Hyvästi Mikko setä.
_Sillä neuvo tulee yöllä, ja päivä on toimen aika; mutta hämyssä, kun ei
ole päivä eikä pimeä, silloin on aika lymytä._
Rolf oli tullut tietämään edes sen, että hänen setänsä oli pelkuri.
Mutta hän myös tiesi olleensa itse väärässä, koska oli laiminlyönyt
työnsä, ja hän päätti oikopäätä palata takaisin, tuli mitä tuli. Siihen
torumisen myrskyyn, joka häntä kotona odotti, hän ei vastannut juuri
mitään. Hän olisi tuntenut pettymystä, ellei sitä olisi tullut. Hän oli
tottunut siihen; hän tunsi taas olevansa kotonaan. Hän teki kovasti
työtä, eikä puhunut mitään.
Mikko palasi kotiin vasta myöhään yöllä. Hän oli sen päivää vedättänyt
Hortonille puita, siitä syystä hän sattuikin olemaan lähellä Kuonabia.
Mutta tie kulki kapakan ohi, ja kotiin tullessaan hän oli niin
pehmoisena, ettei voinut muuta kuin vähän mörätä.
Seuraavana päivänä oli ilmassa ukkosen uhkaa. Rolf kuuli setänsä
kiroovan "tuota kiittämätöntä penikkaa -- tehneekö suolan edestä työtä."
Mutta sen enempää ei sanottu, ei tehty. Kahteen päivään ei täti
kertaakaan lyönyt häntä. Kolmantena yönä Mikko katosi. Sitä seuraavana
hän palasi, mies seurassaan. Heillä oli kopallinen kanoja ja Rolfia
käskettiin pysymään poissa "tuosta pienestä navetasta".
Kaiken aamua hän tottelikin, mutta sopivassa tilassa hän kurkisti sinne
heinäparvelta ja näki kauniin hevosen. Seuraavana aamuna "pieni navetta"
taas oli auki ja tyhjä niinkuin ennenkin.
Sinä yönä tällä arvon parilla oli lystit muutamien vieraitten keralla,
joita Rolf ei tuntenut. Valveilla maaten, miesten juominkia kuunnellen
hän kuuli monta katkonaista viittausta, joita hän ei ymmärtänyt, ja
toisia, joiden merkityksen hän saattoi arvata: "Yötyö aina kannattaa
paremmin kuin päivätyö," j.n.e. Sitten hän kuuli oman nimensä ja äänen:
"Mennään nyt ja tehdään selvät hänen kanssaan." Juopunut joukko aikoi
tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa vanhan roiston yllytyksestä, se
oli selvää, mikä tuuma lie muutoin ollutkin. Hän kuuli heidän
kompuroivan ja kompastelevan portaissa. Hän kuuli: "Anna minulle tuo
ruoska," ja tiesi olevansa vaarassa, ehkä hengen vaarassa, sillä he
olivat viskihumalasta villinä. Rolf nousi äkkiä, salpasi oven, kääri
kokoon vanhan mattoryysyn ja pani sen vuoteeseen. Sitten hän keräsi
vaatteensa käsivarrelleen, avasi akkunan ja laski itsensä alas niin
pitkälle, että vain pää oli akkunalautaa ylempänä, ja tapasi jalalleen
lepopaikan. Niin hän odotti. Portaista kuului räyhääjäin läähätys,
sitten koetettiin ovea aukaista; mukistiin, mitä lienee mukistu; sitten
ovi murrettiin auki ja sisään hyökkäsi pari, tai ehkä kolme henkeä. Rolf
ei tarkkaan nähnyt, oli siksi pimeä, mutta hän tiesi, että setä oli
joukossa. Ruoskalla ja seipäillä he kävivät mattokäärön kimppuun sillä
tavalla, että hänen luunsa olisivat murtuneet ja muu ruumis
muodottomaksi muokkaantunut, jos hän olisi ollut sen paikalla. Miehet
nauroivat ja pitivät sitä pilana, mutta Rolf oli nähnyt tarpeeksi. Hän
päästi itsensä maahan ja juoksi pois, hyvin käsittäen, että ne olivat
hänen hyvästinsä.
Mutta minne? Kuinka luonnostaan hänen askeleensa kääntyivät pohjoista
kohti Reddingiin päin, ainoaan toiseen paikkaan, minkä hän tunsi. Mutta
ei hän ollut mailiakaan kulkenut, ennenkuin pysähtyi. Kuului
pesukarhu-koiran haukkumista metsistä, jotka olivat lännessä Asamukin
jokivarressa. Sitä kohti hän alkoi astua. Koiran kuuleminen on yksi
asia, metsämiehen löytäminen toinen; mutta viimein ne lähenivät. Rolf
huikkasi kolme kertaa ja Kuonab vastasi.
"Siitä joukosta minä sain tarpeeni," sanoi poika, "koettivat tappaa
minut tänä yönä. Onko teidän wigwamissanne minullekin tilaa pariksi
päiväksi?"
"Ugh, tule," sanoi intiani.
Se yö oli ensimäinen, jonka Rolf nukkui wigwamin ulkoilmassa. Hän nukkui
myöhään, eikä tiennyt maailmasta mitään, ennenkuin Kuonab kutsui häntä
aamiaiselle.