Tapani pääsi kuitenkin matkansa perille ja oli jo saanut majansa
Niemelän talossa, mikä punaseksi maalattuine seinineen ja
valkeapuitteisine akkunoineen seisoi kaitaisen Tirrojärven pohjoisella
rantatöyräällä. Järven toisella puolella seisoi mahtava, pyöreälakinen
Jyngästunturi, joka jokaisena talvena Niemelän asukkailta kahdeksaksi
viikoksi kätki taakseen talvisen auringon. Tunturi seisoi nyt tänä
kesäkuun kauniina iltana täydellisessä talvipuvussaan, puhtaana kuni
morsian hääiltanaan. Kesäyön ruusuhohteinen aurinko kultasi nyt sen
jättiläispatsaan puhtaimmalle kullalle hohtavaksi, ja kuvastui tämä nyt
Tirrojärven peilikirkkaaseen pintaan, että koko järvi kauttaaltaan
näytti kaikkine syvyyksineen kultavaippaan käärityltä.
Järven rannalla seisoi iso, ympäri mitaten noin kaksi miehen syltä
täyttävä, monihaarainen, rosotyvinen petäjä. Tapani meni, vaikka tunsi
uuvuttavaa väsymystä, ikäänkuin vaistomaisesti sen petäjän juurelle
istumaan. Ja vaikka hän ei tuntenut kykenevänsä siitä luonnon
ihanuudesta nauttimaan, eikä oikeastaan tiennyt minkätähden hän siinä
istui, kun kaikki ajatukset olivat hajanaiset, niin istui siinä
kuitenkin kauan. Vihdoin hän heräsi kuin unesta, kuumien kyynelten
tulvahtaessa kasvoille. Niitä kyyneliäkään hän ei tiennyt minkätähden
ne oikeastaan tulivat. Tunsi vaan, että mieli oli avonainen ja herkkä
kuin pienellä lapsella.
Myöhään yöhön hän siinä istui, hajanaisesti ajatellen ihmeellistä
pelastumistaan ja sitä, minkätähden hänen niin usein täytyy joutua
hukkumishätään, että oli jo kolmas kerta. Miksikä juuri nytkin hänen
täytyi astua se askel, jonka alla maa lohkesi ja minkätähden ne metson
ampujat sattuivat siihen tilaan, että joutuivat apuun. Tätä ajatellessa
pysyi mieli yhä herkkänä: väliin kuivivat kyyneleet, mutta väliin taas
tulvahtivat esiin ja elämä oli kuin unta.
Viimein rupesi yöilma tuntumaan kostealta ja kylmältä, ja hän lähti
sisälle. Mutta kauan hän vielä vuoteellaankin valvoi ja tunsi ruumiinsa
värähtävän pienimmällekin ajatuksen vaihteelle.
Viimein hän kuitenkin nukkui aivan itse tietämättään, ja heti kun oli
nukkunut, näki unissaan idän taivaan yhtä kauniina kuin Jyngästunturin
kuvan Tirrojärven pinnasta. Nyt hän näki kuinka sinne idän taivaan
kanteen yksitellen rupesi ilmestymään miehen korkuisia, kultaisia
kirjaimia, joista Tapani luki sanat: JEESUS NATSAREENUS. Sitten sylen
levyisen välin perästä ilmestyi taas yhtä suurista kirjaimista sanat:
JUUTALAISTEN KUNINGAS. Siihen sanojen välillä olevaan aukkoon ilmestyi
ihmisen kasvot ja yläosa ruumista. Ne kasvot ja koko olento hohtivat
yhtä kirkkaasta puhtaudesta kuin yöllä se Jyngästunturin laki
kuvastuneena järven pintaan, ja ne kasvot katsoivat ystävällisinä
kohtisuoraan Tapaniin, ja ne hopeaiset huulet rupesivat puhumaan
hänelle, vaan hän hyrskähti ilosta että koko ruumis hytkähti, ja siitä
heräsi.
Hän ei nyt enää nukkunut, iloitsi vaan siitä unestaan ja itse
tietämättään aina väliin pani kätensä ristiin, painaen niillä
rintaansa, ikäänkuin se olisi hänellä tavallinen tapa. Niinpä hän
nytkin, emännän tuodessa aamukahvia, makasi seljällään, kädet ristissä
ja kasvot mieluisessa hymyssä.
Emäntä, tämän nähdessään, katsoi häntä tutkivasti silmiin kumartuessaan
tarjoamaan kahvia ja kysyi: "Onko teillä tapana uneksia?"
"Miksikä sitä kysytte?"
"Ilman vaan, kun luulin tässä äsken tuonne toiseen huoneeseen kuulevani
uneksuvan tapaisia sanoja."
