Nimismies oli määrännyt huomenaamuna kello kymmenen aikana ollakseen
paikalla poliisitutkintoa tai muuta avun antoa varten. Eilis-aamuisen
tapahtuman paikalle oli kokoontunut paljon muutakin väkeä, kuin
ainoastaan työmiehiä, joten metsä silmän kantamalta oli täynnä miehiä
ja naisia, kuin paremmassakin kesäjuhlassa. Naurusuin kuuntelivat
kaikki kun Kytömäen renki lauleli tavallista rekilauluaan:
Rannanjärvi se vieterillä
ajeli letkuvilla.
Toisen muija vierellä
se poskilla hehkuvilla.
"Isola vaan", sano' Rannanjärvi
kun kirjotti herroja vastaan.
"Talo on oma, vaan akka on toisen,
ja kolme on poikalasta."
"Raha ei lopu, vaikka vähenee",
sano' Rannanjärven Jukka.
"Vaan jos ei isäni irti pääse,
niin pojankin perii hukka."
Tätä laulua kuulemaan seisattui nimismieskin ja kun laulaja oli
viimeisen värsynsä ensimäisen lauseen oikein hartioitaan mukauttaen ja
erityisellä voimalla laulanut, niin nimismieskin nauroi niin
sydämellisesti että silmistä vesi tihisi.
Nyt olisi nimismies ollut valmis pitämään poliisitutkintoa, mutta
Dampbell ei sitä vaatinutkaan. Tahtoi vaan, että jos nyt joku
kieltäytyy hänen käskyään tottelemasta, niin laitettaisiin sen talon
kustannuksella hänelle mies sijaan.
Tämän sanoi Dampbell jyrisevän virallisella tavalla ja rupesi
pystyttämään tauluaan. Mutta Tapani punalti tuimasti päätään sanoen:
"Kyllä miehet hakkaavat kun viedään sille paikalle mistä on hakattava.
Ei kukaan tällaisia hirsimetsiään rupea mistä tahansa loukuttamaan
maahan."
"Mitä sinä puhut? Tiedätkö sinä kuka minä olen?" ärjäsi Dampbell ja
kohona hyppäsi Tapanin eteen.
"Tiedän kumpasenkin, sen kuka te olette, ja tiedän senkin että tämä ei
ole se paikka mistä se raja on tuleva, mitä tällä tarkotetaan. Sen
rajan täytyy leikata tämä linja yhdeksännen paalun tuolta puolen, joten
tämä yritys on ei vähemmän kuin viisisataa kyynärää kaukana oikeasta
paikasta."
"Eikö tuo ole yhdeksäs paalu? Sanotko että ei ole?" ärähti Dampbell,
mutta kasvoissa näkyi hätäisiä väreitä.
"Se on kymmenes paalu."
"No p----le", sanoi Dampbell vihaisesti ja lähti tarkastamaan paalua.
Tapanikin lähti sinne, ja oli Dampbell jo Tapanin paalun luokse
tullessa kynnellään ruopostelemassa sitä ristin vieressä olevaa
lastuperää ja ylpeästi huudahti: "Mikä se tämä pykälä on? Osaatko sinä
tämän lukea?"
"Se on lastuperä ei mikään muu."
Nimismies, nähdessään että asiasta tulee kova intos, tempasi sen paalun
maasta irti ja ruoposteli hänkin sitä lastuperää. Mutta kohta hän
näytti Dampbellille paalua, rauhallisesti sanoen: "Kyllä tämä on
lastuperä tämä pykälä. Roomalainen kymppi tässä on oikeaa lukua."
Nyt Dampbell repäsi vihaisesti korvallistaan ja olisi punonut
päätäänkin, vaan kaula oli kipeä. Viimein hän tuskaisella tavalla
sanoi: "Tuo kanalja, minkä petoksen teki tuo valepykälä." Sitten hän
sanoi Tapanille: "Menkää nyt ja lyökää se raja, minulla on nimismiehen
kanssa asioita."
Tapani ei toista käskyä tarvinnutkaan, vaan lähti heti pitkin linjaa
kävellä vihmomaan. Miehet lähtivät kynttä kantta perässä ja ylimielet
huutelivat ilosta mikä mitäkin. Mutta Kytölän renki päästi taas oikein
kaikuvan laulun:
Pojan hevonen se kävelee ja juoksee
ja väliin se pystyyn hyppää;
tytöstä, josta en pitänyt,
en pidä vielä nytkään.
