Joessa oli jo vesi laskeutunut siksi että isäntä vakuutti olevan joen
rantain jo kuivilla. Tapani rupesi toimittautumaan matkalle. Kaikki
liiemmät matkatamineensa hän jätti talon talteen, ainoastaan
maanmittauskapineet pani säkkiin, jonka sitoi selkäänsä, ja ottaen
pienen takkinsa käsivarrelleen, lähti jokivartta pitkin kulkevaa,
isännän neuvomaa tietä astua vihmomaan. Mieli oli keveä, ja viisi
päivää levänneet jalat tuntuivat vieläkin keveämmiltä, joten metsäiset
kankaat ja joen virtaiset niemet toinen toisensa perästä jäivät
jälelle. Mielessä oli vaan kolmen peninkulman taival ja emännän
hyvästellessä sanotut leikilliset sanat: "Hukuttakaahan siellä vaan
itsenne ja tulkaa sitten huoletta kotiin."
Ei ollut päivä vielä puolessa, kun Tapani isännän neuvomien merkkien
mukaan tiesi olevansa jo puolimatkassa. Tässä kulki tie aivan joen
äyrästä ja virran vesi oli aivan maan äyrään tasassa, että vedet
lakkaamatta huuhtelivat tien laitaa ja lipsuttivat tielle pieniä
aaltojaan. Tapanista ensin tuntui tämä virran pinnan tasalla
käveleminen tavattoman somalta, mutta ei kauvan ennenkuin tuon aivan
tien sivussa vinhaa vauhtia kiirehtivän virran näkeminen alkoi tuntua
pahalta, rupesi melkein päätä pyörryttämään, jotta täytyi lähteä metsän
laitaa vesakkoa kulkemaan. Mutta nyt tuli kohta, jossa jyrkkä mäen
rinta ahdisti tien aivan joen partaalle, missä virran samea syvyys oli
ainoastaan puolen askelta syrjässä tieltä. Tämä matka ei ollut pitkä,
vaan noin sata askelta. Tapani jännitti itsensä, että hampaansa yhteen
puristaen ja ainoastaan jalkoihinsa katsoen ja ruumistaan mäkeen päin
kallelleen vääntäen lähti puoleksi juosten menemään sitä taivalta.
Mutta samassa tie alta humahti syvyyteen ja Tapani ennätti vaan
parkaista sanattoman parahduksen, kun tunsi jo olevansa
läkähdyttävässä, multasekaisessa syvyydessä, jota kiivas virta kuljetti
mukanaan. Mutta silmänräpäyksen perästä virran pyörre kohotti Tapanin
veden pinnalle, jossa hän kerkisi huokaista ilmaa ja huutaa pari
hätäistä huutoa. Samassa pyörre painoi hänet taas syvyyteen, mutta
kohta taas sama virran voima työnsi siihen suuntaan että Tapani
tietämättään joutui veden pinnalle ja sai ilmaa keuhkoihinsa ja
huudetuksi muutaman hätä-äänen.
Tässä kohti joen virta puski toisella puolen jokea olevaa nientä
vasten, joten se kantoi Tapania rantaa kohti. Rannalla oli myrskyn
kaatama suuri petäjä, jonka latva ulottui virtaan. Tapani näki sen
petäjän latvan pelastajakseen ja huutaen: "Auta Jumala! Pelasta rakas
Jeesus henkeni!" koetti voimiensa takaa uida maalle päin, saadakseen
sitten petäjän latvasta kiinni kun virta vie sen kohdalle. Hän saikin
puun latvasta kiinni, mutta samassa silmänräpäyksessä kiskasi virta
hänen jalkansa petäjän latvan alle. Selässä oleva säkki, joka tähän
asti oli häntä kannattanut, tuntui nyt painavan syvyyteen, ja mitä
syvempään latva painui veteen, sitä hurjemmin sitä virta rupesi
puistamaan. Vain silloin tällöin rungon joustavan voiman vaikutuksesta
latva silmänräpäykseksi nousi ylös, niin että hän sai huokasta. Yhä
voimakkaammin tuntui virta vetävän, ja hän töin tuskin jaksoi pitää
itseään kiinni. Toivottomana hän uskoi itsensä Jumalan haltuun.
