Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.
_Se on saamattomista saamattomin, joka ei ole kuningas jossain pienessä
kolkassa, sano' Si Sylvanne_.
Se joka on sinulle vääryyttä tehnyt, ei koskaan anna sinulle anteeksi,
ja se taas, joka on sinua auttanut, pysyy ainiaan suosiollisena. Ei
tosiaan ole mitään, joka siihen määrään toiseen kiinnittää kuin tieto,
että on tuota toista auttanut.
Kuonab auttoi Rolfia ja siten kiintyi häneen enemmän kuin moneen
naapureistaan, joiden kanssa hän oli ollut vuosia tuttava; hän milt'ei
alkoi vieraastaan pitää. Sattumoisin he olivat yhteen joutuneet, mutta
sangen pian ilmeni, että heidän välillään oli syntymässä ystävyys. Rolf
oli vielä liian lapsellinen ajatellakseen etäisempää tulevaisuutta, ja
niin oli Kuonabkin. Useimmat intianit ovat vain isoja lapsia.
Mutta yhtä asiaa Rolf kuitenkin ajatteli -- hänellä ei ollut oikeutta
elää Kuonabin majassa, hankkimatta kohtuullista osaa jokapäiväisistä
tarpeista. Kuonab hankki elantonsa osaksi metsästyksellä, osaksi
kalastuksella, osaksi vasuja myymällä ja osaksi tilapäisellä työllä
naapureissa. Rolf ei vielä ollut oppinut maankulkurin tavoille, ja kun
hänelle selvisi, että hän ehkä tulisi viettämään kaiken kesää Kuonabin
kanssa, niin hän sanoi suoraan:
"Antakaa minun olla täällä pari kuukautta. Minä teen taloissa työtä osan
ajastani ja ostan ainakin mitä itse tarvitsen." Kuonab ei sanonut
mitään, mutta heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja poika tiesi, että
se oli hyvä.
Rolf vielä samana päivänä lähti Obadiah Timpanyn taloon ja tarjoutui
päivätyöhän, viljavainioita ja juurikasvimaita muokkaamaan. Kukapa
maanviljelijä ei ilomielin ottaisi apua toukoa tehdessään tai
elonkorjuun aikana? Kysymys oli vain siitä, mitä hän taisi tehdä ja
paljonko hän tahtoi? Ensimäisestä oltiin pian selvillä; kaksi dollaria
viikossa oli siihen aikaan tapana maksaa pojille; ja kun hän suostui
ottamaan osan luonnontuotteina, niin hän oikeastaan sai kolme dollaria
viikossa ja vielä ravinnon ja asunnon. Ruokatavarat olivat yhtä halvat
kuin palkatkin pienet, ja viikon kuluttua Rolf kantoi leiriin säkillisen
kaurajauhoja, säkillisen vehnäjauhoja, karpion perunoita, omenoita ja
dollarin rahaa. Dollari meni teehen ja sokeriin, ja kaiken kaikkiaan
koko saalis riitti heille kummallekin kuukauden; Rolf siis saattoi
hyvällä omallatunnolla jäädä wigwamiin.
Oli tietysti mahdotonta estää Myanoksen juoruavaa pikkukaupunkia
saamasta tietää ensinnäkin, että intianilla oli valkoinen poika
toverina, ja myöhemmin, että tämä poika oli Rolf. Naapureissa väiteltiin
siitä paljon. Toisten mielestä sitä ei pitänyt sallia, mutta Horton,
joka omisti sen maan, jolla Kuonabin wigwami oli, ei nähnyt mitään syytä
sekaantua asiaan.
Mutta Ketchura Peck, vanhapiika, näki monta ja mitä parasta syytä. Hän
oli tyttö, jolla oli tehtävä, ja hän väitti, että oli häpeä antaa
jumalattoman pakanan kasvattaa kristittyä nuorukaista. Se tuotti hänelle
melkein yhtä monet tuskat kuin Keski-Afrikan pakanat, joilla ei ole
sunnuntaikouluja eikä vaatteita juuri enempää kuin kirkkojakaan. Kun hän
ei saanut Peck pastoria eikä Knapp vanhinta asiaan puuttumaan, eikä
uskaltanut toivoa omain rukoustensakaan kovin pian auttavan, niin hän
päätti tehdä rohkean teon "monen unettoman yön ja rukouksen jälkeen",
nimittäin kantaa piplian pakanan omaan linnaan.