Talo oli pulska ja tyttö oli komea,
ja molemmat olisin saanut;
sitä hommas isä ja sitä hommas äiti,
vaan tyttö ei rakastanut.
Tätä laulaessa tultiin Kotilan ukon paalun luokse, johon Tapani nosti
taulun pystyyn ja viittasi suunnan. Samassa rupesi kirveitten lätinä
kuulumaan ja jokaisen kasvoissa näkyi mieluinen hymy. Taulun kantajakin
ihan käsiään nykerteli, sanoen: "Sai se nyt tarpeeksi pitkän nenän...
Vaan eipä ilennyt seurata enää, kiitti kun pääsi lehvän taakse
häpeämään... Näkyy pahan luontonsa kanssa tottuneen peppuroimaan, menee
ihan silmittömäksi kun vaan nimeksikin saa jotakin aihetta. Nostaa
tuollaisen mötäkän, nimismiehet kuljettaa paikalle, ja asiata ei ole
kuin sihaus vaan..."
Tapani ei puhunut mitään, koperehti vaan kiireimmän kautta saadakseen
linjan alkuun ja rupesi sitten sitä kepittämään. Mutta mieluinen hymy
näkyi hänenkin kasvoillaan.
Dampbell ei tänä iltana, miesten metsästä tultua, kysellyt ollenkaan
mihin ja mitenkä linjat menivät. Oli vaan entistä lihmakampi ja puheli
miten hän tänä päivänä kirjotti eräälle vanhalle apulaiselleen ja pyysi
tulemaan tänne jo ensi viikolla, että päästään kahdella joukolla
tekemään työtä. "Minä opetan", sanoi hän Tapanille, "kunnes
harjaannutte, niin että minä tässä heinäaikana pääsisin joksikin
viikoksi kotiin." Sitten hän puhui siitä tulevasta apulaisestaan, miten
oppinut ja sivistynyt, ja miten hupainen ja iloinen toveri se on.
Kertoipa vielä sen syntyperästä aina neljännestä polvesta asti, miten
se on arvokasta sukua.
Tässä puheessa Tapani luuli tuntevansa jotakin semmoista sivuajatusta,
että hänen on opittava sitä kunnioittamaan niinkuin Dampbelliä
itseäkin, eikä viitsinyt puhua mitään. Hän päätti vastedeskin olla
sekautumatta tavallisiin ajanviete-tarinoihin, sillä se eilisiltainen
soimaus tuntui yhä niin pahalta.
* * * * *
Nyt oli muutettu toiseen osaan Sarajärven kylässä ja oltiin majalla
Sarajärven Niemelässä. Tänä päivänä oli Dampbellille tullut uusi
apulainen, joten iltasella Tapanin kotiin tullessa hän vieraineen nousi
pöytänsä luota Tapania vastaan, kiirehtien sanomaan: "Minun
apulaiskokelaani Korpela ja herra Gall." Viimeksimainittu puristi
Tapanin kättä ja katsoen terävästi silmiin, ikäänkuin tunteakseen,
kysyi: "Mitäs sinne metsään kuuluu?"
"Eipä tuonne muuta kuin sitä tavallista kirveitten lätinää ja puiden
runkojen jymähdyksiä maan tunkaiselle kamaralle", sanoi Tapani tyynesti
ja kääntyi kainalossaan olevaa taulua laskemaan huoneen tyhjälle
seinustalle seinää vasten syrjälleen.
Tällä aikaa Dampbell siirsi kolmannen tuolin pöytänsä luokse, missä
seisoi kirkas pullo ja valkoinen kannu täynnä kuumaa vettä ja täytti
kolmannen juomalasin saman näköisellä keltasenruskealla nesteellä kuin
toisetkin kaksi lasia olivat täytetyt. Nyt Dampbell kädellään osottaen
kohteliaalla tavalla sanoi: "Tapani on hyvä ja tulee tekemään meille
seuraa."