Mutta silloin kuului rannalta ääni: "Pitäkää nyt lujasti kiinni!" ja
samassa tärähti kirveen isku petäjän runkoon, joka siitä vikuutui
siksi, että virran paino sai murretuksi sen poikki ja käännetyksi
pitkin rantaa. Sen mukana Tapanikin kivissä kolisten hurahti virran
louhiselle rannalle ja tunsi samassa kahden voimakkaan miehen käsien
riuhtasevan hänet törmälle. Törmälle päästyään tunsi hän itsensä aivan
kangistuneeksi ja sydämensä värisi ihan kuolettavasti vilusta.
Sentähden hänen rintansa hytkähteli hätäisesti ja suusta kuului
kankeita, sekavia sanoja.
Miehet nähdessään hänen hätänsä ottivat metsästä suuret vitsat ja
sitten toisella vitsalla hartiain ja toisella reisien kohdalta sitoivat
hänet tankoon riippumaan ja kantoivat kolmisen tuhatta askelta kaukana
olevalle tulelleen. Siellä he ensi työkseen riistivät häneltä kengät ja
päällimmäiset vaatteet ja päiväpaisteen ja tulen lämpymässä alkoivat
hieroa jäykistynyttä ruumista kaikilta puolilta.
Hieromisesta sekä tulen ja päiväpaisteen vaikutuksesta Tapanin ruumis
rupesi lämpiämään ja kuontumaan, niin että miehet saattoivat nostaa
hänet istualleen. Mutta silloin koko hänen ruumiinsa rupesi värisemään,
että hampaatkin lokattivat yhteen, ja jokainen jäsen tarrasi kuin
virrassa.
Miehillä oli päivälliseksi metson lihat kiehumassa nuotion päälle
laitetussa kattilassa. Toinen miehistä otti nyt kattilasta kiehuvaa
lientä pieneen kupposeen, ja puhalleltuaan siitä polttavan kuumuuden
pois, kaatoi sitä lusikalla Tapanin suuhun. Mutta leuka tärisi vilusta,
niin että miehen täytyi puristaa leukapielet toiseen käteensä ja
toisella kädellään kaataa lientä suuhun. Suurella ponnistuksella sai
Tapani nielaistuksi ensimäisen nielauksensa ja kipeästi kärsien meni se
alas, että pääsi tuskallinen voivahdus. Mutta sen perästä saattoi
ruveta oikein ahmimalla nielemään ja kerta kerralta väristys väheni ja
jäsenissä rupesi tuntumaan tarmoa. Tapani saattoi jo vetää kätensä
rintaansa ja kankeasti sanoa: "Voi ihme, kun se tuntuu hyvälle. Pitkin
ruumista rupesi kulkemaan niin sanomattoman somalle tuntuva, kuuma
virta. Nyt tuokin tulen paiste tuntuu lämmittävän, tähän asti se on
vaan ikäänkuin kuiviltaan polttanut."
"Mutta nyt riisutaan mies alasti", sanoi se liemen juottaja iloisesti,
"riisutaan kaikki märät vaatteet päältä tulen paisteeseen kuivamaan."
Sen sanottuaan tempasi nuotion takaa kuusen juurelta omansa ja toisen
miehen päällysnutut; niistä levitti toisen nuotion sivulle maahan ja
toisen heitti kokoon nähtävästi peitteeksi, sanoen: "Tuossa voitte
keturoida siksi kunnes vaatteet kuivavat."
Kun Tapanilta oli kaikki vaatteet riisuttu, niin silmänräpäyksessä
syntyi ruumiissa sellainen jokaista jäsentä täryyttävä vilun väristys,
että koko ruumis tärisi kuin elukan ruumis, kun se nousee uimasta
rannalle ja pudistaa itsestään märkyyttä pois.
Tämän nähtyään mies punalti päätään ja sanoi: "Ei ole vilu vielä
lähtenyt ruumiista." Sitten tempasi kuppinsa taas ja ammenti siihen
kattilasta lientä, toi sen Tapanille ja sanoi: "Ryyppikäähän tuota niin
kuumana kuin kärsitte, niin kyllä vilu pakenee, vaikka olisi
ijankaikkinen routa povessa."
