Huomenaamuna pirtin oviseinällä omituisessa kaapissaan oleva
suuritauluinen ja harvaan kävellä lonksautteleva seinäkello näytti jo
puolen tuntia yli yhdeksän, kun pirtin ovelle ilmestyivät emännän
kiireiset kasvot ja sanat kuuluivat: "Herra kutsuu kenkiään!"
Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi pystyyn, koppasi
orrelta ihan tekokuosilleen oijotut ja voidellut kengät, joita hän
varsien suista kantaen lähti viemään sisälle, missä Dampbellin kiiluvat
silmät näkyivät sängystä. Nyt hän kuitenkin, nähtyään kenkänsä niin
pulskan näköisinä, kohosi istualleen, otti käteensä ja hymyillen sanoi:
"No nythän ne ovat aivan kuin uudet. Kiitos, kiitos... Mutta jokos
siellä on miehiä metsään lähtemään?"
"Jo aikoja sitten. Jo kuutta käydessä tulivat."
"Hm ... vai jo kuutta käydessä. Mitä ne ovat tehneet?"
"Laania laskeneet, mikä parasta olisi osannut, ja mittatikkuja ovat
viroikseen vuoleskelleet, että niitä vissiin on kolmille vitjoille."
"Ja tuskin yhtään oikeaa kalua, niinkuin meillä pruukataan."
"Sitä en tiedä, vaan paljon niitä kyllä on, varmaan kuusikymmentä, jos
ei enempikin."
"Vai kuutta käydessä jo tulivat. Taitavat luulla että minä talonpoikien
tavalla hämärästä hämärään nuhjustelen. Vaan kohta näkevät että meiltä
kun lähdetään, niin siinä ei ähketä", sanoi Dampbell, punalteli päätään
ja nousi pukeutumaan.
Kului kuitenkin vielä kaksi pitkää tuntia ennenkun Dampbell nähtiin
talon pihalla, laajareunaisine hattuineen, antamassa määräyksiä, mitä
aseita minkin on otettava mukaan, ja lähtemässä miesjoukon edelle,
missä vitjojen kilinä, mittatikkujen kalina ja kapinelaatikon kolina
sekaantui miesten askelten sekavaan jytinään.
Viimein oli tultu paikalle, mistä piti Saralan ja Sivolan raja lyödä.
Jo taulua pystyttämään ruvetessa Dampbell vihaisesti viittasi kädellään
ja ärähti: "Tuosta metsä auki ja muutamat tekevät staakoja."
"Mitä tankoja?" kuului ääni joukosta.
"Keppejä", virkkoi Tapani, mutta samassa huomasi Dampbellin tulisesta
silmäyksestä tehneensä väärin sanoessaan kepiksi.
Dampbell ei kuitenkaan mitään virkkanut, laittoi vaan tauluaan kuntoon.
Kun vihdoin sai tähtäinlaitoksen taululle, niin Tapani otti kolme
keppiä käteensä, lyödäkseen ne siihen mihin Dampbell tähtäinten läpi
katsoen ne käskee lyödä.
Talon isäntä, joka oli taulun kantajana, oli nyt kapinelaatikkoa
pitelemässä taulun luona. Mutta kun oli alkukepit lyöty, niin isäntä
katsoi pitkin keppien osottamaa suuntaa ja päättävästi sanoi: "Ei mene
nyt siihen niityn kujaan, siihen kaahlattimeen, johon se pöytäjaossa
määrättiin ja johon rajan täytyy tulla."
"Se on minun asiani mihin se menee ja mihin sen pitää mennä!" ärjäsi
Dampbell ja huusi: "Lyökää vaan leveäksi. Meillä tiedetään mitä meillä
tehdään."
Tämän kuultuaan Tapani, kun joutui linjaa kepittämään, kehotti miehiä
lyömään oikein leveäksi, varsinkin sentähden kun isännältä kuuli että
se menee väärään, saadakseen siten nähdä minkänäköiseksi Dampbell
sitten muuttuu kun joutuu jälkiään korjaamaan.
Mitä likemmäksi Saralan niittyä tultiin, sitä selvemmäksi kävi
kaikille, että linja menee väärään. Mutta ylimielisille poikasille se
vaan antoi intoa lyödä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja yksi lotina
kuului vaan metsän syvyyteen tunkeutuvan aukon perältä, mistä tulisina
salamoina välkkyivät kirkkaat kirveitten terät ja rytisten kaatuivat
komeat puut.
