Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.
Rolf luuli, että Mikko piankin saisi tietää hänen piilopaikkansa ja
muutaman päivän päästä tulisi poliisin kanssa vaatimaan takaisin
karannutta holhottiaan. Mutta kokonainen viikko kului ja Kuonab,
Myanoksessa käydessään, oli kuullut ensiksikin, että Rolfin oli nähty
kulkevan Dumplingin lammen tietä pohjoista kohti ja että hänen arveltiin
nyt olevan Reddingissä; toiseksi, että Mikko Kittering oli tyrmässä
syytettynä hevosen varkaudesta ja että hän varmaan saisi pitkän
rangaistuksen; kolmanneksi, että hänen vaimonsa oli palannut Norwalkiin
sukulaistensa luo ja että talossa oli vierasta väkeä.
Kaikki muut ovet olivat nyt suljetut, ja joka kuluva päivä osotti yhä
selvemmin, että Rolf ja Kuonab jäisivät yhteen. Kuka poika ei olisi
siitä ajatuksesta riemastunut? Täällä oli vapaus raa'asta sorrosta, joka
uhkasi musertaa hänen nuoren elämänsä, täällä toteutumassa metsäelämän
ihanne, saamassa tyydytystä kaikki ne metsämiehen vaistot, jotka
vuosikausia olivat hänen sydämessään kyteneet ja tuosta ainokaisesta
repaleisesta "Robinpoika Crusoesta" saaneet ravintoa. Se hyppäys oli
hyppäys, mutta niinkuin kotkan, joka kahleistaan vapautettuna vuoriston
kalliolta syöksyy vuoriston tuulen kannettavaksi.
Tuon onnenkohtaloisen pesukarhunajo-päivän muisto oli jäljestäpäin syvä
ja pysyvä. Ei koskaan hän tuntenut pesukarhun hajua sen palaamatta;
niistä monista pahoista seikoista huolimatta se oli ilon haju.
"Minne menette, Kuonab?" hän eräänä aamuna kysyi, nähdessään intianin
nousevan päivän koittaessa ja runorumpuaan tulen edessä lämmiteltyään
lähtevän ulos se mukanaan. Kuonab osotti kallionkärkeä, ja ensi kerran
kuuli Rolf nyt päivännousun laulun. Myöhemmin hän kuuli intianin
laulavan "hyvän metsästyksen runon" ja toisen runon, "kun hänen
sydämensä oli paha." Ne olivat rukouksia tai ylistyksiä Suurelle
hengelle eli Suurelle isälle, ja Rolf siitä sai miehestä punaisesta
aivan uuden käsityksen ja joutui itse mielestään hämmästyttävään valoon.
Tässä intiani, jota kaikki pitivät auttamattomana pakanana, rukoili
Jumalalta johtoa joka elämän askeleellaan, jota vastoin hän, jota
pidettiin kristittynä, ei ollut moneen kuukauteen säännöllisesti
rukoillut, -- olipa vähällä unhottaa senkin, millä tavalla.
Mutta yksi uskonnollinen tapa kuitenkin oli, jota Rolf ei milloinkaan
unohtanut -- se oli sapatin pyhittäminen, ja sinä päivänä hän joka
viikko kuinka sopi rukoili lyhyen, äitinsä opettaman rukouksen. Hän
karttoi semmoisina hetkinä seuraa eikä semmoisista hommista mitään
puhunut. Jota vastoin Kuonab ei hartauden harjotuksiaan salannut, sen
enempää kuin niitä julistikaan, ja vasta monen sunnuntain kuluttua
Kuonab huomautti:
"Tuleeko sinun Jumalasi vain yhtenä viikon päivänä? Hiipiikö hän sisään
pimeän tultua? Miksi hän häpeää, koska sinä vain kuiskaat hänelle? Minun
on täällä alati. Voin aina tavata hänet laulullani; joka päivä on minun
sunnuntaini."