Tapani istui nyt petäjän juurelle, kääri miehen päällystakin
ympärilleen, ja nojaten hartiansa petäjän tyveä vasten rupesi likasen
näköisellä puulusikalla lippimään kuumaa lientä sitä mukaa kuin vaan
kärsi. Mutta kun oli lipiskoinut kuppinsa tyhjäksi, niin tunsi niin
voittamattoman väsymyksen, että täytyi painautua pitkäkseen, ja
ennenkun kerkisi mitään ajatella, nukkui hän sikeään uneen. Miehetkään
eivät tahtoneet sitä häiritä, vaan liikkuivat niin hiljaa kuin vaan
saattoivat, ettei muuta ääntä koko tienoossa kuulunut kuin nuotiotulen
heikosti rupsahtelevia paukkuja ja noin puolen sadan askeleen päässä
seisovan kuusen latvasta laulurastaan laverrukset sekä alempaa oksilta
peipposen sadetta ennustava, yksitoikkoinen valitus.
Miehet olivat saaneet keittonsa keitetyksi ja antaneet kattilansa olla
mättäällä siksi kunnes keitto oli jäähtynyt parhaalleen syötäväksi.
Olipa toinen miehistä tehnyt puun oksista kolme kerppua ja asettanut ne
keittokattilan ympärille istuimiksi, sillä aikaa kuin toinen mies vuoli
lepän mutkasta itselleen lusikan, jotta Tapanillekin olisi lusikka.
Kun kaikki oli valmista, niin toinen miehistä meni Tapanin luokse ja
alkoi olkapäästä nykiä herätelläkseen häntä. Vaan kun tämä ei vähästä
herännyt, niin mies heilutteli kovemmin ja kovemmin ja puheli: "Onko
päivä laulanut miehen? Kylläpä on uni makeaa kylmän kylvyn päälle. No,
katkaskaahan nyt kuitenkin unen köysi ja nouskaa syömään."
Tapani ei tointunut, vaikka mies heilutti olkapäästä niin että koko
ruumis liikkui mukaan. Tämä sikeä nukkuminen rupesi miestä huolettamaan
ja hän rupesi aina kovemmasti retuuttamaan, hokien: "No, no, nouse nyt
pois. Eihän se nyt ole oikeaa unta."
Viimein kuitenkin Tapanin koko ruumis tärähti ja suusta tuli kipeästi
parahtava hätä-ääni: "Oi-oi!" Samassa remahtivat silmät aivan
ympyriäisiksi ja silmävalkeaiset olivat ihan veripunaiset kun hän
hätäisesti ympärilleen katsoen kimposi istualleen.
Mieskin säikähti, että kohona hyppäsi toiseen kohti, mutta samassa
tarttui kaksin käsin Tapanin olkapäihin, sanoen: "Hyvä Isä! Mikä teillä
on?"
"Tuntui kuin kosken aallot heiluttaisivat ja puskisivat ruumistani
sinne tänne. Mutta oli toki vaan hourausta", sanoi Tapani ja kasvot
elpyivät. Sitten hän alkoi verkalleen lykkäillä käsivarsiaan ja
kopristella ruumistaan ja sanoi: "Tuntuu joka kohdassa nahka niin
paksulta ja kankealta kuin parkittu vuota."
"Senlaisessa paitossapa se olikin äsken tuolla joessa", sanoi mies.
"Mutta nyt on metsokeitto syötävä. Rupesin juuri syömään herättelemään.
Tässä vaatteenne, pujottakaa päällenne, että joudutte syömään."
"Metsokeitto... Se ei käy vihaksi... Metsokeitto ja keitetty metso on
melkein sama asia. Mutta ihme ja kumma, että tämä mies elävin jaloin
polkee maata", sanoi Tapani ja alkoi kankeasti kömpiä noustakseen ylös,
pannakseen vaatteet päälleen ja päästäkseen sinne kattilan luokse.
