Tapanin jalat paranivat päivä päivältä. Mielikin tuli iloiseksi,
etenkin kuultuaan että Gallin piti mennä Vinkuvan sairaalaan,
viipyäkseen siellä koko kesän, ja Dampbellikin kirjotti tulevansa vasta
syksyllä, sitten kun kaikki talon kesätyöt ovat tehdyt.
Dampbell ei kuitenkaan kerinnyt lähtemään, ennenkun Sarajärven kylän
talojen rajat olivat kaikki avatut. Täten joutui Tapani menemään
Dampbellin kotiin viemään karttoja ja kuulemaan mitä hänelle maksetaan
palkkaa.
Tapanin tullessa perille tuli Dampbell oikein sydämellisen iloiseksi ja
näyttääkseen ystävyyttään osotti keinutuoliinsa istumaan. Sitten
piippuhyllystään otti komeimman piippunsa, täytti sen tupakilla,
toiseen käteensä otti tulitikkulaatikon ja kumartaen tarjosi piippua
Tapanille, saadakseen sitten tulenkin antaa piippuun.
Tapani kuin huomasi Dampbellin käytöksessä olevan tahallista
teeskentelyä, niin tekeytyi juroksi ja vakavasti sanoi: "En minä huoli
tupakista."
"Ette huoli!" huudahti Dampbell.
"En... Tiedättehän ennestään etten minä tupakoi."
"No, mutta nämä nyt ovat kaikkein hienointa tupakkaa auringon alla,
eikä tällä piipullakaan ole sitten poltettu kun kuvernööri revisuunilla
kulkiessaan, tässä minun luonani yötä ollessaan, poltti."
"Mutta minä kun en tupakoi, niin minä en tupakoi en kuvernöörinkään
piipulla."
"Ei tupakoiminen kuitenkaan ihmistä pilaa. Esimerkiksi Lapissa
polttavat tupakkaa kaikki naiset ja nuoret neitosetkin. Polttavat että
pölisee", sanoi Dampbell ja pani piipun täysineen piippuhyllyyn.
Tapani ei vastannut mitään, mutta Dampbell ei ollut siitä tietävinään,
otti vaan oman pitkävartisen piippunsa, ja saatuaan sen palamaan, istui
vastapäätä Tapania ja vakavalla tavalla alkoi puhella: "Tällä viikolla
oli täällä luonani eräs niitä Sarajärven kylän isäntiä, joka kertoi
että työt siellä ovat vähinä, ja olin tästä juuri huomenna tai
ylihuomenna viimeistään aikeessa lähteä pitämään loppukokousta, mutta
nyt se jäi. Sen voin käydä pitämässä milloin satun joutamaan."
Tämän sanottuaan Dampbell jäi hieman miettimään ja tapansa mukaan teki
savurenkaita. Tuokion perästä hän sanoi: "Ensi kesänä minulla on työt
Lapissa. Me kai lähdemme sinne yhdessä, vai miten?"
"Sinne on vielä monen miehen ikä; siihen asti kerkiää monastikin
aikoa."
Tässä Tapanin sanassa luuli Dampbell kuulevansa jotakin epäilystä
palkan suhteen, kun ei oltu vielä puhuttu mitään tämänkään kesän
palkasta. Hän teki taas muutamia savurenkaita ja väliin piippunsa
varrella kirjotteli ilmaan, mutta viimein sanoi: "Kun meillä työt
menevät hyvästi, niin minä maksan palkan hyvästi. Minä en ole
Nauku-Maijan poikia. Minulla ei ole käsi koukussa työmiehelle palkkaa
maksaessa." Tätä sanoessaan hän katsoi kiinteästi Tapanin silmiin,
nähdäkseen mitä tämä puheensa vaikuttaa.
Tapani pysyi vaan alakuloisena ja hieman arasti sanoi: "Tuleeko ensi
kesänä Gall mukaan?"
