Oli päästy elokuuhun. Tämä aika oli ollut Tapanin mielestä kuin
ijankaikkisuus. Hän ei koskaan ennen ollut sellaisessa seurassa ollut
kuin nyt. Vanhemmiltaan ja muiltakin vakavilta ihmisiltä hän aina oli
kuullut kammon herrojen seuraan joutumisesta, joten aina siitä
puhuessakin sanottiin: "Parempi kuningas kuulumassa kuin näkymässä!"
Sen sananlaskun totuuden Tapani nyt vasta oikein ymmärsi.
Nyt kuitenkin Dampbell aikoi lähteä matkustamaan kotiinsa, maatilallaan
järjestämään toukojen leikkuuta ja muita tärkeitä kesätöitä, ja Tapanin
toimitti hän Kytösalon erämaalle rajottamaan Saralan kylän talojen
ulkopalstoja ja niittypalstoja. Tapanin sydän hytkähti nyt ilosta, kun
kuuli pääsevänsä kauvas näkemästä herroja ja sen lisäksi oli juuri
metsästysaika käsissä.
Tapani varustikin nyt matkaan ampumaneuvot ja koiran. Ensi viikolla
saatiinkin lintuja niin paljon kuin vaan tuli keitetyksi ja syödyksi.
Mutta nyt oli pyhäaamu ja niin kaunis ja tyyni kuin elokuun aamu voipi
olla. Tapani otti kaksi poikaa mukaansa ja lähti enemmän huvikseen kuin
lintukeiton halusta metsälle. Oli jo kymmenen lintua, enimmäkseen
vanhoja metsoja, ammuttu, kun sattumalta tultiin lammin rannalle, missä
oli vedessä vitsalla pajuun sidottuna kuivista kuusista vitsoilla
yhteen nidottu lautta, millä jonkun mökin asukkaat olivat lammin
ulapalla kulkeneet ongella. Lautan kohdalla rannalla, suuren kuusen
juurella oli kiviriippa köysineen ja kaksi airon tapaista lapiaa ja
kolme onkivapaa onkineen kuusta vasten pystyssä, ja lierakiulun korva
näkyi kuusen lehväin alta sammalmättään sisästä. Se oli haudattu
sammaliin, sitävarten ettei lierat kuolisi.
Nämä nähtyään pojat yhteen ääneen riemuissaan huudahtivat: "Jopa
päästäänkin ongelle. Vielä ihan kuin meitä vasten laitettu kolme
onkeakin. Ei muuta kuin venhe vesille! Lähtö vaikeinta."
"Se kieltoa mikä minusta", sanoi Tapani. "Mutta koettakaapas tuota
lauttaa, kantaako se meitä kaikkia; näyttää niin vettyneen näköiseltä."
Pojat hyppäsivät lautalle ja huusivat: "Kyllä tämä kantaa vaikka
seitsemän miestä. On sama kuin sirkkunen hyppisi kun me hypimme."
Tapani, nähdessään että se ei poikain alla paljon painunut, laittoi
poikain lintutakat riippumaan kuusen oksaan ja pyssynsä pani kuusta
vasten pystyyn, jonka luona koira häntäänsä leputtaen ja käpälöitään
levottomasti nostellen luimussa korvin vikisi, kun näki laittauduttavan
järvelle. Nähtyään koiran levottomuuden, Tapani silitti sen päätä ja
viitaten oksassa kiikkuvia lintutakkoja ja kuusta vasten olevaa pyssyä
sanoi: "Sinä minun kaunis Sepeli koirani, vahtaa sinä nyt näitä tässä,
elä anna niitä kenellekään."
Koira näkyi sen ymmärtävän ja laskeutui vaan käpäläinsä päälle
vatsalleen, pää järvelle päin näkemään mitä sitä hommataan.
Nyt Tapani ojenti lautan päällä oleville pojille kiviriipan, airot,
onget ja lierakiulun. Kuusen takana hän huomasi tyhjän kalanelikon,
jota nähtävästi oli lautalla pidetty kala-astiana, etteivät harvalta
lautalta menisi takaisin järveen. Tapani otti nelikon käteensä ja
hyppäsi sen kanssa lautalle. Mutta silloinpa lautan pää hurahti niin
syvään että vesi kohosi puoli-sääriin ja toinen pää nousta töllähti
pystyyn. Tapani kiirehti nyt keskelle lauttaa että lautta saisi
tasapainon. Sitten hän punalti päätään ja sanoi: "Eipä tottaperään ole
liikoja kantamisessa, eihän tähän jää kuivaa paikkaa."
"Kyllä tämä kantaa!" huusivat pojat, "tämä onkin amerikkalainen
vedenalainen sotalaiva, istukaahan te vaan siinä torpeedon nenässä,
niin me melomme tuonne missä näkyy noita yksinäisiä kaihloja, siellä ne
suuret ahvenet körilästävät."
Sen sanottuaan pojat lähtivät toinen toiselta puolen lauttaa melomaan
ja lautta lähti hiljalleen, raskaanlaisesti mennä töllöttämään ulappaa
kohti. Tapanista tämä tuntui tavattoman hauskalta huviretkeltä ja
muistutti hupaisimpia lapsuuden hetkiä. Sentähden hän nauroi ihan
ääneen koko matkan, kunnes lautta pääsi sinne kaihlikon rintamalle,
missä pojat sen seisottivat ja laskivat kiviriipan pohjaan. Mutta sillä
aikaa kun toinen poika sitoi köyttä korvakkoon, toinen poika kopperehti
onkeensa täyn ja huudahtaen:
"Anna Ahti ahvenia,
Vellamo ve'en kaloja!"
viskasi onkensa veteen niin kauas kuin siima ylti, mutta samassa
kiljahti: "Nyt on jo yksi kiinni ja aikanen jukuripää. Katsokaa, miten
se huitelee tuota siimaa, hyvä ettei minua veisi perässään."
