Tapani oli ollut jo viikon kotona. Tämä aika oli mennyt miettiessä
mille työlle tässä on parhain ruveta.
Vähän väliin hän kävi pajassa koettamassa josko siitä tulisi
takomisesta mitään, ja tukalalta entiseen verraten tuntui kun toinen
silmä oli hämärä ja siniset lasit vähentivät toisenkin näköä. Mutta
aivankaan mahdottomalta se ei näyttänyt, kunhan silmistä häviää se
heikkous mikä oli jälellä sen särkymisen johdosta. Ja kun Maria oli jo
ennen Tapanin kotiin tuloa toimittanut kevätkylvöt maahan, ettei ollut
niitten kanssa hätiköimistä, niin Tapani tahtoi parannella silmiään ja
oleskeli kotona. Teki vaan viroikseen Marialle sukkulapuolia sen mukaan
kun Maria sai niitä kudotuksi, ja väliin harjotteli kirjotusta.
Mariasta tuntui Tapanin kotona olo tavattoman hauskalta, kun tiesi sen
olevan vaan sentähden että silmät vahvistuvat, jotka muuten hänen
mielestään näyttivät terveiltä ja kirkkailta.
Oli niin kaunis päivä kun kesäkuun alkupuoliskolla voi olla.
Täysilehtinen metsä humisi helteisen päivän lenseässa tuulessa. Järven
aallot väsyneen näköisinä vaan tavan vuoksi ajelivat toisiaan ja
pehmeillä syleilyillä loiskivat rantaa. Kalamiehet paitahihasillaan
kokivat verkkojaan salmien ja saarien rantavesillä. Poutahaukat
siipiään räpäyttämättä loikailivat siintävässä korkeudessa ja
pääskysemot kilvan kantoivat tarveaineita pesiensä rakenteiksi.
Maria oli kolmivuotiaan pikku Hilmansa kanssa mennyt rantaan vaatteita
huuhtomaan, missä pikku Hilmakin kykötti rannan kivellä ja pientä
rievun palasta huiskutti vedessä samaan tapaan kuin näki äidinkin
tekevän, ja kun sattui rievun nurkasta pirskahtamaan vettä vasten
kasvoja, niin rupesi siitä vaan nauraa rähisemään ja pyöreillä
silmillään katsoi äitiin nähdäkseen mitä hänen nauramisensa tähän
vaikuttaa. Tapanikin tahtoi nyt nauttia luonnosta. Pestyään kasvonsa ja
kammattuaan tukkansa suoraan otsalta taakse hän aukaisi akkunan
puoliskon aivan selki selälleen. Vilpoinen tuuli hengähteli siitä
sisään ja tuntui se vasta pestyihin kasvoihin ja kaulaan tavattoman
somalta. Tapani siirsi nyt istuimensa aivan akkunan eteen, otti
merikaupungista ostetut siniset silmälasinsa ja katseli niillä ulos.
Mutta hetken perästä pudisti päätään ja sanoi: "Hyi, kuinka rumaksi
menee kaunis päivä näillä katsellen, juuri kuin syksyhämärä tai jos
aurinko olisi puoleksi pimennyksissä. Hyi, kuinka kaamean väriseksi
menee koko ilma ... ja tämä huonekin. Hyi todellakin! miten pelottavan
kaameaksi muuttuu näillä katsellen."
Hän heitti silmälasinsa akkunalle ja katseli vapailla silmillään ulos
tunteakseen tuntuuko silmiin pahalta. Mutta samassa rupesi pellon aidan
yli vilkkamaan naisen leveäreunainen, kellahtava hattu, joka oli
asetettu tavallista enemmän otsalle, joten se kiireesti kulkiessa kun
ruumis oli etunojassa näytti olevan aivan syrjällään.
Veräjästä sisäpuolelle tultua Tapani tunsi tulijan kievarin
Gunilla-neidiksi ja arvasi olevan toisen puolen emännälle jotakin asiaa
eikä siis välittänyt tulijasta mitään, istui vaan akkunan edessä yhä
tunteakseen tekeekö ulkoilmaan katseleminen silmille pahaa. Mutta ei
kauan kulunut kun huoneen lukossa avain pyörähti ja oven auetessa
ilmestyi Gunilla-neidin hikiset kasvot ovelle ja tuskin ehti painaa
ovea kiinni ja istua keskellä huonetta olevalle tuolille, kun jo
sanojaan sievistellen sanoi: "Meillä on yksi matkustavainen herra, joka
pyysi teitä tulemaan sinne hänen puheilleen."