Vaatteet saatuaan päälleen hän ensin kuonnutteli itseään kävelemällä
sinne tänne. Tuokion perästä hän likeni kattilaa ja istuessaan
havukerpulle naurahtaen sanoi: "Metsokeitto! Ai sentään! Aivan makea
vesi lorahtelee kielelle nähdessä metsokeittoa, minun ilmoisen ikuista
ihanne-atriaani."
"Vai on se metsokeitto tuttu ruoka. Mutta päälle tuulen näkyy kokki
sattuneen tätä keittoa suurustaessaan", sanoi Pentti -- se oli toisen
miehen nimi -- hymyillen ja kallisteli kattilaa, missä rasvainen velli
oli jäähtyessään sakonut melkein puuroksi.
"Suolainen ja sakea on köyhän mielestä makea, on vanha sananlasku",
sanoi Tapani kiitokseksi kokille ja alkoi puisella lusikalla pistellä
velliä, joka todellakin oli niin sakeaa, että kololle jäi sija mistä
oli ottanut.
Nyt Pentti tonkasi uudella, lepän mutkasta tehdyllä lusikalla metson
raajoja kattilan pohjalta pinnalle ja kehotti Tapania ottamaan lihaa.
Itse Pentti otti metson kaulan näppiinsä, sanoen: "Pää pyytäjälle,
kaula kantajalle." Sen sanottuaan imeksi siitä metson kaulasta vellin
ja rupesi järjestään luineen purra ruskuttelemaan, että rutisivat vaan
metson kaulaluut Pentin hampaissa ja paksuiksi makkaroiksi kohosivat
suonet hänen kaulassaan aina nielaistessaan palaansa. Kun oli saanut
metson kaulan syöneeksi, koposteli hän metson päästä lihaa ja makeasti
imeskellen metson pääkoppaa ja väliin sormiaan, sanoi: "Kyllä siinä
tuossa metsokeitossa todellakin on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen
kalakukossa. Mutta mieleen pantava tämä metsokeitto kuitenkin on... Ei
usko outo, miten kylmät kädet sillä kuolemalla on. Ei olisi verta
lähtenyt minusta, vaikka olisi puukolla pistetty, silloin kun kuulin
teidän ensimäisen hätä-äänenne. Enkä tiedä koskiko minulla jalat maahan
kun lähdin tuonne rantaan. -- Mutta mikä seikka se oikeastaan saattoi
teidät tuonne jokeen.
"Maa lohkesi jalkain alta ja silloin yksi humahdus ja olin
umpisokkelossa mullansekaisessa virrassa."
"No, että sitten?"
"Sitten tuolla puoli-joessa olin menossa, kun selässä oleva säkkini
alkoi kiskoa veden pinnalle, ja silloinhan minä sain äännetyksi."
"No, entä sitten?"
"Yksi tupsahdus vaan ja taas olin mennyt pyörien kuten pieni rikka
pohjaan, josta taas uusi mänkä nosti pinnalle. Silloin minä huomasin
sen petäjän latvan rannalla ja pelastuksen toivo välähti povessani, kun
virran näin kantavan sitä kohti. Jokaisen jäseneni tunsin silloin
kuumaksi."
"Mutta ette voineet päästä sen petäjän latvan päälle."
"Pääsin ryntäilleni, vaan samassa silmänräpäyksessä virta tempasi
jalkani petäjän latvan alle ja minä jouduin selälleni, niin että virta
vastasi tarakkaani ja painoi syvyyteen, jossa virran voima reutuutti
petäjän latvaa ylös ja alas niin paljon kuin vaan kerkisi."
"No, ihmeitten ihme, että siinä pysyitte niin kauan kiinni."
"Sattui toinen kainaloni joutumaan petäjän runkoon ja toisella
kädelläni pitelin oksasta. Mutta kädestäni katosi voima, että oli
pääsemässä irti, ja kainalokin rupesi lipumaan erilleen petäjän
rungosta, niin että viimeinen toivoton silmänräpäys oli kulumassa
silloin kun kuului äänenne: pitäkää kiinni!... Ei kukaan, joka ei liene
ollut putoamaisillaan kuoleman kitaan, voi arvata miten hyvältä äänenne
tuntui." Tätä sanoessa Tapanin silmät vettyivät ja pala rupesi
pyörimään suussa.