"Mikä ero niissä on uneksivan sanoissa?" kysyi Tapani kahvikuppia
tarjottimelta ottaessaan.
"On niissä sentään eroa; ne ovat epämääräisiä ja äänikin niissä on
omituinen, se kuuluu kuin kuopasta."
"Kuulitteko mitä sanoin?"
"Jotakin se oli sen tapaista että: Jeesus, Jeesus -- ja oli siinä
muutakin, vaan minä tuonne seinän toiselle puolen en saanut selvää. Nuo
kertomani sanat te sanoitte melkein huutamalla ja kuului se iloiselta
ihastuksen huudolta... Oliko sitä sellaista?"
"Kyllä sitä oli."
"Oletteko uskovainen?" kysyi emäntä, katsoen yhä terävämmin Tapania
silmiin.
"Ainakin tulemassa olen", sanoi Tapani ja hymyili.
Emäntä lähti nyt noutamaan kahvia toista kuppia, ja sitä tuodessaan
hymyillen ja loistavin silmin sanoi: "Vai uskovaiseksi tulemassa...
Minäpä olen ollut jo lähes kolmekymmentä vuotta."
"Mutta oletteko uskon pääruhtinasta nähneet koskaan kasvoista
kasvoihin?"
"En luonnon silmillä, vaan uskon silmillä näen hänet aina. Ja niinhän
on kirjotettu, että: Autuaat ovat ne jotka eivät näe ja kuitenkin
uskovat."
"Niin", murahti Tapani ja mieli nyrvähti alakuloiseksi.
Emäntä huomasi, että Tapani tahtoo lopettaa puhelun, ja saatuaan tyhjät
kahvikupit mukaansa lähti astua löntöstelemään pois. Samassa nousi
Tapanikin vuoteeltaan ja kiirehti akkunaan katsomaan sitä toisella
puolen järveä seisovaa tunturia, ja silmättyään sitä käänti silmänsä
idän taivaalle päin, sille kohdalle mihin unissa oli se kummallinen
näky ilmestynyt. Mutta sillä kohdalla näkyi vaan kesän hiljaisen tuulen
mukana pohjoiseen päin hitaasti kulkeva, harmaa pilven reutale, jonka
mentyä jäi jälelle hopean vaalea taivaan kansi, ilman mitään merkkiä.
Tunturikin seisoi nyt jäykkänä, kylmää mahtavuutta herättävänä muurina,
ylpeänä siitä että oli yllään eheä lumihanki, jonka kiiltävä pinta
kimalteli vielä kesäkuun auringon paisteessa.
Hetken tätä katseltuaan Tapanin toimittautui toimiinsa saamaan kylän
miehiä kokoon ja päättämään työhön rupeamisesta.
* * * * *
Tapani oli Tirrojärven kylässä ollut tasan kuukauden, kun Dampbell
eräänä päivänä oli saapunut Niemelän taloon, jossa Tapani oli vielä
majalla.
Tapani iltasella työstä tullessaan kuuli Dampbellin tulleen ja tekeytyi
tavallista reippaammaksi, mennessään taulu kainalossa huoneeseensa,
mistä jo oven taakse kuuluivat Dampbellin virallisen raskaat askeleet.
Mutta huoneeseen astuttuaan ja huomattuaan Dampbellin kasvoissa
ilkeämielisen ilmeen Tapani tunsi kuin lamautuvansa, joten
tervehtiminenkin kävi kankeammasti kuin itse olisi tahtonutkaan.
Dampbell oli kuullut Tapanin vedenhädästä ja näytti aikovan jo ensi
näkemässä ruveta sillä pilkkaamaan, mutta Tapanin mukana kun ei tullut
huoneeseen muita, niin jätti semmoisekseen, puheli vaan yhtä ja toista
vähäpätöistä.
Tapania ei huvittanut kuulla Dampbellin matkasatuja; hän otti vaan
kaapin laatikosta ne tauluarkit, jotka oli saanut kartotetuiksi, ja
ojenti ne Dampbellille.
Dampbell nähdessään ison vihkon tauluarkkeja tekeytyi vakavaksi, mutta
silmät kiiluivat hyvästä mielestä. Hän levitti ne pöydälle, silmäillen
niitä itsekutakin erikseen, mutta viimein osotti sormellaan muutamaan
paikkaan ja sanoi: "Mihin päin tuo puro juoksee?"
Tapani kuuli sanoissa moittimisen halua ja sanot hieman arasti: "Se
juoksee tähän järveen. Tuolla tuon kankaan laidassa on suuri hete,
siitä se ottaa alkunsa ja sitten näitä korpia myöten juosta luikertelee
tähän Kulpakkojärveen."
"Niin, mutta sitä ei ole tähän merkitty", sanoi Dampbell.