"Gall parka", huoahti Dampbell, "Gall on yhä Vinkuvan sairaalassa.
Liekö miehessä enää henkeä. Viikko sitten sain häneltä kurjasti
vapisevalla kädellä kirjotetun kirjeen, jossa hän sanoo tautinsa olevan
auttamattoman, monet tohtorit ovat sen vakuuttaneet... Ei tule enää
Gall... Niin hauska toveri ja iloinen sielu ... kyyneleet tulivat
silmiini lukiessani hänen kirjettään, kun hän sanoi puhuvansa viimeiset
sanansa tässä elossa... En unohda hänen muistoaan."
Tätä kuullessaan Tapani ei voinut salata ihastustaan, ettei hänen
kasvoissaan olisi näkynyt siitä merkkiä. Mutta ei hän kuitenkaan
puhunut mitään, hiljalleen vaan keinutteli itseään siinä lyhyeen
soutavassa keinutuolissa ja näkyi miettivän.
Dampbellikin oli miettivän näköinen ja teki taas savurenkaita, mutta
kohta hän sanoi: "Niin, Gall ei tule enää, ja sentähden minun täytyy
aikanaan pitää huolta apulaisista ja siinä tapauksessa kai päätämme
taas lähteä."
"No, kunpahan selvitään tämän kesän töistä, niin päätetään sitten
uusista."
"Tämän kesän töistä minulla on jo päätetty. Minä maksan sata markkaa
kuulta, ja jos Sarajärven kylässä ei synny teidän tekemienne töitten
suhteen mitään valituksia, että revisuuni menee hyvästi, kuten
luulenkin, niin maksan vielä sata markkaa, joten tältä kesältä tulette
saamaan viisisataa. Sen sanon, että ne eivät olisi tulleet sepän työllä
tienatuiksi."
"Ei olisikaan", sanoi Tapani ja kasvot levisivät mieluiseen hymyyn.
Tapani tahtoi vielä näyttäytyä miettivän näköiseltä, vaan tuokion
perästä sanoi: "No, lähdetään vaan Lappiin näkemään sitä yösydämen
aurinkoa, jota niin monen olen kuullut ihmettelevän."
"No siellä se nähdään. Muonionniskan pitäjässä, johon mennään, paistaa
kuusi viikkoa aurinko ilman laskeutumatta."
"Kummallista!"
"On se kummaa, mutta niin se on", sanoi Dampbell ja aukasi kaappinsa,
mistä veti esiin neljä aivan uutta, suoraa satamarkkasta, jotka
nurkista näpisti näppiensä väliin ja levitti ne eri haaralle kunkin.
Sitten loistavasti hymyillen toi Tapanille ja sanoi: "Luulen, että on
ensikertaa kädessänne tämmöiset rahat kerralla... Nämä eivät ole
homehtuneita, ovat vasta toisissa käsissä... Ymmärtää varmaan
kotiväkikin tulla hyvilleen nämät nähdessään."
"Kyllä kai", sanoi Tapani, kääriessään rahoja ruotsalaisen sanomalehden
palaseen ja pannessaan nuttunsa povitaskuun.
* * * * *
Tuleva kevät oli tullut. Maa oli jo melkein sulana, ainoastaan
pohjarinnoilla mailla näkyi lumenpeittoisia siekaleita. Dampbell oli
kutsunut Tapanin luokseen Lappiin lähtöä varten, mutta Tapanin
saavuttua rupesi hän vakavalla tavalla kertoilemaan, miten hänelle
tässä on ilmestynyt voittamattomia esteitä, ettei hän pääse lähtemään
kun vasta kahden viikon päästä; vaan eipä sillä väliä, kun hänellä on
työtä antaa Tapanille.
Tapani ei virkkanut mitään, mutta kasvot punastuivat korvia myöten.
