Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.
_Se joka yhä ja alati jaarittelee, puhuu varmasti paljon pötyä, sano'
Si Sylvanne_.
Elettiin "variskuuta", valkoisen miehen maaliskuuta. Ruohokuu oli
tulossa, jo kiitivät mustakaulahanhien nuolijuovat rannikolta
sisämaahan, lentäessään julistaen maahan ilosanomaa, että "nälkäkuu" oli
päättynyt ja kevät tullut, maille asettunut. Kultasiipitikka nakutteli
korkealla kuivaa oksaa, viheriätikka takoi kelopuun runkoa, sepelpyy[1]
vikisi männikössä ja sorsaparvet räpyttävin siivin matkasivat
pesimäsijoilleen. Koko luonto väreili, ihmekö siis, että intianinkin
mieli käkesi ilmaista itsensä ja että hän rummun väreilevällä kalvolla
säesti heimonsa vanhaa laulua?
Mutta sitten hän, ikäänkuin mieleen olisi jotain muistunut, levollisesti
asteli etelää kohti harjun alle, juuri sille kohdalle, mistä se oli
katkennut ja päästänyt puron kulkemaan, astui Stricklandin niityn reunaa
ja sieltä kivimäestä löysi, niinkuin oli aina ennenkin löytänyt,
sinisilmäisen hymyilevän sinivuokon, kevään ensimäisen sulokukkasen! Hän
ei sitä kuitenkaan poiminut, hän istui sen viereen ja vain katseli. Ei
hän hymyillyt, ei laulanut, sanoiksi puhjennut eikä kukkaa nimeltä
maininnut, istui vain sen rinnalla ja katsoi sitä kauan; mutta olikin
hän tullut siihen varta vasten, hyvin tietäen, mitä löytäisi. Kenessä on
sanojaa, ettei sen ihanuus löytänyt hänen sieluunsa?
Hän otti esille piippunsa ja tupakkakukkaronsa, mutta muistikin siitä,
että jotain puuttui, -- kukkaro oli tyhjä. Niinpä hän palasi wigwamiinsa
ja otti ylhäältä, kiikkuvalta hyllyltä, hyvästä varmasta säilöstä koko
nahkarivin, kymmenen pingotettua biisaminnahkaa ja yhden portimonnahkan,
ja lähti sitten kulkemaan polkua, joka kävi metsän kautta etelään päin
laajalle Strickland-niitylle, astui sen poikki ja vielä sen takana
olevan vuorenkin poikki ja saapui Myanoksen pieneen kaupunkiin ja
satamapaikkaan.
SILAS PECK
KAUPPA PUOTI
oli maalattu sen oven päälle, jonka hän siellä avasi. Puodissa oli
miestä, naista, myymässä ja ostamassa, mutta intiani seisoi vierastellen
syrjässä, kunnes kaikki olivat ajaneet asiansa ja herra Peck huudahti:
"Ahaa, Kuonab, mitäpä kauppoja sinä aiot tänään tehdä?"
Kuonab otti esille nahkansa. Kauppias katsoi ne tarkkaan ja sanoi:
"Ne ovat liian myöhäisiä priimaksi; en voi luvata muuta kuin seitsemän
senttiä kappaleelta rotista ja seitsemänkymmentäviisi portimosta...
Kaupat tehty".
Intiani kokosi nahkat ikäänkuin "no sitten ei tullut mitään", mutta
Silas kiiruhti sanomaan:
"No olkoon, minä annan rotista kymmenen senttiä".
"Kymmenen senttiä rotista, dollari portimosta, rahassa kaikki, sitten
ostan, mitä tahdon", vastasi intiani.
Silaksen rauhalle oli hyvin tärkeätä, ettei kukaan ostaja hänen
puodistaan kulkenut kadun poikki toisen kilven luo, jossa seisoi:
SILAS MEAD
KAUPPA PUOTI
Kauppa, joka nyt oli kohtuullinen, siis tehtiin, ja intiani vei mukanaan
tarpeensa tupakkaa, teetä ja sokeria.
Hänen tiensä piti nyt Myanos joen vartta, siellä kun oli pari
biisamiansaa, vaikka tosin ainaisessa vaarassa, että pojat kokisivat tai
varastaisivat, sillä pojat pitivät jokivartta omana pyyntimaanaan.
Tuntikauden astuttuaan hän tuli Dumpling lammelle ja lähti sieltä kotia
päin oikoiseen metsän kautta. Hän kulki matkalla Mikko Kitteringin
talorähjän ohi. Intiani oli kuullut, että siellä oli myytävänä veres
hirven vuota, ja poikkesi sen vuoksi taloon ostamisen aikomuksin. Mikko
oli juuri tulossa ladostaan, kun hän huomasi intianin. He tunsivat
toisensa ensi silmäykseltä. Kuonabille se riitti, hän kääntyi paikalla
pois. Mutta farmeri muisti, että intiani oli häntä "solvaissut". Kiroten
hän lähti intianin perään "ravistamaan semmoiset tavat hänen
nahkoistaan". Aikomus oli kylläkin selvä, mutta intiani pyörähti äkkiä
ympäri, seisahtui ja katsoi tyynesti Mikkoon.