Tapani, nähtyään lasin, luuli siinä olevan teetä, ja koska hän lämpymän
takia tunsi suunsa kuivaksi, otti hän sen mielihyvällä ja kolautti
toisten laseihin, niiden sanoessa: "Terve!" vaikkei hän tiennyt mitä se
merkitsi. Nyt hän, katsoen toisten esimerkkiä ojenti lasia suuhunsa,
luullen siinä olevan teetä. Mutta nenään tuoksahti väkevä haju,
jonkatähden hän kaasi suuhunsa vaan niin paljon että maun tunsi ja
laski lasinsa pöydälle.
Dampbell ja Gall palasivat nyt jatkamaan äskeistä keskenjäänyttä
puhettaan eräästä Gallin kotipaikalla olevasta suuresta
maanviljelijästä, sen tiilisestä navetasta, sen kolmesta jalkavaimosta,
joilla on oma koti, ja oikean emännän häijyydestä isännälle. Tätä
puhuessaan herrat eivät olleet näkevinään, että Tapanin lasi jäi
täyteläisemmäksi kuin heidän. Sitten viimein ikäänkuin havahtuneena
Dampbell kohotti lasinsa toisten siihen kolautettavaksi ja nyökäytti
päätään Tapanille. Tapani punalti hieman päätään ja sanoi: "En huoli."
"Noo, morsiannakos Tapani aikoo olla?" sanoi Dampbell ja työnti lasiaan
likemmäksi. Mutta Tapani pysyi jäykkänä.
Tämä nähtyään Gall katsoi Tapaniin läpitunkevasti ja sanoi ivallisen
halveksivasti: "Teeskentelyä..."
Siitä kun ei ollut mitään apua, niin kääntyivät toistensa laseja
kalistelemaan ja jatkamaan äskeistä puhettaan sen suuren maanviljelijän
jalkavaimojen pienimmistäkin yksityisseikoista, joka keskustelu
ikäänkuin kuljetti heidät puhumaan huonomaineisista naisista ja miesten
menettelystä niiden kanssa. Näistä puhuessaan he aina makeasti
nauroivat ja Gall aina kääntyen Tapaniin kysyi: "Tiedättekö te niistä
mitään?"
Tapani aikoi pysyä niittenkin kysymysten suhteen jäykkänä, vaan jo
kerran punalti päätään ja sanoi: "En tarvitsekkaan tietää", ja nousi
lähteäkseen pois.
Dampbell tämän nähtyään sanoi kohteliaasti: "Istukaahan nyt siksi
kunnes saatte meidän kumpaisenkin kengät hoitaaksenne." Tähän jatkoksi
Gall, tekeytymällä niin asialliseksi kuin taisi ja sanojaan asetellen
sanoi: "Tuota mi-minä va-vanhempa-pana mi-mie-he-henä o-otan
va-vapaude-den a-anta-taa te-teil-le se-sen ne-neuvon e-että e-ei
sa-saa va-van-he-hemmi-mille to-toksa-sautella se-senla-laisia
sa-sanoja." Viimeisen sanansa sanoi oikein hartioitaan mukaan
nujauttaen.
Tapaniin se ei mitään vaikuttanut, istui vaan pöydän sivulla hieman
allapäin, nojaten oikean kätensä kyynäspään pöydän laitaan ja
korvallisen kämmeneensä, joten kätensä suojasta katsoi Gallin korvan
takana olevaa, kuolleen veren näköiseltä pohottavaan kohtaan
huolellisesti liitettyä paperipaikkaa ja sen alta valuvaa märkäpurosta,
mikä näitä viimeisiä sanoja puhuessa puhkesi sen paperipaikan alta
valumaan kaulalle.
Sen näkeminen rupesi Tapania inhottamaan ja hän nousi aikansa kuluksi
käymään ulkona. Pitkän hetken perästä hän palasi taas katsomaan,
milloin saisi ne kengät.
Tapanin tullessa huoneeseen olivat kumpasetkin herrat lattialla
kävelemässä, kasvot makeassa hymyssä, ja hänet huomattuaan sanoi
Dampbell polviaan väännellen: "Koetappas sinä, Gall, osaatko panna
polvesi kuten tuo Tapani ja kävellä sillä tavalla. Koetahan osaatko...
Kävelehän sinä Tapani tässä lattialla, että me näemme."