Hänen äskeisen elämänsä pahat muistot himmenivät nopeaan ja uuden ilot
karttuivat. Rolf pian huomasi, että vaikka voidaankin puhua karkaistusta
metsäläisestä, niin ei kukaan intiani etsi rasituksia. Hän tekee, mitä
suinkin taitaa, jotta elämä olisi hauskaa, eikä hän ole mistään tarkempi
kuin vuoteensa mukavuudesta. Kesti-isäntänsä johdolla Rolf toisena
päivänä alkoi rakentaa itselleen omaa vuodetta. Leikattiin kaksi kankea,
kumpikin neljää tuumaa vahva ja kolmea jalkaa pitkä. Kankien päihin
tehtiin lovet ja loviin sovitettiin kuutta jalkaa pitkät vankat salot.
Sitten leikattiin noin seitsemänkymmentäviisi suoraa pajukeppiä, joista
pajunkuorella punottiin kolmea jalkaa leveä ja kuutta jalkaa pitkä
sälematto. Kun tämä oli salkoihin kiinnitetty, oli jousipatja valmis.
Sille levitettiin pari peittoa ja niin oli Rolfilla erinomaisen mukava,
kuiva ja lämmin vuode, joka oli maasta koholla. Paitsi tavallista
peitettä oli kummassakin vuoteessa tiivis kastepeite, joka suojeli
täydelleen, vaikka ulkona myrsky olisi kuinka raivonnut. Metsän
puhtaassa raikkaassa yöilmassa nukkuminen, sen hengittäminen ei ollut
vähääkään rasittavaa, vaan se oli uusi nautinto.
"Ruohokuu" -- huhtikuu -- oli mennyt ja "laulukuu" pikkulintulaumoineen
oli kasvamassa, ja yksi Rolfin aikaisia huomioita oli, että monet niistä
mieluummin laulavat yöllä. Yhä ja yhä kantoi lauluvarpusen[5] tuttu ääni
Asamukin tummalta rannalta, taikka liversi kenttävarpunen, toisinaan
korea "aunakeu'kin" ketripuun latvasta, sepelpyy pyristeli ylämetsässä,
ja öisin "mukkavis", sävelikäs kehrääjälintu, uupumatta lauloi, ja
lukemattomat pienet sammakot, "kevätvikisijät", ääntelivät, ja ilmasta
kuului omituista liverrykseen päättyvää "piint, piint", jonka Kuonab
ilmotti suolinnun lemmensoitoksi -- linnun, jolla oli viuhkapyrstö ja
pitkä pehmeä nokka, ynnä silmät kuin kauriilla.
"Heinäkurppaako tarkotatte?"
"Ugh, sehän se nimi on. Me sanomme sitä 'pahdashkaanjaksi'."
Kuun kadotessa tuli uusia laulajia, mukana montakin satakieltä. Niityn
reunasta matalasta pensaasta kuului täyden kuun aikana keltarintarastaan
suloista, vaikka hajanaista soittelua. Tuon tuostakin metsässä kajahti
hurja säveltulva, joka näytti tulevan tähdistä. Rolf tunsi omituisen
värähdyksen sydämessään sitä kuunnellessaan ja kurkussa nieletystä.
"Mikä se on, Kuonab?"
Intiaani pudisti päätään. Vasta kun se oli päättynyt, hän sanoi: "Se on
jonkun salalaulua, en ole häntä koskaan nähnyt."
Kului pitkä aika äänettömyydessä. Poika sitten alkoi: "Ei täällä ole
nykyisin enää kunnollisia metsästysmaita, Kuonab. Miks'et lähde pohjan
puolen metsiin, siellä on riistaa vaikka kuinka paljon?"
Intiaani lyhyeen pudisti päätään ja sanoi sitten, ikäänkuin enemmät
puheet katkaistakseen: "Ota kastepeittosi, tuuli on meressä tänä yönä."
Hän vaikeni. Kumpikin katsoi jonkun aikaa tuleen. Sitten Rolf tunsi
jotain kosteata ja kylmää pistettävän kouraansa. Se oli Skookumin kuono.
Vihdoinkin oli pikku koira päättänyt ruveta valkoisen pojan ystäväksi.