Sarajärven kievaritalon salissa oli ympäriinsä vieri vieressään
istumassa kokousmiehiä, ja muutamia viimeksi tulleita oli oven suussa
seisomassa, joiden joukkoon aina yksi ja toinen lisäytyi, joten ennen
tulleet yhä joutuivat keskemmälle lattiaa.
Mitään varsinaista kokousta ei kuitenkaan vielä ollut, vaikka
alotusaika oli jo monta tuntia jälellä. Ainoastaan Dampbell oli
keskilattialla oikein haltioissaan puhumassa omasta maanviljelyksestään
ja väliin aina siinä melkein suksisauvan pituisessa varressa olevan
piippunsa pohjalla piirtäen näytti milloin uuden, oman keksimänsä
navettarakennuksen, milloin sika- tai kanahuoneensa pohjapiirustusta,
jonka perästä aina kuului huudahdus: "Tämäkin on minun keksimäni!"
Tapani seisoi tuokion siellä ovenpielessä, edessään olevien miesten
suojassa, joten hän heidän välistään saattoi hieman nähdä, miten
Dampbell oli sielultaan ja ruumiiltaan kiintynyt kotinsa kiittämiseen.
Viimein Dampbell oli kotinsa kiittämisessä kerinnyt siihen miten heidän
silakkansa ovat paljon parempia kuin muitten ja miten niiden päistäkin
heidän perunainsa kanssa sekasin keittämällä tulee työväelle mainio
moska. Tämän kuullessa kuului joukosta yhteinen iloinen myhähdys, juuri
kun teaatteriyleisöltä silloin kun näytös tekee katsojiin mieluisen
vaikutuksen.
Dampbell, tämän myhähdyksen kuultuaan ja nähtyään miesten kasvot
mieluisessa hymyssä, kiihtyi yhä innokkaammin kehumaan kotiaan aina
saunan kiukaasta navettalapioon asti. Mutta Tapanista rupesi maistumaan
puulle, joten hän hiljaa aukaisten ovea hiipi ulos ja meni perheen
pirttiin, missä ei muuta väkeä liikkeellä ollut kuin kaksi talon
täysikasvuista tytärtä, jotka kutoivat kilvan kangasta. Tapani meni nyt
toisen kankaan korvassa olevalle puolan tekijän tuolille istumaan ja
puoleksi syrjittäin nojasi hartiansa tuolin taustaa vasten. Tytöt eivät
kumpanenkaan olleet tietävinään mitään Tapanin siinä olemisesta. Vaan
kuitenkin se näkyi sen vaikuttavan, että tytöt rupesivat kutomaan
sellaisella vauhdilla, jotta aivan kuin tuskassa surisivat puolat
sukkuloissa ja kutojain jalat käpsähtelivät poikimissa sukkelammin kuin
kärppä halkopinon risteyksessä.
Mutta viimein loppuivat puolat Tapanin likimmäiseltä kutojalta, joten
hän nousi istuimeltaan ja hieman pois käskevällä tavalla silmäsi
Tapania, päästäkseen puolarukkinsa lähelle.
Tapani tekeytyi leikilliseksi ja naurusuussa kysyi: "Enkö minä saisi
tehdä puolia, kun tässä talossa ei näytä muutakaan työtä annettavan."
"No, kissa vieköön! Sitä työtä annetaan", vastasi tytär iloisesti, ja
kirkkaasti säteilevin silmin pani kasteruuni-värisen kudelanka-viihden
kerinlautoihin ja salaperäisesti hymyillen ojenti langan nenän
Tapanille. Sen saatuaan käteensä, Tapani nyökäytti päätään ja kasvoissa
näkyi mieluinen hymy, minkä tytöt luulivat merkitsevän sitä että vieras
tahtoo tehdä pilaa, kuten tavallisesti pojat tyttöjä kiusaavat.
