Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.
Yö laskeutui Asamukin metsille ja wigwamissa molemmat asukkaat
paraillaan söivät illallistaan, porsaanlihaa, papuja ja teetä --intiani
ei suinkaan halveksinut valkoisen miehen ylellisyystavaroita, -- kun
niityn puolelta samalla alkoi kuulua omituista "japp-jurr'ia". Koira
muristen kavahti pystyyn. Rolf näytti ihmettelevän, mutta Kuonab sanoi:
"Kettu", ja käski sitten koiraa olemaan hiljaa.
"Japp-jurr, japp-jurr", ja sitten "jurr jiau", kuului kerta toisensa
jälkeen. "Voisimmeko sen saada?" sanoi nuori erämies innoissaan. Mutta
intiani pudisti päätään.
"Nahka huono tähän aikaan. Ja tuo on sitä paitsi naaras, poikaset
mäensyrjässä."
"Mistä sen tiedätte?" kysyi toinen ihmeissään.
"Kuuleehan sen, että se on naaras, koska se sanoo:
"Japp jurr.
"Jos se olisi koiras, niin se sanoisi [matalammalla äänellä]:
"Japp jurr.
"Ja sillä on poikaset, koska kaikilla on tähän aikaan vuotta. Ja ne ovat
mäen kupeessa, sillä se on lähin paikka, missä on ketun pesiä, ja ne
enimmäkseen pysyvät kukin omilla metsämaillaan. Jos vieras kettu tulisi
metsästämään tämän parikunnan olinpaikoille, niin täytyisi sen tapella.
Se on metsäneläimien tapa, jokaisella on oma juoksualueensa, ja sen
puolesta se tappelee semmoistakin ulkolaista vastaan, jota se muualla
pelkäisi. Se tietää olevansa oikeassa -- se sitä rohkaisee, toinen
tietää olevansa väärässä -- se sitä heikontaa." Se oli intianin käsitys
asiasta, vaikkei hän sitä lausunutkaan näin yhdellä kerralla, ja Rolf
itsekseen jatkoi ajatusta. Hän muisti erään tapauksen, joka oli aivan
samanlainen.
Heidän pientä Skookum koiraansa oli Hortonin talon koira monta kertaa
ryvettänyt, kun se isäntäänsä seuraten oli pihaan tullut. Hortonin koira
oli voimallisempi, ei kysymystäkään. Mutta Skookum oli kaivanut maahan
luun niityn laitaan muutaman pensaan alle, ja seuraavana päivänä vihattu
Hortonin koira ilmestyi paikalle. Skookum vartioi sitä epäluuloisena ja
peläten, kunnes oli melkein varma, että vihamies oli haistanut kätketyn
ruo'an ja aikoi lähteä sitä ottamaan. Skookum, jonkun vaistomaisen
tunteen rohkaisemana, hyökkäsi esiin niskakarvat pystyssä, hampaat
kiiltäen, seisahtui kätkönsä päälle ja sanoi selvimmällä koirakielellä:
"Tähän et koske, niin kauan kun minä olen elävien joukossa!"
Ja Hortonin koira, joka oli tottunut sortamaan pientä keltaista
penikkaa, murisi halveksivasti, kynsi takakoivillaan, haisteli toisen
viereisen pensaan ympärykset, ja väittäen sitten ei mitään nähneensä
eikä huomanneensa lähti pois toiselle suunnalle.
Mikä muu siltä olisi rohkeuden vienyt kuin tieto siitä, että se oli
väärässä?
Jatkaen sitten kesti-isäntänsä puhetta Rolf sanoi:
"Luuletteko niiden ymmärtävän, että varkaus on synti?"
"Kyllä, kun asia on oman heimon keskeinen. Kettu ottaa mitä vain saa
linnulta, kaniinilta ja heinäkurpalta, mutta se ei mene kauas toisen
ketun metsästysmaille. Se ei mene toisen ketun koloon, ei koske sen
poikasiin, ja jos se löytää kätkön, jonka toinen kettu on merkinnyt,
niin se ei siihen kajoa paitsi aivan nälkään kuolemaisillaan."
"Miten ne ruokaa kätkevät ja miten kätkön merkitsevät?"
"Tavallisesti ne peittävät sen lehdillä ja mullalla, ja ainoa merkki on
niiden oma haju. Mutta se on kylläkin väkevä, ja joka kettu sen tuntee."
"Rakentaako susikin kätköjä?"
"Kyllä, susi, kuguari, portimo, orava, sininärhi, varis, pöllö, hiiri,
kaikki tekevät ja jokaisella on oma merkintätapansa."
"No mutta jos kettu löytää suden kätkön, varastaako se sen?"
"Aina. Ketun ja suden välillä ei ole mitään lakia. Ne käyvät aina sotaa.
Vain ketun ja ketun ja suden ja suden välillä on laki."
"Se on sitten samalla tavalla kuin ihmistenkin kesken, eikö niin? Mekin
sanomme: 'Ei sinun pidä varastaman', mutta kun sitten varastetaan
intianilta maat ja ranskalaiselta laivat, niin sanotaan: 'Niin, mutta se
ei olekaan varastamista, kun ottaa viholliselta, se on rehellistä
kauppaa'."
Kuonab nousi heittääkseen tuleen muutaman risun, kävi sitten kääntämässä
wigwamin savureiän kannen, sillä tuulikin oli kääntynyt, ja kansi oli
käännettävä, jotta savureikä vetäisi. He kuulivat taas monta kertaa
saman kimakan "japp jurr'in" ja jonkun kerran matalammankin äänen, joka
ilmaisi koiraksenkin olevan majan lähitienoilla, epäilemättä etsimässä
ruokaa kotiin viedäkseen.