Niin kului muutamia vuosia. Tapani ei joutanut olemaan alituisesti
sepän töissä, vaan täytyi aina väliin tehdä rohmuilla kotitöitäkin.
Mutta keväiseen aikaan oli ihmisillä kiintein sepän tarvis, kun kaikki
kesätyökalut piti ennen kesää saada kuntoon. Tänä kevännä Tapani aikoi
keritä enempi kuin koskaan ennen, joten hän taloissa ennen kesätöitä
laittoi kärryt, aurat, karhit ja kuokat kuntoon ja viikatteitten
takomisen jätti siksi että kerkeisi ne takoa ennen heinän tekoa. Ja kun
toukokuun helteiset päivät kuhisten sulattivat lunta että silmissä
suurenivat pelloilla pälvet, niin ne yhä lisäsivät Tapanin mielessä
kiirettä.
Niinpä hän nyt tänä päivänä Pehkolan pajassa kuumuudessa höyryten teki
uutta auraa ja oli se valmistumaisillaan, mutta toisen saaran kärki
venyi hiukan pitemmäksi toista, joten siitä täytyi leikata liika pois.
Nyt Tapani kuumenti ahjossa sen auran saaran kärjen, minkä tehtyään
nosti sen alasimelle, otti toiseen käteensä varsiniekan leikkoraudan ja
tarkasti katsoen asetti sen sille paikalle mistä sen piti katkaista se
saaran kärki. Pajamies kun näki Tapanilla olevan kiireen, niin ei
käskyä odottanut, vaan sieppasi moukarinsa ja tuimalla tempauksella
iski leikkoraudan päähän. Mutta samassa silmänräpäyksessä Tapanilta
pääsi sydäntäsärkevä kirkaisu; kaikki aseet putosivat käsistä, jotka
hän nostalti silmiään painamaan ja pyörien yksissä jalkainsa sijoissa
huusi: "Voi, voi, voi!"
Pajamiehelle tuli hätä ja hän alkoi huutaa: "Mikä teille tuli? Herra
Jumala! Mikä teille tuli?" Mutta tuokion perästä vasta voivotustensa
seasta sai Tapani sanotuksi: "Se raudan pala lensi silmään... Miten
pääsemme taloon -- en taida nähdä mitään."
Tapanin viimeisissä sanoissa kuului katkera epätoivo ja ne loppuivat
nyyhkyttävään itkuun.
Nyt pajamies otti Tapania kädestä ja lähti taluttamaan taloon ja
voivotteli ja tuskitteli hänkin: "Voi, voi, mikä piti tulla! No jotakin
pitää nähdä! Voi tokiinsa että tuommoinen tapaus -- Herra Jumala --
että silmänräpäyksessä piti tuommoinen tapaus tulla!"
Talossakin syntyi hälinä ja jokainen tahtoi tietää, miten se tapahtui
ja miten se oli mahdollista. Mutta kun Tapani sanoi: "Täytyy päästä
kaupunkiin saamaan lääkärin apua niin pian kuin mahdollista, tuska on
suuri", niin jokainen rupesi valmistamaan lähtöä ja kohta sai Tapani,
lakanaan käärittyine päineen ruveta rekeen pehmeälle vuoteelle
selkäkenoon pitkäkseen.
Silloin Pehkolan reipas isäntä hyppäsi ajajan istuimelle ja nykäsi
oriinsa suitsia niin että humahdus vaan kuului, kun mentiin portista
tielle ja reki rupesi soutelemaan irtonaisena alla.
Illan aurinko paistoi vielä korkealla kun tultiin kaupunkiin. Pehkolan
isäntä ajoi suoraa päätä lääkärin kartanoon, ja sitaistuaan hevosensa
kiinni katon räystästä vasten pystytettyyn tikapuuhun, juoksi sisälle
ilmottamaan asiaa. Mutta lääkäri sanoi: "Huomenaamuna yhdeksän ja
kymmenen välillä on vastaanottotuntini, tuokaa silloin tänne."
Tähän ei isäntä tyytynyt, vaan kertoi että asia on kiireellisempi.
"Minäkin olen hevoseni ajanut puolikuolluksiin. Jos lähdette katsomaan
miten vaahti juoksee sen lanteita alas vieläkin." Mutta isännän puhe
suututti tohtoria, joka alkoi rönkyä että kuului kartanolle saakka:
"Minäkö sinun hevostasi katsomaan! Johan sanoin että huomenaamuna kello
9 ja 10 välillä on vastaanottoaikani, tuokaa silloin tänne."