"No, oma kuljettajansa siinä piti olla tuossa retkessä", sanoi Sipo --
se oli toisen miehen nimi ja ravisteli pitkätukkaista päätään.
Kun ei Tapani tähän jatkanut, niin miehetkin jäivät äänettömiksi, ja
salainen alakuloisuus näkyi heidänkin kasvoissaan. Oli jo noustu
syömästä, kun Tapani huokasi ja lähestyen Penttiä surullisen
voittoisesti sanoi: "Mutta mikä hyvä se kuitenkin minut täällä
hyvittää? Melkein alastonna, ilman lakkia, ilman takkia olen nyt täällä
erämaan uumenessa, kuten emänsä menettänyt hirven vasikka."
"Mihin se on oikeastaan matka?" kysyi Pentti.
"Tuonne Tirrojärvelle se mieli pitäisi."
"Tirrojärvelle... Ei, ei... No, en sentään tiedä tarkalleen tuosta
ensimäisesta kylästä eteenpäin. Vaan tästä ette pääse ensimaiseen
kylään, sillä tuossa kappaleen matkan päässä yhtyy Osmojoki tähän
jokeen, josta ei pääse yli eikä ympäri. Kun jouduitte tälle puolelle
jokea, niin ainoa keino päästä ihmisten ilmoihin on palata takasin
samaan kylään, josta läksitte."
"Osmojoesta pääsee lautalla yli", sanoi Sipo, lusikallaan kaavitessaan
kattilan pohjasta pohjautunutta keitosta.
"Todellakin, tuolta Sirkkaharjun suvannolta taitaa päästä lautalla.
Siitä saa honkia lautaksi", sanoi Pentti, suurin silmin katsoen
sinnepäin.
"Eteenpäin sitä mieluummin menisi kuin taaksepäin", sanoi Tapani.
"Lähtisitte saattamaan siitä joesta poikki, kun teillä on kirves."
Kumpainenkin mies rupesi nyt katselemaan aurinkoa ja kasvot kävivät
kumpaisellakin tympeän näköisiksi. Tuokion katseltuaan aurinkoa sanoi
Pentti hieman kylmästi: "No, tosin siellä nyt ennen metson laulantoa
kerkiää käydä, kun lähtee siekailematta." Sen sanottuaan hän koppasi
taskustaan piippunsa, pani sen kiireesti täyteen, tempasi nuotiosta
kekäleen, puhalti siihen että se hiiltyi kirkkaaksi, sitten laski sen
piippunsa päähän ja yhdellä imasulla otti siitä tulen. Kekäleen
nakattuaan tempasi kirveensä ja sanoi: "Lienee parasta että sinäkin
Sipo lähdet sinne." Samassa hän lähti jo pitkillä jaloillaan mennä
hatmimaan Sirkkaharjua kohti ja piipun harmaansinertävä savu pölisi
männikön vileikössä. Pentin perään lähti kiirehtimään Tapani ja
Sipokin, mutta Tapani ei tahtonut pysyä menijöissä, vaikka koetti
juostakin. Jalat olivat kankeat ja raskaat kuin puujalat, jotta
mättäältä mättäälle hyppiessä jalka ei tavannutkaan sitä paikkaa mihin
tarkotti, vaan tupsahti likemmäksi ja usein syrjäänkin. Koko kulkeminen
oli kuin ensikertaisen opettelemista. Tässä kulkemisessa tuli hän
kuitenkin ponnistelemaan ihan voimainsa takaa ja kaikki jäsenet saivat
liikettä, joten ennenkun Osmojoelle tultiin, oli ruumiista kaikki
kankeus ja vilun tunne kokonaan hävinnyt. Mutta elämä tuntui vaan kuin
unelta eikä todelliselta elämältä, sillä ajatukset risteilivät niin
levottomina ja väliin tupsahti mieleen ikäänkuin pimeys, ettei osannut
ajatella mitään.