"Herra minua puheilleen... Mitä se merkitsee?" sanoi Tapani ja silmät
suurenivat että melkein valkeiset näkyivät ympäri terästen.
"Minä en muuta tiedä kuin sen että se pyysi teitä tulemaan mitä
pikimmin puheilleen", sanoi neiti ja kumartui katsomaan kenkiään,
jolloin heilautti hartioitaan siksi että selässä riippuva
pellavan-keltainen, paksu hiuspalmikko vierähti etupuolelle. Näkyi
tietävän että se on siinä vaaleapohjaisen, suurikirjaisen leningin
monirynkkyisellä pinnalla soman näköinen ja arvokas riippumassa, vaikka
nyt ei ollut ketään näkemässä, joka olisi siitä mitään piitannut.
Maria palasi Hilman kanssa rannasta, ja Tapani, sanottuaan Marialle
vieraan asian, rupesi panemaan kiireesti vaatteita päälleen, jota
tehdessään sanoi: "Pitääpä käydä kuulemassa mitä sillä herralla minulle
on asiaa. Ihmeellistä että herrallakin on minulle sanomista, vaikka
luulin että herrasmiehet eivät tiedä minunlaistani maailmassakaan
olevan."
Mutta Gunilla-neiti ei näkynyt tahtovan lähteä Tapanin kanssa
yhtämatkaa, vaan nousi kiireesti istuimeltaan ja samassa heilautti
vartaloaan että palmikko huiskahti hartioille ja tuskin kuuluvasti
sanoi: "Hyvästi". Samassa tuokiossa kun oli oven painanut jälkeensä
kiinni, näkyi hän jo tiellä, missä hän hameensa takapuolta enemmän
tavan kuin tarpeen tähden kantoi toisella kädellään ja toisella veti
hattuaan otsalleen, ettei vasten paistava puolipäivän aurinko
päivetyttäisi kasvoja, kun ei ollut harsoa. Nyt hän keveästi ja
lyhyillä askelilla juosta lipsutti hieman alas viettävää tietä ja
lanteilla löyhällä riippuva hameen osa lökkäsi jokaisen askeleen mukaan
ja samoin palmikkokin hartioilla.
Tätä jäivät Tapani ja Maria katsomaan akkunasta ja Maria sanoi
hymyillen: "Tulihan siitä kun tulikin Gunillasta aimo ryökkinä, kun sai
käydä kansakoulun ja kaksi luokkaa tyttökoulua. Sai kun saikin hatun
päähänsä."
"Hm", myhähti Tapani, "on sentään samanlaista kuin Saarelankin tytöt
kerran tuumasivat, että kaksi sitä meidänkin sisaruksista on ehtinyt
sinne asti että saavat panna hatun päähänsä, vaikka ansioita ei ollut
enempi kuin toinen oli käynyt kansakoulun ja yhden vaivaisen lukukauden
seminaaria ja toinen kaksi kesää kasvitarhakoulua erään lesken kotona.
Sama arvo hatun saantiin on Gunillallakin. Vaan saanuthan se saappaat
pitävi, saamaton rajaiset kengät. Saahan se rikas vaikka sarvet
päähänsä."
"Kohta näkyy kievarin ukon otsaan kynttilä paistavan", sanoi Maria yhä
hymyillen. Luulen että Gunilla on jo kahdeksallatoista, siis joutumassa
ihan korvaan."
"Näkyy jo tietävän itsekin että hän on sievä ja kaunis ... ja sievä se
olisikin jos ei itse tietäisi siitä mitään. Katselisi vaan vapaasti
niillä suurilla tummansinisillä silmillään kauniista päästään, eikä
teeskentelisi", sanoi Tapani vakavasti ja lähti.
Kestikievarin kartanon perimmäisessä huoneessa, keinutuolissaan
nojautuneena selkäkenoon, istui vallan levollisena ikäpuoli herra,
vedellen puolta syltä pitkästä piipustaan savurenkaita, jotka
hiljalleen suureten hajosivat huoneessa näkyväksi, siniseksi kitkuksi.
Mutta kun Tapani aukasi oven ja astui reippaasti sisään, hyppäsi herra
pystyyn ja tuikeasti silmiin katsoen ojenti laihan, pitkäsormisen
kätensä tervehtimään, sanoen: "Minä olen insinööri Dampbell. Tekö
olette Tapani Korpela?"