Saralan isännän mieli meni oikein katkeraksi, nähdessään parhaan
säästömetsänsä kaatuvan tällä tavalla. Hän ei kuitenkaan puhunut
mitään, kuljetteli vaan taulua ja taulun kapineita mukanaan, kun
Dampbell tarkasteli Tapanin lyömiä keppejä ja oli niitä hieman
liikauttavinaan, muka korjatakseen.
Tultiin viimein niitylle, jossa linja katkasi melkein puolen latoalaa
Sivolan puolelle. Silloin Dampbell oikein hartiain voimasta kävellen
tuli niitylle ja käski mittarien ottaa "tuolta puron äyräältä kujan
aidasta mitta tähän linjaan."
Tätä mittausta ei Dampbell uskonut mittarien varaan, vaan meni itse
näkemään ja seurasi mukana nähdäkseen omilla silmillään kuinka paljon
sitä on. Sen tehtyä käski kaikkia sinne, mistä tämä linja lyötiin ulos,
ja itse lähti osaksi juosten ja osaksi kävellen ja hyppien puulta
puulle, näyttääkseen miten asialla on kiire, ja kovinpa huohotti mies
parka päästyään linjan päähän.
Nyt Dampbell istui hakatun puun tyvelle, otti taskustaan paperin
palasen ja kynän, jolla rupesi polvensa päällä laskemaan ja sanoi:
"Tässä ei tarvita taulua, saadaan laskemalla."
Mutta siinä kiireissään hän laski väärin, joten toinenkaan linja ei
tavannut määrättyä paikkaa, ainoastaan puolen verran läheni sitä kujaa,
mihin sen piti tulla. Nyt Dampbell repäsi korvallistaan ja
epätoivoisesti kiljahti: "No p----le... Missä nyt on vika! Varmaan on
mitassa vika, mitassa se on vika! P----leen p----le! Mitassa se on
vika." Sen sanottuaan lähti taas painaltamaan sinne lähtökohtaan. Mutta
ylimieliset poikaset alkoivat porista:
"Tämäpä lystiä!"
"Hirveän lystiä, sanoi kaupungin tyttö."
"Ei, -- mutta riena nyt on asiassa! Sietäisi olla Luttusen Mari
paikoilla, joka yhdeksän puun vuosikuntaisilla vesoilla kylvettäisi."
"Ketä?"
"Meitä kaikkia eksyneitä, jotka emme osaa luvattuun maahan."
"Onpa itse Faarao elossa; hän vie meidät takaisin Egyptin lihapatojen
ääreen."
"Mutta meidän suuripartaisella Faaraollamme on yhtä tyhjä pata, luulen
minä, kuin meillä kaikilla muillakin onnettomilla erämaan
matkalaisilla."
"Jospa se onkin itse Mooses, joka tuolla savua suitsuvalla
taikasauvallaan saa meille kalliosta irti ihan rautakylmän ja
hopeankirkkaan vesivirran juodaksemme ja kylpeäksemme täällä
helteisessä korvessa."
"Ei janota vähääkään. Nälkä kurisee suolissani kuin parvi sammakoita."
"Sama on täälläkin."
Näin porisivat ylimieliset pojat, palaillessaan takaisin samaan
paikkaan vielä kolmannen kerran. Mutta vaikka miehet yksitellen sieltä
vetäytyivät paikoilleen, ei Dampbell ollut sitä näkevinänsäkään, laski
ja laski vaan sitä äskeistä laskuaan, väliin ravistaen päätään että
parta tärisi. Viimein hän kuitenkin huomasi että oli äsken ottanut
sen matkan niitylle puolta pitemmäksi kuin se oli, joten se
syrjäänmenemis-mitassa laskettuna vei vaan puolimatkaan.
Dampbell asetti nyt kolmannen linjan ja meni se nyt siihen mihin sen
pitikin. Vaan kovin oli isäntä nyrpeissään ja puhumatonna koko päivän
eikä kotiin tultuaankaan vienyt taulua eikä taulun neuvoja sisälle,
vaan jätti portaille, ja mennen heti makuukamariinsa köllähti sänkynsä
päälle, missä katseli lakeen ikäänkuin tahtoisi lukea niitä nauloja,
millä laipiolaudat olivat altapäin lyödyt niskoihin kiinni.
Dampbell huomattuaan isännän nyrpeyden tekeytyi emännälle tavattoman
ystävälliseksi ja pyysi hänet istumaan toiselle puolen pöytäänsä
puhetoverikseen ja olivatkin jo iloisessa, leikinsekaisessa puhelussa,
kun Tapani toi taulua ja taulun neuvoja sisälle, etteivät jäisi ulos
yöksi.
