta Rolfin ei
pitänyt tehdä mitään merkkiä eikä liikkua, paitsi kun intiani teki
kysymyksen merkin, s.o. viittasi kädellään, sormet harallaan, kämmen
eteenpäin.
Kuonab palasi sitten metsään ja kiersi kiviaidan taitse maapankon taa,
ja vasta sitten hän lähti apilapeltoon, ryömien suullaan niin matalana,
ettei häntä vähääkään näkynyt paitsi paljoa ylempää, vaikka apila oli
vain jalan korkuista.
Sillä tavalla hän pääsikin matalan maapankon luo, joka oli pesän takana,
sen asukkaitten häntä huomaamatta. Mutta nyt tuli pula. Hän ei nähnyt
ainoatakaan. Varmaan ne vielä olivat jousen kantomatkaa kauempana, ja
vaikeata oli saada niitä lähestymään pesää niiden samalla siihen
hyökkäämättä. Mutta hän keksi keinon, kohotti toista kättään ja teki
kysymyksen merkin ja Rolfia katsellen sai tältä vastauksen: "Kaikki
hyvin, siellä ne ovat." Rolf kuljetti kättään vaakasuoraan, yksi sormi
vakaasti osottaen. Sitten hän odotti hetkisen ja teki uudelleen saman
merkin ja sai tarkalleen saman vastauksen.
Hän tiesi, että etäisen ihmisen liikkeet sattuisivat emomurmelin
silmään; se kohoaisi pystyyn takajaloilleen nähdäkseen, mitä se oli, ja
kun se toisen kerran tapahtuisi, niin se alkaisi liikkua, vaikk'ei juuri
hätääntyneenä, pesää kohti ja kutsuisi poikaset mukaansa.
Metsästäjän ei tarvinnut kauaa odottaa. Hän kuuli emän kimakan
varottavan vihellyksen, sitten iso murmeli loikki, luntusteli näkyviin,
pysähtyen väliin haukkaamaan tai ympärilleen katsomaan. Heti sen takana
olivat molemmat lihavat penikat. Päästyään pesänsä lähelle ne
rauhottuivat ja alkoivat taas syödä, pennut aivan pesän suulla. Kuonab
silloin asetti tylpän lintunuolen jousensa jänteelle ja kaksi muuta
varalle. Kohottaen itseään niin vähän kuin suinkin hän jännitti jousen.
Tsipp! tylppä nuoli kolkkasi pentua kuonoon, niin että se mukeltui
nurin. Toinen hypähti ihmeissään ja nousi pystyyn. Niin teki emäkin.
Tsipp! singahti toinen nuoli, toinen pentu potkimassa. Mutta emä livahti
kuin salama pesänsä maanalaiseen suojaan. Kuonab tiesi, ettei se ollut
häntä nähnyt ja että se luultavasti hyvin pian tulisi esiin. Hän odotti
jonkun aikaa; sitten lihavan vanhan apilavarkaan tumpura kuono osaksi
tuli näkyviin; mutta se ei riittänyt laukausta varten, eikä se näyttänyt
vähääkään aikovan tulla sen kauemmaksi. Intiani odotti, tekisi mieli
sanoa hyvinkin kauan, teki sitten vanhan kepposen. Hän alkoi viheltää
vienoa matalaa säveltä. Lieneekö murmeli luullut sitä jonkun naapurin
kutsuksi, vai muutoinko vihellys oli siitä niin kaunista, siitä ei
tietoa, mutta se pian teki, niinkuin sen sukupuolen aina on tapana,
nousi reiästä hitaasti ja yhä korkeammalle, kunnes se oli puoleksi
ulkona, pystyssä istuen ympärilleen katsellen.
Nyt oli Kuonabin hetki tullut. Hän jännitti nyt väkäteräisen
metsästysnuolen kärkeen saakka ja tähtäsi murmelia olan taa. Tsipp!
varsi lävisti murmelin ja minutissa päätti sen päivät ja paikalla esti
tuon vaistomaisen reikään ryntäämisen, jonka kautta niin moni murmeli
livahtaa metsämiehen käsistä kuolettavasti haavotettunakin.
Kuonab nousi nyt seisomaan salaamatta itseään kauempaa ja viittasi
Rolfille, joka tuli juoksujalkaa. Kolme lihavaa murmelia tiesi tuoreen
lihan runsautta viikoksi, ja ne, jotka eivät ole sitä maistaneet, eivät
osaa aavistaakaan, mitä herkkua nuori lihava apilalla ruokittu murmeli
on, pannussa perunain keralla paistettuna ja nuotiotulen ääressä
tarjottuna metsämiehelle, joka on voimallinen ja kelpo-lailla nälissään.