Tänä aamuna oli Dampbell tavallista iloisemmalla tuulella ja emännän
aamukahvia viedessä oli jo vaatepäällä. Olipa jo pessyt kasvonsa,
kammannut partansa ja tukkansa parhaimman mukaan. Tämän nähtyään emäntä
hieman säpsähti ja vilkasi tuvan seinällä harvakseen käydä
loksuttelevaan, isotauluiseen seinäkelloon. Mutta kello oli kun olikin
yhdeksän, kuten pitikin olla aamukahvia tuodessa. Emännän kasvoihin
palasi tavallinen hymy ja hän kääntyi tarjoamaan kahvia.
Dampbell tahtoi nyt olla lystikkäällä tuulella ja ilosta loistavin
silmin sanoi: "Arvatkaapa emäntä mitä minä nyt olen miettinyt ja
päättänyt?"
"Mitenpä minä sen toki arvaisin mitä se insinööri milloinkin miettii.
Insinöörienhän juuri sanotaan olevan oikein sitä väkeä, jotka miettivät
ja kykenevät miettimään sitäkin johon tavallinen ihmisjärki ei
riitäkään."
"Sen te sanoitte oikein. Mutta nyt minä en sentään ole miettinyt mitään
erinomaista, mietin vaan kotiin lähtöä ja päätinkin lähteä ihan tänä
päivänä."
"Vai jo ihan tänä päivänä! Sepä on äkäistä hommaa."
"Niin se on. Mitä minä mietin, minä myöskin päätän."
"Miten se kotiin lähtö nyt näin heti tapahtuu? Sanoittehan viipyvänne
muutamia kuukausia ja nyt olette vasta ollut kolme viikkoa?"
"Sen sanoin siltä varalta etten joutuisi valehtelijaksi, jos asiat
vaatisivat viipymään kauemmin, vaan nyt olen saanut täällä työt
järjestetyiksi oikealle tolalle ja kun työt ovat näin yksinkertaista
laatua, mittausta ja mittausta ja aina vaan mittausta, jonka Tapani
kykenee hyvin tekemään, kun olen sen hänelle opettanut, niin minä olen
täällä joutilas kuin Piikin Kalle Pietarissa."
"Onhan se mukavaa päästä kotiin. Näkee ihan päältäpäin insinöörinkin
mielen, että somalle ja mukavalle se, entisen miehen sanaan, tuntuu
päästä kotiin, varsinkin näin pahalta perältä. Insinöörillä lienee
siellä nuori rouvakin ikävöimässä, kuinka nuori lieneekään."
"Minä olen neljänkymmenen kahden ja rouvani on kuuttatoista vuotta
nuorempi minua. Sanokaapa nyt kuinka vanha hän on."
Emännän suuret silmät seisattuivat ja kääntyivät rävähtämättä katsomaan
laipion rajassa riippuvaan isännän haukiuistimeen ja kasvotkin tulivat
vakaviksi. Mutta pienen tuokion perästä hän sanoi: "Kylläpä se on
nuori, se kai on vasta kahdenkymmenen kuuden. Melkein tyttäreksi sopisi
ikänsä puolesta."
"Melkein. Mutta sopii se silti rouvaksikin."
"Eipä oikein... Miten semmoinen suuripartainen, ikänsä elänyt mies kuin
tekin voitte olla yhdenvertainen kuudenkolmatta vanhan naishuplakkeen
kanssa?"
"Mitäs yhdenvertaisuutta minulla hänen kanssaan pitäisi olla?" sanoi
Dampbell.
"No, kuinkas muuten? Tokihan nyt saman avioparin täytyy olla
yhdenvertaisia ja ymmärtää toisiaan, mutta täydellisesti toistensa
ymmärtäminen ei liene mahdollista muilla kuin samanikäisillä."
"Ymmärtää toisiaan? Niinkö?"
"Niinpä niin. Kuinkas muuten?" sanoi emäntä katsoen Dampbellin silmiin
ja hymyillen tehtyä hymyä.