Tämän huomattuaan Dampbell keskeytti hieman kertoilemistaan ja
puhalteli muutamia voimakkaita henkisavuja, tehden muutamia
savurenkaitakin. Sen jälkeen hän taas jatkoi: "Minulla on meidän uuteen
navettaan tehtävä vesikouru, jossa on sepän työtäkin, jos rupeatte sitä
tekemään tässä lähtöä odotellessa. Eikös niin?"
"Minulta jäi monta luvattua työtä siellä kotipuolessa tekemättä; lähden
niitä tekemään", sanoa jurautti Tapani hiljaisella äänellä.
Dampbell kun kuuli Tapanin päättäväisyyden, niin kiirehti sanomaan:
"No, päätetään sitten niin, että tulette kahden viikon perästä
takaisin."
"En luule, että tulen", sanoi Tapani. "Mitäs lystiä minulle olisi tämän
kuuden peninkulman edestakaisin kulkemisesta."
Tämän kuultuaan Dampbell tuli pitkäksi aikaa puhumattomaksi ja veteli
piipustaan savuja entistä kiivaammin. Nousi kävelemäänkin
kirjavamattoisella lattialla, kirjavista villalangoista kudotuilla
yökengillään, ollen levottoman näköinen. Viimein punalti päätään,
sanoen: "Se lienee sitte parasta että lähdette yksin sinne alottelemaan
töitä; tulen sinne koska kerkiän. Se on pahinta, että minulta menee
teidän matkarahanne aivan kuin kaivoon, kun yhdessä pääsisimme samalla
kyydillä. Mutta senkin voitte korvata ahkeruudellanne."
Sen sanottuaan hän levitti pöydälleen kartan ja sirkkelillä mittasi
matkan Muonionniskan kirkolle ja sanoi: "Se tavallisen kyytipalkan
mukaan tekee sata kuusi markkaa, vaan minä annan sata kymmenen, niin
jää neljä markkaa sattuman varalle."
Nyt Dampbell viskasi sirkkelin pöydälle, aukasi kaappinsa, otti sieltä
sata- ja kymmenmarkkasen, joita ojentaessaan Tapanille sanoi: "No, nyt
ei muuta kuin pillit pussiin ja soittelemaan soilla mennessään." Sen
sanottuaan hän rupesi kaivelemaan piippuaan, ja kasvoissa näkyi
salaperäinen hymy, josta Tapani ei tiennyt, mitä se merkitsi.
Tapanin sydän jylähti kylmästi, kun ei ollut itsellään rahaa eikä
saanut muuta kuin matkarahat. Kasvot totisina ja hampaat yhteen
puristettuina hän jäi miettimään, mutta viimein hän ajatuksissaan
sanoi: "Sääressä on sudella murkina", punalti päätään ja rupesi
jouduttautumaan tielle.
* * * * *
Tapani oli kestikievareitten hevosilla matkustanut Kainulan taloon
asti, mihin loppui maantie. Mutta nyt oli vielä matkaa kolmekymmentä
kaksi peninkulmaa, millä matkalla ainoana kulkutienä oli Lapista
laskeva suuri valtajoki. Ikäänkuin jähmettyneenä istui Tapani Kainulan
kartanolle pysähtyneen hiirakkokarvaisen hevosen kärryissä ja katseli
noin sata askelta kaukana juoksevaa jokea, jonka koskien jyrinä täytti
ilman ja maa alla tuntui täräjävän niiden hurjina syöksyvien aaltojen
salaperäisestä voimasta.
Talon isännän tullessa näkyville Tapani ikäänkuin heräsi ja hypättyään
kärryistä alas kiirehti tervehtimään ja sanoi: "Tähän asti sitä on
päästy, vaan mitenkäs sitä tästä päästään eteenpäin aina Tirrajärvelle
asti?"
"Tirrajarvelle? Aina viisi penikulmaa edemmäksi Muonionniskan kirkkoa!
Ei mitenkään", sanoi isäntä päätään pudistaen.
"Eikö mitenkään?"