Tapanin nähtyään emännän suuret silmät leimahtivat häneen iloisesti ja
hän sanoi: "Vai te sitä olette se Korpelan seppä, Harjulan Marian mies,
kuten tää insinööri kertoo. Olette niin poikamiehen näköinen, partaakin
ilman, haimenia vasta..."
"Tuskinpa sitä niin suurta lahjaa kuin partaa saanenkaan."
"Mutta muutenkin olette niin vihanta kuin heinä... Meidän tyttäret tänä
päivänä jo eilisestä puolaristaan löivät arpaa. Tietysti leikillään,
vaan se on tosikin toisena puolena."
"Sepä lystiä että minusta vielä tyttäret arpaa lyövät. Kumpika heistä
joutui voitolle?"
"Tietysti vanhempi, ettei kivikontti jäisi selkään."
"Panisi konttiin silkkiset viilekkeet ja suun alaspäin, niin ei olisi
raskas."
"Mutta teistä nähden, kuulemma, on kumpaisenkin kontti yhtä raskas...
Vai niin, että te sitä olette se Korpelan seppä, joka Harjulan Marian
tähden lähti kotoaan ihan tyhjänä pois. Olen teistä niin paljon
kuullut", sanoi emäntä katsellen Tapania ylhäältä alas ja alhaalta
ylös. Sitten hän kääntyi Dampbelliin ja sanoi: "Sanasta sana tulee,
kypenestä maa kytee. Mikäs se teidän nimenne on? En sitäkään tiedä,
vaikka monta päivää ja yötä jo olette talossa ollut."
"Minun nimeni on Dampbell ja arvoni on maanmittaus-insinööri eli toisin
sanoen komisioni-maanmittari."
Emäntä hymähti ja sanoi: "Vai Tomppelli... Mistä te sellaisen nimen
olette kaivaneet; en ikänä ole ennen kuullut."
"Ei minun nimeni ole Tomppelli, vaan Dampbell", kuuluivat insinöörin
suusta sanat ja nyt hän oikein pitkäveteisesti sanoi, että sen emäntä
oikein saisi päähänsä.
Emäntä ei enää parsinut, vaan lähti pirttiin kuulemaan jos häntä siellä
kaivataan, ja pirtin lattiaa kävellessään hymyillen sanoi: "Vai
Tomppelli se on tuon suuripartaisen herran nimi!"
"Tomppeli onkin ... kele aivan täydessä sanan merkityksessä, kun kolme
linjaa pieksätti meillä yhden rinnan ja yhdellä vaivaisella
ojelmuksella menetti kauniin kesäisen päivän", kuuluivat penkillä
loikovan talon rengin vihaiset sanat.
"Nimensä väärti on, sen sanon minäkin", lisäsi siihen toinen penkillä
loikova mies.
"Siitäköhän se isäntäkin on aivan kipeänä tuolla sängyn päällä. Kunhan
ei vaan pappia jouduttaisi tässä hakemaan", sanoi emäntä nauraen.
"Vähemmästäkin olisi joku kipeänä, kun parhaan säästömetsän hakkuutti
aivan yksiksi siekaleiksi", kuului miesten joukosta vakava ääni.
Sitä ei emäntä kuitenkaan ollut kuulevinaan, meni vaan taikinapyttynsä
luokse ja siihen happanemaan laitettua taikinaa rupesi paksulla
hierimellään hämmentämään ihan hartian voimasta, että leveällä
riippuvat hameen helmat tutisivat.
Siitä päästyään hän kääntyi kankaittensa takana oleviin tyttöihinsä ja
sanoi: "Kuulkaapas, se teidän päivällinen arpaesineenne on se Korpelan
seppä, se Harjulan Marian mies, josta olette kuulleet, kuinka se
Mariansa tähden lähti kotoaan pois... Eikös lieteen katso silmänne kun
ukkomiehestä löitte arpaa."
"Vähätpä katsoisi lieteen. Löimmehän arpaa vaan puolarista, ja kunpa se
taas tulisi puolan tekoon, niin ystävänämme katselisimme. Mutta missä
hän viipyy, kun häntä ei näy?" sanoi vanhempi tyttö.