"Tehän luette, että vaimo on luotu miehen tähden eikä miestä vaimon
tähden. Ja juuri sen laskun mukaan vaimolla ei ole mitään ymmärtämistä
miehestään, mutta miehen, joka on vahvemmalla luonnolla varustettu,
täytyy ymmärtää vaimonsa heikommaksi astiaksi ja se sen kyllä
ymmärtääkin. Ja sen se kun ymmärtää, niin muuta ei tarvita."
"Niin nainenko teidän kirjoissanne on vaan käsissä kanneltava nukke?
Minä en kuitenkaan sellaiseksi rupea."
"Niin, kun olette onnistunut miehenne saamaan tohvelinne alle ja olette
nyt miehenne pää eikä mies vaimon pää. Olette kääntänyt nurin Jumalan
luomisjärjestelmän, mutta minun kanssani se ei kävisi päinsä."
"Mutta minäpä en teidänlaisestanne miehestä huolisi, vaikka leskeksikin
joutuisin, sitä vähemmän olisin huolinut ollessani vielä tyttönä",
sanoi emäntä, lähtien helmojaan heilauttaen kyökkiinsä.
Tämän nähdessään Dampbellin kasvopäihin kihahti punasia pilperoita, ja
ylenkatseellisesti syrjäsilmin katsoen hän heitti kahvikupit pöydälle,
josta rämähdyksestä emäntäkin kuuli, että hänen viimeinen sanansa ja
käytöksensä ei miellyttänyt Dampbellia.
Siitä ei emäntä kuitenkaan ollut milläänkään, vaan entistä loistavammin
silmin ja leveästi hymyilevin kasvoin toi lisää kahvia. Dampbellkaan ei
ollut äskeisistä tietävinään, vaan kahvikuppia ottaessaan emännän
hopeanväriseltä, laajalta tarjottimelta alkoi kysellä, kuka tämän kylän
miehistä olisi osaavin tämän joen kulkija, kuka esimerkiksi osaisi
Narkauskosken parhaiten laskea, ettei tarvitsisi rantaa myöten kävellä,
ja että laskenevatko ne Kallioköngästä ja Patoköngästä ollenkaan
venheellä?
Emäntä ei sanonut tietävänsä eikä tahtonutkaan tietää mitään, sanoi
vaan että miehet ne sellaisista asioista tietävät, ja kääntyi
lähteäkseen huoneesta, mutta pyörähti takaisin ja sanoi: "Luulisin että
Harjun äijä, se mustapartainen, juutalaisen näköinen äijä niistä
parhaiten tietäisi. Hän niissä koskissa tietää jokahisen kiven
kolonkin, ei ainoastaan venheväylät, sillä hän on kaiken ikänsä joka
syksy puurajastanut siellä lohia tuohustaen."
"Vai niin. No sepä hyvä! Minun täytyy Harjun äijä kutsua tänne", sanoi
Dampbell ihastuneena ja rupesi kiireen vilkkaan ryyppimään kahvia,
josta päästyään hyppäsi seisaalleen ja itsekseen tuumien: "Tupakka
päälle, sanoi Vänni kun vihiltä pääsi", pani piippuunsa tupakkia ja
ulos kävellessään sytytti sen ja veteli suun täyteisiä savuja ikäänkuin
äkäpäissään.
Illalla Tapanin metsästä tultua ja hänelle annettuaan viimeiset
ohjeensa, Dampbell lähti kotimatkalleen, joten Tapani jäi yksinään
toimittelemaan mittaustöitä.
Tämä aika kului Tapanilta ilman mitään erityisiä tapauksia. Työnsä hän
sai vasta marraskuun alussa niin loppuun että pääsi niistä irti. Nyt
hän juuri oli kotimatkalle lähtemässä. Viime yönä oli satanut lunta,
että maalla oli jalkaisku ja metsä oli huurteesta sujuksissa. Joessakin
kulki virran mukana hyydelauttoja melkein kantenaan, ettei venheellä
kulkemisesta voinut olla puhettakaan. Tapanin täytyi siis ottaa
matkakapineensa selkäänsä ja lähteä jalkapatikassa tallustelemaan
kotiin päin. Yli kaksikymmentä peninkulmaa hän siten sai kulkea
ennenkuin pääsi sellaisille teille, joilla voi ajaa hevosella.