"Ei mitenkään. Ei kerrassaan mitenkään, sillä joki on niin
pahimmoiltaan tulvassa, että venheellä ei voida kulkea, ja joen tulva
on levinnyt penikulmia laajoille alangoille, ettei voi edes jalkasin
päästä mihinkään."
"Eikö jalkasinkaan?"
"Ei kun ei. Kerrassa se nyt on tie poikki."
"Mutta nythän sitä todellakin ollaan kummissa käsinä... Jouduttiin
joutavan jälille, aina käyvän askelille", sanoi Tapani alakuloisena.
Nyt hän ymmärsi, mitä merkitsi Dampbellin kasvoissa se salainen hymy
hänen lähtiessään, sillä Dampbell tiesi tämän joen tavat. Tämän
muistaessaan Tapani seisoi hetken kuin kivettynyt, puristi hampaansa
yhteen ja silmät rävähtämättä katsoi jyrkästi viettävän törmän alla
kohisevaan uomaan, jossa kuohupäiset aallot hurjassa vimmassa ajoivat
toisiaan ja ikäänkuin tuskaisina tehtäväänsä roiskivat vaahtoisia
hyrskyjään rannan kallioisille törmille. Silmissä rupesi näyttämään,
että maa hänen jalkainsa alla ja koko se kosken ranta tasaisesti mutta
kiireesti kulki vastavirtaan. Kun Tapani huomasi silmänsä valehtelevan,
hän pyörähti isäntään päin, sanoen: "Kuinka kauan luulette kestävän,
ennenkuin päästään tuota jokea kulkemaan?"
"Kyllä se kestää lähemmäs kuukauden, ennenkuin jokea kuljetaan, mutta
siihen ei oiki-suunnassa ole monta päivää, ennenkun vesi siksi
laskeutuu että pääsee jalkapatikassa joen rantoja kulkemaan", sanoi
isäntä. Sitten siirtyi hän kymmenisen askelta rannalle päin ja
sormellaan osottaen ylösviteeseen jokeen sanoi: "Tuolta tuon rannalla
olevan huoneröksän nurkatse näkyy joen keskeltä luodon puurto, jossa
näyttää aallot taittuvan. Siinä kun alkaa kivien nokat näkyä, niin
silloin on vuomilta ja jänkiltä vesi laskeunut, että pääsee jalan."
"Lienee vielä joku kyynärä tuossa luodon päässä vettä", sanoi Tapani.
"On siinä enempi syltäkin, vaan ei sen laskeminen sentään ole
monipäiväinen, jos ei suuria sateita tule... Hyvässä lykyssä kolmessa
vuorokaudessa siinä ensimäinen kiven nokka paljastuu, ja silloin on
jalkatie auki."
"Kolmessa vuorokaudessa!... Miten se on mahdollista", huudahti Tapani
ja kasvoissa näkyi ihastus.
"On se mahdollista", sanoi isäntä. "Se tuo korkein tulva kulkee kuin
matkamies. Se nousee muutamissa vuorokausissa ja laskee myöskin samassa
ajassa. Mutta niin alas että venheellä kuljettaisiin ei laske niin
kauvan kun lunta ylimaan mailla kestää... Jos kevätkesä tulisi olemaan
lämmin, että tunturitulva joutuisi laskemaan yhtämittaa, niin ei ennen
kesäkuun loppua olisi venheellä-kulusta toivoa."
"Ei ennen kesäkuun loppua!... Mikä se tunturitulva sitten on?"
"Katsokaas tuonne", sanoi isäntä kädellään osottaen pohjoista taivaan
rantaa kohti, "tuolta näkyy esimerkiksi tunturi, joka on päivän
puoleltakin vielä valkea kuin talvinen jänes, vaikka täällä alhaalla on
lunta ainoastaan pohjarinnoilla ja rotkoissa. Tuntureissa on vielä
aivan liikkumaton lumi, ja jos Juhannuksen edellä tulee kylmät, kuten
usein tapaa olla, niin tuntureissa keskeytyy lumen sulaminen ja sulaa
se vasta heinäkuussa, jolloin sitten vasta syntyy niinsanottu
tunturitulva. Vaan nyt jos tätä lämmintä riittäisi Juhannukseen, niin
tunturitulva laskisi yhtämittaa."