Senpätähden viihden laittaja asettuikin likelle puolan tekijää
seisomaan, ettei vieras saisi sotkea koko viihteä. Keskeyttipä
toinenkin kankuri kutomisensa ja asettui hänkin katsomaan uutta
puolaria ja silmät paloivat enemmän puolan tekijään kuin työhön.
Mutta kun Tapani sai käärästyksi langan nenän puolan alaseen ja
pistetyksi sen puolarukin piikkiin, rupesi hän polkemaan puolarukkia
niin vimmatusti, että tyttö ei kerinnyt tehdä muuta kuin katsoa. Pian
Tapani seisauttikin rukin ja nykästyään langan poikki, pisti puolan
odottavan tytön käteen, iloisesti sanoen: "Tuli yksi, sanoi suutari
lauvantaina". Sen sanottuaan koppasi kopasta toisen alasen ja rupesi
toista tekemään samalla kiireellä eikä ollut perustavinaan mitään kun
tytöt puolaa katsellen ihailivat: "Ai ihme, kuinka sievä puola! Nythän
ei ollakkaan oppipojan kanssa tekemisissä, vaan itsensä päämestarin.
Ai, ai! niitähän tulee ihan kuin turkin hihasta. Kyllä se poika eukkoja
saa!"
"Aivanko todella?" kysyi Tapani naurahtaen ja puolaa päästäessään
puolapiikistä vilkasi iloisen silmäyksen tyttöjen palaviin silmiin.
"No aivan! Ihan parhaan parvesta, julkeimman joukosta."
"Olkoon sanaanne! Ei kiistetä", sanoi Tapani ja jatkoi työtään.
Nyt tytötkin rupesivat kutomaan kankaitaan, mutta ei kauvan ennenkun
toinen tytöistä seisautti kutomisensa ja leikillisesti sanoi: "Niin
sinulla... Olisipas minullakin sellainen kuin sinulla."
"On kun annetaan... Eikös niin, vieras?" sanoi Tapaniin vilkaisten se
tyttö jolle Tapani puolasi.
"Kunhan tämä viihti loppuu, niin saaman pitää", sanoi Tapani totisesti
ja nyökäytti päätään vakuudeksi.
Sen kuultuaan tyttö otti seinältä naulasta keltasen ja valkean
pumpulilanka-viihden ja laittoi ne omaan kerimeensä ja iloisesti
leikillisen näköisenä siirti sen kerinpuunsa Tapanin luokse ja sanoi:
"Entäs kun näistä kumpaisestakin viihdestä pitäisi yhdellä kertaa
puolata."
"Eri puolalleko kumpikin?"
"Ei kuin yhdelle puolalle", sanoi tyttö ja nauroi makeammasti kuin
asiakaan olisi sietänyt.
"No koetetaan", sanoi Tapani päätään nyökäyttäen ja muutti toisen
niistä vahdista toiseen kerinpuuhun ja selviteltyään viihdet selviksi
otti langan nenät näppiinsä ja alkoi äänetönnä tehdä puolia. Tytötkin
rupesivat aivan parhaansa mukaan kutomaan kankaitaan, ja tehtaan
jyrinältä kuului syrjästä kuulijan korviin, kun kutomisen tärinään
sekautui puolarukin omituinen räminä, mikä pakotti kerinpuut totiseen
ja uskollisen näköiseen pyörintään.
Emäntäänkin, tyttöjen äitiin, teki tämän näkeminen ja kuuleminen
mieluisen vaikutuksen. Hän tuli juuri alakeittiöstä maitoastiain
pesusta ja huudahti pirtin ovesta sisään astuessaan: "No nythän se
vasta on oikein äänellään! Minkä Herran lahjan te nyt puolariksenne
saitte? Ja aivanko ne sitten tulee oikeita puolia?"
"No, parempia kuin puolia", sanoivat tytöt yhdestä suusta ja samalla
vilkasivat Tapaniin.