Marraskuu olikin jo puolivälissä, kun kauniina kuutamoiltana, reen
jalasten kovasti kitistessä pakkastuneessa lumessa Tapani pääsi
Dampbellin kotiin.
Nähtyään Tapanin reen pysähtyvän kartanolleen Dampbell kiirehti
pitkävartisine piippuineen avopäin ulos ja mataloilta portailtaan
iloisesti huusi: "Ainahan elävän silmät näkee. Olen jo luullut
kuolleheksi, kalmahan kaonneheksi, kun en moneen monituiseen viikkoon
ole saanut mitään tietoja."
Tapani, joka oli vilusta kontetuksissa, ettei kieli tahtonut suussa
kääntyä, kun lähes kolmen peninkulman taipaleen yhteen mittaan oli
kesävaatteisillaan talvipakkasella kyyröttänyt reen perässä, ei
vastannut mitään. Vasta Dampbellin luokse päästyään hän tervehtiessään
sanoi: "Nyt on tosi kylmä", ja kiirehti huoneeseen.
Dampbell nyt ihan juosten kiirehti kyökkiin piikoja potuuttelemaan että
tuotaisiin Tapanille teetä, ja heti sitä tulikin oikein monenlaisten
leivosten kanssa.
Sen juotuaan Tapani puistalti hartioitaan ja ilostuneesti sanoi: "Sepä
tuntui paremmalle kuin hyvälle. Aivan rupesikin kylmä hätää näyttämään
loppumatkalla. Sitä kun päiväkaudet tulee näin keveillä vaatteilla
reessä olemaan, niin kerkiää talven ilma tunkeutua ihan ytimiin asti."
"Aivanko noilla pikkutakkisillanne koko matkan olette tehnyt?"
"Aivan. Mistäpäs minulla lienee muuta ollut."
"Olisitte ostanut oikein lappalaiset turkit, niin olisitte tarennut."
"Ei ollut rahaa. Jos en olisi Merikaupungissa saanut velaksi
kahtakymmentä markkaa, niin olisin saanut apostolin kyydillä tulla koko
matkankin, nälkä toisena toverina. Yli kaksikymmentä peninkulmaa sieltä
alkumatkasta aina tänne Jormakan kylään asti tulinkin jalkapatikassa;
vaikka lunta oli maassa puolisääreen."
"Mitä tuhannen täytistä te siellä niin myöhään rupesitte olemaan,
olisitte tullut jo venhekelin aikaan."
"En heittänyt kesken sitä mittausta."
"Kesken? No joko ne sitten tulivat koko jakokunnan maat mitatuiksi?"
kysyi Dampbell silmät suurina.
"Kartalla ovat."
"Aivanko niittypalstoineen, kaikkineen?"
"Aivan on... Sehän se Lainiojoen perukka veikin pari viikkoa... Mutta
se oli kuitenkin hauska retki. Siellä elimme oikein muinaissuomalaisten
elämää. Meillä oli muutoin pyssyn tapainen, uistin ja onki matkassa,
jotka meitä kuuttatoista miestä elättivät. Metsä rymisi lintuja täynnä
ja niitä sillä pyssyräikällä saatiin niin paljon kuin vaan jaksettiin
syödä, ja kun ruuan muutosta tahdottiin niin uistimella temmottiin
joesta lohia ja taimenia ja perho-ongella harreja ja rautuja niin
paljon kuin halutti. Niitä syötiin miten osattiin, ja osattiinkin sitä,
sillä leivät siellä eivät paljon kuluneet."
"Taisi se pyytö sentään viedä aikaakin, että joudettiinko sitä muuta
paljon tekemäänkään kuin metsästämään ja kalastamaan", sanoi Dampbell
hymyillen.
"Kumpaisenkin tekivät ne kaksi miestä, jotka ruokavaroja kuljettivat
työn mukana... Katsotaanpas niitä tauluarkkeja, niin kyllä näette että
on siellä tehty muutakin eikä vaan metsästetty ja kalastettu."