Gall rupesi nyt vääntelemään sääriään ja matkimaan Tapanin kävelyä,
vaikka oli niin päissään että tuskin jaloillaan pysyi.
Tapani punalti päätään tulisesti ja syöksähti kahdella harppauksella
ovesta ulos, lyöden oven raskaasti kiinni ja meni suoraa päätä
pirttiin, purren hampaitaan mennessään.
Pirtissä ei ollut enää ketään, vaan olivat kaikki jo menneet
yötiloilleen, mikä minnekin. Ainoastaan russakoita ja luteita
juoksenteli sekaisin pirtin kaikilla suunnilla, josta Tapani arvasi
kaikkien ihmisasukasten menneen niitä pakoon. Niistä huolimatta Tapani
kuitenkin istui pöydän päähän, nojaten päänsä käteensä, ja ajatteli
kotiin lähtöä. Vaan kun ei ollut ottanut palkkaansa lainkaan niin
tuumasi jäädä odottamaan erottamista, jonka syyn hankkimiselta
Dampbellin menettely hänestä näyttikin. Hän kuvitteli jo mielessään
sitä hetkeä, kun hän huomenillalla tapaa kotona Mariansa ja pienen,
kirkassilmäisen Hilmansa.
Talon tytär oli kyökkikamarissa odottamassa, mitä herrat milloinkin
häneltä pyytävät ja milloin hän pääsee vuoteita laittamaan. Nyt hän
ilmestyi pirtin ovelle, kädessään kaksi paria saappaita, ja hymyillen
sanoi: "Nämä käskettiin Tapanin hoitaa hyväksi."
"Käskettiin! -- Kuka se käski!?" sanoi Tapani ja tulta säihkyivät
ruskeanharmaat silmät.
"Ne herrat", sanoi tyttö, heittäen kengät lattialle.
Tapani tempasi kengät varsien suista käteensä ja meni niin tuimasti
kävellen sisälle että etuhuoneesta kuuluivat herroille Tapanin
vihaisesti lähestyvät askeleet, ja he olivat nyt ihan hölmistyksissään,
niin että valkeaiset näkyivät silmissä ympäri terästen heidän
katsoessaan vastaan, kun Tapani aukasi ovea. Tapani ei ovella viipynyt
enempi kuin räväytti kengät huoneen lattialle, jotta ne pyörien menivät
yli huoneen seinään asti. Sitten hän taas meni pirttiin ja laittoi
päällysvaatteitaan päänalusekseen pirtin pöydänpään penkille, jossa
aikoi russakoista huolimatta viettää yönsä, kun ei tiennyt muutakaan
sen parempaa paikkaa. Mutta ei aikaakaan kun pirtin ovi aukesi ja Gall
hoippuen ja kumarrellen työntyi sisään, kantaen niitä kahta kenkäparia
ja yhä myötäänsä kumarrellen tolitti: "Tota no, tota no, elkää
mi-minu-nulle o-olko vi-vihassa-sa. Tota no me-mehä-hän o-ollaan
vi-virkave-velje-jet. E-em-me ri-riite-le... Mi-minä nöyrärasti
py-pyydä-dän te-teitä ho-hoita-maan nä-näitä sa-saappa-paita."
Tapani oli päättänyt olla mitään sanomatta ja antaa käytöksen ilmottaa
mielensä, mutta nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan mitä hän tekee. Hän
ravisteli päätään ja katseli vihaisesti Gallia. Vaan tämä kun oli
melkein tolkutonna päissään, ei näkynyt katseesta ymmärtävän mitään.
Nyt Tapani tempasi penkiltä päänalukseen käärityn nuttunsa, vihaisesti
puistalti sen suoraksi, suki päälleen ja lähti ulos mennäkseen johonkin
kontuhuoneeseen yöksi ja mennessään murisi: "Sitte lienee kumma, että
minä en tänä yönä pääse tuosta itsekseen märkänevästä lurjuksesta
erilleni."
Gall hoippuroi jälkeen, hokien: "Tota no-noin, tota noin, ku-kuul-kaa,
mi-minä sa-sano-non..." Tätä tököttäen Gall tapasi lähellä ovea Tapanin
olkapäästä kiinni, vaan Tapani ovea aukastessaan heilautti hartioitaan,
jotta Gall romahti lattiaan pitkäkseen, että romahdus kuului sisälle.