Toinenkin tyttö oli suutaan aukasemassa puolustamaan itseään, mutta
samassa aukesi pirtin ovi ja Tapani pistäysi sisään, kantaen kädessään
Dampbellin kenkiä, laittaakseen niitä kuivamaan. Tapanin nähdessään
tytöt yhteen ääneen huudahtivat: "Siinähän se on jossa sitä mainitaan.
Tässä olimme kaipaamassa hyvää puolariamme ja nythän se jo tulee. Eikös
niin?"
"Niinpä niin", sanoi Tapani kenkiä pujottaessaan orteen ja siitä
päästyään meni puolarukin ääreen kuten ainakin tehtäväänsä ja rupesi
alakuloisen näköisenä tekemään puolia, juuri kuin toisten pakottamana.
Mutta tytöistä Tapanin alakuloisuus tuntui tavattoman pahalta, kun
olivat mananneet häntä puolan tekoon eivätkä löytäneet syytä mistä
olisivat nyt paremmin kuin eilenkään päässeet puheluun. Mutta emäntä
teki nyt tekosyyn. Hän tuli nyt aivan Tapanin luokse seisomaan; seisoi
siinä hetken oikein leveänä ja hymyili.
"Korpelan seppä", sanoi hän viimein, "-- mutta eipä kätenne ole
niinkuin sepän kädet, ovat puhtaat ja valkoiset kuin kankurin kädet.
Tuskinpa meidän kankurienkaan kädet ovat niin valkoiset. Ojennappas,
Riikka, kätesi rinnalle." Riikka keskeytti nyt kutomisensa ja ojensi
hymyillen kätensä Tapanin käden rinnalle. Toinenkin tyttö seisautti
kutomisensa ja valeli suurilla silmillään Tapania ja sanoi: "Ne ovat
vaan sepän kellon juotteita mitä äiti puhuu, että vieras olisi seppä.
Eihän tää ole mistään päin katsellen sepän näköinen. Sepäthän ovat
sellaisia kumarahartiaisia köniä... Vai oletteko seppä? Sanokaapa
itse!"
"Kyllä... Mutta nyt en ole toiseen kuukauteen tehnyt sitä työtä, niin
ovat käteni puhdistuneet", sanoi Tapani tyynesti ja pysyi vaan
alakuloisena ja lyhytsanaisena.
Tyttärien mielestä oli paha kun näkivät Tapanin alakuloisena, ja he
koettivat saada häntä iloisemmaksi kyselemällä hänen elämän
tarinoitaan. Mutta kun Tapani vastasi vaan lyhyesti, ainoastaan sen
mitä kysyttiin, niin tyttöinkin täytyi lopettaa kyselynsä.
* * * * *
Oli nyt viikon päivät kuljettu jo metsässä ja muutamina päivinä oli
Tapani ollut rajoja lyömässä omin päinsäkin. Dampbell oli vaan käynyt
omia aikojaan katsomassa, tuleeko linjat tarpeeksi suuria ja muuta
sellaista, jonka tehtyään oli aina tullut talon väen kanssa pakisemaan
mitä milloinkin.
Sellaisessa paikassa ja lähtökohdassa, jossa ei ollut aivan varma
sattuminen määrättyyn paikkaan, Tapani kepitti ensin kaitaisen
koetuslinjan siksi että saattoi kepittää, ja sitten kun näki minkä
verran se meni syrjään määrätystä paikasta, laskemalla osotti siihen ja
hakkautti leveäksi kun tiesi sen jäävän rajaksi. Tämä oli talon
isäntäin mielestä niin mieluinen keksintö että rupesivat itse
Dampbellille kehumaan Tapania mainioksi rajain hakkauttajaksi.
Sitä ei kuitenkaan Dampbell sietänyt vaan lähti eräänä päivänä itse
metsään ja oli tavattomaan virallinen. Tänä päivänä kuitenkin linjat
menivät ensikerralla oikeaan, ettei tarvinnut parsia. Mutta iltasella,
kun oli jo lähellä tavallinen kotiin lähtöaika, Dampbell löi vielä
lähes kahden kilometrin pituisen linjan, joka päättyi Sorajärven
rantaan. Tämän alkuun pantua hän määräävällä äänellä huusi: "Se pitää
lyödä leveäksi ja viedä järveen asti." Sen sanottuaan hän lähti taulun
kantajan kanssa kotiin.
"Eivät kerkiä tänä iltana Sorajärveen, sinne on siksi pitkältä ja
vankkoja metsiä", sanoi taulun kantaja lähtiessään Dampbellin jälkeen
kävelemään.