"Kyllä", sanoi Tapani ja katsoi herraa silmiin yhtä kysyvästi kuin
herrakin ja kävikin se hyvin laatuun kun oli hänen silmänsä hieman
korkeammalla kuin herran.
Kun herra oli kehottanut Tapania istumaan, niin käänsi hän Tapaniin
päin keinutuolinsa, johon istuttuaan silmäsi vielä Tapania päästä
jalkoihin ja veteli savuja, jota tehdessään näkyi hieman valitsevan
sanojaan, että ne kuuluisivat arvokkailta, yhtä arvokkailta kuin sekin
rinnalle riippuva, tumman ruskea, vasta kammattu parta, jonka yläosa
peitti suurimman osan muotoa. Nyt hän puhtaanvalkoisilla, melkein
kuihtuneen laihoilla näpillään käänti ylähuuli-partaansa kahtaalle päin
huuliensa edestä ja sanoi: "Minulla on tämän pitäjän Sarajärven kylässä
maanjakotyö, jossa tarvitsisin apulaista. Sattumalta tuli tässä talon
isännän kanssa siitä puhe ja hän esitti teidät, jonkatähden kutsuin
teidät tänne."
"Kun tuota osaisi", sanoi Tapani, voimatta kasvoissaan salata sitä
mieltymystä minkä hän tästä esityksestä tunsi.
Tämän huomasi herrakin vaikka ei ollut sitä huomaavinaan, sanoi vaan
että: "Isäntä kehui teitä nerokkaaksi mieheksi ja kun kerran nerokas
olette ja minä olen neuvomassa, niin kyllä sitä opitaan."
Sen sanan 'ja minä olen neuvomassa' sanoi herra sellaisella painolla
että Tapani kuuli siinä vetoa uskottamaan että se on ainoastaan hän
joka kykenee siinä suhteessa toista opettamaan. Tapanikin sai niistä
sanoista ikäänkuin syytä sanoa: "No, ei tuo vielä minullakaan ole käsi
päähän mennyt siinä mihin kerran olen ryhtynyt. Vasta on viides vuosi
kulumassa kun alotin varsinaisen sepän ammatin ja kuitenkin olen
voittanut jo korkeimman sepän maineen tällä paikkakunnalla. Ja onpa
vielä höylälläkin lastu lähtenyt puusta siitä kohti josta sen on
pitänyt lähteä. Nyt kuitenkin tuli onnettomuus että loukkautui silmäni,
jonka kanssa piti kulkea merikaupungissa ja menettää aikaa ja rahaa
eikä vieläkään tullut terveeksi."
"Mutta ovathan silmänne terveen näköiset", sanoi herra ja tuijotti
rävähtämättä Tapanin silmiin.
"Ei niissä ole kipua, vaan toinen on hieman hämärä ja heikko."
"No silloin se on mainio asia että tulette ulkoilmaan, sitä vastoin
kuin pajassa oleminen olisi sille aivan turmiollinen."
"Sitähän tohtorikin sanoi että pajatyötä olisi vältettävä."
"No niin, enkös minä arvannut", kuului taas herran itserakkaat sanat.
Sitten hän pani piippuunsa uusia venyviä, kellahtavan ruskeita,
pehmeitä rouheita ja jäi odottamaan, onko Tapani niin tyhmä ja
epäkäytännöllinen, ettei osaa antaa tulta piippuun.
Tapani huomasi nyt herran partaisissa kasvoissa salaisen värähdyksen ja
tuikeissa silmissä oudon vilahduksen. Silloin hän hieman säpsähtäen
koppasi pöydältä tulitikkulaatikon ja oikein seisaalleen nousten
tarjosi tulen herran piippuun, josta herra kiitokseksi nyökäytti
päätään ja kasvot palasivat rauhallisiksi.
Nyt herra nojasi itsensä keinutuolissa niin selkänojaan kuin tuoli
antoi. Monisolmuiseksi sorvatun kiiltomustan piippunsa varren asetti
keskeä sormiensa väliin niin että varsi oli kaikista muista sormista
käsiselän puolella mutta ainoastaan nimetön sormi kierti ympäri varren
ja puristi pysymään kädessä. Siten hän nyt veteli piippuaan ja väliin
aina partaisten huuliensa välistä pihautteli sievän näköisesti pyöriviä
savurenkaita, joitten tekemisellä näkyi olevan tarkotus näyttää taitoa,
johon Tapani ei kyennyt.
Tuokion kuluttua herra kuitenkin ikäänkuin heräsi ja kohoutuen istumaan
sanoi: "No niin, se lienee sitten päätetty että tulette minulle
apulaiseksi."