"No, mutta onhan merkitty järvestä lähtevän puron veden juoksu: onhan
itsestään selvä, etteivät suinkaan ne vastakkain juokse", sanoi Tapani
tyynesti, osottaen sormellaan järvestä lähtevään puroon.
Dampbell ei nyt jatkanut, vaan osotti toiseen paikkaan ja entistä
kylmemmin sanoi: "Mikäs se tämä on?"
"Se on pieni mökki kaukana erämaan sisässä. Sen nimi on Putkola", sanoi
Tapani.
"Mutta se on mitattu metsäskaalaan, vaikka se olisi pitänyt ja pitää
mitata peltoskaalaan", sanoi Dampbell karkealla tavalla, ja erittäinkin
sanan 'pitää' sanoi erityisellä painolla, että emännän kasvot
punastuivat korvia myöten, kun sattui olemaan juuri kahvia tuomassa
Tapanille.
Emäntä kun oli päivällä kerinnyt Dampbellille kertoa, miten työmiehet
ja heidän isäntäkin pitävät Tapanista, niin nyt Dampbell varsin emännän
kuullen tahtoi sanoa, että: "Se pitää huomenna mennä mittaamaan
peltoskaalaan ja linjoilla kiertää se ala mikä peltoskaalaan mitataan.
Meillä ei saa mitään tehdä miten tahansa, vaan pitää tehdä hyvästi."
Sitten Dampbell kääri tauluarkit käärölle ja kasvoissa näkyi mieluinen
tyytymys. Näkyi selvään ettei hän olisi puhunut mitään niistä
löytämistään vioista, jos emäntä ei olisi sattunut kiittävästi
muistelemaan Tapania.
Tapani oli tänä iltana alakuloinen. Vaikka hän ei ollut valittavinaan
mitään siitä määräyksestä, että huomenaamuna oli lähdettävä jälkiä
parsimaan, niin kuitenkin tuntui mieli raskaalta ja kuivalta. Sen
lisäksi vielä Dampbell valvoi myöhään yöhön ja vaati Tapaniakin
viipymään ja olemaan mukanaan, kuulemassa keskusteluja, jotka häntä
eivät ollenkaan huvittaneet.
Mutta viimein, kun salin suuritauluinen seinäkello oli lyönyt kaksi,
lopetti Dampbell juttelunsa, jolloin Tapani pääsi poistumaan
vuoteelleen. Hän nukkui kuin hako, ettei tiennyt mitään ennenkuin
emäntä toi kahvia. Silloin hän heräsi säpsähtäen.
Emäntä nähdessään Tapanin säikähtävän sanoi iloisesti hymyillen: "Mitä
te minusta säikytte, enhän minä mikään mörkö ole; vai teidän
isäntännekö se mörkönä kummittelee?"
"En minä mörköjä säiky ... mikä lienee ollut se säpsäyttäjä", sanoi
Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan, silmät vielä renkaisillaan
säikähdyksestä.
"Eipä todellakaan luulisi enää teidän kokoisenne miehen mörköjä
säikkyvän", sanoi emäntä nauraen ja ajatteli sitä illallista Dampbellin
äksyämistä, ettei sitä kannata pelätä. Siitä hän ei kuitenkaan
virkkanut mitään, kääntyi vaan, saatuaan kahvin annetuksi, hymyillen
astua löpsyttelemään pois.
Tapani näki kellosta että miehet ovat jo valmiit lähtemään metsään. Hän
laski kuppinsa tuolille jäähtymään siksi aikaa kun suki vaatteet
päälleen, jonka tehtyään ryyppi kahvinsa ja joutui pirttiin ennenkuin
emäntä kerkisikään tuoda lisää kahvia.
Emäntä oli jo kerinnyt miehille kertoa illallisen Dampbellin määräyksen
Putkolaan menosta. Tapanin pirttiin astuessa oli jokaisen miehen suu
naurussa ja melkein yhteen ääneen he kiirehtivät sanomaan: "No,
Putkolan äidin suolaiselle kahvilleko sitä nyt kuulutaan pääsevän!"
"Niinhän sitä tässä maailmassa ihmisiä heilutetaan", sanoi Tapani
umpikuljuisesti.
"Silmätköhän sille Putkolalle nyt lähdetään tekemään vaiko toinen
akkuna siihen turvekattoiseen pirttiin, vai käydäänkö se lakeistorvi
työntämässä kohdalleen, kun se on ihan kaatumassa kallellaan", sanoi
nauraen Rantalan nuori isäntä ja kaikki muutkin nauroivat.
"Ei akkunoita eikä lakeistorvia, vaan se parin kapan alainen pelto- ja
kapanalainen kartanomaa lähdetään mittaamaan peltoskaalaan, kun minä
sen vähäpätöisyyden takia tulin mitanneeksi metsäskaalaan", sanoi
Tapani vain.