"Me pidämme säärestä kiinni", sanoi toinen poika tosissaan, koettaen
hänkin jouduttaa onkeaan veteen.
Ensimäisen pojan ahven oli siksi väsynyt että sai nostetuksi lautalle,
jossa se lautan päällä olevaa vettä rupesi päristämään vasten silmiä.
Tapanin täytyi nyt ryhtyä avuksi, jos mieli saada se kolmen korttelin
pituinen ahven asettumaan siksi että saisi ongen suusta pois. Mutta
samassa kun hän oli ahvenen pudottanut tynnyriin, huudahti toinen
poika: "On se minullakin kiinni, eikä olekaan poikia pahempi!
Katsokaapa miten lanka sirisee vedessä kun poika siellä kyntelee...
Kyntele, kyntele vaan, mutta 'perässäni tulet viel' pikemmin kuis
luulet', kuten virsikirjasta lauletaan... Niin vaan, paras on että
mielikaupassa tulet tänne, ei muuta kuin loiskisi", kiljahti poika
tempastessaan ahvenenkämpäleen lautalle.
Samassa tarttui Tapani taas ahvenen niskaan ja päästellessään onkea
ahvenen suusta sanoi: "Mutta minullahan tässä ei ole muuta tehtävää
kuin päästellä valmista."
"Sehän on yhtä ja samaa Herran viinamäen työtä. Päästelkäähän te vaan,
kyllä me nostannasta huolen pidämme", sanoi ensimäisen ahvenen saanut
poika, viskatessaan onkeaan veteen.
Tapani kuitenkin kerkisi nyt panna täyn onkeensa ja viskata veteen.
Mutta samassa häneltäkin pääsi iloinen huudahdus: "Mutta on se minunkin
ongessani! No, tämähän vasta paikka taitaa olla, kun tässä ei ahvenilta
saa silmiään auki... Katsokaa tätä känttyrää, tämä se vasta isäntä on!"
"Miestä myöten, miestä myöten", sanoi poika. Mutta samassa entistä
riemuisemmin huudahti: "Mutta nyt se itse jepeuna tarttui! Nyt on
leikki kaukana, kyllä ei kestä neuvot nyt."
"Antelehan vähän perään minkä voit", sanoi Tapani ja naurusuin katseli
kun pojan onkisiima sirisi vedessä, kun ahven sitä sinne tänne
huiruutteli. Ahven kuitenkin rupesi väsymään, joten poika sai vedetyksi
lautan sivulle ja tempastessaan lautalle kaikista suurimman ahvenen
kiljahti: "Vieläkö parempia!"
"Parhaassahan se on vievän mieli!" huudahti toinen poika. "Mutta nyt se
kuitenkin on itse vetehinen kiinni... Katsokaa, miten lauttakin menee
mukaan, kun se jumuaa! Se olisi koko juupeli, jos sen saisi käsiinsä."
Tapani, kun kuuli pojan hieman hätäilevän, vaihtoi pojan kädestä vavan
omaansa ja kohta tempasi ahvenen lautalle ja sanoi: "Loiskis
todellakin! Siinä on semmoinen äijä että en tähän elettyyn ole
tämmöistä nähnyt, on juuri kuin neljän kuukauden vanha sian porsas."
"No, se on koko elävä!"
"Se on jo ikänsä elänyt ja pyhäpäivät päälle", ihailivat pojat Tapanin
päästellessä onkea irti.
Mutta eivät pojat joutaneet Tapanin ahventa kauan ihailemaan, kun
heidän onkiinsa yhtä aikaa jämähti kumpaseenkin.
Siten he nostelivat ahvenia, että nelikko oli jo kohta täynnä siinä
myllerehtäviä kaloja, kun Tapani hyvämielisenä sanoi: "Mikähän meidät
tämän saaliin runsauden kanssa perii! Mitenkähän me nämä saatamme
Paukkoseen, kun on lintujakin?"
"Ei ole hätää", sanoi toinen poika, "me pujotamme ahvenet kiduksistaan
vitsoihin, sidomme ahvenkimput ja lintutakat samaan tankoon, millä
kannamme Paukkoseen ja sen tangon heittäessämme sanomme todellakin
kuten Männistön muori kerran, että: Tässä ovat viimeiset sekakalat,
teeret ja mateet."
"No, vaan näistä jo tulee tankoon painoa", toisti yhä Tapani.
"Tuli mitä tuli. Mieluinen tavara on puolta keveämpi. Otetaanhan vaan
ahvenia, silloin kun ovat antajat kotona."
Kun pojista oli onkiminen niin mieluista, niin Tapanikin antoi heidän
vielä onkia siksi kunnes nelikko täytyy. Eikä Tapani paremmin kuin
pojatkaan seisoessaan lautalla siinä onkimisen touhussaan huomanneet,
että lautta hiljalleen vajosi syvempään, eivätkä huomanneet sitäkään,
että airot olivat jo menneet lautalta vesiajolle ja oli jo vähäinen
tuulen henki viennyt ne enemmän kuin sadan askeleen päähän. Nyt lautta
rupesi vajoomaan kiireemmästi, minkä huomattuaan Tapani huudahti:
"Herra Jumala! Mehän hukumme kohta. Katsokaa! Nelikko on
puolikyljistään vedessä."