"Saahan tuota koettaa; yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Parempi
koettaa kuin miettiä", sanoi Tapani ja hymyili.
"Minulla on huomenna Sarajärven kievaritalossa sen lohkokunnan miesten
kanssa kokous, joten vasta ylihuomenna joudutaan metsään. Siis tulette
huomenna Sarajärven kievaritaloon. Terve siksi!"
"Sepä onkin hyvä että tänään voin laittaa metsäsaappaani parempaan
kuntoon", sanoi Tapani ojentaessaan kätensä herran käteen.
Herrakin nousi nyt seisaalleen ikäänkuin näyttämään sitä rinnalla
leveänä vihkona riippuvaa partaansa, joka puheen mukaan siinä hieman
tutisi ja puristi Tapanin kättä ystävällisesti. Vieläpä näyttääkseen
ystävyyttään saattoi Tapania portaille, missä talon isäntäkin oli
kuistin penkillä istumassa.
Tapani ei ollut sitä näkevinään, vaan reippaasti astuen lähti
kiirehtimään kotiinsa.
Herra katsoi nyt Tapanin jälkeen, mutta silmäsi isäntään ja
arvostelevalla tavalla sanoi: "Olisi tavallisen komea mies, jos
olisivat nuo jalat suoremmat, mutta polvet ovat rumasti sisäänpäin...
No... Ne nuo talonpojat... Niillä on yhdellä yksi, toisella toinen
vika. Siinäpä se, sivistyksestä ei olisi mitään etua jos ulkokuori on
sopimaton. Hänestäkään ei tulisi näin suorana seisovaa miestä vaikka
saisi kuinkakin paljon sivistystä... No niin, tavaran mukaanhan aina
astia laitetaan... Miltäpä näyttäisi jos kallista viiniä pantaisiin
tervatynnyreihin. Tässä on sama suhde."
Talon isäntä istuessaan kattopäällisen kuistinsa penkillä oikasi
itseään kuistin kaidetta vasten, työntäen saviset jalkansa suoriksi
lattialle päin, tekeytyi kylmännäköiseksi eikä virkkanut mitään.
Herra huomasi, ettei puheensa ollut isännän mieleen, eikä siihen enää
jatkanut, vaan rupesi kaivamaan piipustaan poroja ja panemaan siihen
täytettä.
Saatuaan piippunsa täytetyksi, ojenti kukkaronsa isännälle, saadakseen
tämän mielen toiselle tolalle. Isäntä täytti kukkarosta suuren
visakoppa-piippunsa, ja herra alkoi puhua ilmoista, kesän hyvyydestä,
hyvän vuodentulon toiveista ja muista sellaisista. Mutta isäntä ei
virkkanut mitään, veteli vaan savuja ja pullautteli niitä ihan suun
täydeltä, joten sekä herra että isäntä melkein näkymättömäksi
peittyivät yhteiseen savupilveen.
* * * * *
Tapani palatessaan kotiinsa ei tiennyt oliko hyvällä vaiko pahalla
mielellä. Jalkansa hän tunsi vaan tavattoman keveiksi astuessaan
kotiinsa johtavaa jalkapolkua. Eikä koko matkalla hänen silmänsä
keksineet mitään, vaikka ne tavallista virkeämmän näköisinä katselivat
kaikille suunnille. Loppumatkalla Tapani kävellessään kumartui
katsomaan eteensä maahan juuri kuin kaitaisia portaita kävellessä
hyllyvän pehmeällä suolla. Koko matkan kulki hän kuin unissaan, että
vasta kotiin tultuaan kun hän pani nuttunsa ja hattunsa naulaan, tunsi
itsensä hikiseksi ja hieman huohottavan. Tapani kun näki että Marialla
on suu auki kysymään matkan uutisia, niin jo istuessaan sängyn päälle
sanoi: "Siellä oli yksi insinööri, joka tahtoi minua ei vähemmän kuin
apulaisekseen."
"Apulaisekseen!" huudahti Maria ja seisautti kankaansa kutomisen niin
äkkiä että viskattu sukkula jäi toisella laidalla kankaan suuhun.
"Niin. Ei vähemmän kuin apulaisekseen koko kesäksi."
"No, Jumalan kiitos. Sehän on ihan kuin laitettu taas meidän onneksemme
että siellä saat silmäsi oikein parannella. -- Mikä insinööri se sitten
oli ja kuka sille sen kukkui suuhun, että sinä nyt tulisit sen
palvelukseen?"