Siitä sen pitempiin puheisiin rupeamatta hän toimittautui lähtemään, ja
kohta näkyikin hänen laajapartainen, harmaa hattunsa miesjoukon edellä,
Putkolaan vievällä tiellä. Talon isäntä yksin jäi istumaan pirttinsä
penkille, allapäin, äänetönnä hieroskelemaan kintaitaan.
* * * * *
Täksi illaksi oli Dampbell kutsunut Tirrojärven kylän miehiä Niemelään,
pitääkseen kokouksen tapaista ja siten tullakseen tunnetuksi kylän
miehille. Tapanin kotiin tullessa oli Niemelän salissa ympäriinsä
istumassa miehiä, joille Dampbell oli kehumassa kotiaan, ja oli juuri
piippunsa varrella lattiaan piirtämässä navettarakennuksensa
pohjapiirustusta, kun Tapani astui sisään. Mutta Dampbell ei siitä
välittänyt, vaan totuttuun tapaansa meni läpi läksyjensä.
Sitten Dampbell rupesi täyttämään kertomuksensa aikana sammunutta
piippuaan ja rupesi hymyilemään uudesta asiasta ja kääntyi sitten
Tapaniin, sanoen: "Eikös sillä matkalla ollutkaan jokea, kun Tapani on
kuivana. Tämä Tapani se on mies, joka koiran venheellä kulkee joesta
yli silloin kun vaan mieleen juolahtaa. Olihan tämä Kullejoestakin
tänne tullessaan mennyt koiran venheellä yli. Mutta olipa yrittänyt
olla pitkä yö Raatajan talon kohdalla, kun olivat talossa kerinneet
ruveta nukkumaan; vaan onneksi oli lapsi sattunut emännän herättämään,
joka sitten kuuli äänen ja herätti miehet venhettä viemään. Tämä ei
kuitenkaan yöllä kulje koiran venheellä. Viime kesänä tämä matkusti
ahvenien valtakunnassa. Vaan siitä retkestä ei selvinnyt saunassa
käymättä. Poppamies kylvetti miestä kesäisen päivän ja mies pääsi kun
pääsikin vesihiiden rikkeistä."
Tapani kun kuuli taas joutuvansa pilkattavaksi, pyörähti ja lähti ulos.
Miehet, nähdessään että Tapani loukkaantui Dampbellin puheesta, eivät
yhtyneet puheeseen, istuivat vaan äänettöminä. Torvelan isäntä
kuitenkin viimein vakavasti sanoi: "Ei liene lystinpäällistä ollut
Tapanilla Kullejokeen syöstyminen; maahan se oli lohennut jalkojen
alla. Vahinko saattaa tulla viisaallekin, tyhmällähän se onkin toisessa
kädessä."
"Maa lohennut", sanoi Dampbell. "Mikä sen maan pani juuri silloin
lohkeamaan. Hyh!"
"Se kun sattuu", kuului joukosta vakava sana.
Kun Dampbell näki miesten haluttomuuden, niin tekeytyi lystillisen
näköiseksi ja antaen tupakkikukkaronsa Torvelan isännälle käski antaa
sen kiertää miehestä mieheen. Sillä aikaa kun miehet täyttelivät
piippujaan, hän keinutuolissa istuessaan heittäytyi melkein
hermottomaksi, nojautuen hieman oikeanpuoleisen kaiteen puolelle, jossa
hän veteli savuja ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan.
Sitten hän sanoi: "Tämä Tapani on niin itsepäinen, se pitää aina 'oman
päänsä kuin Könnilän Jyrki', niinkuin sanotaan. Minä lähtiessä
houkuttelin tätä viipymään kunnes olisi tänne yhdessä lähdetty, vaan ei
kun ei, tämä ei taipunut. Vaan siitähän sitä oppii. Oppia se on ikä
kaikki. Sittenhän se koirakin tietää uineensa kun häntä kastuu."
Tähänkään eivät miehet tahtoneet jatkaa, polttelivat vaan piippujaan ja
rupesivat keskenään puhelemaan naapurien välisistä asioistaan.
Tällä aikaa oli Tapani oleskellut pirtissä, jossa hän viipyikin niin
kauan että salista olivat kerinneet kaikki vieraat mennä pois ja
Dampbell yksinään kävellä törkkäili lattialla edes takasin.
Dampbellista tuntui kuin olisi itseltään kaivannut jotakin, jota ei
oikein itsekään tiennyt. Hän kyllä tiesi osaavansa esiintyä todellisena
virkamiehenä, mutta sittenkin tuntui mielessä vaistomainen kaipuu ja
jonkunmoinen tyhjyys. Sentähden Tapanin nyt tullessaan huoneesen hänen
kasvoissaan ja silmissään vilahti salainen iloisuus, ja hän sanoi
tavallisen ystävällisesti: "Näyttää että tässä kylässä on kansa tuiki
jäykkäluontoista... Tulin ajatelleeksi, että mitenkähän te näiden
kanssa täällä olette tullut toimeen."