"Minä en muuta toivoisi kuin että pääsisin jalkasessa eteenpäin", sanoi
Tapani rauhallisesti.
"No, siihen ei ole pitkä aika", sanoi isäntä. "Tänä päivänä ei ole enää
noussut -- kyllä kai se nyt rupeaa laskemaan. Se on juuri tämä koski,
joka imee sieltä ylhäältä. Tämä näin tulvan korkeimmillaan ollessa on
niskalta tavattoman avara ottamaan vettä sisäänsä ja senpä tähden se
tässä kaitaisimmassa kohdassa synnyttääkin sellaisen jymyn, että ihan
maan panee vapisemaan... On sitä vedelläkin voimaa, kun sitä paljon on
yhdessä matkassa."
"On sitä vedellä voimaa, kun sitä tuonlaiseen koskeen ahdistetaan
paljon yhtä aikaa", sanoi Tapanikin ja lähti kävelemään taloon.
Tuntui somalta jäädä levähtämään päivä-kolmiseksi, kun viisi
vuorokautta oli yhtämittaa matkustanut, että pää tuntui jo läikkyvän
liian pitkästä valvomisesta ja kärrien tärinän vaikutuksesta. Tuntui
kuin Luoja olisi matkalle laittanut sen seisauksen, sillä muuten hän
olisi matkustanut matkansa perille ilman levähtämättä, kuten oli
itselleen määrännytkin. Nyt oli mielessä niinkuin matkan pää, ja hän
kiirehti nukkumaan. Mutta vasta yövuoteelleen laskeutuessaan hän oikein
tunsi miten tarpeellista oli jo lepo, sillä koko olentonsa tuntui
olevan hajallaan yksinä siekaleina, ajatus jähmettynyt ja sekava, että
tuskin kykeni muistamaan missä hän on, ja kaikki ympärillä olevat
esineet, huoneen seinätkin näyttivät liikkuvan ja heiluvan kuni vedessä
ja vajoavan alaspäin, ja koko oleminen oli kuin hämärää uninäköä.
Huomenna olikin päivä jo puolen rinnassa kun hän heräsi. Säikähdyksestä
punastunein kasvoin alkoi hän toinnutella tajuttomiksi kuoleentuneita
käsiään ja jalkojaan. Samassa aukeni ovi hiljaa raolleen ja emännän
ihastunut ääni kuului: "No, johan se viimein on valveella! Olen monet
kerrat käynyt katsomassa onko siinä henkeäkään, kun yhdessä sijassa
aina reuvotitte."
"Mutta emäntä rakas, minä en ymmärrä, olenko saanut halvauskohtauksen
vai mitä tämä on, kun kaikki jäseneni ovat kuni pihkalla liisteroidut
vuoteeseen kiinni", sanoi Tapani hätäisesti ja nujerteli hartijoitaan
puoleen ja toiseen.
"Eikös mitä!" sanoi emäntä ja meni hieromaan Tapanin käsiä ja jalkoja.
"Ei ole mitään muuta kuin ovat kuoleutuneet liiaksi kauvan yhdessä
kohden olemisesta. Kunhan veri pääsee kiertämään tavallisia teitään,
niin kyllä niistä hyvä tulee."
"Mutta minä en kuitenkaan ole tähän kummaan ennen yhtynyt, kun nuokin
sormet ovat jäykät ja voimattomat kuni puusta tehdyt."
"Olen minä jo sen kumman tuntenut satojakin kertoja", toisti emäntä.
"Minun käteni jos parisen tuntia retkottavat hermotonna yhdessä
paikassa, niin silloin jo menevät ihan tajuttomiksi, ettei tiedä omaksi
ihokseen."
