Muiston harppu ja intianin rumpu.
Kuonabin tapana oli aamulla varhain kasteen aikana lämmittää tulen
ääressä rumpuaan virittääkseen sen. Kosteina päivinä kalvo oli niin
löyhtynyt, että sidesuoniakin täytyi kiristää. Mutta eräänä päivänä, kun
suonet oli jännitetty ja kalvo lämmitetty, se äänsi niin kimakasti, että
Rolf kääntyi kysymään, ja räiskis kalvo ratkesi halki.
"Se olikin vanha; teen uuden", virkkoi omistaja, ei muuta.
Rolf sai samana aamuna nähdä, kuinka se rakennettiin. Neljän tuuman
vahvuisesta hikkorivesasta katkaistiin kuuden jalan pituinen kappale ja
tämä sitten vuoltiin siten, että siitä tuli kolmea tuumaa leveä,
keskeltä yhtä tuumaa vahva sälkö, syrjiltä ohut, toinen puoli latuska,
toinen pyöristetty. Sälkö sitten taivutettiin suureksi vanteeksi, niin
että latuska puoli tuli sisään päin, vannetta pehmitettiin kuumassa
höyryssä ja vedessä, ettei se katkennut, jonka jälkeen sitä vähitellen
supistettiin, kunnes silmukka oli viittätoista tuumaa läpi mitaten. Päät
vuoltiin ohuiksi ja sidottiin päällekkäin raa'asta vuodasta leikatuilla
nauhoilla, jotka oli vedessä pehmitetty.
Parkitsemattomasta valkohäntähirven nahkasta tulee paras rumpukalvo,
mutta kun sitä ei ollut, niin Kuonab otti varastoistaan kallion alta
vanhan vasikannahkan. Se sai olla yön lammessa likoamassa, jonka jälkeen
karvapuolelle ripotettiin sammuttamatonta kalkkia ja valeltiin vettä.
Seuraavana aamuna karva lähti helposti kaapimalla. Kun sitten kaikki
rasva ja irtaimet säikeet oli vuodasta poistettu, asetettiin vanne sen
päälle ja vuodasta leikattiin pyöreä kappale, joka oli vannetta joka
puolelta noin viittä tuumaa leveämpi. Tämän reunan läpi pujoteltiin
vankka raa'asta nahkasta leikattu nauha, jota sitten kiristettiin kuin
kurenauhaa, kun nahkan reunat oli taivutettu vanteen yli. Sitten
jännitettiin rummun taustan poikki neljästä kohdasta piukat kielet, niin
että ne keskeltä kulkivat toistensa poikki ja syntyi kahdeksan puolaa.
Näitten ylitse ja alitse jännitettiin keskelle vielä viimeinen kieli,
jolla kalvoa voitiin jännittää niin paljon kuin haluttiin. Kun se oli
kuivanut, niin se olikin hyvin kireällä, ja raaka nahka kovettuessaan
sai melkein metallisen soinnun.
Rolf tunsi omituisen mielenliikutuksen, kun intiani sitä peukaloi. Mikä
hänen luonteessaan siihen vastasi? Hän ei tiennyt sen enempää kuin joku
sotamieskään tai pelastusarmeijalainen, mikä ihmeen voima ison rummun
kalvossa on, kun se saa sielunkin väreilemään. Mutta voima siinä on,
eivätkä viisaat takerru syytä kummeksumaan, vaan käyttävät sen tehoa
kukin tarkoituksiaan varten, kuningas, joka vallitsee armeijaa,
saarnamies, joka johtaa pelastusarmeijaa, ja loitsija, joka tahtoo
hallita miehen punaisen kohtaloita.
Kuonab vihdoin lauloi laulunsa entisistä ajoista, kun hänen kansansa,
Wabanakit, päivännousun miehet, tulivat länteen tiensä taistellen,
kunnes omistivat kaiken maan aina suureen Shatemukiin saakka, jota
valkoiset sanovat Hudsoniksi. Ja laulaessaan hän herätteli muistoaan,
kunnes se avasi hänen sydämensä. Intiani sai vaiteliaisuuden maineen
siitä, miten hän joissakin tiloissa käyttäytyi. Muukalaisia kohtaan
intianit ovat vaiteliaita, umpimielisiä ja arkoja. Mutta keskenään he
ovat niinkuin muutkin ihmiset, toiset hyvinkin puheliaita. Ja Rolf
huomasi, että harvasanainen Kuonabkin saattoi wigwamin kodikkaisuudessa
puhua hyvinkin avomielisesti, kun oikeata kieltä oli kosketeltu juuri
oikealla tavalla.
Wabanakin laulu sai Rolfin kysymään: "Asuiko teidän sukunne aina
täällä?" Ja sitten hän kappale kappaleelta sai kuulla hänen kansansa
kohtalon.