"Tuoltako ne kokouspaikasta viskasivat teille puolarin? -- Ja mikä
tuhannen kokous siellä tuolla sisällä on, kun se insinööri, huitoen
piipullaan, saarnaa keskellä salin lattiaa kuin paras pappi ja
sanankuulijat istuvat ristissä käsin kuni Tervajärven kirkkomiehet
kuunnellen ja tutkistellen ja painaen sydämiinsä, vaikka puhe kuului
olevan vaan nuotan vedosta. Ikäänkuin sitä ei osaisi tehdä kuka
tahansa... Mikähän leuhkan kyytimies hänkin lienee! Illallakin ne
isännän kanssa sivu puolesta yöstä saarnasivat ja porisivat kuin
suolavenäläiset, että kahden seinän taakse kyökkikamariin kuului kuin
porokattilan kiehunta."
"Siis siellä ei vieläkään ollut kokousta", keskeytti Tapani.
"Enhän minä sen paremmin tiedä mitä se on. Minä vaan, kun alakeittiöstä
tullessani kuulin porinaa, raotin salin ovea ja toisella silmälläni
katsoin sisään, mutta kuultuani että puhe oli nuotan vetämisestä ja
tarpomisesta, painoin oven kiinni. Sielläpä he vetäkööt ja tarpokoot
moiset nuottansa vaikka tappuroiksi", sanoi emäntä hieman
kyllästyneellä tavalla.
Sen sanottuaan emäntä kopperehti pirtistä pestäviä astioita syliinsä ja
lähti jälleen alakeittiöön.
Emännän mentyä tuntui Tapanista pahalle emännän vastenmielisyys, kun
tiesi olevansa insinöörin palvelija; ikävähän on viipyä talossa, jossa
ei voittaisi talonväen myötätuntoa. Kuitenkin hän toivoi puolan
tekemisellään jonkun verran parantavan asemaansa. Senpätähden Tapani,
kun sai viihtensä puolatuksi, lystikkäästi hymyillen sanoi: "Pian on
lyhyt virsi veisattu, käsi on tyhjä, toisessa ei mitään."
"On virrelle jatkoa, jos sitä haluttaa, tuolla naulassa seinällä",
virkkoi iloisesti toinen tyttö. "Se ei lopu, vaikka vähenee, kuten
viisussa lauletaan, että
Raha ei lopu, vaikka vähenee,
sano' Rannanjärven Jukka;
vaan jos ei isäni irti pääse,
niin pojanki perii hukka."
Sen sanottua rupesivat kumpanenkin tyttö yhteen ääneen laulamaan sitä
laulua ja laulaessaan tarkastelivat kankaitaan, olisiko loimia
katkeillut tai niisissä mitään joutunut epäkuntoon. Huomattuaan kaikki
olevan hyvässä kunnossa rupesivat he taas uudestaan kutoa ravistamaan,
Tapanin tehdessä puolia.
Mutta nyt alkoi kuulua liikettä, josta saattoi kuulla että kokousmiehet
tulevat kokoushuoneesta ulos. Nyt Tapani seisatti puolansa teon ja
lähti sisälle. Dampbell, nähtyään Tapanin, huudahti iloisesti: "Johan
olette täällä juuri kuin varis tullut puheilleen Maarian aikana."
"Olen ollut jo kotvasen tuolla pirtissä", sanoi Tapani tyynesti ja
odotti käsketäänkö häntä istumaan, vai esitetäänkö mitä tehdä.
Dampbell oli nyt tavattoman virkeällä tuulella vielä sentähden kun oli
kylän miesten kanssa saanut niin paljon puhua ja luuli niiden jääneen
hänestä ikimuistoisesti pitämään. Oikein ihastuksen leimu näkyi
kasvoissa, kun hän alkoi Tapanille melkein hätiköiden puhella: "Meillä
on tässä kylässä tilusten rajottaminen ja päätettiin huomenna alottaa
työ tämän talon ja tuon Sivolan välirajalta. Mutta nyt pitäisi saada
tehdyiksi taulun jalat jo tänä iltana valmiiksi. Osaisittekohan niitä
tehdä? No, ehkä, kun minä neuvon."