"No, kun tuosta ei sen pahempaa olisi kuin että pääsisin
säikähdyksellä. Mutta koko ruumiini jokahinen jäsen tuntuu menettäneen
kaiken voimansa."
"Hyvä tästä tulee", sanoi emäntä. "Jopa alkavat kädet punastua, vaikka
ensin olivat valkeat kuin haavan lastut." Sitten emäntä kämmenillään
räpsytti Tapanin käsiä ja jalkoja ja pitkin selkääkin, hokien: "Tämä se
hyvää tekee, tämä se hyvää tekee." Tätä tehdessään emäntä nauroi niin
herttaisesti ja sydämensä pohjasta että Tapaninkin täytyi ruveta
nauramaan, ja hän nauraa kutuutti että koko ruumis tutisi, vaikka se
emännän räpsyttäminen tuntui pahalta. Mutta kun emäntä hänen
nauramisestaan yltyi vaan yhä lujemmasti pieksämään, niin hän hyppäsi
ylös että peitteet pölähtivät ympäri huoneen lattiaa. Emäntä ei ollut
sitä näkevinäänkään, vesissä silmin vaan nauroi ja kähenteli yhä
rapsimaan Tapanin selkään ja puheli: "Sepähän se hyvää teki, johan
sanoin että se kuiva kylpy se hyvää tekee. Eikös tehnytkin?"
"Todellakin", sanoi Tapani ja tekeytyi totiseksi. "Ensin se tuntui
ilkeältä, että yritin suuttumaan, mutta sitten alkoi todellakin tuntua
hyvältä."
"Miksi ette suuttuneet?"
"Kun te nauroitte. Kukas toki nauravalle suuttuisi."
"Niin, ja sille joka hyvää tekee."
"Niinpä niinkin."
Siihen ei emäntä enää jatkanut. Lystikkäästi vaan nauraa hekotteli ja
meni noutamaan kahvia. Vieläpä tullessaankin, tarjotinta silmäinsä
tasalla kantaen, lepposesti nauroi mustain, tuuheitten kulmainsa alta
suurilla läpikuultavilla silmillään valellen Tapanin hymyileviä
kasvoja. Mutta ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, vaan Tapanin
otettua tarjottimelta kahvikuppinsa, pyörähti ja lähti astua
hytkyttelemään keittiöönsä.
Kahvia juodessaan Tapanille tuli mieleen kysymys: miksikähän emäntä on
noin iloinen ja hauskamielinen, vaikka isäntä on niin vakava jumikka
kuin kaksikesäinen härkämulli, ettei näytä osaavankaan nauraa?
Emännän tuodessa toisen kerran kahvia, kysyi Tapani: "Onko isäntä
kotona?"
"Tuolla hän on pirtissä. Hänkin parhaillaan särpää kahvia."
"Oikeinko se särpää?" sanoi Tapani ja nauroi.
"Mitäpäs se tekisi kuin särpäisi, kun on edessä. Kun käteen, niin
kärsään", sanoi emäntä taas tutkivasti silmäillen Tapania ja nauraen
että pulleat rinnat hytisivät mukaan.
Emännän mentyä Tapani pesi kasvonsa ja jouduttautui pirttiin näkemään
talon elämää ja jotakin ehkä huomaamaan siitä mikä se emännän pitää
niin iloisen ja hehkuvamielisen näköisenä.
Pirtissä kaikki rahvas istui pöydän ympärillä, jossa kirkas kahvipannu
sokeri- ja kerma-astioineen oli keskellä. Siitä pannusta jokainen oman
mielensä mukaan kaasi kahvia kuppiinsa ja iloisesti leikkiä laskien he
niitä sitten tyhjentelivät. Emäntä nähdessään Tapanin tulevan, huusi:
"No, vieraskin! Tulkaapas tekin tänne joukon jatkoksi ottamaan kuppi
kuumaa. Juotteko minun kupistani?"