Sen sanottuaan Tapani purki karttakäärönsä ja äänetönnä erotteli niistä
ne tauluarkit, mihin oli Lainiojoen niityt mitattu. Sitten hän levitti
yhdeksän tauluarkkia Dampbellin suurelle työpöydälle ja ylpeillen
sanoi: "Eikös rupea näyttämään, että on siellä tehty muutakin kuin
metsästystä ja kalastusta?"
"Ovatko nämä nyt kaikki niitä niittypalstoja?" sanoi Dampbell silmät
renkaisillaan.
"Tämä on, näette, yhtä palstaa, yhtä Lainiojoen palstaa. Näette, tässä
halki näitten kaikkien tauluarkkien juoksee tämä sama Lainiojoki, ja on
tätä yhtä palstaa vähän yli kuuden kilometrin."
"Yli kuuden kilometrin!" huudahti Dampbell ihastunein kasvoin.
"Kuusi tuhatta kaksikymmentä viisi metriä pitkältä sitä on, mutta siinä
ovatkin koko sen kylän ulkoniityt. Yksikantaisia rääsyniittyjä ei
olekaan ollenkaan."
"No on tuota tuossakin, kun kohta puolet koko lohkokunnan
maa-alueista."
"Ei toki sentään kolmatta osaakaan. Kaksikymmentä kahdeksan täyttä
tauluarkkia on muuta maata, mutta näissä arkeissahan on monessakin
sentään enempi puoli tyhjää."
"Mutta paljonhan siitä lohosta sentään karttui. Kaksikymmentä kahdeksan
tauluarkkia... Ja sekö on sitten koko lohko mitattu?"
"Aivan on laidasta laitaan, ja siinä ne nyt ovat koko sen jakokunnan
maat", sanoi Tapani itsetietoisesti, painaessaan kädellään Dampbellin
työpöydälle asettamaansa tauluarkki-pinkkaa, ja tuntui kuin siinä
piilisi jonkunmoinen muistojen aarre. Vielä istuttuaan tuolille,
toiselle puolen huonetta, menivät hänen silmänsä siihen
tauluarkki-pinkkaan. Tuntui siltä kuin se puhuisi jotakin mieluista
satua, johon olisi liitetty nekin hauskat syksyillat, mitkä Lainiojoen
erämaassa nuotiotulen paisteessa metsokeittoa ja paistettua lohta
syöden vietettiin, revontulten hulmutessa metsässä.
Dampbell oli nyt tavattomasti mielissään, mutta ei hän kuitenkaan
Tapanin töistä enempää puhellut, rupesi vaan kertoilemaan kesän
toimistaan kotona.
Tapanista tuntuivat ne mitättömiltä ja mauttomilta. Saadakseen
sentähden puhetta toisaalle hän kääntyi katsomaan akkunasta ulos, missä
täyden kuun valaisema lumen pinta kimalteli, jättäen siihen harmahtavia
kasvattipuitten suojaamia levyjä. Tuokion niitä katseltuaan Tapani
hymähti ja sanoi: "Olen aina kuullut puhuttavan revontulista ja
nähnytkin niitä taivaalla, mutta viime tiistai-iltana sain nähdä ihan
käsistäni ja olla niitten sisässäkin."
"Miten niin?"
"Kuljin metsätaivalta Miekojärven ja Meltosjärven kylien välillä, niin
ihan niiltään nimiään alkoi metsässä hulmahdella ja syttyi se aivan
tyhjästä synnyttämättä mitään ääntä, ja aina väliin hulmahti metsä niin
täyteen sitä vaaleaa ja vaalean sinertävää kaasua tai usvaa, ettei
tahtonut eteensä nähdä... Olisi ollut hieman kaameaakin, jos olisin
ollut yksinäni, vaan kun oli kumppalinani Kuikkalan Jörkki, joka oli
monasti ennen olut samallaisessa kylvyssä, niin tuntui se vaan
hauskalta."
"Ja metsä humisi täynnä revontulta", sanoi Dampbell hymy kasvoissa.