"Luulen osaavani neuvomattakin", sanoi Tapani tyynesti.
"Oletteko koskaan nähnyt maanmittarin taulua?"
"Olen käyttänytkin."
"Käyttänyt! Missä?"
"Tuolla Raudusjoen kylässä, silloin kun siellä oli suurijako, olin
maanmittarilla kättä pitempänä ja löin linjoja ulos että hurisi. Kun
pahasta penikasta olen ollut tarkka ampuja, niin opin heti tarkaksi
kepittäjäksi, tarkemmaksi ketään muita. Sitä tietä pääsin
harjottelemaan taulunkin käyttöä ja hyvin se veteli, vaikka olin vasta
kuusitoistavuotias poika-vökäle."
"Te sanoitte kepittäjäksi. Meillä ei saa linjan staakottamista sanoa
kepittämiseksi. Se on keppi millä lyödään kylän koiraa tai vierasta
sikaa, ja linjastaaka on staaka", sanoi Dampbell päätään nyökyttäen
sanainsa mukaan ja kasvoissa näkyi pahan ilman merkkejä. Siitä
kuitenkaan, mitä hänen mielessään oli, ei hän nyt virkkanut mitään,
osotti vaan perikamarin sopesta säkistä ottamaan taulun kannan ja
tekemään siihen jalat.
Tapani oli ulkokausteelta löytänyt kolme kuivaa aidan seivästä,
leikannut ne tarpeellisen pitkiksi ja toi ne pirttiin höyläilläkseen,
aikoen tehdä niistä sukeat ja hyvät jalat. Ne olivatkin jo
valmistumaisillaan, kun Dampbell pitkästä piipustaan oikein kiivaasti
vedellen savuja tuli sinne ja silmissä näkyi outo kiilto. Nyt hän
pitkästä nenästään puhalti sakean savun pitkin partaansa, jotta koko
parta oli hetken savupilveen peittyneenä. Sitten otti yhden ja toisen
jalan teoksen, katseli niitä pitkin ja hieman vihelteli. Sitten punalti
päätään ja sanoi: "Ihme olisi ollutkin, jos taulun jalat olisivat
syntyneet minun neuvomattani, ainoastaan sillä mahdilla että on nähty
Raudusjärven maanmittarilla."
Tapani tunsi tyrmistyvänsä eikä tiennyt mitä tehdä, mutta kysyi
kuitenkin: "Mikä näissä on vikana? Minkälaiset ne sitten pitää olla?"
Dampbell vetäsi nyt taas piipustaan aikasen savun, minkä vetäsi
henkeensä ja ylpeän näköisenä puhalti sen ylöspäin ja sanoi: "Kun te
pyydätte neuvoa, niin minä neuvon ja niin on aina tehtävä; minä sanon
vastaisen varalta... Katsokaa nyt, onko nämä suorat? Ne pitää olla
aivan suorat. Nämä kyllä voisivat välttää Raudusjärven maanmittarille
ja monelle muulle, vaan minulle ei vältä se joka Raudusjärven
maanmittarille ja monelle muulle."
"Onko näissä liikaa paksuutta?" kysyi Tapani alakuloisesti ja katseli
pitkin niitä jalkoja.
Nyt Dampbell otti Tapanin kädestä taulun jalkapuun ja puristeli sitä ja
viimein ajatusalta sanoi: "On vähän. Se pitää olla noin kouran
täyteinen, että sormien nenät yltävät ympäriinsä." Sen sanottuaan lähti
sisälle ja veteli savuja mennessään.
Tuskin oli Dampbell pannut pirtin oven kiinni, kun tytöt keskeyttivät
kankaittensa kudonnan ja kääntyen Tapaniin kysyivät: "Mistä sillä
tuolla vökäleellä on sellainen äkä sitä Raudusjärven maanmittaria
vastaan, että on ihan purra, pistää... Kuulostaa ettei soisi ei
syödyille mailleen."