"Se on pakosta keritä, kun minä olen määrännyt."
Taulun kantaja ei vastannut mitään, hymyili vaan ja käveli jälkeen.
Dampbellin kotiintulosta ei ollut pitkäkään aika kulunut kun jo
miehetkin tulivat kotiin ja viskelivät kirveitään mikä mihinkin
loukkoon, että yksi kolina kuului, jonka jälkeen kiivas porina rupesi
kuulumaan pirtistä.
Tämän kuultuaan Dampbell heti arvasi, että linja oli heitetty kesken ja
kiivastuneena hän käveli edestakasin salin permannolla. Samassa
ilmestyikin sinne Tapani, jolta hän heti kysyi: "Minkälaiseen paikkaan
se meni rannassa, menikö se lahden pohjaan vaiko syrjään?"
"Se jäi kesken ja miehet sanoivat menevän väärään", sanoi Tapani
varovasti.
"Kesken!" ärjähti Dampbell, "enkö minä sanonut että se pitää viedä
järveen!"
"Sanoitte kyllä, mutta miehet lähtivät pois. Sanoivat menevän väärään."
"Väärään... Väärään linja!" kertasi Dampbell kiukusta kähisten. Sitten
hän tömäytti kantapäätään lattiaan ja kirkui: "Enkö minä sinulle
sanonut, että se pitää viedä järveen, ja sinä kehtaat tulla sanomaan
että miehet lähtivät kesken... Minä näytän sinulle huomenna, että eivät
lähde miehet kesken, eikä ennenkun minä lupaan."
Tapani ei tähän virkkanut mitään, istui vaan kuin tuomittu ja katseli
maahan. Tunsi että on paras pysyä äänettömänä.
Tapanin äänettömyys ei kuitenkaan Dampbellia lepyttänyt, hän vaan yhä
puhki katsellen syvillä kiiluvilla silmillään kuin mato mättäästä ja
matki Tapanin sanoja: "Väärään sanoivat menevän... Lähtivät kesken
pois... Ne ovat päällikön sanoja ne!"
Tapani nousi viimein ja salin loukosta otti ne Dampbellin
länttäkantaiset kengät ja nöyrästi sanoi: "Nämä kai minä saan viedä
hoitaakseni?"
Nämä sanat olivat kuin tulta olisi tervaan pannut. Dampbell huusi että
parta tärisi: "Kysyäkö sinun vielä sitäkin pitää, mokoma vääräpolvi!"
Tämä vihlasi Tapanin sydäntä niin, että piti lähteä kiireesti ulos,
ettei Dampbell näkisi hänen kyyneliään.
Etuhuoneessa oli emäntä odottamassa milloinka hän saisi sille herralle
laittaa iltasta ja sattui juuri Tapania vastaan silloin kun tältä
puhkesi huokaus ja kasvoille tulvahtivat kyyneleet. Hän otti Tapania
kädestä kiinni, veti kyökkikamariinsa ja kysyi: "Mitä se teille puhui,
kun se niin koski... Sanokaa nyt minulle."
"Se osasi sanoa niin pahasti että ikäni muistan."
"Mitä se sanoi? Sanokaa nyt minullekin."
"Se soimasi näitä jalkojani, kun ne ovat näin polvista sisäänpäin, joka
on äitini vika... Ne ovat olleet syntyessäni ulospäin väärät, ja äitini
on kapalovyöllä kiristänyt niitä oikaistakseen, ja siten kasvatti
polvijäsenet sisäänpäin vääriksi... Olen niistä kärsinyt ja hävennyt
ikäni ja sitten kun vielä soimataan, niin ennen antaisin lihaani
leikata, ennenkuin sellaista kuulisin."
"Ja tuo järjetön rupee tuollaisia vikoja soimaamaan... Vihellä sinä,
minä pyöritän", sanoi emäntä ja pyöritti kättään, minkä etusormi oli
ojennettu suoraksi ja toiset olivat nyrkkiin puristetut. "Mutta minä en
tuota mokomaa teidän sijassanne olisi jättänyt sanattoman saaren
päähän. Minä olisin antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta. Olisin minä
sanonut, että kävele itse ensin terät kengistäsi, ennenkun varsilla
rupeat kävelemään, ja soimaa sitten vasta toista", porisi emäntä ja
leveät kasvot olivat vihasta hohtavan punaiset.
Emännän puhe tuntui Tapanista hyvälle, mutta ei mielestä sentään
katkeruus poistunut. Koko yönä ei Tapani saanut unta, joten kesäinen yö
tuntui joulun aikuistakin yötä pitemmältä.
