Olen koettanut tässä kertomuksessa kuvailla muutamia niistä
vaikutuksista, joiden alaisena sata vuotta takaperin Amerikan nuoriso
kasvoi, jotka siitä kehittivät ensiksi hyviä kansalaisia ja sitten
myöhemmin, vaaran aikana, sankareita.
Olen varsinkin kuvannut saloa ja elämää erämetsissä rauhan aikana. Olen
sen tehnyt siinä toivossa, että se kehottaisi nykyistä nuorisoa
lähtemään ylämaittemme vaivalloisille poluille.
Vuosien 1812-14 historialliset tapaukset olen kertonut useiden niitä
käsittelevien historiallisten teosten johdolla. Mutta niiden lisäksi
olen käyttänyt toistakin, personallisempaa lähdettä. Olen matkustellut
Champlain järven seuduissa, joissa sotatapaukset tapahtuivat, johtonani
useita ennen julkaisemattomia käsikirjoituksia, ja olen jäykkäin
rajalaisten lasten suusta kuullut tuosta sodasta ennen tuntemattomia
vaiheita. Kerätessäni täten selvittäviä yksityispiirteitä ja
yksilöllisiä muisteluita ilokseni huomasin, että urhoutta ja
sankarimieltä oli kummallakin puolella, ja samoin hyväntahtoisuutta ja
kohteliaisuutta. Ne historiateokset, mitä siihen aikaan puolella ja
toisella kirjotettiin, jääkööt syrjään. Ne huokuvat aikansa kirjottajain
katalaa vihaa -- taistelevissa eivät eläneet samat tunteet. Ne monet
ritarillisuuden ja kohteliaisuuden piirteet, joista tässä kerron, ovat
tositapauksia, jotka olen asianomaisten jälkeläisten huulilta kuullut.
Kaikki vakuuttivat minulle, että juuri ne todenperäisesti kuvastavat sen
ajan tunteita.
* * * * *
Toisena tarkotuksena kertomuksellani on todellisen intianin kuvaaminen,
sekä hyvine että huonoine ominaisuuksineen.
Ne, jotka eivät rotua tunne, epäilemättä ivaten huomauttavat, ettei
laulavaa ja uskonnollista intiania ole olemassakaan. Ne, jotka tuntevat
intianit paremmin, ehkä sanovat: "Miks'ei, mutta olette itäisille
intianeillenne omistanut lauluja ja menoja, jotka kuuluvat Lännen
heimoille ja ovat toisilta ajoilta". Näille minä vastaan:
"Lännen intianit näin lauloivat ja rukoilivat, kuten myönnätte. Mistä
tiedätte, ett'eivät Idän heimot laulaneet ja rukoilleet samalla tavalla?
Niistä vain ei ole säilynyt tietoja, muuta kuin semmoisilta
arvostelijoilta, jotka hurjasti vihasivat heitä ja halveksivat kaikkea
muuta uskontoa kuin omaansa. 'Henkikarkelo-runo' kieltämättä kuului
paljon myöhempään aikaan, mutta se oli puhtaasti intianilainen, ja
yleiseen myönnetään, että Pohjois-Amerikan mantereen kaikki intianit
olivat samaa suurta sukua, ja että heidän tapansa ja käsityksensä olivat
suurin piirtein samat".
"Auringonnousun runo" vielä elää Ojibwa-intianien keskuudessa.
"Wabanaki-runo" on eräästä kokoelmasta, "henkikarkelo-runo" samoin.
_Ernest Thompson Seton._
[Kirjassa olevat alaviitteet on numeroitu, ja ne ovat luettelona kirjan
lopussa. Oikolukijan huom.]
[Kuva: Nousevan päivän laulu.]