Sen kuultuaan pojat rupesivat hätiköimään ja tapailemaan airoja, mutta
samassa kaatui lautta ja kääntyi pohjapuoli päällepäin, joten kaikki
joutuivat vesivaraan. Pojat, ollen uimareita, hyökkäsivät uimaan ja
yks'kaks' uivat likimpään rantaan, missä nousivat maalle katsomaan
miten Tapanin käypi. Mutta Tapani kun ei ollut oppinut uimaan, ei
uskaltanut erota lautasta, vaan koetti siitä pitää kiinni ja pysytellä
edes päätään kuivalla. Nähdessään poikain päässeen rannalle, hän huusi:
"Kiirehtikää saamaan talosta apua; minä tuskin pääsen kunnialla maalle,
kun tuuli kuljettaa minua selälle päin!"
Sen kuultuaan pojat lähtivät niin kiireesti kuin märissä vaatteissaan
voivat mennä. Mutta ennenkun lähes peninkulman päästä olivat miehet
kerinneet paikalle, niin päivä oli melkein illalla, vaikka nekin
koettivat parastaan, kun koiran hätäinen haukunta ja surkeaääninen
ulvominen alkoi jo kuulua puolimatkaan, joka todisti Tapanin hätää.
Tällä aikana oli se vähäinen päivän tuulenhenki kuljettanut Tapanin
lauttoineen lammin toiseen päähän, matalikon rintaan, jossa oli rantana
vaan veden päällä olevaa ohutta sammalta ja ruohotuppaita, jonka alla
oli pohjaton, vetelä lieju, monta sataa askelta pitkältä kovaan
rantaan.
Nyt miesten täytyi tehdä puista uusi lautta, jolla pääsivät hakemaan
Tapanin pois. Mutta lautta kun yhä vettyi veden sisässä umpipäässä
ollessaan, että kantoi siksi vaan että Tapani oli seisoessaan lautalla
vaan olkapäitään myöten kuivalla, niin ollessaan liikkumattomana siinä
asemassa, meni aivan tönköksi, jotta miesten ottaessa lautalleen kaatui
lautan päälle kuni ranka. Tapani ei itse tiennyt itseään niin tönköksi,
tunsi vaan ruumiissaan syvää väristystä ja hengitys tuntui
puristavalta; mutta väristyskään ei ollut vedessä ollessa niin ankara
kuin sitten, kun koko ruumis tuli kuivalle. Ihan rupesivat hampaat
lotisemaan yhteen ja koko ruumis tärisi.
Rannalle tultuaan hän kuitenkin voimistui jaloilleen, jossa askel
askeleelta rupesi vertymään, että saattoi kävellä taloon missä
miehetkin olivat. Pojatkin olivat tulleet lintutakkojaan hakemaan ja
Paukkosen mökkiin päästyä laittoivat niistä linnuista kaikille miehille
yhteisen aterian, jota syödessä pojat kilvan iloisesti kertoivat
kalastuksestaan. Eikä Tapanikaan ollut pahoillaan, nauroi vaan poikain
mukaan ja väliin ravisteli päätään, kun muisti, miten oli likellä
länget olkapäitä; yksi ainoa horjahtaminen lautalta olisi ollut ijän
loppu. Mitään hän ei kuitenkaan valittanut, kun oli koko tapahtumaan
oma syy.
Tästä tapahtumasta kuitenkin jäi Tapanin jalkoihin sellainen jäykkyys
ja raskaus, että saattoi vaan jalkojaan siirtelemällä kävellä, että
metsässä kun oli vähänkin korkeammalle mättäälle eli puun rungon yli
astuttava, niin täytyi kaksin käsin tarttua polviinsa ja nostaa jalka
määrättyyn paikkaan. Tapani koetti niitä hieroa ja hierottaa muillakin.
Vaan siitä ei ollut vähääkään apua. Niissä ei ollut mitään kipua, mutta
ne vaan olivat raskaat, ettei jalkojen omilla voimilla voinut niitä
nostella.
Tämän nähtyään ihmiset alkoivat aivan kuni yhdestä suusta: "Huomaan
että niissä ei ole oikea tauti, niissä on vesikalma tai pahemmassa
tapauksessa vesihiisi."
Tapani sitä kuitenkaan ei uskonut, luuli vaan kylmyyden syyksi, kun
tuli niin kauan siinä lammin vedessä seisomaan, ilman että olisi voinut
hituistakaan liikuttaa jäseniään. Mutta kaksi viikkoa oli nyt kulunut,
kun hän metsästä kotiin tullessaan ei saanut jalkojaan pirtin
kynnyksestä yli, muuten kuin käsillään nostamalla. Tämän nähtyään talon
isäntä säälien huudahti: "Voi mies parka!... Sen minä sanon että
ijäksesi on kurikkata jaloissasi, jos et ajoissa turvaudu Runsikon ukon
apuun."
"Saaneehan todellakin koettaa jotakin", sanoi Tapani. "Olen uskonut
kylmän syyksi, mutta sen syy se ei liene, koskapa olen varsin uhalla
pitänyt joka päivä kolmet sukat jaloissani, ja ne ovat pysyneet vaan
kylminä, raskaina ja voimattomina."
"Niin, vaikka on ollut tämmöiset helteet", mukautti isäntä.
"Niin, vaikka tämmöiset helteet ovat olleet, että muussa ruumiissa on
ollut liiaksikin lämmintä. Mutta jalat vaan ovat pysyneet ihan
palelevan kylminä ja kankeina. Muuta kipua niissä ei ole."
"Ei ole se kylmä oikeaa, sanon minä", sanoi isäntä päätään punoen.
