Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.
Ei yksi tunti, vaan lähes kolme tuntia sai kuluneeksi, ennenkuin Rolf
oli sillä lammella, jota Piipunvarren lammeksi sanottiin. Hän oli siellä
ensi kertaa, mutta kolmesti lyhyeen huikattuaan, niinkuin sovittu oli,
hän sai vastauksen ja oppaan. Kuonab seisoi korkealla kalliolla. Rolfin
sinne päästyä hän kulki edellä alas wigwamiin, joka oli kallion
eteläpuolella. Se oli kuin tulo uuteen elämään. Reddingissä olivat monet
heidän vanhoista naapureistaan olleet metsästäjiä, jotka tunsivat villit
intianit ja olivat hänelle kertoneet ihmeitä punanahkain metsätiedoista.
Kerran tai kahdesti Rolf oli nähnyt kuljeskelevia intianeja, jotka
olivat hänen kotikyläänsä poikenneet, ja kammoten huomannut heidän
törkeän likaisuutensa. Mutta tämä intiani oli toisenlainen, vaikkapa ei
semmoinen sankari, joista juttukirjoissa kerrotaan. Vaatetus oli kuin
köyhän farmerin, päähinettä ja jalkoja lukuunottamatta. Pää oli paljas,
jalassa oli monivärisillä helmillä kirjaillut mokkasinit. Wigwami oli
kankaasta, mutta siihen oli maalattu monias pyhä vertauskuva. Tulella
kiikkuva pata oli tinattua vaskea, samaa mallia, jota Englannissa oli jo
kauan intianeille tehty, mutta pienemmät talousastiat olivat
koivuntuohesta ja niinestä. Pyssy ja metsästyspuukko olivat valkoisen
miehen tekoa, mutta jousi, nuolet, lumikengät, rumpu ja sulitettu
pyssynhuotra intianin, metsän omista aineista valmistetut.
Intiani vei Rolfin wigwamiinsa. Koiranpenikka murisi vihaisesti, kun
haistoi vihatun valkoisen miehen. Kuonab napautti penikkaa päähän, joka
intianiksi merkitsi, että "ei hätää mitään, oikeita miehiä", irrotti
sitten nuoran ja talutti koiran ulos. "Otappa tuo", sanoi intiani ja
osotti pussia, joka riippui kepissä kahden puun välissä. Koira haisteli
epäillen laukkuun päin ja morahteli, mutta sitä ei laskettu lähemmä.
Rolf koetti päästä koiran ystäväksi, mutta se ei menestynyt, ja Kuonab
sanoi: "Parempi antaa Skookumin[4] olla. Se rupeaa ystäväksi, kun sen
aika tulee, -- ehk'ei milloinkaan".
Molemmat metsämiehet lähtivät nyt astumaan avointa niittyä kohti, joka
oli etelään päin parin kolmensadan askeleen päässä. Pesukarhu
pudistettiin pois pussista ja koiraa pidätettiin, kunnes otus oli
toipunut hämmästyksestään ja alkanut juosta. Sitten koira päästettiin
irti ja usutettiin pesukarhun perään. Hirveästi haukkuen penikka
hyökkäsi pesukarhun kimppuun, mutta saikin näykkäyksen ja ponnahti
uikuttaen takaisin. Pesukarhu juoksi, minkä pääsi, koira ja metsämiehet
jäljessä seuraten. Se taas saavutettiin, kääntyi ympäri vihaisesti
äristen ja antoi koiralle uuden läksytyksen. Juosten, koukkuja hyppien
ja aina väliin tappelemaan kääntyen pesukarhu pääsi metsään ja kääntyi
siellä päin lyhyen paksun puun alla. Ajettuaan vielä kerran koiran
takaisin se nopeaan kiipesi oksien sekaan. Metsästäjät koettivat joka
tavalla usuttaa koiraa, kunnes se hyppi ilmaan, koetti kiivetä puuhun ja
haukkui vallan raivoissaan. Juuri niin sen pitikin. Skookum oli saanut
ensi opetuksensa, se ymmärsi nyt, että sen tuli ajaa tuon hajuista isoa
otusta ja sitten haukkua puuhun, johon se oli kiivennyt.
Kuonab, haarukkakeppi ja silmukkanauha aseenaan, nousi nyt puuhun.
