Ukkosilma ja puutulukset.
Kun Rolf ensi kertaa näki wigwamin paikan, niin hän ihmetteli, miks'ei
Kuonab ollut sitä asettanut jonnekin lammen lähettyville, mutta pian hän
oppi, että on parasta, kun on aamuaurinko, iltapäivällä varjo, suoja
pohjois- ja länsituulia vastaan.
Molempien ensimäisten seikkain totuus kävi ilmi melkeinpä joka päivä;
mutta pari kolme viikkoa kului, ennenkun viimeksi mainittu selvisi.
Aurinko sinä päivänä nousi ruskottavalle taivaalle, mutta katosi piankin
paksun pilvenpankon taa. Tuulta ei ollut ja huomeneksen jälkeen päivä
kävi helteisemmäksi ja painostavammaksi. Kuonab varustautui myrskyn
varalle; mutta se tulikin odottamattomalla voimaila, luoteen ilmalta
puhuri semmoinen, että se olisi repinyt koko kodan ilman ison kallion
suojaa. Sen suojassa tuskin tuntui hengähdystäkään, mutta puolensadan
askeleen päässä kaksi puuta hankasi toistaan, ja myrskyssä ne raappivat
toisiaan niin rajusti, että maahan varisi hienoja savuavia puunpirstoja,
jotka ilman sadetta varmaan olisivat roihun sytyttäneet. Ukkonen oli
kova ja sitä kesti kauan ja vettä kaatui maahan tulvanaan. Sadetta
vastaan oli varustukset, mutta ei tulvaa vastaan, joka ryöppysi pitkin
kallion kylkeä, kastellen kodassa kaiken paitsi vuoteita, jotka, neljä
tuumaa maata korkeammalla ollen, olivat hyvässä korjuussa; ja niillä
maaten majan molemmat asukkaat kärsivällisesti taikka kärsimättömästi
odottelivat, pahan ilman pauhatessa kaksi kastavaa tuntia. Sateen jymy
muuttui sitten rapinaksi; pauhu märäksi viuhtomiseksi; myrskykuuro kuoli
pois jättäen möykkyiselle taivaalle muuttelevia sinilaikkoja ja kaiken
luonnon tyyneksi ja hymyileväksi, mutta voih kuinka märäksi! Tietysti
tuli oli sammunut ja kaikki puut kastuneet. Kuonab veti pienestä kolosta
vähän kuivaa ketripuuta ja otti hyllyltä tuluksensa, piikiven ja
teräksen, tulta tehdäkseen; mutta samalla ilmestyikin arveluttava
vaikeus, -- taula oli kastunut ja siis kelvoton.
Tulitikkuja ei silloin vielä ollut olemassakaan. Piihin ja teräkseen
luotti jokainen tulta tehdessään, mutta taula oli välttämätön, eikä
tulesta nyt toivoakaan; ainakin Rolf niin luuli.
"Nana Boju oli karkeloimassa", sanoi intiani. "Näitkö, kuinka se teki
tulen noilla hankaavilla puilla? Saman se opetti isillemmekin, ja sillä
tavalla me teemme tulta, kun valkoisen miehen vehkeet pettävät."
Kuonab sitten leikkasi kaksi kuivaa ketripuun palasta, toisen
kolmeaneljännestuumaa vahvan ja kahdeksaatoista tuumaa pitkän, pyöreän
ja kummastakin päästä terävän. Toinen puunpala oli puolen tuuman
vahvuinen ja latuska. Latuskaan palaan hän teki loven ja loven päähän
kuopan. Sitten hän kankeasta kaarevasta kepistä ja sarvaannahkarihmasta
teki jousen, valitsi pienen männynoksan ja kaivoi siihen puukon kärjellä
vähäisen kolon. Siinä olivat puutulukset, mutta vielä olivat puut
hankittavat, valkea ladottava ja kaavittava kuivaa puupötyä sytykkeeksi.
Sitäkin saatiin ketripuusta, sekaan kaavittiin kuortakin, ja jauho
kieritettiin parin tuuman palloksi. Siinä oli nyt sytykekin ja kaikki
valmiina. Kuonab kiersi jousenjänteen kertaan pyöreän kalikan ympäri,
pisti kalikan toisen pään latuskan paalikan koloon ja yläpäähän sovitti
männynoksan, niin että kalikka seisoi vakavasti kahden navan välissä.
Sitten hän alkoi vetää jousta edes takaisin, hitaasti, vakaasti, kunnes
pyörivä kalikka jauhoi kuopastaan savuavaa mustaa pölyä. Sitten
nopeammin, kunnes savua nousi hyvin vahvalti ja kuoppa oli pölyä
täynnään. Nyt hän kohotti latuskaa paalikkaa ja löyhyytteli
kädellään pölyä, kunnes näkyi hiilen hehkua. Sen päälle hän pani
ketrijauho-sytykkeen ja puhalsi hiljaa, kunnes syttyi liekki, ja pian
oli wigwamissakin valkea.
Koko aika, puupalain nostamisesta loimuavaan valkeaan saakka, ei ollut
minuttiakaan.
Se on intianien vanha keino; Rolf oli siitä usein kuullut puhuttavan
kuin puolena satuna; mutta hän ei ollut vielä koskaan sitä nähnyt, ja
mikäli hän oli kirjoista lukenut, piti sen kysyä tunnin tai parin kovaa
työtä, eikä vain moniasta sukkelaa temppua ja muutaman sekunnin aikaa.
Pian hän oppi sen itsekin, ja seuraavina vuosina hän saattoi, niin
kummalta kuin se kuuluukin, opettaa saman tempun monelle intianillekin,
joka oli sen unohtanut, valkoisen miehen kätevämpiin tuluksiin
totuttuaan.
Samana päivänä metsään mennessään he näkivät kolme puuta, joihin salama
oli myrskyn aikana iskenyt, ja ne olivat kaikki tammia. Rolfin mieleen
silloin juolahti, ettei hän ollut koskaan nähnyt salaman iskevän muihin
puihin kuin tammiin. "Onko se totta, Kuonab?"
"Ei, on niitä monta muutakin. Salama iskee useimmin tammeen, mutta iskee
se petäjäänkin, saarneen, hemlokkiin[6], niinipuuhun ja moneen muuhun.
Vain kahteen puuhun en ole nähnyt koskaan iskevän, balsamikuuseen ja
koivuun."
"Miksi ne välttävät?"
"Piennä poikasena kuulin isältäni syyksi sen, että ne olivat suojelleet
ja lämmittäneet Tähtityttöä, joka oli Ukkoslinnun sisar."
"Siitä en ole koskaan kuullut, kerro."
"Ehkä toiste, ei nyt."