"Tullut toimeen... Minäkö ihmisten kanssa?" sanoi Tapani kylmästi.
"Niin, kun ne näyttävät niin jäykkäniskaisen näköisiltä."
"Se on juuri näitten jaloin puoli."
"Miksi niin?"
"Siksi että nämä eivät ole kenenkään ajeltavia kuni jänikset hakaan,
vaan näistä löytyy mies asian kohdalla."
"Mistäs te sen tietäisitte?"
"Olenhan jo kuukauden ajan ollut joka päivä näitten kanssa asiassa."
"Esimerkiksi, mihinkä erinomaiseen nämä sitten teidän mielestänne
pystyvät?" sanoi Dampbell, ivahymy kasvoissaan.
"Nämä pystyvät työhön raikkaammin kuin monen muun paikkakunnan miehet,
ja esimerkiksi koko näinä viikkoina en nuorilta enkä vanhoilta ole
kirosanaa kuullut."
"Kirosanaa!... Sekö se sitten asian pilaa, jos kiroaa silloin kun asia
sen sietää?"
"No, opettakaa te nämä sitten kiroilemaan", sanoi Tapani ja suu
vetäytyi hymyyn.
"Kyllä minä ne opetan. Saatte uskoa että kyllä minä opetan. Kyllähän ne
niskasuonet notkistuvat kun ovat minun parissani. Minun parissani on
toista kuin teidän parissanne!"
Tapanin kasvot olivat hienossa hymyssä, eikä hän pitkään aikaan
virkkanut mitään. Eikä puhunut Dampbellkaan mitään, veteli vaan savuja
piipustaan, ja suustaan ulos puhaltaessaan työnti alahuulensa ylähuulen
taakse, että savu tulla tuhisi ylähuulessa olevan parran läpi. Tätä
tehdessään näkyi hän ajattelevan.
Tapani katsoi kelloa, ja nähdessään sen olevan yhdeksän, kääntyi
Dampbelliin, sanoen: "Sitä kai minun on lähteminen aamulla metsään."
"Minäkin lähden aamulla mukaan", sanoi Dampbell ja Tapani kuuli äänestä
että hänen ei ole ennen lähtemistä kuin Dampbellin kanssa.
Nyt Tapani nousi istualtaan, ja sanottuaan hyvää yötä lähti verkalleen
kävelemään ulos. Hänestä tuntui hyvälle ettei Dampbell pyytänyt häntä
viipymään, vaan hän sai vapaasti lähteä.
Ei hän kuitenkaan tästä vapaudesta ilostunut eikä liioin tuntenut halua
mennä nukkumaan. Hän istui pirtin penkillä, kasvot jäykkinä ja silmät
tuijottavan näköisinä katsellen ulos akkunasta, eikä virkkanut mitään,
kun emäntä tuli sanomaan, että vuode on valmis.
Emäntä istui nyt hänen eteensä toisen akkunan pieleen ja hymyillen
sanoi: "Mistä se meidän Tapani nyt on niin pahoillaan?"
Tapani oli kauvan ääneti. Mutta kun tunsi että emäntä odottaa
vastausta, niin sanoi: "Tuntuu niin ikävältä ajatella koko tätä pitkää
kesää. Näyttää siltä kuin Dampbell olisi aivan tehtäväkseen määrännyt
minun halventamiseni. Se ehkä kostoksi siitä kun minä tänne lähtiessäni
en ruvennut hänen navettaansa vesikourua tekemään, kun hän viekkaudella
kutsui minut ennen aikojaan luokseen, muka tänne lähtemään."
"Jotakin sillä vissiin on hampaan kolossa, kun se niin koettamalla
koettaa ilvehtiä."
"Minulla on ollut pahat vanhemmat. Mutta jos en Dampbellia olisi tullut
tuntemaan, niin en tietäisi, miten suuri ero on pahalla ja häijyllä
ihmisellä. Neljänkolmatta vanhaksi olin vanhempaini kotona, enkä
kuullut heidän yhtään sanaa sanovan eikä kukaan saanut sanaa sanoa,
jolla tahallaan tahdottaisiin toista ihmistä häväistä tai pilkata."
"Sanoitte vanhempianne pahoiksi, mutta miten ne olivat pahat, kun
olivat niin suoraluontoiset?"
"Olivat niin sokeasti vakaumustensa orjat, etteivät voineet mitään
muuta uskoa oikeaksi kuin yksinomaan omat käsitteensä asioista. Niitten
lakien rikkomisesta sitten kuritettiin niin tavattomasti, että se oli
petomaista rääkkäystä eikä ihmisellistä opetusta."