Jotkut eivät tajua arkuuden ja pelkurimaisuuden eroa, mutta usein he
saavat sen älytä aivan odottamatta. Valkoinen mies nyt tunsi sisällisen
äänen sanovan hänelle: "pidä varasi! tuo punanahka on vaarallinen." Hän
sen vuoksi vain morahti: "mene matkoihisi, taikka lähetän hakemaan
poliisia." Intiani seisoi ja katsoi häneen kylmästi, kunnes farmeri oli
poistunut näkymättömiin, sitten hän itsekin kääntyi pois metsään.
Kittering ei ollut mikään ihailtava mies. Hän väitti ennen olleensa
sotamies. Siltä hän kyllä näyttikin, sillä valkoiset viikset käpertyivät
tulipunaiselle naamalle kuin härän sarvet punaisen nenän kahden puolen,
selvä soturin merkki. Olkapäät olivat korkeat, käynti patsasteleva, ja
lisäksi hänellä oli varasto mitä mehevimpiä kirouksia, jotka olivat
Connecticutissa ihka uusia ja tehosivat aivan merkillisesti. Hän oli
vanhalla iällä nainut vaimon, josta olisi tullut hyvä emäntä, jos se
olisi ollut Mikon talossa mahdollista. Mutta Mikko oli juoppo ja ehdon
tahdon pakotti vaimonsakin oppimaan samoille tavoille, ja seuraukset
olivat surkeat. Lapsia heillä ei ollut, mutta muutama kuukausi sitten he
olivat saaneet hoitoonsa Mikon veljenpojan, viidentoistavuotiaan
nuorukaisen, joka olisi ollut heille kummallekin siunaukseksi, jos häntä
olisi vähänkään kunnollisesti pidetty. Mutta Mikko oli joutunut liian
pitkälle. Rommi oli kokonaan murtanut alkuaan heikon säyseän luonnon.
Alati kerskuen ja uhotellen hän jakoi maailman kahteen osaan,
ylempiinsä, joiden edessä hän mateli, ja alempiinsa, joille hän pieksi
suutaan, haukkuen ja rehennellen halveksittavan heittiön tapaan. Joku
hitunen parempaakin luontoa oli sentään jäänyt hänen poveensa, ja se
pilkisti joskus esiin, kun hän ei ollut humalassa eikä viinan
puutteestakaan villissään; mutta se tapahtui hyvin harvoin. Veljenpoika
onneksi oli perinyt hyvin vähän isän suvun luonnepiirteitä, hän tuli
sekä hengen että ruumiin puolesta äitiinsä, oppineen papin tyttäreen,
joka oli saanut mitä parhaan kasvatuksen kodissaan, vaikka olikin
perinnöttömänä maailmalle joutunut.
Äidin hengenlahjat ja omituisuudet olivat sitä laatua, että hänet ehkä
olisi sata vuotta aikaisemmin noitana poltettu, viidenkymmenen vuoden
päästä sitä vastoin julistettu profeetaksi. Mutta hän ei kohonnut
kummankaan aallon harjalle, hänen osansa oli vaipua niiden väliin. Ei
hänen osakseen tullut noidan kuolema sen enempää kuin profeetankaan
kunniaseppele, hänestä tuli kylän kiusa.
Raamattu oli hänen turvansa, ja sehän oli hyvä, mutta hän kiintyi siinä
vääriin kohtiin. Sen sijaan että hän olisi suurennellut semmoisien
tuomiota, jotka eivät totuutta seuraa (kylän ymmärryksen mukaan), hän
tyytyi puolinaisuuteen: "Ne jotka eivät ole minua vastaan, ovat minun
kanssani", ja "lempeä sydän on Hänen valittujensa merkki." Ja sitten hän
lopuksi, ja todella isänsä hengessä, sanoi: "Joka totuudessa tointaa ja
luulee sillä Jumalaa palvelevansa, hän myös Jumalaa palvelee."
Hänen kohtalonsa oli sillä ratkaistu, ja kaikki, jotka näkivät hänen
silmäinsä palon, poskiensa kuopat ja litistyneen rintansa ja kuulivat
hänen yskänsä, pitivät sitä Jumalan rangaistuksena pilkkaajalleen ja
pudistivat ymmärtävinä päätään, kun hänen hetkensä tuli.
Niin jäi Rolf yksin elämään. Tavallisen kansakoulukasvatuksen hän oli
saanut, raamatun hän tunsi kauttaaltaan, "Robinpoika Crusoen" niinikään,
hän oli perinyt häälyvän käsityksen siitä, että Jumala on kaikkialla
läsnä, ynnä syvän epäluottamuksen niitä kohtaan, jotka sallimus oli
hänelle kanssaihmisiksi antanut.
Samana päivänä, jona vaatimattomat hautajaiset olivat, hän lähti
Reddingin kylästä astumaan tuntematonta tietä tuntemattomaan etelään,
jossa hänen melkein tuntemattomalla sedällään oli talo ja ehkä häntä
varten kotikin.
Viisitoista mailia[2] ensi päivänä, yötä ladossa, seuraavana päivänä
viisikolmatta; Rolf oli löytänyt tulevan kotinsa.
"Käy sisään, poikani," sanoi setä melkeinpä ystävällisesti, sillä poika
onneksi sattui tulemaan semmoisella lyhyellä väliajalla, jolloin setä
oli hyvällä tuulella. Mutta onhan sitäpaitsi roteva viisitoistavuotias
nuorukainen aina taloon tervetullut, kun hänestä voi toivoa työn apua.