"Mutta Runsikon Mouses-ukko se kyllä siitä selvittää. Se on monta
kummaa tehnyt ja monen saattanut uskomaan. Ei tuokaan tämän Kolistimen
piirin metsävahti Kolehmainen sanonut uskovansa taikureita siihen asti,
kun tässä pari vuotta sitten eräs metsänrosvo pilasi hänet
mielivikaiseksi, siitä syystä kun hän ilmotti sen metsävarkauden. Mutta
nyt se Kolehmainenkin jo uskoo Runsikon ukkoon, kun se päästi hänet
mielivikaisuudesta. Viluna se tuli Kolehmaiseenkin. Vilustunut se oli
ensin, ettei ollut tarennut missään, vaan sitten se oli muuttunut
polttavaksi kuumuudeksi ja vei mieheltä järjen, että miehissä
hallittiin. Mutta kun Mouses lämmitti saunan sitä varten, niin mies
pääsi kuin vedellä pesten."
"Ja nytkö on mies Runsikon ukon uskossa?" sanoi Tapani naurahtaen.
"Niin on, ja siihen uskoon on teidänkin tultava, jos mieli päästä
jaloillenne."
"Kun tuosta sillä pääsisi, niin ei tuo olisi vaikeakaan", sanoi Tapani
ja viittasi talon poikaa vetämään kenkiä jaloistaan.
Poika kun sai kengät vedetyksi Tapanin jaloista, niin isäntäkin
kiirehti niitä tunnustelemaan ja ihmetteli niiden kylmyyttä ja sitä kun
ovat valkeat kuin haavan lastu, "ettei suinkaan verta lähtisi, jos
puukolla viiltäisi." Kaikki muukin talon väki keräytyi tunnustelemaan
jalkoja ja ihmettelemään isännän mukaan.
Huomena Tapani antoi hakea Runsikon ukon luokseen, ja hän oli juuri
majatalonsa kartanolla auringon paisteessa lykkäilemässä jalkojaan, kun
Runsikon ukko suurine, kammattuine partoineen väsymyksestä huohottaen
tuli luokse ja keppinsä varaan rintaansa nojaten seisattui Tapanin
eteen. Ukon kokkanenäisissä, partaisissa kasvoissa loistivat tutkivan
näköisinä pahasti kieroon katsovat, suuret silmät, ja toisen silmän
päällä näkyi valkoinen jää. Muutenkin oli ukko omituisen näköinen,
seisoessaan siinä elokuun helteisen auringon paisteessa, vanha
repalelaitainen huopahattu päässään, työnnettynä takaraivolle melkein
riipuksiin, ja paksusta sarasta tehty, vanhuuttaan ruskehtunut nuttu
päällään ja samallaiset housut jaloissaan, niin jäykän näköisinä että
näyttivät niiden lahkeet pitävän koko ukkoa pystyssä, se kun huohotti
väsymyksestä ja lämpymästä.
Tapani ei kuitenkaan kauan katsellut ukkoa, vaan yhä jalkojaan
lykkäillen sanoi: "Minulla on jaloissa kiviset kengät. Olen ihan
onneton, jos en löydä riisujaa."
"Onhan tuota jo tehty kummempiakin", arveli ukko varmalla painolla. "On
sulettu suuremmatkin, jalommatkin jaksettuna... Luulin pahemmaksikin ja
sentähden kiirehdin päästäkseni ennen puolta päivää paikalle."
"Minkätähden ennen puolta päivää?"
"Sentähden että tämä päivä kuuluu puoleen päivään asti tässä suhteessa
lauvantai-vuorokauteen."
"Mutta sepä kumma! Lauvantai-vuorokausihan loppuu puoleen yöhön
iltasella ja sitten alkaa pyhä."
"Hm ... niin se vuoden päiviä lukiessa, mutta näillä asioilla ovat omat
lukunsa. Sanonpahan sen nyt sinulle, että tällaisiin asioihin, kuin
kuulemma sinullakin on, ei voida käydä käsiksi muina viikon päivinä
kuin tiistaina, torstaina ja lauvantaina aina puolenpäivän jälkeen,
joten eilisestä puolesta päivästä nyt vasta täytyy vuorokausi."
"Niin siinä tapauksessa. Mutta miksi ei muina viikon päivinä kuin
tiistaina, torstaina ja lauvantaina, eikä silloinkaan aamupäivästä,
voida käydä käsiksi?"
"Ne ovat asioita, joita ei poikasten tarvitse tietää... Mutta jos
sinulla olisi lasillinen viinaa, niin saisimme tietää miten asiat ovat.
Jos uneeni on taikaa, niin olet poikaseni pahoissa päivissä, siksi
monenlaisia ja näköisiä olivat ne, mitä he sitten lienevät olleetkin,
joiden kanssa olin viime yönä tekemisissä."
"Luulen että saamme sitäkin viinaa; kuulin että talon muorilla on siksi
kätkössään", sanoi Tapani noustessaan seisaalleen ja alkoi siirrellä
jalkojaan pirttiin päin.
Tapanin jälkeen lähti ukkokin ja virkkoi: "Taitaapa todellakin olla
jaloissasi kiviset kengät." Sen sanottuaan veti paksut, risaisen
näköiset huulensa visuun ja heitettyään sauvansa porstuan loukkoon,
arvokkaalla tavalla käveli pirttiin, missä talonväki tervehti kuni
ainakin aivan vierasta.
Talonväki alkoi ystävällisesti kysellä kaikenmoisia kotiseikkoja, vaan
ukko pysyi hyvin lyhytsanaisena ja totisena, näytti mieli olevan vaan
siinä asiassa, mitä varten oli kutsuttu. Tämän nähtyään Tapani toimitti
isännän kamarin pöydälle viinapullon ja sen viereen lasipikarin. Sitten
hän meni pirtin ovelle ja sen aukaistuaan viittasi Runsikon ukkoa
tulemaan.