"Ne olivat sitten vaan vakaumuksen ihmisiä ja uskolliset omille
vakaumuksilleen. Heidän erehdyksensä ovat annettavat anteeksi, eikä
muisteltava heidän vikojaan. Eikös niin, Tapani?"
"Aivan mielelläni voin antaa anteeksi tällaisena hetkenä, kun juuri
olen kärsimässä häijyn ihmisen tahallisesta pilkasta. Mutta ne haavat
eivät kuitenkaan sillä parane, jos teot antaisinkin anteeksi."
"Olen teitä tullut ymmärtämään, että omistatte liiaksi herkän ja aivan
liekehtivä-tunteisen sielun. Eräs kokenut ihminen sanoikin, että mitä
tunteikkaampi sielu on, sitä useammin saa kärsiä. Teidän sijassanne
pitäisi olla sellainen härkä, joka osaisi aina puskea vastustajaansa,
antaisi sanan sanasta, kaksi parhaasta. Mutta teissä ei näy olevan
siihen miestä."
"En ole oppinut sitä nuorena ja Luojani on luonutkin minut ihmiseksi
eikä ihmisten pilkkaajaksi."
"Kiittäkää siitä Luojaanne ja lähtekää nukkumaan. Uni se on sellainen
ystävä, joka huolet ja murheet haihduttaa", sanoi emäntä leppyisesti
hymyillen ja lähti makuuhuoneeseensa.
Makuuhuoneeseensa lähti Tapanikin, ja tuntui somalta kun emäntä oli
häntä niin hyvin ymmärtänyt.
Huomenaamuna miehet kokoontuivat tapansa mukaan lähtemään jo viiden
aikana, ja silloin oli Tapanikin valmiina. Vaan emäntä sanoi, että:
"Insinööri käski vasta yhdeksän aikana tuoda aamukahvia."
"Yhdeksän aikana!" huudahtivat miehet. "Ei tullut mitään, ei kerrassa
tullut siitä hommasta mitään... Menkää emäntä viemään kahvia ja
kiskokaa säärestä, niin että herää", sanoi joukosta joku.
"En minä lähde niin tuikeasilmäistä herraa herättämään ennenkuin aika
tulee", sanoi emäntä hieman nauraen.
"No, mutta Tapani menee", sanoi isäntä.
"En minä lähde, kun minä olen hänen palvelijansa; vaan teille Ylitalon
isännälle se sopii kaikkein parhaiten."
"Todellakin! Ylitalon isännälle se sopii", kuului joukosta kehotus.
Isäntä kuuli että kyllä sitä hänen täytyy lähteä, ja pannen niskansa
jäykän näköiseksi ja selkä hieman kumarassa lähti varmoilla askelilla
mennä könöttämään sisälle. Kun housut olivat laskeutuneet tavallista
alemmaksi, niin oli selkä tavattoman pitkän näköinen ja koko olento
niin pelkäämättömän näköinen, että Tapanin suu vetäytyi makeaan hymyyn.
Kuin isäntä tavallisen kiireesti aukasi Dampbellin makuuhuoneen oven,
niin Dampbell nosti silmänräpäyksessä päänsä pystyyn ja silmät
renkaisillaan kysyi: "Onko tuli irti, vai mikä?"
"Ei ole tuli irti, vaan työhön sitä ollaan menossa", jorautti isäntä
jäykästi.
"Työhön! Sinäkö sitä sitten minua tulet työhön käskemään?" ävähti
Dampbell vihaisesti, että kieli sammalti.
"Niin. Meitä on monta jotka olemme odottamassa työhön lähtöä."
"Etkö sinä p----leen sika tiedä että minä olen komisioni-insinööri,
että sinä tulet minua käskemään kuten ruotilaistasi!" ävelti yhä
Dampbell, tömistäen sängyn perää kummallakin jalallaan, että tärisi
koko huone.
"Minun ei tarvitse muuta tietää kuin sen, että Tapani ei sanonut ennen
lähtevänsä työhön ennenkun te nousette ja siksi tulin herättämään",
sanoi isäntä vakavasti ja samassa lähti pois.
"Mene, mene sinne Tapanin luokse odottamaan... Vai sinä aijot minua
ruveta kuskaamaan niinkuin ajattelet, p----leen vetelys! Kaikkea pitää
nähdä", porisi Dampbell isännän mennessä. Mutta kun tämä oli oven
painanut kiinni, niin Dampbell kääntyi kyljelleen, vetäsi peitteen
ylleen ja asettui nukkumaan.
Kun pirttiin kuului Dampbellin ävellys, niin Ylitalon isännän tullessa
pirttiin oli jokaisen kasvot iloisessa naurussa ja joku sanoi:
"Ampiaisen pesällepä taisit sattua."