Suurella vaivalla hän sai silmukan pesukarhun kaulaan ja sitten,
kylläkin pahoin pidellen, eläimen alas raastetuksi, pussiin
keinotelluksi ja takaisin majaan kannetuksi ja sidotuksi vastaisia
opetuskokeita varten. Pari kolme kertaa se vielä oli puuhun ajettava,
sitten päästettävä näkyvistä menemään, jotta koiran täytyi se jäljistä
löytää, ja viimeksi otus oli jälkiä myöden löydettävä, puuhun ajettava
ja siitä putoamaan ammuttava, niin että koiralle jäi vialle ammutun
otuksen tappamisen ilo ja palkaksi juhla-ateria pesukarhun lihaa. Mutta
loppuleikistä ei sitten tullutkaan mitään, sillä pesukarhu saikin sitä
edellisenä yönä irti keinotelluksi, eikä sen paikalla aamulla ollut
muuta kuin tyhjä kaulapanta ja joutilaat kahleet.
Tämä kaikki oli kuitenkin vasta tulossa. Rolf oli kiihkoissaan kaikesta
mitä hän oli sinä päivänä nähnyt. Metsämiehen vaisto oli hänessä
herännyt. Se ei ollutkaan niin tylyä eikä julmaa, että olisi
vastenmielisyyttä herättänyt; koira vain oli kärsinyt, mutta se
puolestaan oli ihastuksissaan. Koko seikkailu oli niin täsmälleen
nuorukaisen mielen mukaan, että hän oli aivan haltioissaan ja vain
ajatteli, että koskahan oli tuleva se todellinen pesukarhun ajo, kun
koira oli täysin oppinut. Tämä tapaus oli niin kokonaan toista kuin se
kehno elämä, jonka hän oli tunti sitten jättänyt, että hän oli kuin
lumottu. Pesukarhun paljas eläinhajukin sai hänen suonensa syhymään.
Silmissä hehkui kiihkoliekki. Hän oli niin kiintynyt ajoon, ettei
sattunutkaan huomaamaan erästä syrjäistä, jonka ajon meteli oli paikalle
houkutellut; mutta koirapa huomasi. Äkillinen kova äläkkä käänsi kaiken
huomion vieraaseen, joka seisoi kalliolla kodan takana. Rolfin sedän
pöhöttyneet kasvot ja valkoiset viikset, kuka olisi niistä erehtynyt.
"Vai sinä kylän kulkuri! Vai täällä sinä aikasi menetät. Kyllä minä
opetan."
Koira oli sidottu, intiani näytti rauhalliselta, Rolf nololta, niinpä
paisui sedän rohkeus sitä suuremmaksi. Hän oli ollut hevosineen metsällä
ei kaukana siitä ja pitkäsiima ruoska oli hänen kädessään. Minutin parin
kuluttua siiman pää kiertyi kuin tulikieli Rolfin säärien ympäri. Poika
parkasi ja lähti juoksuun, mutta mies seurasi käytellen vimmatusti
ruoskaansa. Intiani, joka luuli häntä Rolfin isäksi, ihmetteli mokomaa
isän hellyyttä, mutta ei sanonut mitään, sillä neljäs käsky on
wigwamissa suuri. Rolf sai vältetyksi muutamia julmia iskuja, mutta tuli
sitten ahdistetuksi kallionkoloon. Ruoskan siima sattui hänen kasvojensa
poikki kuin punahehkuva rautalanka.
"Nyt minä sain sinut!" rähähti ilkimys.
Rolfin otti epätoivo. Hän koppasi maasta kaksi isoa kiveä ja sinkautti
toisen kamalassa totuudessa setänsä päätä kohti. Mikko ajoissa väisti,
mutta toinen, joka lensi alemma, sattui hänen reiteensä. Mikko karjui
tuskasta. Rolf kaappasi äkkiä enemmän kiviä ja kiljasi: "Tulkaa vielä
askelkaan, niin minä tapan!"
Tuo sinipunakka naama silloin muuttui melkein tuhkan karvaiseksi. Sen
omistaja purki sisuaan sanattomaan raivoon. Hän "tiesi, että intiani se
oli Rolfin opettanut. Kyllä intiani vielä saa nähdä", ja möräten,
sadatellen, vihaa kiehuen se harmaapää syntinen liikkasi kuormattujen
vankkuriensa luo.