Kamariin tultuaan ukko sanoi Tapanille: "Tuoppas se lakkisi tänne, joka
on silloin ollut päässäsi, jolloin tiedät tartunnan tapahtuneen."
"Se jäi sinne lampiin ja hukkui sinne."
"Hukkui sinne!" huudahti ukko. "Sepä oli vahinko!... Sille ei
kuitenkaan mitään mahda. Tuo sitten se lakkisi mitä viimeksi olet
pitänyt."
Kun Tapani toi hattunsa, niin ukko painoi sen tasalleen pöytään, että
päälaki tuli pöytään kiinni. Sitten kaivoi taskustaan vanhan,
ruostuneen tuliraudan. Sen päälle asetti pikarin ja kaasi viinaa
melkein täyteen. Sitten otti tupestaan veitsen, mikä oli jo kulunut
melkein purasimen näköiseksi, ja sen hamaralla piirsi hatun ympäri
kaksi kertaa myötäpäivin ja yhden kerran vastapäivin. Sitten otti hatun
päästään, laski sen penkille ja kaksin käsin käänti pitkiä, aivan
kaulalle asti riippuvia, suortuvaisia hiuksiaan taakse päin. Sitten hän
vakavan näköisenä kuin tuomari oikeusistuimelleen istui pöydän taakse,
jossa loitsulukuja höpisten rupesi sillä veitsensä kärjellä
hämmentelemään sitä viinapikaria. Sitä tuokion hämmenneltyään hän
punalti päätään ja sanoi: "Jopahan arvasin että ei olla vähäväkisten
kanssa painisilla. Vaan meidän on kuitenkin voitto. Tuonne takalaitaan
pakenevat ja pyrkivät yli laidasta ja minä annan heille tietä." Sen
sanottuaan kaasi viinapikarin suuhunsa, laski toisen ja taas hetken
sillä veitsensä kärellä hämmenneltyään punalti päätään ja sanoi:
"Niinpä se näkyy olevan, että siitä lammista on tarttunut vesihiisi
aivan pahinta lajia. Sitä paitsi on tarttunut hevoskalma ja hirvikalma.
On kerran siihen lampiin hukkunut hevonen ja hirvikin."
"Hm, tietääpähän mies", sanoi muori. Minun isältänihän tuohon hukkui
hevonen, orit, ihan kirkkokunnan kuulu, valtakunnan valio. Hirvestä en
tiedä milloin se lienee hukkunut, mutta liepä sekin tapahtunut, kenpä
heitä on paimenessa."
"Niin, uroshirvi on hukkunut siihen lampiin ja sitä tietä on metsän
haltialla tekemistä", sanoi ukko, oikein vakavasti katsellen
viinapikariin ja hieman kallistellen pitkätukkaista, suurta päätään
puoleen ja toiseen. Viimein hän sanoi: "Se on niin että tiistaina
iltapäivällä käymme asiaan käsiksi. Meillä näkyy olevan voitto.
Keveämmät ovat jalkasi tulevana pyhänä. Minun nimeni ei tarvitse olla
Mouses, jos ei niin käy."
Sen sanottuaan kaasi sen viinapikarillisen suuhunsa, otti sitten sen
viinapullon, katsoi siihen akkunaa vasten, sanoen: "Säästäisit tämän
siksi kunnes tiistaina lähdemme saunaan. Silloin täytyy henki haista
yhdeksälle eri lajille!" Viimeisen lauseensa sanoi ukko niin uhkaavalla
tavalla ja silmiään mulkoillen että näytti olevan jo ukon edessä ne
poisajettavat henget.
Maanantaipäivänä Runsikon Mouses-äijä jo haki Saarijärven rannalta
veden kuljettamia puita saunapuiksi ja kolme yksikantaista vesipajua,
kolme yksikantaista pihlajaa ja kolme yksikantaista katajaa huomeisen
tarpeen varalle.
Tiistaiaamuna hän nyt haki metsästä lastuja semmoisilta tanterilta,
missä tiesi venheen lautoja veistetyn, ja sellaisen kurikan, jolla oli
venheen lautapuita halkaistu, ja kattilallisen vettä siitä lammista,
jossa Tapani oli ollut hukkumaisillaan. Nyt hän niillä vesiajolla
olleilla puilla ja niillä lastuilla, joita oli venheen laudoista
veistetty, lämmitti Komulan vanhan saunan. Sitten hän vielä metsästä
haki yhdeksänlaisten puitten kolmivuotisia vesoja, joista teki
punasella langalla sidotun vastan. Sitten ne pihlajat, pajut ja katajat
halkoi keskeä, niin että tyvistä ja latvoista jäivät kiinni. Ne hän
laittoi saunan kynnykselle renkaiksi, joitten läpi piti pujottautua
saunaan.
Nyt oli päivä mennyt yli puolen. Ukko ryyppäsi kolme ryyppyä viinaa ja
pakotti Tapaninkin ryyppäämään edes niin paljon että henki haisisi
sille. Sitten ukko punalti päätään, puri hampaitaan, mulkoili suuria,
kieroja silmiään ja äänettömänä lähti saunaan. Tapanin piti mennä
edellä, ja ukko tultuaan perässä veti oven kiinni, joten kumpikin
jäivät pimeään saunaan, johon ei tullut valoa muuta kuin haristuneen
oven raoista siksi että tuskin näki toisensa lattialla, mutta
kylpylauteilla ei nähnyt mitään. Nyt ukko asetti Tapanin lauteille
lumpeista ja kaihloista tehdylle vuoteelle pitkäkseen, löi löylyä
kiukaalle että tuli hyvin kuuma kylpylöyly. Sitten otti sen
yhdeksänlaisista vesoista tehdyn vastan, jolla kylvettämään ruvetessaan
ävähti:
"Ruvennenko, rohtinenko,
tarttunenko, tohtinenko
käsin ruttohon ruveta,
käsin käydä perkelehen,
sylin hiittä sysimähän?
