Wigwami, joka oli kallion juurella.
Kevätaurinko oli ylenemässä varhaiseen nousuunsa, kun Kuonab astui ulos
suojaisesta wigwamistaan. Hän oli Myanos Sinawan heimoa viimeinen, ja
kallio, jonka juurella hänen wigwaminsa oli, on Asamukin itäpuolella.
Nousten vuoren kukkulalle, seisahtuen sen huipulle pystyn jyrkänteen
partaalle, hän vaieten odotti auringon ensi säteitä merestä
Connecticutin ja Seawanakyn rantain väliltä.
Kun hän oli hiljakseen rukoillut Suurta Henkeä ja rukouksensa päättänyt,
puhkesi meren päältä matalan pilvenpankon takaa kultainen säde ja Kuonab
lauloi nousevalle auringolle omituisen intianilaisen runon, palvoi
koittaneen päivän Jumalaa:
"Pilven matalan nousija,
Taivaan korkean palaja.
Terve! Kunnia!"
Niin hän lauloi, lauloi moneen kertaan ja väräytteli pientä rumpuaan,
kunnes ylevä nousija oli pilvestä selvinnyt ja auringonnousun rusottava
ihme oli tapahtunut. Takaisin wigwamiinsa palasi mies punainen, palasi
kotiinsa, joka lymysi suojaisen kallion kainalossa, ja kätensä pestyään
niinipuisessa kupissa alkoi valmistella yksinkertaista ateriaansa.
Tulella riippui tinattu vaskipata, vettä puolillaan. Veden kiehuessa hän
sekotti siihen moniaan pivollisen maissijauhoja ja makua antaakseen
heitti höysteeksi muutamia simpukoita. Näiden kiehuessa hän otti
sileäreikäisen piilukkopyssynsä, hiipi varovasti sen kallion kielekkeen
päälle, joka suojeli hänen wigwamiaan luodetuulelta, ja haukan silmin
tähyili lampea, jonka korkea majavapato oli paisuttanut Asamuk-puron
pieneen laaksoon.
Lammen pinnalla oli vielä talven jää, mutta lämpöä huokuvain
matalikkojen kohdalla oli jo sulan silmiä, niissä ehkä sorsia. Ei
ensimäistäkään näkynyt, mutta jään reunalla oli pyöreä kappale, jonka
hän, vaikka se olikin etäällä, heti huomatessaan tunsi biisamirotaksi.
Lammen ympäri hiipien intiani olisi helposti päässyt ampumamatkan
päähän, mutta hän palasikin oikopäätä takaisin wigwamiinsa ja vaihtoi
pyssyn esi-isäinsä aseihin, jouseen ja nuoliin ja pitkään kalarihmaan.
Nopeaan hiipien suorinta tietä hän tuota pikaa oli kolmenkymmenen jalan
päässä biisamista, joka yhä nakerteli löytämäänsä juurta. Hän vyyhti
rihman maahan, kiinnitti pään nuoleen, jännitti jousen -- tsipp -- nuoli
lappoi rihman, kierteen toisensa jälkeen, ja iski biisamin. Molskis!
katosi rotta jään alle.
Mutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä
varovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos
hän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.
[Kuva: Biisamin pyynnissä.]
Kuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen
suden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla
sidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan
takapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon
kautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka
piti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis
myytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon
kuivamaan, myöhemmin syödäkseen.
Kuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an
näköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä.
Intianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella
saatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan "rotansyöjästä" ja astui
sitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin
hidas, terävä "pysy poissa!" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten
jotain "kuparinahkaisesta maankulkurista" hän meni menojaan, poistui
lähimpään taloon päin.