Kun vihdoinkin aamu tuli, niin Tapani ennen muiden nousua meni
kaivolle, jossa hän virkistääkseen nukkumattomia silmiään pesi kasvonsa
kylmällä vedellä.
Kun ei ketään näkynyt liikkeellä, niin hän meni vielä vuoteelleen ja
samassa kun kallistui maata, menivät silmät uneen ja ajatuksetkin
sammuivat samassa.
Herättyään Tapani ajatteli, että tänä päivänä ei hän tee mitään muuta
kuin mitä käsketään. Mutta kun kello jo oli lähes kymmenen eikä sisältä
päin vieläkään kuulunut kenkäin kaipuuta, arvasi hän että niitä
odotetaan häneltä. Nyt hän laittoi itsensä vasiten kylmäverisen
näköiseksi, puristi hampaansakin yhteen ja lähti viemään kenkiä.
Dampbell oli jo ylhäällä ja asetti kartalta taululle niitä rajoja,
mitkä sinä päivänä tulisivat avattaviksi, ja merkitsi taululle niitä
merkkipaikkoja, mistä lyötäväin rajain lähtökohdat otetaan kiinni.
Tapani kun ei huoneeseen tullessaan sanonut hyvää huomenta, niin
Dampbell arvasi Tapanin päässä olevan vielä illallista eikä ollut
näkevinäänkään, roppelehti vaan tulisella kiireellä tekemisensä kanssa.
Vaikka Dampbell ei mitään virkkanut, niin Tapani seisattui kuitenkin
pöydän luokse näkemään mille rajoille lähdetään ja odottamaan mitä
käsketään. Nyt Dampbell kesken työtänsä koppasi piippunsa, pani siihen
tupakkia, sytytti itse ja rupesi vihasen näköisesti harmimaan siitä
savuja eikä vieläkään ollut tietävinään Tapanista.
Tapani nähdessään olevansa liikaa, niinkuin Piikin Kalle Pietarissa,
lähti pirttiin, missä miehet kirveet kourissaan jo odottivat lähtöä.
Pirttiin tullessa menivät Tapanin kasvot hymyyn, kun oli huomannut
Dampbellin hötelöivän linjoja taululle asettaessaan. Tapanin kasvoissa
näkyvä mielihyvä veti kaikkien huomion puoleensa ja kaikki odottivat
avossa suin mitä hän sanoisi. Tämän huomattuaan Tapani vakavasti sanoi:
"Nyt näytään lähtevän Kytölän ja Kotilan välistä rajaa lyömään. Tästä
Kytölän ja Kotilan lähitse näkyy kulkevan ylimitan oikunen ruutulinja,
siitä näytään lyövän näin vitaan kahtaalle päin."
Kytölän renki löi kinttaitaan yhteen ja iloisesti huudahti: "Ahaa
pojat! Nyt päästäänkin vileikköön, jossa taretaan ennenkun
Kytökankaalle on kolme maantien levyistä linjaa leivottu. Jo maar
taretaankin!"
"Mutta Kotilan ukolle pitää saada tieto että se tulee näkemään, mitenkä
hänen säästömetsällään on tänä päivänä viimeinen tuomio. Ukko riepu on
vartioinut kuin piru piispaa sitä Kytökankaan petäjikköä, ettei
suksisauvaa ole miespolveen saanut ottaa. Minä lähden sanomaan ukolle",
sanoi Kotilan renki ja lähti hattu kourassa juoksemaan Kotilaan.
"Kyllähän siihen männikköön ei hakata monta linjaa", jurautti
Kantolainen ja punalti päätään.
"Onkin tuo hulluutta tuolla tavalla mäskätä kuin tuossa meidänkin
rajalla", sanoi emäntä vihasena. "Tuo meidän ukko on sellainen
vasikanhäntä että sille saa tehdä mitä kukin tahtoo. Jos minä olisin
ollut isäntä, niin tulen olisin takonut moiselle metsän kaatajalle.
Illalla minun pisteli kuullessani kun se säksenteli tälle Tapanille.
Sen sanon että jos minulle olisi sen tehnyt, niin korennon olisin
siepannut ja näyttänyt mistä on viisi hirttä poikki..."
"Mitä se Tapanille säksenti?" kysyi Soralan isäntä ja pyöreät silmät
tuijottivat emäntään.