Mutta silloin Tapani oli jo ulkona ja ovi lupsahti kiinni.
Pahaa aavistaen sieltä tulla koppasi Dampbell katsomaan ja hätäisesti
aukasi pirtin oven, jossa Gall kompuroi seisaalleen kuin vasta syntynyt
hevosen varsa ja hoki: "Tota noin, tota no-noin."
Talon tyttökin kuultuaan romahduksen kiirehti paikalle, mutta kun ei
sen pahempaa näkynyt, kuin että juopunut oli horjahtanut, niin hän
kiirehti ulos ja juoksi kartanolle Tapanin jälkeen ja hätiköiden sanoi:
"Äiti käski minun tehdä teille vuoteen tänne kyökkikamariin, vaan en
saata ennen tehdä ennenkun nuo herrat asettuvat."
"Missäs se talonväki nukkuu?" kysyi Tapani ja seisattui.
"Tuolla vanhalla puolen ne nukkuvat kaikki. Sinne menen minäkin, kunhan
saan tämän perheeni asetetuksi."
"Onkos kyökkikamarin lukoissa salvat?" kysyi Tapani, terävästi katsoen
tyttöä silmiin.
"On. On jokaisessa lukossa salvat. Kyllä niitten takana säilytte, kun
vaan pyöräytätte kiinni", sanoi tyttö, samalla nauraen lystin
näköisesti.
Tytöllä näkyi olevan sanomista enemmänkin, vaan ei tiennyt mitä ensiksi
sanoisi, seisoi vaan ja katseli päivettyneitä käsiään, jotka ulkotöissä
ollessa aurinko oli paahtanut ruskeiksi. Viimein hän punalti päätään ja
sanoi: "Pahokkaat tähän laittautuivat pataroimaan ja kursuamaan, ettei
ihmiset pääse yökautena nukkumaan... Mikä sen tuon tänä päivänä tulleen
herran nimi on? Tomppeliko se tämä eilen tullut kuului olevan?"
"Sen isopartaisen herran nimi on Tomppeli ja sen paikkapään nimi Kallo;
saatte muillekin sanoa", sanoi Tapani nauramattomalla suulla.
"Kallo ja Tomppeli... Tomppeli ja Kallo ... ne ovat herrasväkeä ne!"
kummitteli itsekseen tyttö. Vaan portailta kuului Dampbellin
herttaiseksi sommiteltu ääni: "Hildaa!" Silloin tyttö kätensä puristaen
rintansa alle lähti juosta hynttyyttämään sisälle. Tapanikaan ei siinä
kauvan seisonut, vaan aikansa kuluksi lähti kiertelemään talon
ruispeltoa, jossa täysipitkä, helmimäisillään oleva sankka ruis
huojahteli sinne tänne hengähdellessä yön hiljaisen tuulen.
Sieltä palatessaan Tapani tapasi Hiltan portaitten penkiltä istumasta
ja odottelemasta, sanoakseen että siellä on nyt vuode. Mutta kun Hilta
sen sanottuaan ei noussut lähtemään pois, niin Tapanikin istui toiselle
penkille, kun ei tuntunut nukuttavankaan.
"Te olitte viisas", sanoi Hilta, "te olitte oikein viisas, sanon minä,
kun näytitte noille herroille sen mitä olivat vailla... Minä näin ja
kuulin ovenraosta, mitenkä varsin kostoksi siitä kun te ette ruvenneet
juomaan, että olisivat saaneet teidät oikein ilvehtimisensä esineeksi,
tekivät sen että rupesivat teidän polvianne matkimaan. Tuo tänäpäivänä
tullut herra sanoi, kun te oikein lujasti löitte oven kiinni: 'Onpa se
lysti kun se siitä niin pahastuu, siitä on meille hupia. Kyllä siihen
aina suolaa löytyy'. Ja tuo suuripartainen herra nauroi makeasti sille
puheelle. Kuului siltä että teistä aijotaan tehdä leikkikalu koko
kesäksi ja tiesi kuinka kauvaksi. Vaan elkää toki kertoko minun
sanoneen ... Minun kävi vaan niin ilkeäkseni se niitten ilveily, etten
malta olla sanomatta."