"En tiedä", sanoi Tapani.
"Kun te ette sanoneet, että hulluille ja herroille ei keskitekoista
kalua saa näyttää."
"Mahdoitte te sanoa."
"Oli ihan jo suuni aukeamassa, vaan ei tullut kuitenkaan sanotuksi. Kun
vaan olisi irti päässyt, niin olisi kyllä mennyt kuin itsestään."
"Minä olin sanomassa, että 'mistä sika satulan tietää?' Moinen
karvaturri, on kuin minkähän hapsen-katti", sanoi toinen tyttö ja
kääntyi kankaaseensa päin.
Tapanista tuntui somalle että tytöt myötätuntoisuudellaan maksoivat
hänelle puolan tekopaikan.
Tapani höyläsi nyt ne taulun jalat aivan suoriksi joka puolilta ja
veitsensä hamaralla lykkäsi ne kiiltävän sileiksi. Sitten otti yhden ja
lähti sen kanssa Dampbellilta kysymään, mitä se vielä olisi vailla ja
miten pitkät ne pitää olla.
Dampbell mitteli ja koetteli sitä moneen kertaan, laittaen niin
kalttoon asemaan kuin taulun jalka tulee olemaan, mutta ei näkynyt
kuitenkaan tietävän sen varmaa pituutta. Sitten hän kuitenkin määräsi
pituuden ja katseli sitä jalkaa pitkin kaikilta puolilta ja
tyytyväisenä sanoi: "No kyllä niistä nyt tulee hyvät, kunhan kaikki
kolme tulevat tämmöiset."
Taulun jalat tehtyään Tapani meni kysymään, mitä vielä on tehtävä,
mutta Dampbell oli ystävällinen ja käski istumaan siksi kunnes hän
kerkiää opettamaan miten paperi on pantava tauluun.
Tapani tiesi, että kyllä hän osaa senkin panna, mutta nyt hän ei sitä
sanonut; oli sen opin saanut taulun jalkoja tehdessään, että tässä
palveluksessa ei saa sanoa mitään osaavansa, vaan aina on käytävä
avossa suin kysymässä neuvoa, vaikkapa neuvokin veisi päin mäntyä.
"Se Raudusjärvellä toimiva insinööri minusta piti ja pyysi oppiinsa,
vaan kun en osannut kirjottaa ja vanhempani eivät päästäneet, niin jäi
sikseen."
"Mikä sen insinöörin nimi oli, joka Raudusjärvellä jakoi?"
"Se oli Kastreeni."
"Kastreeni!" huudahti Dampbell, "mikä insinööri se Kastreeni on.
Ainoastaan maanmittarin sisäänkirjotettu apulainen. Insinööriä ei ole
kuin kaksi koko läänissä, minä ja yksi Tegström."
Dampbellin sanoissa kuului jotakin sellaista, että Tapani ei tuntenut
osaavansa puhua ja jäi siis äänetönnä istumaan.
Nyt Dampbell tahtoi Tapanille antaa tietää, mitä hän ajattelee Tapanin
suhteen ja kautta rantain ensin puheli, miten hän, juuri hän on ihan
pelkistä talonpojan pojista opettanut maanmittarin apulaisia ja
toimittanut ihan sisäänkirjotetuiksi oppilaiksi, joista kaksi on tullut
aivan maanmittareiksi. Muut maanmittarit eivät ole kukaan saaneet
talonpojista opetetuksi minkäänlaista apulaista.
Sitten pani taas vereksiä tupakkia piippuunsa, johon Tapani antoi
tulen. Vedeltyään muutamia henkisavuja Dampbell alkoi: "Kyllähän minä
sen sanon, että jos varsinkin olisitte naimaton, niin kyllähän minä
teistä miehen tekisin... No, se on tehty mikä on tehty. Jälelle
mennyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Kyllähän niitä vielä keinoja
löytyy teidänkin suhteenne, kunhan tässä koteudutaan. Se on pääasia
että opista otatte vaarin. Se on pääasia se."