Niinpä hänet eräänä kauniina kesäkuun aamuna nähtiin sievoisena ja
somistettuna, -- omasta mielestään, peilin edessä huuliaan
hymistellessään, melkein kirkastettuna -- liihottelemassa Piipunvarren
lammelle, raamattu kädessä ja silmälasit puhtaiksi pyyhittyinä, valmiina
lukemaan villiytyneelle soveliaita raamatun paikkoja.
Hän oli täynnään lähetysintoa Myanoksesta lähtiessään, ja melkein
täynnään Puutarhakadun tielle saapuessaan; mutta tämä into vuoti
pahasti, ja metsät näyttivät niin pelottavilta ja autioilta, että hän
ihmetteli, olikohan naisilla oikeutta ruveta lähetyssaarnaajiksi. Kun
lampi tuli näkyviin, niin se hänen mielestään oli niin epämiellyttävän
toisenlaista kuin Myanos, ja missäs oli intianin koti? Huutaa hän ei
uskaltanut; hän tosiaan alkoi toivoa, että olisi ollut taas kotona,
mutta velvollisuudentunto vei häntä vielä kokonaista viisikymmentä
askelta pitkin lammen reunaa, ja sitten hän tuli ylipääsemättömän
kallion äkkijyrkän törmän eteen, joka selvään sanoi: "Seis!" Nyt täytyi
palata, taikka päästä törmän päälle. Hänen jenkkiläinen
itsepintaisuutensa sanoi: "Koeta ensin päästä törmän päälle," ja nyt
alkoi pitkä vaivaloinen kapuaminen, joka ei päättynyt, ennenkuin hän oli
tullut korkealle paljaalle kalliolle, jonka toinen puoli vietti aivan
jyrkkään ja jolle näkyi kylä ja meri.
Mikä hänen ilonsa lieneekään ollut, kun koti taas näkyi, sen äkkiä
tukahutti kauhistuttava keksintö: hän oli aivan intianin kodan päällä ja
sen molemmat asukkaat näyttivät niin peräti, niin kauhistuttavan
villeiltä, että hän oli kiitollinen, kun he eivät häntä huomanneet. Hän
paikalla teki takaperon, mutta sen verran toinnuttuaan, että jälleen
uskalsi alas tirkistää, hän näki jotain käristymässä valkean edessä --
"hennon käsivarren, jossa oli käsi ja viisi sormea", kuten hän
jäljestäpäin sanoi, ja "tuskan kauhistus tuli hänen ylitseen". Niin
niin, olihan kuultu, että semmoistakin tapahtui. Kun vain pääsisi
turvassa kotiin! Miksi hän olikaan näin kiusannut kaitselmusta? Hän
peräytyi hiljaa ja rukoili vain, että pääsisi pakoon. Mitä, viemättä
edes perille raamattua? Synti olisi palata se mukanaan! Kallionkoloon
hän sen pisti, ja sitten, ettei tuuli veisi irtaimia lehtiä, asetti
kiven sen päälle ja pakeni tästä kamalasta paikasta.
Iltasella, kun Kuonab ja Rolf olivat ateriansa päättäneet -- heillä oli
leipää ja paistettua pesukarhua, -- niin ukko nousi kalliolle taivasta
katsomaan. Hänen silmänsä keksi paikalla kirjan, joka selvästikin oli
siihen huolin peitetty ja siis kätkössä. Kätkö on intianille pyhä. Hän
ei siihen koskenut, mutta kysyi myöhemmin Rolfilta: "Sinunko?"
"Ei."
Varmaan se oli jonkun omaisuutta, joka aikoi palata sen ottamaan, he
siis jättivät sen rauhaan. Se jäi siihen moneksi kuukaudeksi, kunnes
tulivat talvien myrskyt, repivät irti kannet, hajottivat lehdet, mutta
kuitenkin jättivät tähteitä, joista kirja myöhemmin monien aikain
perästä tunnettiin ja voitiin sen mukaan antaa vuorelle se toinen nimi,
joka sillä on vielä tänä päivänä -- "Pipliakallio, jolla Kuonab, Cos
Cobin poika asui."