Kun ei lie minussa miestä,
urosta ukon pojassa,
niin panen parempiani:
puhun torven taivosehen,
pillin pilvien lomahan,
panen äänen pakkohisen
läpi maan, läpi manuen,
läpi taivahan tasaisen;
sieltä armot auki käyvät,
rikki vierivät veräjät,
tuhat tuttua tulevi,
sata Herran sankaria
väeksi vähän urohon,
miehen pienen miehueksi."
Ukolla rupesi nyt viina nousemaan päähän, ja hän yltyi yhä enemmän
lukemaan loitsuja, joita lukiessaan aina väliin ävähti niin uhkaavalla
tavalla kuin vaan taisi. Aina väliin hän löi uutta löylyä ja kylvetti
Tapania kaikilta puolilta. Tapanin piti jalkansa nostaa pystyyn, että
ukko saattoi kylvettää niitäkin joka puolelta. Kun vastassa oli
havupuun vesoja ja muitakin melkein lehdettömiä suvikuntaisia ja kun
ukko innostuksissaan pieksi tavallista lujemmin, niin koski se Tapanin
ruumiiseen ja jalkoihin melkein tuskaisen kipeästi, mutta hän puri vaan
hampaansa yhteen ja ähki.
Viimein kuitenkin silmänräpäykseksi taukosi kylvetys, vaan samassa
hulmahti jääkylmä vesi yli ruumiin, niin että Tapani oli häkeltyä
siihen paikkaan. Samassa kun ukko kaasi Tapanin päälle sen lauteelle
asetetun, kylmän vesisaavin, niin hän vihan vimmoissaan ävähti:
"Tuonne ma kipuja käsken,
tuonne vaivoja vajotan
korvalle tulisen kosken,
johon puut tyvin menevi,
hongat latvoin lankeavi,
kukin kaatuvi kanervat.
Mene tuonne, kunne käsken:
keskelle tulisen kosken,
Vuoksen koskenen kovahan,
Imatrahan ilkeähän,
kahen kallion lomahan,
kinahmehen kauheahan,
josta et pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä
ilman luojan päästämättä,
kaikkivallan katsomatta!
Jos sä kyytiä kysynet,
anonet ajohevosta,
laitan sulle kylmän kyyin,
valmistan kivisen kelkan,
reen rautaisen rakennan,
otan hevon helvetistä,
poropetran Pohjolasta,
konkarin kovilta mailta;
pää sen on kivestä pantu,
varsi vaskesta valettu,
teräksestä selkä tehty,
jalat rauasta valettu,
turpa tulta tuiskuavi,
säkeniä säärivaarret;
sen ei kynnet jäällä nulju,
jalat järky kalliolla,
ilmankana iljanella,
kalmankana kaljamalla."
Tätä lukiessaan ukko löi yhä kuumempaa löylyä ja kylvetti yhtämittaa.
Mutta viimein kuitenkin, kun itseäänkin rupesi pyörryttämään se tavaton
kuumuus ja viinan vaikutus, heitti kylvetyksen, joten Tapanikin sai
laskeutua lauteilta alas.
Sitten ukko asetti Tapanin vesikattilan päälle ja valeli sillä lammista
tuodulla vedellä ja valellessaan luki:
Pois minä kivut kiristän
tämän ihmisen ihosta.
Sinne kivut kiihtyköhöt,
vaivat tuonne vaipukohot:
Kivuttaren kippasehen,
Vaivattaren vakkasehen.
Jos sä lienet veestä tullut,
niin sä vieriös vetehen
selville meren selille,
lakeille lainehille;
siellä on onni ollaksesi,
lempi liekahellaksesi.
Valeltuaan ukko pyyhki Tapanin koko ruumiin aivan kuivaksi vanhasta
purjeesta revästyllä vaatteen kaistaleella, ja sitä tehdessään luki:
Mitä tähän tuotanehen
ja kuta kutsuttanehen
kipehille voitehiksi,
vammoille valantehiksi?
Sitten hän ryyppäsi viinaa suuhunsa ja puhalti sen viinan Tapanin
päälle. Ryyppäsi toisen ja kolmannen kerran ja aina puhalti Tapanin
päälle, ja sitten jatkoi lukuaan:
Ukko kaukoa tulevi,
haaraparta harppoavi,
kontti kuin salo selässä,
saoin sarvia sisässä,
sarvet täynnä voitehia,
sulka joka sarven suussa,
siipi on sivulla sarven.
Anna, ukko, sarviasi,
sarviasi, sulkiasi,
joilla voian voipunutta,
katson maahan kaatunutta
avulla hyvän Jumalan,
sanan kautta kaikkivallan.
Tätä lukiessaan ukko kaksin käsin suki Tapanin ruumista kaikilta
puolilta, niin että se kastui kokonaan, ihan jalkapohjatkin, sillä ukon
suustaan puhaltamalla viinalla.
Sitten sai Tapani tulla ulos saunasta niitten samojen rengasten läpi,
mistä oli mennytkin. Mutta ukko kokoili siihen kattilaan sen lumpeista
tehdyn vuoteen, vastan ja pyyhevaatteen, ja ovesta tullessaan murti ne
halotut renkaat ja pani nekin kattilaan. Sitten heitti kattilan
kädestään nurmelle ja pani saunan oven selkäpiilleen auki. Otti sitten
kurikan ja lyöden sillä saunan perinurkkaan ävähti:
Siirrä jo sijasi,
konna, muuta murhakartanosi!