Tämän jälkeen isäntä ilmestyi tohtorin korkeille portaille ja kovalla
äänellä porisi: "Luulisi että tohtori on ihminen, joka säälii kärsivää,
vaan perkele näkyy olevan, perkele, vaikka porossa keittäisi. Jos
olisit käden tilassa, niin heiluttaisin koiran piiskaa lanteillesi
siksi paljon, että tulisit ymmärtämään mikä kipeä on, sen tuhannen
tulinen tojohka!"
Tapanin, kun kuuli tohtorin kieltäytymisen, rupesi jokahinen jäsen
värisemään kuin ankarassa vilussa ja yhä synkempi epätoivo täytti
mielen. Mutta täytyihän siihen tyytyä.
Majapaikassaan Tapani koetti kylmässä vedessä kastetulla kääreellä
hautoa sitä jo melkein umpeen ajettunutta silmäänsä. Se kylmä kääre
vaikutti toiseen silmään hyvää, että sillä alkoi yön hämärässä saattaa
katsella. Tapanin mielen täytti nyt ihastus, että toinen silmä
kuitenkin on terve, vaikka tuska toisesta vaikutti ensin niin kovin,
että ei voinut nähdä aivan mitään ja luuli tulleensa sokeaksi.
Huomenaamuna oli tohtorin vastaanottotunti tullut ja Tapani meni nyt
tohtorin vastaanotto-huoneeseen. Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa,
ennenkun viereisestä ovesta työntyi sisälle oven täyteinen olento,
jonka leveät työkirveellä tehdyt risaiset kasvot olivat tavattoman
turvotuksissa illallisesta humalasta.
Nyt se seisattui Tapanin eteen paremmin sotaherran kuin minkään
tohtorin tapaan ja kysyi: "Mikä on silmässä?"
"Pajassa lensi tulen palava raudanpalanen", kuului Tapanin vapiseva
ääni sen suun eteen asti riippuvan kääreen takaa, mitä hän käsillään
painoi kipeää silmäänsä vasten.
Nyt tohtori tarttui kaksin käsin Tapanin päähän ja viskattuaan kääreen
lattialle väänti pään niskoille että kasvot tulivat melkein ylöspäin.
Sitten se kaksilla näpillään veti ne ajettuneet luomet auki, että näki
silmän sisään. Siinä se sitten pitkän tuokion tähysteli ja kallisteli
tavattoman suurta päätään puoleen ja toiseen, vaan kun silmästä rupesi
pursumaan vettä, niin heitti pois ja vetäytyen selkäkenossa seisomaan
sanoi: "Siinä on tehtävä leikkaus, jota ei täällä voida tehdä, vaan on
mentävä merikaupunkiin."
"Leikkaus!" kuului Tapanin suusta tuskaisen surullinen huudahdus.
"Niin. Raudan polttama palanut osa täytyy leikata", kuului tohtorin
jäykkä sana.
"Mutta miten on silmän laita, onko toivoa saada parannetuksi?"
"Riippuu leikkauksen onnistumisesta. Tervettä siitä ei koskaan tule."
Tohtorin viimeisissä sanoissa kuului sellainen kylmyys, että selvään
huomasi hänen tahtovan lopettaa keskustelun, jonka tähden Tapanikin
lopetti kyselynsä, otti lattialta kääreen, jota painoi käsillään
silmäänsä vasten, ja rupesi lähtemään pois. Mutta samassa kuuli
takanaan vihaisen ärjähdyksen: "Maksettava on kaksi markkaa!" Tämän
sanan jälestä tohtorin hengitys kuului aivan röhisevältä.
Tohtorin repostelemisen takia Tapanin silmää karttoi aivan vihlomalla
ja pani vapisemaan ihan jokahisen jäsenen. Nyt hänen vapisevasta
kädestään tohtorille ojentaessa kahta markkaa putosi toinen lattialle
ja pyöri tohtorin jalan sivulle. Tohtori potkasi sitä rahaa jalallaan
Tapaniin päin ja piti kätensä ojennettuna saadakseen Tapanilta sen
pudonneen sijaan. Tapani antoikin tohtorin käteen toisen markan ja
kiirehti kaksin käsin painamaan silmäänsä, jota vihloi ja poltti kuni
tulessa.
Veden vuotamisesta sokeana Tapani ei kyennyt pudonnutta markkaansa
etsimään, vaan lähti haparoimaan ulos päästäkseen matkalle
merikaupunkiin.
Merikaupungissa asui Tapanin serkku, jonka luokse hän ensiksi kiirehti.
Tämä nähdessään ja kuullessaan Tapanin kohtalon, sanoi varmasti:
"Täällä on kyllä yksi mainio silmälääkäri, mutta se on kallis."