"Siitä kun tämä muka ei ollut teidän ja Lampelan välistä linjaa vienyt
päähän asti, Sorajärveen. Siitä se säksenti ja vielä pahempaakin, ihan
hävytöntä..."
"Vai sitä linjaa perille asti... Sitä ei koskaan viedä sen pitemmälle
kuin se on viety. Siellä on kyllä äksä edessä. Meidän metsiä ei kyllä
raiskata niin kurjasti kuin tämän talon", sanoi Soralan isäntä
vihasella äänellä.
Mutta nyt kuului ulkoa Dampbellin ärjähdys:
"Missä miehet?" Yhdessä humahduksessa hyppäsivät miehet pystyyn kuin
pulmusparvi pälvestä ja lähtivät sukittamaan ulos.
Sanaakaan puhumatta, ihan kuin ruumissaattoväki astua jölkkästiin
Dampbellin jälessä, joka pitkästä piipustaan pölyytti vankkaa savua
edellä, juuri kuin höyryhepo junan edessä. Ja niin äänettöminä tultiin
sille ruutulinjalle, mistä piti lähteä. Nyt Dampbell katseli puoleen ja
toiseen, näkyisikö missään mittapaalua, josta näkisi missä päin on
lähtökohta. Jopa huomasikin kolmisen sadan askeleen päässä paalun
tököttävän. Hän lähti sinne ja silmättyään paaluun komenti: "Vitjat
suoraksi! Ja mitataan sata kolmekymmentä kyynärää tännepäin!"
"Viisi tikkua, viisi kyynärää", kuului mittarien suista yhteen ääneen
ja rupesivat helistämään vitjojaan suoraksi.
Tapani vilkasi paaluun silloin kun Dampbell sitä tarkasti, ja luuli
näkevänsä 10-merkin yläpuolella pykälän tapaista. Mutta kun hän ei
ollut siitä varma, niin hän Dampbellin mentyä tarkemmin katsoi siihen
ja näki että se pykälä oli vaan lastuperä, joten paalu olikin kymmenes,
vaikka sen piti olla yhdeksäs.
Tämä Kotilan ja Kytölän rajalinja oli jo pöytäjaon aikana vedetty
kartalle paikalleen ja sanottu silloin sen tulevan ruutulinjasta
menemään yhdeksännestä paalusta satakolmekymmentä kyynärää länteen.
Kotilan ukko oli tämän matkan jo pöytäjakopäivänä mitannut kyynärällä
ja pannut siihen neljältä sivulta veistetyn paalun. Nyt ukko renkineen
oli paalunsa luona odottamassa, ja kun sieltä toisesta paikasta rupesi
näkymään liikettä ja kuulumaan ärjymisiä, niin ukko lähti sinne. Avossa
suin huohottaen hän saapui taulun luokse ja puoleksi huutaen sanoi: "Ei
se siitä tule raja, täältä se tulee..."
Dampbell ei siitä välittänyt, vaan ärjähti voimainsa takaa: "Tuosta
auki!" ojentaen samalla pitkän, laihan kätensä siihen määrättyyn
suuntaan ja piti sitä tuokion ylhäällä, että oikein näkisivät sen
suunnan. Mutta kukaan ei totellut ja melkein yhteen ääneen miehet
huusivat: "Ei tästä tule raja, se menee ihan Kotilan pelloille."
"Minä sanoin että lyökää auki!" kirkui Dampbell että parta tärisi.
"Ei lyödä, ei lyödä!" huusivat miehet yhteen ääneen Dampbellin
polkiessa jalkaa ja kirkuessa sekaan: "Minä sanoin että lyökää auki!
Tiedättekö että minä olen komisioni-insinööri!"
"Mutta järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi. Oo
te tomppelit ja hitaat sydämestä kaikkia niitä ymmärtämään mitä
partasuut puhuneet ovat!" huusi sekaan Kytölän iloinen renki ja äänen
lisäksi pieksi rukkasiaan yhteen.
Silloin Dampbell tempasi Tapanin kädestä linjakepin ja hurjana kirkuen:
"Sinäkö minua sanoit tomppeliksi!" lensi Kytölän rengin luokse, ja
ennenkun viimeksi mainittu kerkisi aavistaakkaan, löi häntä hartioille
ja rupesi lyömään toisen kerran, vaan silmänräpäyksessä renki viskasi
kintaansa metsään, tarttui Dampbellin rintaan ja viskasi hänet
jalkoihinsa, hampaittensa välistä sanoen: "P----leen tomppeli."