"Niin. Kyllä sitä aina välistä oli aivan metsän täydeltä. Ja se kumma,
että vaikka se ihan silmänräpäyksessä hulmahti, niin ei synnyttänyt
pienintäkään ääntä eikä puitten hienoimmatkaan oksat vähääkään
värähtäneet, ei enempi sen tullessa kuin lähtiessäkään. Tuli tyhjästä
ja katosi tyhjäksi aina siksi kunnes taas hulmahti uudestaan."
"Mutta olikohan se revontulta? Eiköhän se ollut jotakin metsäkalman
savua. Hyvähän olisi ettei olisi teihin taas joku kalma tarttunut",
sanoi Dampbell ja sanoista selvään kuului ettei hän uskonut koko
kertomusta.
Tapani kääntyi katsomaan ulos, jääden mykäksi. Ja kun Dampbellikaan ei
siinä hetkessä jatkanut, niin Tapani saadakseen puhetta alkuun sanoi:
"On sitä sentään muistella aikaa siitä kun kotoa lähdin, mutta huomen
iltana siellä taas lienen."
Silloin Dampbell tosissaan sanoi: "Ei puhuta nyt mitään kotiin
lähdöstä. Minä tahdon teitä nyt pitää vieraanani, ainakin yhden viikon.
Meillä on teille aivan omituinen huonekin tuossa pihan toisella puolen,
tuo nuoren herran tupa, kun se ei ole nyt kotona. Levähtelette ja
virkistelette itseänne tässä matkanne vaivoista. Eikä meiltä pannakaan
lähtemään jalkasin, meillä on hevosiakin saattamaan ainakin ensi
taipaleen päähän."
Dampbellin puheessa tuntui jotakin salattua, jonkatähden Tapanin mieli
värähti, ja hän pyydellen sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin
huomenna päästä kotiin."
"Mikäs sinne nyt sellainen kiire? Olkaahan vaan nyt täällä vieraanani
edes yksikään viikko. Sitten ette tarvitse kurjana väsyneenä mennä
kotiin, vaan heti tultuanne kykenette pajassa paukkamaan, kuten ainakin
levähtänyt mies", sanoi Dampbell, piippunsa varren nenällä ylähuulensa
partaa käännellen puoleen, ja toiseen.
Tapanista tuntui hirmuiselta jäädä viikkokaudeksi Dampbellin kotiin,
jossa tuskin saisi rauhaa pilaamiseltakaan, ja Dampbellia ei käynyt
laatuun suututtaminen, kun oli kesän palkka saamatta. Nyt tunsi Tapani
olevansa sellaisissa kahleissa, joihin ei uskonut eläessään joutuvansa.
Puhumattomana hän vaan istui ja akkunasta katseli kuutamo-yöhön.
Seuraava päivä oli kaunis päivä, niin kaunis kun marraskuun
puolivälissä voi olla. Auringonpaiste sulatti seinämillä lunta ja
puitten oksista tippui kuura ja satanut lumi auringonpaisteen
vaikutuksesta. Tapanissa syntyi ihan polttava halu päästä lähtemään
kotiin. Hän meni Dampbellin luokse, ja tekeytyen niin nöyrän näköiseksi
kuin vaan taisi, sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin päästä kotiin
näkemään kotilaisiani. Jos insinööri olisi hyvä ja maksaisi minulle sen
palkka-vähäseni; en voisi rahatta mennä kotiin, kun koko kesänä en ole
lähettänyt penniäkään."
"Hm... Mikä se sellainen hätä. Kyllä minä maksan sitten kun minun
aikani tulee. Ollaanhan nyt tässä tämä viikko. Olenhan minä sanonut
että pidän teitä vieraanani nyt tämän viikon", sanoi Dampbell
ystävällisellä tavalla, vaan ei kuitenkaan voinut salata salaista
iloansa, josta Tapani ymmärsi että nyt sitä kostetaan sitä, kun hän ei
keväällä ruvennut navettaan vesikourua tekemään.