"Saatte olla huoletta etten kerro, jos heidän parissaan lienenkään;
vaan luulen että pois ne toki minun laittavat."
"Elkää peljätkö. Kiittävän kuului teitä töilleen tuo suuripartainen.
Vaan sentähden kun olette talonpoika, aikoivat teidän kanssanne
leikitellä. Vaan elkää todellakaan sanoko että minä olen kertonut",
sanoi Hilta ja nousi lähtemään.
Tapanikin nousi ja puristaen Hiltan kättä sanoi: "Kiitos, kiitos
kaikesta ja hyvää yötä."
"Hyvää yötä, hyvää yötä", sanoi Hilta ja puristaen kätensä rintansa
alle, lähti hiljalleen juosta lepsuttelemaan lyhytnurmista kartanoa
vanhalle puolelle, mikä ränsistyneine räystäineen ja kallistuneine
seinineen seisoi kartanon toisella sivulla, missä varsinainen
asuinkartano oli.
Tapani seisahtui katsomaan Hiltan menoa, kun sen keltasenruskean hameen
helmat heiluivat ja sievät hartiat notkuivat juoksevain askelien
mukaan. Kun Hilta oli kadonnut vanhan kartanon eteisen auki ammottavaan
aukkoon, lähti Tapani kyökin kautta kyökkikamariin, päästäkseen
vuoteelleen. Mutta sinne tullessaan näki hän huoneen ainoalla vuoteella
Gallin rötköttävän, toinen jalka riippumassa lattialla ja toinen
suorana vuoteella, toisen käden ollessa sivulla ja toisen pään taakse
heitettynä. Tämän nähtyään Tapani palasi ulos ja painoi oven hiljaa
kiinni; mutta lukko kirahti, josta Gall heräsi ja alkoi melkein
kuiskimalla hoihkia: "Hilda, Hilda... Oliko se Hilda?... Hildaa!...
Oliko se Hilda?"
Kyökin loukossa oli korento, ja Tapani pönkitsi sillä nyt oven
panemalla korennon toisen nenän vastaamaan uuniin ja toisen oven
peililaudan lomaan ja sanoi: "Pannaan koira pönkän taakse että säilyvät
kylän karitsat."
Sen sanottuaan Tapani lähti tavottamaan, saisiko vielä Hiltan käsiinsä,
ja mentyään vanhan kartanon porstuaan, kuulikin porstuan perässä
olevasta pöksästä Hiltan laulun hyräilyä ja kahmerehtamista, kun hän
laittoi sen huoneen yhdelle seinämälle vuodettaan vanhoista, pirtistä
viedyistä työvaatteistaan.
Tapani koputti nyt ovelle, vaikka näki että ei siinä mitään lukkoa ole.
Sen kuultuaan Hilta varovasti raotti ovea ja nähtyään Tapanin arasti
sanoi: "No mitä nyt?"
"Se elävältä märkänevä on rötkähtänyt siihen kyökkikamarin vuoteelle...
Eihän kuitenkaan ollut tarkotuksena asettaa minua sen kanssa samalle
vuoteelle", sanoi Tapani ja nojasi olkapäänsä oven pieleen, missä Hilta
seisoi toisella puolen.
"Herra-inen..." sanoi Hilta. "Minähän tein sille Tomppelille
perikamariin vuoteen ja Kallolle tein saliin ja teille kyökkikamariin,
niinkuin äiti oli käskenyt, ja minähän sanoin heille kenelle mikin
vuode on tarkotettu... No niitten luhjaksien kanssapa nyt on
pääsemättömissä tänä yönä!"
"No, elkää sentään minusta huoliko", sanoi Tapani rauhottavasti,
"voittehan neuvoa jonkun kontuhuoneen, johon minä menen. Näin lämminnä
kesäyönä tulee aikaan vaikka missä."
"Olisi kyllä tallin ylisellä heiniä", sanoi Hilta vaikeroivasti, "vaan
siellä tallissa on ori, joka aina silloin tällöin kopistelee jalkojaan
ja lystikseen kaaputtaa lattiaa, joten se taitaisi häiritä untanne
siellä." Sen sanottuaan näkyi Hilta vielä miettivän parempaa paikkaa,
mutta Tapani ei enempi kuunnellut, vaan sanoi: "Sinne minä lähden.