"Niinpä yritin", sanoi Ylitalon isäntäkin nauraen.
"No miten sitten kävi? Saitko pystyyn?"
"Ei tuo vielä, vaan ehkä se sieltä toimiaa; ei sillä ainakaan uni ole
enää ristinä, hyvin näkyivät valkeaiset silmistä ympäri terästen.
Taitaa se olla sentään vihasta miestä... Arvelin minä sanoa kuin
entinen mies papille, että: pidä koiras kiinni", jaaritti Ylitalon
isäntä ja katseli kintaitaan kuten ainakin lähtöön valmistautuja.
Kaikkien muittenkin silmät olivat sinnepäin ja korvat terällään
kuulemaan oven aukeamista ja Dampbellin askelia, mutta niitä ei
kuulunut. Viimein Tapani riisui kengät jaloistaan ja varpaisillaan
hiipi Dampbellin huoneen oven raosta kuulemaan, kuuluisiko liikettä.
Mutta tuokion perästä palasi ja sanoi:
"Nukkuvan kuului ja unissaan kirskutti hampaitaan. Kyllä se ei ennen
kymmentä ole pystyssä."
Sen kuultuaan Ylitalon isäntä hyppäsi ylös ja ulos työntyessään sanoi:
"Odotelkoon kerran herra kerjäläistä".
Silloin lähtivät kaikki muutkin ulos ja menivät koteihinsa. Talon
miehetkin lähtivät töihinsä. Tapani yksin jäi vaan venyskelemään pirtin
penkille. Aina vähän väliin hän nousi akkunoista katselemaan ulos, ja
taas heittäytyi penkille pitkäkseen ja puristi silmänsä kiini, mutta
kasvot liekehtivät virkeästi ja aina väliin silmätkin remahtivat auki.
Viimein kuitenkin kiertyi kello yhdeksään ja emäntä vei kahvia
Dampbellille. Emännän tullessa Dampbell hymyili lauhkeasti ja kysyi:
"Jokos siellä nyt ovat miehet lähtöön valmiina?"
"Ne ovat olleet ja menneet niinkuin nukkuneen rukous", sanoi emäntä
nauraen.
"Menneet! Mihinkä?" huudahti Dampbell ja silmät kilistyivät.
"Kotiinsa tietenkin, kun Tapani ei lähtenyt viemään metsään", sanoi
emäntä ja katsoi terävästi Dampbellia silmiin.
"Nyt on helvetti!" sanoi Dampbell päätään punaltaen ja kynsästen
korvallistaan.
"Voi, kun puhutte pahasti. Ei täällä meidän puolessa niin rumia sanoja
sanota", sanoi emäntä ja näytti kärsimättömältä.
"No p----le kaikkiaan!... Kieltikö niitä Tapani lähtemästä?" lisäsi
Dampbell.
"Kielti monastikin, vaan minkäs se yksi monelle tekee", sanoi emäntä
mennessään ulos.
Samassa tuli Dampbellkin pirttiin ja kuivasti kysyi Tapanilta: "No
kotiinsako miehet ovat menneet?"
"Niin", murahti Tapani.
"Sinun on mentävä ne käskemään tänne ja heti."
"Minä en lähde", sanoi Tapani jäykästi.
"Sinäkö et lähde?"
"En."
"Miksi et?"
"Siksi että siitä ei ole mitään etua; ne eivät ole tänä päivänä tässä,
hainpa niitä minä tahi minun takaseni."
"No nyt on helvetti!... No, juonitelkaahan minun kanssani!" sanoi
Dampbell uhkaavana ja meni kamariinsa.
Tapani jäi nyt odottamaan kuin toisesta kädestään Dampbellin julmana
näyttäytymistä ja mielessään määritteli, minkälaisena se nyt tulee.
Varmaan se tulee lakkiaan pieksäen noitumaan hänelle. Tai jos se tulisi
tavattoman hyvänä häntä houkuttelemaan lähtemään, että siten saisi
tahtonsa täytetyksi.
Dampbell ei tullut kumpasenakaan, jäi vaan sydäntään sulailemaan
sisälle. Siellä hän kävellä taahkaili sinne tänne, ravisteli päätään,
repäsi aina väliin korvallistaan ja sipitti: "Jos olisi nimismies
likempänä, niin näyttäisin! vaan mikäpä sen kymmenen peninkulman päästä
tänne lauloi. Ääh... Tuli ja leimaus!... Mutta kun Tapanikin äkäytyi...