Tapani kulutteli nyt aikaansa miten osasi. Viikon kuluttua hän uudisti
pyyntönsä päästä kotiin. Dampbell tekeytyi asialliseksi ja tolkussaan
sanoi: "No, nythän sitä jo onkin toisenlainen lähteä kotiin kuin
Lapista tultua. Mutta tänä päivänä eivät jouda hevoset kyytiin, vaan
huomeneksi järjestetään asiat niin että pääsette lähtemään. No,
huomenna sitten!"
Tämän viimeisen lauseensa Dampbell sanoi reippaasti huudahtamalla ja
katsoi Tapania silmiin, nähdäkseen mitä tämä ilmotus vaikuttaa.
Tapani ei siitä ollut millänsäkään, umpimielisenä vaan ajatteli:
pitäneehän kortteli kestää kun kyynärä on kestetty -- ja lähti
ulkokausteelle aikansa kuluksi kävelemään. Mutta sielläkään hän ei
tahtonut mitään nähdä eikä kuulla, koetti puristaa itsensä ettei
ajattelisikaan mitään.
Tulevana yönä Tapani nukkui tavallista sikeämmin ja oli päivä jo
harmaan hevosen kokoinen, kun seiniä täristävästä tuiskun jyrinästä
heräsi. Säikähtyen hän hyppäsi vuoteeltaan akkunasta näkemään ulos.
Mutta ulkona satoi lunta taivaan täydeltä ja ankara tuuli pelmuutti
pehmyttä vitiä, ettei nähnyt yli kartanon. Sen nähdessään Tapani
huokasi syvään, purasi hampaansa yhteen ja itsekseen sanoi: "Nyt se
veitikka tekee tuosta tuiskusta tekosyyn, ettei päästä tänäkään
päivänä." Se pelko kuitenkin oli turha, sillä tuskin oli hän ehtinyt
pestä kasvonsa ja pukeutua, kun piika huppukorvin juoksi yli kartanon
ja tempastuaan oven auki kiljahti: "Insinööri kutsuu teitä sisälle!"
Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan lähti samassa avauksessa ulos
ja piian jälessä kynttä kantta juoksi kartanon yli, ettei tuisku
kerkiäisi lumittaa vaatteita.
Astuessaan Dampbellin huoneeseen hän jäi lattialle seisomaan hieman
hämmästyneenä nähdessään Dampbellin olevan juuri kuin matkaan
valmistautumassa. Kasvot pestyinä, tukka ja parta kammattuina hän
seisovillaan kiireen kautta tunki tupakkia piippuunsa. Mutta Tapanin
huomattuaan hän heti sanoi: "Minä kävin renki Aatelle sanomassa että
toimittautuu teitä kyytiin, mutta tämäkös siitä noituilemaan, ettei hän
tämmöisellä ilmalla lähde, juuri kuin se nyt sää tarttuisi sääreen.
Mutta kyllä minä sille sanoin, että meillä lähdetään silloin kun
aiotaan, eikä rengit ole meidän lähtöjen määrääjiä."
Sitten hän viittasi pöydälle viisi- ja kymmenmarkkasista ladottuun
rahaläjään, ystävällisesti sanoen: "Siinä on nyt teille kaksisataa
eturahoiksi. Sitten revisionin jälkeen, kun teidän töistänne olen
saanut, annan lisää. Ja nyt lähtekää kotiin!" Tämän viimeisen lauseensa
hän sanoi iloisesti huudahtaen ja ilosta palavin silmin ojenti
pitkäsormisen, laihan kätensä hyvästelläkseen, ja toivottaen terveyttä
vastakin kykenemään lähtemään puristi lämpimästi Tapanin kättä. Samassa
renki Aatekin alakartanosta ajaa hurahutti ja seisautti rekensä juuri
porrasten eteen, jolloin Dampbell viimeiseksi sanakseen iloisesti
huudahti: "Nyt ei muuta kuin suti puti tielle!"
Tapani juoksi nyt huoneestaan pienen laukkunsa kintasresut käsiinsä ja
juosten hyppäsi rekeen, jolloin reki pääsi irti ja Dampbellin iso musta
täyttä kyytiä juosta röhkäsi kylälle viepää kujaa, jonka öinen tuisku
oli täyttänyt lumella ihan aitojen tasalle. Reki nyt vuoroin sinne,
vuoroin tänne nujerrellen kulki aivan lumen sisässä, jota vielä
tuiskukin pölisti, jotta ei tahtonut saattaa hengittääkään sakeassa
tuprussa.