Dampbell kimposi kuitenkin samassa ylös ja kaulaansa pidellen huusi:
"Puukottivat, puukottivat, puukotti p----le!"
Sitä huutaen ja kaulaansa yhä puristaen Dampbell lähti taloon ja
unhotti piippunsakin siihen taulun luokse.
Nähtiin, että Dampbellin kaulasta juoksi veri, ja ruvettiin
tarkastelemaan mikä sen synnytti. Huomattiin, että maassa, aivan
marjanvarsikon sisässä piikotti linjan hakkuun aikuinen, kuiva, terävä
näreen kanto. Siihen oli Dampbellin kaula sattunut rengin maahan
nykästessä; se nähtiin siitä että kannossa näkyi verta.
Kun siitä oli selvitty, niin Tahvolan isäntä iloisesti huudahti:
"Nythän siitä pahasta on päästy! Mitäpäs muuta kun lähdetään oikealle
paikalle ja lyödään linjaa että humisee. Osaammehan sitä kylläkin ilman
Dampbelliä. Eikös niin, Tapani?"
"Osaamme kyllä", sanoi Tapani, "mutta en huoli nyt tehdä mitään, siitä
hyvästä että illalla oli niin hävitön. On parasta että jätätte minun
haltuuni tämän jutun niin saatte nähdä että se oikiaa eikä siitä tule
muuta kuin pitkä nenä tuolle herralle", sanoi Tapani vakavasti. Sitten
hän kokosi taulun neuvot kokoon, otti Dampbellin piipun käteensä ja
lähti kotiin, ja toiset lähtivät hänen perässään.
Tällä välin oli Dampbell kerinnyt emännällä pesettää ja voiteluttaa
kaulansa. Tapanin tultua pirttiin alkoi emäntä naurusuin puhella:
"Johan se koira sai kylässä kolauksen korvalleen. Mutta jo se ähki ja
hammasta puri, kun minä vuodatin siihen haavaan pikiöljyä ja
kanvärttiä. Ja käärin minä kyllä ryökköjä sen kaulaan niin että kyllä
pää pysyy pystyssä, kun vähänkään lienee selkärangassa kiinni."
"Onko siinä suurikin haava?" kysyi Tapani.
"On siinä tarpeeksi yhdeksi kerraksi haavaa. Tässä korvan alla näin
vitaan on noin sormenpituinen haava. Sanoo puukotetun, vaan ei se ole
puukon eikä minkään teräaseen tekemän haavan näköinen; on kuin joku puu
olisi töksähtänyt ja palkeenkieli on jäänyt repottamaan."
Nyt alkoi tulla toisiakin miehiä pirttiin. Mutta Tapani ei niitten
kuullen tahtonut emännän kanssa puhua mitään, vaan lähti sisälle
viemään Dampbellin piippua.
Dampbell käveli salin lattialla edestakasin ja kasvoissa aaltoilivat
levottomat väreet. Mutta Tapanin nähtyään hän ihastuen sanoi: "Toitte
toki piippuni... No en elämässäni ole tuohon kummaan yhtynyt että
miehet tekevät tuollaisen tenän ja päälliseksi puukottavat...
Maanmittaus-insinööri virkatoimessaan puukotetaan... Keisarin ja
Kuvernöörin määräämässä virkatehtävässä. Se on jo sitä jota ei ole
ennen kuultu... Vaan kyllä minä näytän niille... Minä en lähde enää
nimismiehen avutta metsään. Huomeneksi täytyy saada nimismies
poliiseineen matkaan, koetetaan tekevätkö sitten tuollaisen tenän ja
puukottavatko vielä lisää."
Kun Tapani pysyi kylmän näköisenä eikä virkkanut mitään, niin Dampbell
saatuaan piippunsa tuleen ja vedeltyään siitä muutamia henkisavuja,
saadakseen Tapanin sanomaan jotakin, sanoi tavallisen kohteliaasti:
"Lähtisittekö viemään nimismiehelle kirjeen, kun minä sen tässä saan
kirjotetuksi."
"Samahan minulle on mitä minä teen ja mitä teetetään", sanoi Tapani
jäykästi, vaikka mieltään salaa kutkutti, kun kuuli vielä nimismiehen
saatavan siihen himphamppuun.
Nyt Dampbell kaivoi matkalaukustaan kirjekuoren ja paperi-arkin ja
rupesi kirjottamaan. Tapani, kirjettä odottaessaan, lähti pirttiin
tytöille puolan tekoon.