Viimeisen lauseensa Dampbell lausui erinomaisella painolla ja katsoi
Tapanin silmiin, mitä se siihen vaikutti.
"Mitenkäpäs muuten", kuului Tapanin suusta hieman katkonainen murahdus,
josta kuitenkin kuului salainen vastenmielisyys, sillä koko Dampbellin
puhe tuntui hänestä olevan vaan kunnioitusta tavottelevaa laatua.
Senpätahden hän jäikin mykäksi istumaan tuolillaan ja hieman tympein
kasvoin katseli vainion perillä työskentelevää ojankaivajaa.
Siihen Dampbellkin terotti silmänsä ja hymähti halveksivan hymähdyksen
ja sanoi: "Katsokaahan tuota työmiestä, miten se päivään katsoen tekee
työtä. Olen lystikseni päiväkauden seurannut sen liikkeitä. Katsokaahan
miten se jämpii kuin itikka ravassa ja siitä mojahtaa seisomaan.
Katsokaahan kun se taas katsoo aurinkoa, että tuohonko se karahkaan
tarttui, kun se ei siitä pakene mailleen päin... Nyt se taas kumartui
ja sai kun saikin multaa lapiolleen. Katsotaanhan montako kertaa se
heittää ennenkun taas seisoo. Se oli kolmas lapiollinen. Se oli neljäs
... viides, kuudes ... seitsemäs ... kahdeksas ... yhdeksäs ...
kymmenes... Mutta paljohan sitä nyt tuleekin... Ahaa, jopa tuli pää
vetävälle. Nyt kai se sietääkin huokasta pitempään, kun kerrassaan
yksitoista kertaa viskasi multaa. Eihöhän tuo jo istukin... Kas niin!
Enkös arvannut. Hahaa! nyt se istuu ja ihmettelee kun tuo aurinko ei
tänäpäivänä muista laskeutuakkaan."
Dampbell oli nyt unohtanut piippunsa imemisen, joten se oli sammunut,
ja nousi nyt kävelemään lattialle ja kävellessään kaiveli piipustaan
periä kaataakseen ne uunin edessä olevaan sylkilaatikkoon. Tätä
tehdessään hän päätään punoen oikein uhkaavasti puheli:' "Joshan
olisit, ukko, minun työmiehenäni, niin muuttuisivat sinulla tavat, kun
minä kerran kävisin tuolla työmaalla. Lähtisi kyllä miehestä tauti, kun
minä ärjäsisin. Mutta talonpoika on talonpoika vaikka missä. Ne
työmiehetkin pitävät isäntiä vaan vertaisenaan, naureskelevat vaan kun
menee isäntä kiirehtimään. Vaan herrasmies ja vielä sitten minunlaiseni
herrasmies kun on käskemässä, niin silloin on leikki kaukana. Ei muuta
kun tukka suorana ne menevät kun minun ääneni kuulevat."
Nyt Dampbell oli taas saanut piippunsa palamaan ja veteli siitä
äänettömänä henkisavuja, joiden välissä piippunsa varrella kirjotteli
ilmaan, josta ei Tapani tiennyt mitä se merkitsi ja mitä hän kirjotti,
muuta kuin S-kirjaimen näkyi aina ensiksi tekevän. Tätä tehdessään
Dampbell salaisesti vilkuili Tapaniin, nähdäkseen mitä hänen viimeinen
puheensa vaikutti.
Tapani, joka selvään huomasi että häntä ja yleensä tulevia työmiehiä
varten oli se koko puhe, oli kuin kynsille lyödyn näköinen ja
alakuloisesti sanoi: "Sehän se taululle paperin pano oli puheena, kun
minä sen osaisin panna."
"Kyllä se osataan", sanoi Dampbell kohteliaasti. "Ottakaahan tuolta
säkistä taulu ja instrumenttilooda käsille."