Pitkän tuokion perästä kuitenkin tie johti korkean ja tuuhean petäjikön
suojaan, jossa tuisku jyrisi vain puiden latvoissa.
Tapanista oli kaikki tähän asti ollut kuin hajanaista houreunta, jota
voi nähdä silloin kun pää on jonkinlaisen aivokuumeen tapailemana. Nyt
hän vähitellen tointui näkemään itseään ja kohtaloaan ja huomasi
olevansa kaulaa myöten lumeen haudattuna. Hän pyysi Aatea pysäyttämään
hevosen ja tyhjentämään lunta vähemmäksi reestä. Nyt kallistettiin reki
ja tyhjennettiin lumi, jota tehdessä Aate hammasta purren kiroili ja
sadatteli, että: "Tässä talossa sitä ei koskaan eikä mihinkään osata
lähteä muulloin kuin jumalattomalla ilmalla! Oli se kesällä tai
talvella, kun milloin vaan syntyy paha ilma, niin kyllä tietää että nyt
se on taas lähtöpäivä."
"Kyllä kai viime viikolla olisi ollut kauniitakin ilmoja tehdä tämäkin
matka, ja tällaisilla matkatamineilla olisi minullekin ollut toista kun
nyt", sanoi Tapani hieman harmissaan.
"Piruusissaanpa se teitäkin kiusasi, kun tiesi teillä olevan ikävän
kotiinne. Oli sille meidän timperille, joka uuteen talliin sillan
niskoja laittaa, kertonut että hän nyt kostaa sen, kun te ette olleet
keväällä ruvenneet siihen uuteen navettaan vesikourun tekoon. Sillä
p----llä pitääkin aina olla yksi kiusattava. Silloin kun ei saa muita
niin kiusaa omaa rouvaansa."
"Se rouva näyttää niin kelpo ihmiseltä."
"Se on ihan ihmisten parhaita. Sillä saa rauhan, se ei ole kynsin
hampain piikojensakaan kimpussa, kuten tuo ukko, joka kiertää jokaista
kuin piru pappia ja hakee nokkansa tietä kuin sika päästäkseen riihen
eteen."
"No, miten ja mistä syystä se rouvaansa on kiusaavinaan?"
"Syytäkö se piru tarvitsee! Ihan ihto aikojaan kun juohtuu mieleen,
niin yökaudet passauttaa itseään ja valvottaa rinnallaan siksi kun on
nousun aika, jolloin rouvan täytyy tulla talousaskareihin. Silloin se
paholainen itse rupeaa nukkua hahottamaan; sen ajan sitä sitten kaikki
saa olla rauhassa."
Nyt oli reki saatu tyhjäksi. Tapani kääriytyi hevosen loimeen, jonka
Aate sattumalta oli pannut rekeen, ja kun ilo kotiin pääsemisestä ja
siitä, että vihdoinkin oli päässyt kiusaajasta, lämmitti mieltä, niin
tuisku ei tuntunut miltään. Tuntui vaan somalta, kun tunsi reen olevan
kiireessä kulussa ja jouduttavan kotiin pääsöä.
* * * * *
Oli jo ilta pimenemässä melkein pimeimmälleen ja tuisku jyrisi ensistä
ankarammin, että nurkat vinkuivat ja viiri rämisi tangossaan ihan kuin
tuskassa. Maria oli ilta-askareiltaan tultuaan riisunut kenkänsä ja
lämmitteli jalkojaan iloisesti palavan takkavalkean ääressä, hymyillen
katsellen valkean toisella sivulla olevaa Hilmaa, joka kapaloi
posliinipäistä nukkeaan ja laulaa lirkitteli:
Elä itke ilman syyttä,
elä vaivatta valita...
