Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.
Prue täti, teräväsilmä, punanenä, pysyi alussa vieraampana, mutta kun
Rolf oli oppinut ruokkimaan siat, kanat, vasikat, lypsämään lehmän ja
vielä saanut niskoilleen monta muutakin tointa, jotka hän oli jo lapsena
oppinut, niin tädin arkailut väleen katosivat. Kyllä Rolfille sitten
karttui töitä. Syrjäinen olisi voinut ihmetellä, malttoiko täti säästää
itselleen mitään; mutta Rolf oli tottunut työtä tekemään. Uupumatta hän
ahersi, teki parhaansa, mutta sai piankin kokea, ettei paraskaan saanut
kiitosta, parhaintain torjui kurituksen. Yhä harvemmin alkoi setä saada
hyväntahtoisuuden puuskauksia. Täti oli juoppo äkäpussi, ja pian Rolf
muisteli kuin onnellisia nuoruuden aikoja niitä puutteen ja kurjuuden
aikoja, jotka hän oli äitinsä keralla elänyt.
Tavallisesti hän oli iltasella liian uupunut ja aamusella uninen
viitsiäkseen rukoilla, ja vähitellen hän herkesi pitämästä sitä
jokapäiväisenä tapanaan. Kuta enemmän hän omaistensa elämää näki, sitä
enemmän pahuutta siitä paljastui; mutta siitä huolimatta häntä
pöyristytti, kun hän eräänä päivänä huomasi, että kanat, jotka setä oli
edellisenä yönä tuonut kotiin, olikin tuotu ilman oikean omistajan
tietoa ja suostumusta. Mikko teki leikiksi koko asian ja viittaili
siihen suuntaan, että Rolfinkin "hyvin pian täytyi yötyöhön oppia." Tämä
oli monesta asiasta vain yksi osottamaan, kuinka huonon kodin orpo oli
saanut.
Urhea setä ei vain alussa tiennyt, oliko hänen hiljainen veljenpoikansa
väkevämpi, jota piti pelätä, vaiko heikompi, jota piti pelottaa; mutta
kun poika ei vastustellut, niin Mikon rohkeus kasvoi, eikä iskuja sitten
säästetty. Mutta tuskinpa Mikon iskut sentään olivat vaikeammat kestää
kuin tädin ainaiset moitteet ja torumiset. Ihmekö se, että äidin hyvät
opetukset vähitellen alkoivat haihtua tässä jokapäiväisessä
kiirastulessa.
Rolfilla ei ollut tilaisuutta etsiä ystäviä kylältä, mutta sattuma antoi
hänelle ystävän.
Eräänä kevätaamuna ennen auringonnousua hän tapansa mukaan lähti lehmää
laitumelta hakemaan ja näki metsässä ihmeekseen oudon miehen, joka
viittasi häntä luokseen. Astuessaan lähemmäksi Rolf näki kookkaan
tummaihoisen miehen, jonka suorissa mustissa hiuksissa oli jo
harmaitakin karvoja joukossa -- vieras epäilemättä oli intiani. Hän
kohotti pussiaan ja sanoi: "Ajoin pesukarhun koloon. Pidä pussia kolon
suulla, minä sohin pesukarhun pussiin." Rolf mielihyvin otti pussin ja
piti sitä kolon suulla, intiani kiipesi puuhun, jossa ontelon yläpää
oli, ja alkoi sohia siihen pitkällä kepillä, kunnes puun sisästä äkkiä
alkoi kuulua rapinaa ja samalla Rolfin pussi putkahti aivan pullolleen
ja kävi sangen raskaaksi. Rolf riemuiten sulki suun. Intiani hymähti
hiukan ja laskeutui sitten maahan.
"Mitä aiot sillä tehdä?" kysyi Rolf.
"Opettaa koiran pesukarhua ajamaan," vastasi intiani.
"Missä?"
Intiani viittasi Asamukin lampea kohti.
"Sinäkö olet se laulava intiani, joka elää Abin kallion juurella?"
"Ugh![3] Taitavat siksi sanoa. Kuonab on nimeni."
"Odota tunti, niin minä tulen auttamaan," ehdotti Rolf tarkemmin
ajattelematta, sillä metsämiehen into oli hänessä voimallinen.
Intiani nyökkäsi päätään. "Huhua kolmasti, ellet löydä." Pussin
pesukarhuineen hän pisti kepin nenään ja nosti sen olalleen, kuitenkin
niin, että se oli riittävän matkan päässä selästä. Rolf lähti viemään
lehmää kotiin.
Oli ollut hetken päähänpisto hänen lupauksensa tulla, mutta nyt kotona
asiaa mietittyään hän huomasi sen vaikeudet. Moneen laatuun hän mietti,
niillä verukkeella voisi poistua talosta; lopulta hän turvautui
järkimiesten vanhaan viisauteen: "Kun et tiedä, ole tietämättä." Ja
myös: "Kun ei ympäri, niin ylitse."
Ruokittuaan hevoset, siivottuaan tallin, lehmän lypsettyään, siat,
kanat, vasikan syötettyään, hevoset suittuaan, puita pilkottuaan ja
puuvajaan kannettuaan, lampaat ulos ajettuaan, valjastettuaan hevoset
vankkurien eteen, kaadettuaan maidon kerma-astioihin, pantuaan viljaa
likoomaan, talousveitsen tahkottuaan, autettuaan aamiaisen jälkipesussa,
korjattuaan liisteaidan, tuotuaan perunoita perunakuopasta, kaiken aikaa
kuunnellen tätinsä tuskastuttavaa haukkumista ja mokotusta, hän lähti
viemään lehmää metsäpalstalle ja päätti yrmeissään palata vasta kun
halutti.