Kunhan pääsen kylkeni päälle paitani sisään, muusta ei ole kysymystä."
Sen sanottuaan nyökäytti päätään Hiltalle ja lähti.
Huomenaamuna olivat jo kaikki miehet kotona ja metsään lähtöä
odotellessaan kovasti ja iloisesti jutellen tahkosivat kirveitään
tallin etehisessä olevalla talon isolla tahkolla, jonka kuiva akseli
vinkui kipeästi. Niitten pölinästä ja tahkon vinkumisesta ja
omituisesta kahinasta heräsi Tapani ja heiniin rypeytyneenä laskeutui
tallin yliseltä alas ja tultuaan kartanolle näki että päivä oli
menemässä puoleen rintaan.
Tapani tunsi nyt itsensä tavallista virkeämmäksi, kun oli saanut nukkua
niin kauan. Hän pudisti vaatteensa heinistä, meni kaivolle ja kylmällä
kaivovedellä pesi kasvonsa, kostutti tukkansakin ja kampasi ne tapansa
mukaan otsalta suoraan taakse ja oli juuri saanut päänsä kammatuksi ja
tullut pirttiin, kun Hilta ilmestyi pirtin kyökin puoleiselle ovelle ja
iloisesti sanoi: "Tapania kutsuttiin."
"Tässä se on", sanoi Tapani ja lähti pystypäisenä sisälle. Siellä
olivat herrat iloisina kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja Dampbell
jouduttautui näyttämään kartasta miten "se viikolla kesken jäänyt linja
pitää mennä juuri tuon niityn päitse aivan aitaa hippoen suoraan
järveen. Se on ajettava ensin ja sitten on tässä taululla tämä Sutelan
raja. Se on lähdettävä kiertämään tämän ruutulinjan kolmannesta
paalusta viisitoista kyynärää itään päin; se on tähän merkitty, mutta
sitäpaitsi saatte tämän kartan mukaanne, josta näette miten rajat
menevät missäkin paikassa."
Sanaakaan puhumatta otti Tapani kartan, kääri sen kokoon ja sitoi
ympärille öljyvaatteen. Sitten koppasi tauluneuvonsa ja meni ulos,
missä kaikuvasti huusi: "Kaikki mun mieheni matkaan!"
Silloin ponnahti pirtin ovi auki ja pilvenään rupesi sumppuutumaan
iloisia miehiä ulos. Kartanolle tultuaan Kytölän iloinen renki
remahutti raikuvan laulun:
Järven rannalla punanen talo
ja valkonen akkunalauta,
siellä on pojan oma henttu,
ja ämmäin kiukku ei auta.
Järven rannalla punanen talo
ja siellä on sisarukset;
nai sinä toinen ja minä nain toisen,
niin ollaan suoverukset.
Voi kuinka sievällä paikalla
on tään pojan kullan koti;
ei se ole maantien varrella,
vaan poiketa sinne sopii.
Sinilaita paatilla purjetuulella
pojan kulta kulkee;
vaikka on köyhä, kun muuten on sievä,
niin halata sitä julkee.
Jokitöyräällä vinkkeli-talo
ja tiilistä ristipääty.
Viidestä, kuudesta vissimmästäki
heilast' on poika jäänyt.
Tähän lauluun yhtyivät kaikki nuoret miehet ja kaikui se kesän
räikeässä ilmassa somemmalta kuin itse laulu olikaan. Syrjästä
kuulijasta kuului se kadehdittavan miellyttävältä. Rakennuksen
portaalle tulivat Dampbell ja Gallikin kuulemaan laulua ja kuuntelivat
siksi kunnes se kokonaan vaipui kaukaisuuteen.
* * * * *
Tapani oli koko viikon saanut kulkea metsässä oman joukkonsa johtajana
ja saanut kartalta ottaa taululle lyötävänsä rajat, jotka hän aina joka
ilta metsästä tultuaan näytti Dampbellille, kysyen mitä rajoja hän
huomenna avaisi. Muuta ei Tapani puhunut mitään, vaikka ne kumpaisetkin
herrat koettivat kaikenlaisella kohteliaisuudella taivuttaa
keskusteluun kanssansa.