Lähe kumma kulkemahan,
maan paha pakenemahan,
uimahan tuliset kosket,
vastavirrat vatvomahan.
Sitä lukien hän löi kurikallaan nurkkaan toisen ja kolmannen kerran ja
muutti sitten toisen perinurkan luokse. Siihen hän oikein voimainsa
takaa jyrähytti, mutta kurikka kimmotessaan nurkasta hoiperrutti
väsyneen ukon mukanaan kumoon. Siitä ukko tulistuneena kimposi ylös ja
irvellä ikenin kiljahtaen:
Lähe lempo lentämähän,
saatana samoamahan
verisillä kynsilläsi,
rautaisilla varpaillasi
pölkyn pyörivän nenähän,
suuhun vankuvan variksen!
löi taas nurkkaan. Mutta kurikka taas teki äskeisen tempun. Mitä
useammin ukko siten meni kumoon, sitä hurjemmin hän kiihtyi lukemaan
loitsujaan ja luki niitä ihan kirkuen vihasta kähisevällä äänellä,
kurikallaan jyrähytellen nurkkia.
Viimein kuitenkin ukko väsyi, niin että väsymyksen ja viinan
vaikutuksesta rupesi ilmassa näkemään sinne tänne lenteleviä säkeniä.
Silloin hän väsymyksestä huohottaen, silmät renkaisillaan seisattui
saunan eteen ja sanoi: "Mutta nyt ne kuitenkin menevät. Katsohan, miten
puitten latvat heiluvat ja säkeniä jälkeensä heittävät. Tietävätpä
minne on mentävä. Ihan kuin linjalla menevät tuonne Sorsalammille.
Näetkö miten oikein puitten latvat huiskuvat."
"Näen, näen", sanoi Tapani ukolle mieliksi, vaikka hän ei mitään
nähnyt; ainoastaan helteisen päivän tuuli heilutteli puiden latvoja,
että ne verkalleen liikkuivat.
"Sinne ne nyt menevät. Kyllä niistä nyt on päästy. Täytyy lähteä
saattamaan nuo pesuvedet itselleen." Sen sanottuaan ukko koppasi
kattilan sangasta käteensä ja toiseen käteensä otti kurikan ja lähti
hajalla jaloin, väsyneen näköisesti astua toippuroimaan lammille päin.
Tapani jäi puhtaisiin vaatteisiin pukeutuneena istumaan helteisen
elokuun auringon paisteiselle nurmelle ja miettimään kohtaloaan.
Omituista kutisemista ja väliin kipeätä vihlomista tuntui jaloissa,
jommoista ei ollut koskaan tuntenut. Hän nousi kävelemäänkin ja tunsi
jokaisella askeleella jaloistaan vähenevän sen entisen kankeuden ja
raskauden.
Hetkisen käveltyään hän tuli pirttiin, missä talon muori liekutti
emännän pienintä lasta. Muorin nähtyään Tapani huudahti: "Oi, Jumalan
kiitos! Nyt siitä pahasta on päästy. Ette usko kuin jalat tuntuvat
somalle."
"Joko nyt uskot, mihin Runsikon Mouses kykenee", sanoi muori leveästi
hymyillen.
"Jo uskon... Mutta jo sillä riittää niitä lukuja, kun koko kylvetysajan
pani kuin porokattila."
"Hm, yhden kylvetysajan ja yhdenlaisista rikkeistä päästäessä...
Mitähän sanoisit, jos sen kuulisit useampia sairaita kylvettävän ja
pesevän. Rikkeitä on tuhannenkin erilaisia ja ukolla on omat lukunsa
kullekin taudille, eivätkä lopu sanat."
"Mutta mitähän se merkitsi, kun se lopuksi kurikoi tuota saunaa?"
"Sehän ajoi saunasta pois ne sinun pirusi. Ukko ei heitä niitä
kenenkään saunaa hallitsemaan, vaan antaa niille kyydin sinne josta
ovat kotoisinkin."
"Sanoihan se näkevänsä kun ne menevät ja osotteli minullekin, mutta en
minä nähnyt mitään."
"Ei sitä kaikki näe mitä ukko näkee, se on sellainen ukko se ukko."
"Mihin asti se kantaa niitä pesuveden tähteitä ja niitä muita kompitta
sillä kattilalla?"
"Sinnepä Sorsalammille tietenkin. Juuri aivan lampiin ne täytyy viedä
ja vielä kattilan laidasta vuolta vasken siruja siihen paikkaan, mihin
veden kaataa. Ja silloin se taas lukee:
Kaunotar valittu vaimo,
Kärehetär kultavaimo,
tule kullan keitännästä,
hopean sulatannasta,
annan kullat kuppihisi,
hopeat pikarihisi.
Nämä on kullat kuun ikuiset,
päivän polviset hopeat,
isäni soasta saamat,
tavottamat tappelosta."
"Käypi ihan säälikseni ukko parka, kun sinne asti piti lähteä", sanoi
Tapani. "Eikö olisi muut voineet sitä tehdä?"
"Ei usko ukko muita sille asialle. Vaan iltahan se on kuitenkin käsissä
ennenkun ukko on sieltä takaisin."
"Kunhan ei ihan uupuisi ja jäisi sille retkelle, rupeanpa sitä
pelkäämään."
"Ei se sentään aniksi uuvu", sanoi muori. "Se askeleen tekee ja toista
rupeaa tekemään, niin siinä se matka kuluu. Ei se ukko ole ensi kertaa
väsyneenä taipaleella. Ikänsä erämaan sisässä ollessaan ja takkasillaan
kaiken elämisensä monien peninkulmien päästä kuljettaessaan on saanut
tuhansiakin kertoja tulla väsyneenä kotiin ja lähteä vieläkin
uudestaan. Kodista ei ole paljon muuta turvaa kuin katos sateella ja
suoja pakkasella. Leipä on petäjässä ja muu ruoka järvessä ja metsässä,
ja 'liha ei tule linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta', on vanha
sananlasku."