"Niin, ei tuo tosin mikään insinööri ole, vaikka ne insinööreiksi
antavat itseään kutsua, sillä maanmittaus-alalla en ole kuullut
insinööriä olevan. Se oli vaan maanmittari ja nimensä kuului olevan
Dampbell. Työt kuuluivat olevan tuolla Sarajärven kylässä... Kievarin
isäntä oli minut sille esittänyt."
"Kievarin isäntä esittänyt! -- No nauraa völlöttäessäänkö hän tuon
teki, vaiko tosissaan?"
"Sitä en tiennyt, ei ollut isäntä siinä puheessa; herra oli yksin",
sanoi Tapani hiljaisella äänellä ja näkyi ajattelevan jotakin syvempää.
"Samapa se, esittipä todella tai leikillä, kunhan siitä vain tosi
tulisi", sanoi Maria Tapania silmiin katsoen ja äänessä tuntui hienoa
epäilyksen synnyttämää väristystä.
"Tosiko tulisi?" sanoi Tapani. "Minä lähden jo huomenna ja ylihuomenna
olen työssä. Se puoli asiasta on valmista, vaan toinen puoli on
tietämätön, nimittäin se että tuleeko tämä palvelus olemaan hupainen
vaiko ikävä."
"No, sinähän aina sanot työssä olevan huvan itsessään", sanoi Maria ja
nauroi tekonaurua.
"Niinhän minä aina sanon, että siinä on lipu itsessään kuin
Tulirantalaisen kalakukossa; vaan kun olin jo tottunut käskijäksi, niin
käskettäväksi alistuminen tuntuu pahalta."
"Köyhän täytyy olla nöyrän. Herroja palvella on toki kuin voita leivän
päällä... Oliko palkasta mitään puhetta?"
"Ei ollut", sanoi Tapani ja lupisti silmänsä melkein kiinni,
näyttääkseen siten ettei hän tahdo enempää siitä puhua. Sitten nojasi
hartiansa sängyn päätä vasten ja nosti jalkansakin sängyn laidalle ja
heilutteli siinä jalkoteriään puoleen ja toiseen, josta näkyi että
mieli oli hieman levoton, vaikka hän sen muuten saattoi salata.
Maria, nähdessään Tapanin olevan niin mykällä tuulella, rupesi
tavallista kiivaammin kutomaan kangasta, jotta yhtenä tärinänä oli koko
huone aina niin kauvan kun puola kesti, jolloin se uuden puolan
sukkulaan panoaikana silmänräpäykseksi seisattui. Mutta viimein Marian
käsi ei löytänytkään kopasta puolaa. Hän heitti kätensä hermottomaksi
kankaan päälle ja näkyi ajattelevan. Sitten hän kääntyi kehtoon päin
missä pikku Hilma nukkui. Nykäsi hiljaa kehtoa likemmäksi itseään ja
hymyillen sanoi: "Voi, kun loppuivat taas puolat ja pieni on vielä tämä
minun puolarini, joka täällä kehdossa nukkua pyysköttää. Se äsken
tuolla rannalla kyykkelehti ja suritti kuin pieni lintunen, vaan sepä
vaikuttikin raukaisevasti... Nyt se siinä punaverissään nukkua
sihottaa, luulee ihan herneissä tippuvan veren noista poskista. Tulehan
sinäkin, Tapani, katsomaan tätä kultakyyhkystämme... Tuntuu mieli niin
rikkaalta kun meillä on tämmöinen. Eikös niin, Tapani?"
"No jo", sanoi Tapani ja kasvot levisivät lystiin nauruun.
Sen enempää ei Tapani välittänyt Marian puheesta eikä kehdossa
nukkujasta, jäi vaan paikoilleen, jalkoteriään heilutellen entiseen
tapaansa.
Tapanin levottomuutta ei Maria nyt joutanut seuraamaan, kun auki
olevasta akkunasta lenti kärpänen, joka häristen sinne ja tänne vainosi
Hilman kasvoja, joten Marialla oli työtä sitä pyytäessä. Viimein
kuitenkin sai huivinsa nurkalla lyödyksi kärpästä ja pani akkunan
kiinni, ettei muita unen häiritsijöitä tulisi. Sitten hän istui Tapanin
viereen, silitti kädellään hänen otsaansa ja sanoi: "Siitäkö sinä
todellakin olet niin alakuloinen, kun pitää lähteä herroja palvelemaan.