Kauan ennen valkoisen miehen tuloa Sinavat voittivat tämän maan ja
omistivat sen Kuinnuhtekutista Shatemukiin saakka. Mutta sitten tulivat
valkoiset, Manhattanista hollantilaisia ja Massachusettsista
englantilaisia. Ensin he solmivat liittoja, sitten he keskellä rauhaa
kokosivat sotajoukon ja hyväkseen käyttäen aselepoa ja sydäntalven
juhlaa, jota kaikki heimot olivat tulleet viettämään valleilla
ympäröityyn Petukuapenin kaupunkiin, piirittivät sotaväellään koko
kaupungin, sytyttivät talot palamaan ja teurastivat niiden asukkaat
lumikinoksiin kuin karjan, heidän yrittäessään paeta palavista taloista.
"Tuolla oli isäini suuri kylä", ja intiani osotti kädellään tasaista
paikkaa, joka näkyi neljännesmailin päässä, Stricklandin niityn ja
vuorenselänteen välillä. "Tuolla oli mahtavan Amogeronen talo. Hän oli
niin rehellinen, että luuli kaikkien muittenkin ihmisten olevan
rehellisiä, siis hän luotti valkoisiinkin. Tuo pohjoisesta tuleva tie
oli mokkasinipolku, ja siinä paikassa, jossa se haarautuu Cos Cobiin ja
Myanokseen, juoksi sillä sinä yönä nilkkaan saakka verta. Tuolta
matalalta mäeltä tänne saakka lumi oli ruumiita mustanaan."
"Niin, montako sai surmansa? Tuhatkunta, enimmäkseen vaimoja ja lapsia.
Montako hyökkääjistä kaatui? Ei ainoatakaan. Kuinka olisi kaatunutkaan?
Olihan se rauhan aika. Meikäläiset eivät tienneet mitään -- olivat ilman
pyssyjä. Vihollinen oli väijytyksessä."
"Urhoollinen Mayn Mayano vain pääsi pakoon, sama joka oli katkerasti
vastustanut päällikköä, kun rauha tehtiin, Taisteleva Sagamori, siksi
englantilaiset häntä sanoivat. Hänelle oli nyt kaikki julki sotaa.
Monta, monen monta päänahkaa hän otti. Hän ei koskaan pelännyt
kahdenkertaistakaan joukkoa, ja hän voitti ja voitti, kunnes kävi
varomattomaksi. 'Yksi intiani sagamori on parempi kuin kolme valkoista',
hän ylpeästi kehui ja osotti sen jos kuinka monta kertaa todeksi. Mutta
kerran hän päivänä pahana vain tomahaukki aseenaan hyökkäsi kolmen
sotamiehen kimppuun, joilla oli haarniskat, pyssyt ja pistoolit.
"Ensimäisen hän tappoi, toista haavotti pahasti, mutta kolmannen
teräskypäristä tomahaukki kilpistyi, eikä kapteenin ollut vaikea
kymmenen askelen päässä seisoen ampua urhoollista Mayn Mayanosta läpi
sydämen. Tuonne tuon mäen alle, Stamfordin tien varteen, jossa hän
kaatui, leski hänet hautasi. Joen varressa, jolla on hänen nimensä, eli
loput hänen kansastaan, kunnes vain isäni maja oli jäänyt."
"Isäni Cos Cob toi minut tähän lapsena, samoin kuin isoisä oli kerran
hänet tuonut, ja hän osotti minulle kuninkaallisen Petukuapenimme
paikan. Tuolla se oli tasangolla, ja tuolla on polku, jolla juoksi niin
vahvalta verta."
"Tänne, matalaan soiseen metsään, jossa maa oli pehmeätä, teurastajat
kasasivat vainajamme; aivan tuon kallion juurella, Asamukin rannalla,
makaa murhattu heimo. Lastemme tapana oli 'Villihanhen kuukautena'
nousta tuolle mäelle, koska kevään pienet sinivuokot siellä ensimäiseksi
kukkivat. Minäkin käyn niitä usein katsomassa, ja kun istun ja katselen
niitä, niin luulen kuulevani, kuinka yöllä palavassa kaupungissa
parkuvat äidit ja lapset, joita tapettiin kuin kaniineja."
"Mutta minä muistan myös urhoollisen Mayn Mayanoksen. Hänen henkensä
tulee minua auttamaan, kun istun ja laulan kansani lauluja -- en
sotalauluja, vaan lauluja toisesta maasta. Minä yksin olen jäänyt. Vielä
vähän aikaa, niin olen heidän luonaan. Täällä olen elänyt ja täällä
tahtoisin kuolla." Intiani vaikeni, ja jälleen hän oli vähänpuhuva.
Iltamyöhällä hän otti naulasta uuden laulurumpunsa, astui tyynesti
korkean kallion huipulle, jossa hänen oli tapana rukoilla, ja hänen
laulunsa sanat olivat nämä:
"Isä, me vaellamme pimeässä;
Isä, meillä ei ole ymmärrystä,
Pimeässä kulkien me päämme kumarramme."