Tänä iltana oli lauvantai-iltapäivä, ja molemmat herrat olivat metsästä
tultuaan harmistuneena puhumassa siitä kuinka tämän seudun ihmiset ovat
niin tyhmiä, etteivät tahdo opetella sanomaan ihmisten nimiä, niinkuin
ne ovat sanottavat ja vihasta kiiluivat Dampbellin pikkuiset silmät
hänen ottaessaan kahvikuppia Hiltan tarjoamalta tarjottimelta. Mutta
kun Hilta siirtyi Gallille tarjoomaan, niin tämä rupesi lystisti
hymyilemään ja rasvaisen näköisillä silmillään katseli Hiltaa päästä
jalkoihin ja jaloista päähän. Sitten hyvin ystävällisesti ja samalla
leikin makuisesti sanoi: "Mutta ettehän te, Hilda, sano tuota
insinööriä Tomppeliksi ja minua Kalloksi, kuten nuo muut tämän
kyläläiset."
"Mitenkäpäs minä muuten sanoisin kuin muutkaan", sanoi Hilta hymyillen.
"Eihän toki! Niin sievä ja soma tyttö kuin sinä meidän herttainen
Hildamme."
"Mikäpäs sievä ja soma minä olen. Samallaisella työkirveellä tehty kuin
muutkin... Joka lantiksi lyödään, se lanttina pysyy."
"Ei. Kyllä meidän sievä Hiltamme osaa sanoa oikeinkin. Koetappas sanoa
minun jälessäni: Dampbell... Koetahan sanoa, elä kainostele, sanohan
vaan minun perässäni: Dampbell... Sano, sano, elä naura, ethän sinä
nauramalla opi... No, sanoppas sitten minun nimeni, Gall... Sanohan
vaan niinkuin minäkin... Näytäppäs kielesi että minä asetan, miten sen
pitää olla minun nimeäni sanoessa vähän toisella laidalla suuta.
Näytähän! Vai onko Hildalta kissa vienyt kielen, kun se ei osaa kuin
pikkuisen nauraa hykätellä vaan."
Sen sanottuaan vasta otti kuppinsa tarjottimelta ja kääntyessään
silmäsi ivaa puhuvan silmäyksen Dampbelliin, joka hänkin salaisesti
hymyili sitä että Gall seisotti Hiltaa edessään, tutkiakseen miten
herkkiä taipumuksen merkkiä hän Hiltasta löytäisi.
Heidän kahvia juodessaan ja puhellessaan tuli Tapani metsästä ja istui
tuolille odottamaan. Samassa rupesi tulemaan talon isäntiä panettamaan
miestensä päiviä päiväkirjaan ja kuulemaan, mistä taloista ensi
viikolla määrätään miehiä tulevaksi. Tähän keskeytyi herrain puhe, ja
Gall otti päivälistan käsilleen, alkaen kirjottaa siihen tämän viikon
miehet ja sitten merkitä, mistä taloista tulee tulevaksi viikoksi.
Kun se oli tehty, erosivat miehet kotiinsa mennäkseen. Tapani yksinään
tuli pirttiin, missä emäntä parhaallaan pauhasi suutuksissaan, kun oli
kuullut herrojen vielä viikon viipyvän talossa vastuksina ja
mieliharmina.
Siinä emännän poristessa avautui ovi ja kuului Gallin ystävällinen
ääni: "Onko Hilda täällä?"
"Eipä ole. Sielläpäin kai se on, missä lienee", sanoi emäntä,
päätäänkään kääntämättä sinnepäin; rupesi vaan pykäläpohjaisella
kaulauslaudallaan pöydän sivulavitsalla kaulata jytyyttämään miesten
pyhäpaitoja ja oli olevinaan kiireemmässä puuhassa kuin itse asiassa
olikaan, näyttääkseen ettei hän jouda puheluun. Samassapa kuuluikin
oven takaa Gallin perihuoneisiin päin pakenevat askeleet.
Sen kuultuaan emäntä keskeytti kaulauksensa, purki kaulaustukilta
paidan ja laskulle taitellessaan huokaisten sanoi: "Siellä tuolla hyvän
Isän aituuksessa on vaikka minkälaista matosta, minkä tuokin kurja!"