Tässä muorin puheessa luuli Tapani kuulevansa jotakin sellaista, että
Tapanin pitäisi hyvästi palkita ukon vaivat, jonkatähden hän kysyi:
"Mutta paljonkohan minä osaisin maksaa sille tästä vaivasta?"
"Ei se ota rahaa. Annat vielä ryypyn ja iltasen, niin siinä kaikki",
sanoi muori varmasti.
"Annan kaksikin ryyppyä, kun vaan teidän kassassanne siksikään lienee,
mutta eihän sillä hänen vaivansa tule maksetuksi."
"Ei se kuitenkaan enempää kaipaa", sanoi muori vakavasti. "Kerran
Konkkarin isäntä tuli mielivikaiseksi että ihan jo raudoissa pidettiin,
ja sen parantamisessa meni ukolta monta viikkoa, eikä siitäkään ottanut
mitään palkkaa, mutta isäntä kuitenkin vaivoin sai sen ottamaan nuo
sarkavaatteet, mitkä sillä nyt ovat ainoina harviais-päällysvaatteina
kesällä ja talvella."
"Vai niin", sanoi Tapani, jääden miettimään mitä hänkin voisi sille
antaa, kun sille raha ei kelpaa. Samassa hän muisti että ukon kengät
olivat niin paikkaset että kantojen päällyksetkin olivat paikatut,
jonkatähden hän päätti antaa ukolle toiset saappaansa että kerrankin
Runsikon isäntä pääsee kävelemään oikein pitkävartisilla saappailla,
joiden varsien suut ovat punasella nahalla kantatut.
Oli jo iltamyöhä, kun Runsikon ukko horjuvin askelin palasi lammilta.
Tapanin kävi sääliksi nähdessään ukon horjahtamalla istuvan penkille,
missä hän kumpasenkin kätensä laski penkin laitaan ja vakuutti itseään
pysymään istuallaan, ja leukakin jäi melkein riippumaan hetkeksi,
kunnes tuokion huoahdettuaan sanoi: "No, päästiin niistä kun
päästiinkin. Mutta ei olisi hyvä perinyt, jos en olisi itse voinut
mennä sinne lammille. Tulisena tuiskuna pyörivät lammin pinnalla ne
voimat, jotka saunasta evästettiin ja jotka puiden latvoja huiskuttivat
mennessään."
"Vai tuiskuna pyörivät lammin pinnalla?" kysyi Tapani totisesti.
"Ihan tuiskuna monessa eri paikassa pyörivät ja pärhyyttivät vettä
ilmaan, kuni kaikkein äkein tuuliaispää, vaan heti asettuivat, kun minä
sain ne kaneet ja pesuveden tähteen lampiin ja sain sanotuksi muutamia
sanoja. Sen jälkeen ei kuin muutaman kerran sillä lammin takarannalla
muutaman koivupensaan latvassa kohahti ja pelmuutti pensaan latvoja ja
siihen hävisi."
"Mutta eiköhän kuitenkin ne pyörijät liene olleet tuulispäitä, jotka
poutaa ennustaakseen pyörivät kynnöspelloillakin ja pyörittävät multaa
ilmaan."
"Ei, ei, ei, kyllä minä ne tunnen", sanoi ukko päätään punoen ja
harmaat silmät tulistuivat. Tapani näki että ukko on luja uskossaan
eikä ruvennut enempiä huomautuksia tekemään, kiirehti vaan sanomaan:
"Mutta minun jalkani ovat paremmat ja uskon jo että ne kaikeksi
ilokseni paranevat aivankin terveiksi... Mutta en tiedä millä saisin
teidän vaivanne hyvitetyksi?"
"Palkoista ei puhuta, mutta näin väsyneelle tekisi hyvää, jos poikaseni
saisit tilkkasen kieleni kasteeksi."
"Se kuuluu asiaan. Mutta palkkanne?"
"Ei, poikaseni, puhuta palkoista. Pahoja henkiä ei voiteta rahalla. Ne
voitetaan voimalla, jumalallisella voimalla", sanoi ukko ihan sydämensä
pohjasta.
"Mutta minun täytyy saada teille antaa edes nämä kengät. Näen että
kenkänne ovat kovin vanhat ja paikkaiset."
"Kuluuhan se pidettävä. Viisi vuotta ovat olleet ainoina kenkinäni ja
vanhenevanpa ne näkyvät."
"Viisi vuotta yhdet kengät ainoina kenkinä! Kuinka se on mahdollista?
Minulta menee kahdet yhtenäkin kesänä."
"On se mahdollista, kun kesällä kaikissa kotioloissa ja vieläpä
kirkkomatkatkin kävelemme tuohivirsuilla, perillä vaan pidämme kenkiä."
"Mutta tässä on kuitenkin teille kengät, joita saatatte pitää perillä
ja taipaleella", sanoi Tapani, ojentaessaan ukolle kenkiä.
Ukko katseli kauvan niitä kenkiä kaikilta puolilta ja näpin kanssa
tunnusteli niitä punasella nahalla kantatuita varsien suitakin. Viimein
hän hymyillen sanoi: "Otan minä teiltä lahjana enkä palkkana."
"No, sitten lähdetään harjakaisryypylle", sanoi Tapani iloisesti ja
lähti muorin kamariin.
Kaksin käsin itseään auttaen nousi ukko ja lähti etukumarana, raskaan
näköisillä jaloillaan astua työntelemään Tapanin jälkeen.