Minusta olisi vaan lystiä palvella itseään parempaa. Herrathan meidän
käskijöitämme ja haltioitamme kaikessa ovat, niin miksi emme palkan
edestä voisi mielellämme palvella, kun sitä täytyy tehdä palkattakin."
"Tuntuu todellakin kuin menisi pääni hajalle ajatellessa miten sinä
tulet täällä näiden kotitöiden kanssa toimeen, kun minulla ei ole
vapautta päästä sinua näkemään ja auttamaan kiinteimpänäkään aikana. Se
herra näytti niin itsevaltiaalta että se ei palvelijansa kohtalosta
piittaa enempi kuin Turkin sulttaani. Ensi näkemässä näin, että se
herra osaa käskettävänsä suitset pitää lujalla."
"Suuri mies ja niin lapsellinen että pelkäät sellaista", sanoi Maria,
hymyillen tekonaurua ja taputtaen Tapania kasvoille. "Minä olen isäntä
ja emäntä, otan työaikana työmiehiä niin monta kuin tarvitsen ja
silloin kun en tarvitse ketään, olen Hilmani kanssa kahden ja koti
tuntuu silloin kodilta, usko pois."
Näitä sanoja sanoessaan Maria nyökytti päätään vakuudeksi ja koetti
muutenkin sanoa niin uskottavan tapaisesti kuin vaan taisi. Mutta nyt
hän jäi odottamaan Tapanilta vastausta ja silmät maahan luotuina
nypästeli Tapanin paidan hihaa.
"No hyvähän tuo olisi kun niin olisi", sanoi Tapani lievästi hymyillen.
"Mutta sittekin tuntuu kuin olisin nahkani myönyt nahkapeitturille,
joka huomenna jo panisi sen kalkkiammeeseen ja tavan takaa kävisi sitä
aina pitkällä taikollaan hämmentämässä siksi kunnes karva on irti,
jonka lykättyä se panee toiseen lystiin parkkiammeeseen."
"Hyi... Mikä sinun nyt pani semmoista ajattelemaan... Olethan sinä
mies, joka tähän asti et ole ollut kenenkään hämmenneltävänä
pienemmälläkään aseella kuin taikolla."
"Niin... Sepä juuri tulee siitä että tähän asti en ole valtaani antanut
kenellekään, olen ollut oma herrani. Vaan nyt kun valtani annan
toiselle, niin se valtani saaja muuttuu herrakseni, ja kun tämä on
ensimäinen kerta elämässäni, niin tuntuu se kauppa ihan
pahanmakuiselta. Enkä tiedä mikä aavistus se on, kun rupeaa tuntumaan
niin pelottavalta se lähtö. Niistä herran käärmeellisen tuikeista
silmistäkö minuun se arkuus jäi."
"Mutta olethan sinä nyt ihan pikkulapsi, kun pelkäät mörköä, jonka
sanotaan olevan tuolla pimeässä loukossa... Eihän sinua siihen vihitä.
Pääsethän sinä siitä erillesi silloin kun parhaaksi näet erota."
"Se ajatus on vielä lapsellisempi... Tiedätkö että minä olen jo
lupautunut koko kesäksi. Siinä on takana minun oma lupaukseni, joten
tuo herra saa minua tämän kesän pitää vaikka aidan vitsaksena, sillä
'ennen rauta katkeaa ennenkun miehen sana', on vanha sananlasku."
"No, en minä kuitenkaan pääse siitä ajatuksesta, että sinä olet liiaksi
lapsellinen ruvetessasi sitä nyt niin syvältä punnitsemaan, kun
kuitenkin on mentävä. Parashan on ottaa päivä vastaan semmoisena kuin
se tulee."
"No, sinä todellakin puhut kuin keitetystä lampaan päästä... Muistatko
kuinka monta kertaa itkit lehmän vahinkoa, joka ei sillä parannut ja
kuinka monta kertaa itkit minun kohtaloani merikaupungissa ollessani,
joka sekään ei sillä sen paremmaksi tullut. Otitko sinä päivän vastaan
semmoisena kuin se tuli?"
"Minäpä olenkin nainen", sanoi Maria ja nojasi itsensä Tapanin
olkapäätä vasten.
Kun Marian viimeisissä sanoissa kuului alakuloinen värähdys, niin
Tapani ei enää jatkanut puhettaan, nosti vaan kätensä Marian kaulaan,
merkiksi ettei Maria luulisi mitään mielen kylmyyttä syntyneen siinä
keskustelussa.