Se varmaan illalla loukkautui minun ivastani, mutta kyllä se siitä
kestyy." Hän pani piippuunsa aina verestä tupakkaa ja poltti ja poltti,
kävellen edestakasin levottomana. -- Viimein hän istui keinutuoliin,
nojasi ohimonsa vasempaan käteensä, jonka kyynäspää oli varattu
keinutuolin kaiteeseen, ja oikean kätensä sormien välissä härvelinä
pyöritti pitkää piippuaan. Istui siinä sitten silmät tulisina kiehuen.
Mutta vähitellen hän siitä rauhoittui. Hän rupesi hiljalleen
viheltelemään, nousi ja otti Tapanin kartottamat tauluarkit, vertaili
niitä toisiinsa ja etsi vikoja. Niitä katsellessa hänelle kuitenkin
juohtui jotakin mieleen. Hän heitti tauluarkit käsistään pöydälle, meni
kiirein askelin pirtin ovelle ja tyynesti sanoi: "Tapani tulisi tänne."
Tapani pyörähti menemään. Kamariin tultua seisattui aivan kynnyksen
eteen.
Dampbell meni pöytänsä luokse, katseli vielä hetken niitä karttoja,
mutta viimein kääntyi Tapaniin ja sanoi: "Tulin ajatelleeksi ja
päättäneeksi, kun tässä on näin hyvä huone, että minä rupeaisin tässä
tekemään sisätöitä ja te tekisitte ulkotöitä sen mukaan kuin minä
ohjaan... Te hankkisitte miehet kokoon ja rupeaisitte tätä itäpuolista
osaa mittaamaan. Nyt miehet kokoon ja menette!"
"En luule että tänä päivänä ovat ne kenenkään käsissä, vaan huomiseksi
voin ne hankkia", sanoi Tapani.
"No, vaikkapa huomiseksi", sanoi Dampbell istuessaan keinutuoliin, ja
rupesi rauhallisena täyttämään piippuaan.
Tapanin mentyä Dampbell kutsui talon emännän huoneeseensa ja pyysi
istumaan tuolille. Kun hän näki emännän kasvoissa aran punastuksen ja
salaisen kylmyyden, niin palavilla silmillään valellen emäntää,
tekeytyi niin herttaiseksi kuin vaan taisi ja sanoi:
"Te, emäntä hyvä, mitäs sanotte kun minä olen aikonut teillä tulla
viipymään?"
"Kuinka kauan?"
"Muutamia kuukausia."
"Muutamia kuukausia... En luule että se käy laatuun", sanoi emäntä
tyynesti.
"No, mutta onhan tässä huoneita vielä talon väellekin, jos minä tässä
yhdessä asun, maksua vastaan tietysti", sanoi Dampbell, nyökäyttäen
päätään viimeisille sanoille.
"Kyllä huoneitten vuoksi, vaan muuten --."
"Mitenkä muuten?"
"Muuten vaan luulen, ettette tulisi menestymään."
"Minkä lemmon tähden?"
"Juuri sentähden. Meillä ei siedetä kiroilemista, lastenkaan tähden;
eikä tuon kuuleminen ole hupia aikuisillekaan... Isäntäkin on siitä
niin vihanen, että jos olisi tänä aamuna sattunut metelinne kuulemaan,
niin uskon ettette olisi paljon painaneet portille viedessä, ja
takaisin tulemisesta ei olisi ollut puhettakaan."
"Aivanko totta?"
"Kyllä se on juuri totta."
"Minulla pisti vihaksi kun se pöljä tuli minua käskemään. Minua,
komisioni-insinööriä, tuli herättämään kuin ruotilaista."
"Ei se mies ole pöljä. Se on viisaimpia miesten joukossa ja täsmällinen
kaikessa", sanoi emäntä vakavasti.
"Olkoon mikä tahaan miesten joukossa, vaan ei se nyt kuitenkaan ollut
oikein, että hän hattu päässä tulla torjotti... Toisin olisi ollut
laita, jos esimerkiksi te olisitte tulleet kahvin kanssa ja kertoneet
asian."
"Minähän lupasin tulla vasta yhdeksän aikana tuomaan kahvia, niin eihän
se ollut minun asiani ennen tulla."
Dampbell näytti hetkeksi sulkeutuvan itseensä; veteli piipustaan
savuja, ylähuulen partansa läpi puhaltaen niitä ulos. Viimein hän
hieman nureksien sanoi: "Minulla on luonto pikainen. Se joskus syttyy
kuin tuli tappuroihin... Kyllä minä ymmärrän, että olisi se tänä aamuna
vähemmälläkin välttänyt. Mutta se on ollut joka on ollut, emme saa
syötyä takasin. Emme huoli ruveta jälelle mennyttä kiveä katsomaan.
Mennään vaan eteenpäin ja ruvetaan tässä yhdeksi taloksi. Eikös niin,
emäntä?"
"No, saahan tuota koettaa", sanoi emäntä hymyillen.