Mutta tähänpä katkesikin Hilman laulu, kun lumisena ja vilusta
kontettuneena mies työntyi huoneeseen. Hilman ja Marian silmät
terottuivat kiinteästi tulijaan, mutta samassa Maria hyppäsi pystyyn ja
huudahti: "Isä!... No, tuiskuko sinut nyt lennätti siihen! En yrittänyt
tuntea, kun on niin parrottunut ja luminen kuin koira!... Ja niillä
ketineilläkö sinä olet henkesi pitänyt tuommoisessa ilmassa?"
"Näillä kai sitä on tarettu", sanoi Tapani hieman väristen, ja ensin
tervehdittyään Mariata kiirehti tervehtimään Hilmaa. Mutta tämä
nähdessään hänen lähenevän koppoi nukkensa syliinsä, juostakseen
piiloon. Kyyristyneenä loukkoon, naulassa riippuvain vaatteiden taakse,
hän Tapanin lähestyessä rupesi hätäisesti parkumaan: "Elä, elä, elä
tule!" ja sylin veti vaatteita itseensä niin lujaan kuin vaan taisi.
"Hilma rukka ei tunne enää isää", sanoi äiti ja kiirehti hyvittelemään:
"Isähän se on! Katsohan, enhän minäkään pelkää, tämähän on isä, tullut
nyt sieltä Lapista, josta on odotettu."
"Ei ole, ei ole", väitti yhä Hilma, mutta äänessä kuului kuitenkin,
että kyllä hän silloin jo tunsi, vaan ei viitsinyt sanoa.
Tapani jätti nyt Hilman rauhaan ja istui keinutuoliinsa, missä hän,
Marian keittäessä kahvia, kertoili kaikista matkansa tapahtumista. Tätä
kuullessaan Hilma sormi suussa ja kainoudesta punastuksissaan hiipi
Tapanin selän taakse, saadakseen tilaisuutta päästä kättä antamaan
isälle. Sen huomattuaan Tapani huudahti: "No Hilma! Sinähän sitä olet
kuitenkin se minun entinen Hilmani. Tuleppas syliini!... No mutta
oletpa sinä kasvanut ja lihonut, olet raskas kuin mikäkin jysky... No,
joko sinä nyt tunnet minut?"
"Jo."
"Mutta minkätähden sinä et äsken tuntenut?"
"Kun oli tuo parta", sanoi Hilma, sormeaan suussaan yhä pyöritellen, ja
kirkkailla silmillään vilkasi isänsä partaan.
"Pitäisikö se ottaa pois tämä parta?"
"Pitäisi."
"Minkätähden?"
"Kun on niin ruma."
"Ovatko ne kaikki partamiehet rumia?"
"Ovat."
"Mutta mitenkäs se sinun lehmäsi, Muutikkisi, jaksaa? Onko sillä häntä
alaspäin?"
"On."
"Onkos sulla monta lammasta?"
"Minulla on yksi ja äitillä kolme."
"Pässikö se on sinun lampaasi?"
"Ei ole. Se minua pelottaa kun se aina uhkaa pukata, kun minä
karsina-aidan raosta pitäen omalle piitilleni leipää antaisin."
"Se uhkaa sentähden pukata kun sinä et hänelle anna leipää."
"Hänelle antaa äiti", sanoi Hilma ja painoi päätään isän rintaa vasten
lujempaan, ikäänkuin lopettaakseen isän kyselyn. Maria sen nähtyään
sanoi: "Taitaa se nyt sentään tuntua Hilmasta somalle oleminen isän
sylissä. On sillä ollutkin jo monta ikävää. Syksykesällä jo usein ihan
itsestään mällähti itkemään, kun ei tule se isä... Mutta ei nyt isä
enää lähtenekään eikä jättäne meitä niin kauvaksi yksinämme."
"En lähdekään enää."
"Aivanko totta?"
"Kyllä se on juuri totta."
Tapanin sanoissa kuului luja päättäväisyys. Sen kuullessaan Hilma
nyhjäytti ruumistaan yhäkin lujempaan isänsä rintaa vasten, ja ilosta
hytkähti Mariankin sydän ja kirkkaat kyyneleet vierähtivät poskipäille.