"Kallis! Se on mitätön asia", huudahti Tapani.
"Sitä kun et säikähdä, niin kaikki on hyvin. Tohtori Lisitzin asuu yksi
risti tuonne rantaan päin juuri tuossa valkeassa rakennuksessa, minkä
nurkka tuosta näkyy. Ovi on tältä kadulta suoraan, jossa sinisellä
maalilla kirjotettuna näkyy hänen nimensä. Nyt onkin juuri hänen
vastaanottotuntinsa."
"Hänen vastaanottotuntinsa ", sanoi Tapani hieman säpsähtäen.
Nyt hän ei viivytellyt, vaan kiirehti lähtemään ja pelätessään vielä
jäävänsä huomeneen meni hän tohtorin asunnolle ihan juosten.
Odotushuoneeseen tultuaan näki hän lähes satakunta henkeä, melkein
kaikki herrasväkeä, istuvan ympäri huonetta asetetuilla penkeillä.
Tästä hän huomasi kerinneensä oikeaan aikaan ja rauhallisena istui oven
pieleen ja kyynäspäänsä polviinsa varaten käsillään painoi silmänsä
päällä olevaa käärettä. Siinä hän käsillään käärettä painaen toisella
silmällään tirkisteli joukkoa, joka enimmäkseen näytti tulleen aikansa
kuluksi vaan rupattelemaan toistensa kanssa eikä missään tohtorin
tarpeessa. Mutta Tapanin vierellä istuva mies kysyi: "Mistä kaukaa
olette?"
"Olenpahan tuolta Tuhertajan kaupungin takaa", kuului Tapanin suusta
hiljainen sana.
"Tuhertajan kaupungin takaa! Sinnehän on matkaa! Mutta Tuhertajassahan
on lääkäri, miksi ette sinne jääneet?"
"On siellä lääkäri, vaan ei se voinut tälle kipeälleni mitään."
"Mikä se sitten on sellainen kipeä?"
"Kuuma raudanpalanen lensi pajassa silmään."
"Kuuma raudanpalanen silmään!" kuului perältä huonetta naisten
joukosta, ja melkein kaikkien naisten kasvot vetäytyivät kärsivän
näköiseen puristukseen ja kaikki heiluttivat päätään kauhistuksensa
merkiksi ja pitkän tuokion perästä kuului kysymys: "No, onko se yhäkin
siellä silmässä se raudan palanen?"
"Ei se kokonaan ole, vaan joku kuona siellä kuitenkin lienee, kun siinä
on tuska niin kova."
Tapanin viimeisessä sanassa kuului jotakin tuskaisen äänen värähdystä
ja muutenkin Tapanin kasvoissa oli kolmen yön ja päivän valvomisen
takia silmään pistävä kurjuuden leima. Nyt erään huoneen perällä
istuvan leveän rouvan suusta kuului ystävälliset sanat: "Mutta sinun,
Siiri, täytyy antaa vuorosi tuolle miesparalle, että hän pääsee saamaan
lääkärin apua; sinulla on ensiksi vuoro."
"Mutta minä jään sitten viimeiseksi ja näin paljon ihmisiä. Tuskin koko
päivänä kerkiää ottaa vastaan kaikkia."
Samassa aukeni tohtorin vastaanottohuoneen ovi, josta työntyi nainen
paksu, valkea kääre kaulassa ja kädessä kaitanen paperiliuska. Naisen
jälessä ihan kantapäitä hippoen tuli ovelle keski-ikäinen ja
keskikokoinen, tummaviiksinen mies. Lennätettyään palavan silmäyksensä
yli huoneen ja hieman nyökäyttäen itseään naisjoukkoa kohti sanoi hän:
"Olkaa hyvä."
Silloin se Siiriksi mainittu hieno rouva hieman punastunein kasvoin
hyppäsi ylös ja kiirehti tohtorin huoneeseen. Samassa lupsahti ovi
kiinni niin kiireesti että koko rakennus jumahti vastaan, jolloin
kaikki jäivät äänettöminä istumaan.
Tapanin mielessä tuntui kuuma väristys kun kuuli sen tohtorin
huoneeseen menneen rouvan sanovan: "tuskin kerkiää ottaa vastaan koko
päivänä" -- vieläkö sittenkin täytyy jäädä huomeneen! -- Viimein hän
vapisevalla äänellä kysyi: "Luuletteko todellakin ettei tohtori tänä
päivänä kaikkia näitä ottaisi vastaan?"