"Kyllä, kyllä, mutta minähän jo join."
"Niin, kaksi kuppia... Tässä on kolmas. Istukaapas tähän minun
viereeni."
"Tulenpa kyllä hauskuuden vuoksi niin iloiseen joukkoon, vaikka ei
kyllä kahvia haluttaisi."
"Kahvia haluttaisi!" sanoi emäntä lystikkäästi.
"Tämä meidän isä ei sano kahdesta kupista kerkiävänsä tuntea makuakaan;
vasta kun viisi tai kuusi kuppia yhdellä istuimella tyhjentää, niin
sanoo saaneensa kahvia."
Nyt nousi isäntä pöydästä ja noustessaan vakavasti sanoi: "Ei se hiukka
piisaa raatavalle miehelle." Sen sanottuaan kaivoi taskustaan pienen
piippunysänsä ja saatuaan sen palamaan istui kynkkämäksilleen penkille
ja toista silmäänsä tapansa mukaan kiinni pitäen rupesi vetelemään
savuja.
Kaikki muutkin hajosivat pöydän ympäriltä. Emäntä meni nyt isännän
viereen istumaan ja alkoi ystävällisesti puhella: "Kuuleppas sinä
Antti, kun Hannes sanoo jo Suolammissa jäitten rupeavan liikkumaan,
niin laita sinä nyt tänä iltana rouvukset valmiiksi, että aamulla
noustuasi saat värjätä rysät ja verkot, jotta huomeniltana saatte panna
veteen, mihin jäiltä saattaa. Jäitten liikkuessahan aina Suolammesta
suurimmat hauet saadaan."
"No, lähteköön Hannes toiseksi ja ottakoon kontin, johon kerää kuusen
käpyjä; minä otan säkin, jolla tuon lepän kuoria ja sianmarjan varsia",
sanoi isäntä tyynesti ja nousi lähtemään.
"Menköön vaan Hannes hakemaan käpyjä. Me laitamme muurin tyhjäksi, että
saatte jo tänä iltana laittaa ajoissa rokan kiehumaan."
Tapanin silmät kiintyivät isäntään, kun se niin nöyrästi kuni asialle
laitettu poikanen lähti säkki kainalossa ja kolorauta oikeassa kädessä
astua kyömistämään metsään.
Isännän mentyä Tapani tekeytyi leikilliselle tuulelle ja kääntyen
emäntään, sanoi: "Te käskitte isäntää työhön kuin renkiä."
"Niin. Kunpa minä hänen syötän ja juotan, niin tottahan minä käsken
työhönkin."
"Entäs sitten, jos se ei tottelisi?"
"Sepä tottelee."
"Vaan jos ei tottelisi?"
"Sepä tottelee... Minä en olisi ottanut sellaista miestä, joka ei
tottelisi", sanoi emäntä ja nauroi että koko lihava ruumis hytisi.
"Hm... Sitä ottaessaan näkee vaan hampaisiin asti."
"Ei, ei... Kyllä sitä näkee syvemmällekin kun vaan malttaa katsoa."
"Vähänpä näkee."
"Kyllä sen näkee... Varmaan jos tekin olisitte minun mieheni, niin te
tottelisitte. Minä osaisin olla teille niin hyvä ettette voisi olla
tottelematta minua."
"Tottelisittekos te minua?"
"Tietysti, kuinkas muuten?"
"Silloin me toinen niinkuin toinenkin olisimme toistemme käskijät."
"Niinpä niin, kuten asiat kulloinkin vaativat."
Tämän sanottuaan emäntä iloisesti hymyillen lähti ulkoaskareihinsa.
Mutta Tapani jäi pirttiin ja rupesi aikansa kuluksi silittelemään
penkillä unisen näköisenä maata motkottavaa harmaata, suurta talon
kissaa, ja tuntui somalta jäädä viipymään sen iloisen emännän kotiin.