Kun Tapani toi määrätyt kapineet, niin Dampbell otti sen kapinelaatikon
käteensä ja oikein huomattavalla painolla sanoi: "Tämä on
instrumenttilooda tämä ja tämän sisällä olevat aseet ovat
instrumentteja." Sitten hän aukasi laatikon, otti sieltä liimapalasen
ja rupesi neuvomaan, miten sitä kastellaan suussa ja sitten hivutetaan
taulun laitoihin, kun paperi on ensin kasteltu ja miten sitten sen
paperin laidat vedetään siihen kiinni ja viimeksi käännetään nurkat.
Tapani nyökäytti päätään jokaiselle sanalle, merkiksi että kyllä hän
ymmärtää. Sitten hän otti taulun ja siihen pantavan paperin ja
liimapalasen ja lähti pirttiin panemaan sitä paperia taululle ja
itsekseen hymyillen ajatteli: "Mitähän vikaa nyt tästä tehtävästä
löytynee."
Tapani kun oli Raudusjärven maanmittarilla jo satoja kertoja pannut
paperin taululle, oli sen oppinut jo hyväksikin, ja nyt hän aikoi
parhaansa mukaan tehdäkin. Hän kasteli paperin toiselta puolen aivan
likomäräksi ja pingotti sitte taulun kaikille kulmille, painaen niin
kiinteälle kuin paperin vaan tiesi kestävän ja laidat liimattuaan
kiinni meni keittiöön, jossa hellassa palavan tulen paisteessa kuivasi,
joten paperi veti itsensä ihan helisevän kiinteälle. Sitten hän varsin
tahallaan otti hieman aran näköisen muodon ja vei taulun insinöörin
nähtäväksi.
Dampbell, nähdessään Tapanin taulun kanssa tulevan, muuttui asiallisen
näköiseksi ja laihat kädet jo itsestään ojentuivat ottamaan vastaan
taulua. Käsiinsä saatuaan hän katseli sitä kaikilta puolilta. Mutta
pitkän hetken sitä pyöriteltyään nyökäytti päätään ja sanoi: "Kyllä
tämä kelpaa", ja kasvot menivät salaperäiseen hymyyn. Sitten hän
ystävällisesti sanoi: "Tapani olisi hyvä ja ottaisi sieltä säkistä
minun metsäsaappaani ja voitelisi ne. Ne ovat aivan menneen kesäiseltä
jäleltään hoitamatta."
Tapani kaivoi nyt säkistä käppyrään ja ihan kyrsäksi kuivaneet
pieksusaappaat, joiden kannatkin olivat poljetut länttään, että melkein
varren tyvi oli joutumassa kantapään alle. Nämät nähdessään Tapani
itsekseen hymähti, mutta salasi ivansa ja meni pirttiin, johon jo talon
työväkikin oli tullut. Tapanissa syntyi iva, ja kostoksi äskeisestä
taulun jalkojen moittimisesta näytti niitä kengän kantoja penkillä
istuville miehille ja ivallisesti hymyillen sanoi: "Tässä ovat
herrasmiehen kengät, tässä."
"No on tottaperään."
"Ovat tottaperään pojan kengän kannat leiponeet rieskaa oikein
emälailla."
"Vasikan jaloissa kai nämä ovat viimeksi olleetkin."
"No, ne ovat olleet korjuulla jos pidollakin."
"Ja vielä viitsitään kylään tuoda, vieläpä toiseen ja kolmanteen
pitäjääseenkin, tuollaisia, joita täällä ei raunioltakaan korjattaisi."
"No, elkäähän sentään. Saatte nähdä että humu kuuluu eikä köyhyyttä,
kun näillä lähdetään huomenna metsään", sanoi Tapani ja lähti
hankkimaan lämmintä vettä, jossa ne liottaisi. Tapanista tuntuikin
hyvälle että sai niissä kengissä työtä koko illaksi, eikä siis
tarvinnut enää mennä sisälle kuulemaan niitä niin ikävälle maistuvia
Dampbellin tarinoita ja esityksiä.