"Riippuu siitä miten vaikeita tutkimuksia on tehtävä", kuului leveän
rouvan sanat. "Usein kyllä, varsinkin näin lauvantai-päivänä kuuluu
jäävän, ettei ehdi kaikkia. Vaan kyllä te pääsette. Minä annan vuoroni
teille, kun voin jättää käyntini huomiseksi. On yksi tässä välissä
enää, niin sitten pääsette."
"Kiitos, kiitos!" virkkoi Tapani ja sydän hytkähti ilosta.
Nyt oli tullut leveän rouvan vuoro. Mutta samassa kun tohtorin huoneen
ovi aukeni, kiirehti hän sanomaan: "Olen antanut vuoroni tälle
miehelle." Silloin tohtorinkin suusta kuuluivat sanat: "Olkaa hyvä."
Tapani hyppäsi seisaalleen kiirehtiäkseen sisään ja samassa kuulikin
oven tulevan jälkeensä kiinni sellaisella painolla, että se ilmaisi
kiirettä. Samassa tarttui tohtori Tapania kyynäspäähän ja talutti
suuren akkunan edessä olevan korkeataustaisen tuolin luokse ja istutti
siihen. Samassa hän sievästi repelehti Tapanin silmän päältä kääreet
irti ja sitten vasta ystävällisesti kysyi: "Mikä silmään on tullut?"
"Kuuma raudanpalanen siihen lensi pajassa."
"Kuuma rauta! Ai, ai", sanoi tohtori ja punalti päätään, mutta samalla
asetti suurennuslasinsa silmäänsä ja varovasti aukaisten aivan yhteen
ajettuneita luomia, katsoi silmään ja kohta sanoi: "Juuri silmäteräsen
laidassa on pienen pieni raudan siru, joka on saatava pois. Mutta
voittekohan pysyä niin vakavana että saisimme pois ilman kutsumatta
toista lääkäriä, joka tulisi teille kalliiksi."
"Koetan parastani", sanoi Tapani, ja sanoissa kuului itseensä
luottamus.
Nyt tohtori asetti Tapanin pään sen istuimen taustan päälle niin
takaraivolleen, että suuresta akkunasta vapaasti tuleva toukokuun
keskipäivän valo sopi parhaiten näyttämään tehtävään. Sitten tohtori
asetti suurennuslasinsa silmäänsä vieläkin tarkemmasti, otti sitten
oikeaan käteensä pienet kirkkaat pihtinsä ja vasemman kätensä sormilla
aukasi ja piti auki ajettuneita luomia. Nyt hän nähtävästi jämistäytyi
oikein vakavaan asemaan ja sanoi: "Katsokaa vaan minua silmiin niin
vakavasti, ettei vähintäkään liiku silmänne puoleen eikä toiseen."
Tapani pani nyt itsensä määrättyyn jännitykseen ja pidättäytyi
hengittämästä. Mutta samassa tuokiossa tuntui silmässä kipeä vihlaus ja
kumpasestakin silmästä rupesi vettä pursumaan, joten silmäkuopat
täyttyivät aivan tulvilleen.
Nyt tohtori pani pihtinsä pöydälleen ja rauhallisesti sanoi: "Kyllä
siitä lähti, mutta lähtikö kaikki, täytyy tarkastaa vielä." Sitten
tohtori pyyhki Tapanin silmäluomet kuiviksi, asetti taas Tapanin pään
entiseen asentoon ja suurennuslasinsa avulla tarkasteli. Mutta tuokion
tarkasteltuaan hän hieman punalti päätään ja sanoi: "Rauta siitä on
lähtenyt, vaan siinä on jotakin, josta emme saa selvää ennenkuin
sulatamme ajetuksen ja tuon verhon mikä on syntynyt kivun johdosta."
Sen sanottuaan teki pieneen pulloon lääkettä, jolla kostutti käärettä
ja asetti sen kostutetun kohdan Tapanin kipeän silmän kohdalle ja sitoi
kääreen nenät pään ympäri. Nyt hän ojenti pullon Tapanille ja sanoi:
"Kastelkaa tällä aina väliin käärettä ja huomenna yhdeksän aikana
tulette tänne." Sen sanottua tohtori kiirehti aukaisemaan oveaan, josta
liikkeestä Tapani huomasi taas olevan kiireen ja koetti joutua ja
pujahti jo ulos kun tohtori sai oven siksi auki että sopi syrjittäin
tulemaan ja sitä tietään lähti kiirehtimään majapaikkaansa. Mutta
kadulle tultuaan Tapani töllähti seisomaan kuni ukkosen lyömä ja
itsekseen hätäili: "Voi, voi, että jätin kysymättä tohtorin palkan! Voi
minua hölmöä! Voi, voi, jos se luulee minua joksikin petturiksi! Voi,
voi!"
Tapani palasi monet askelet takasin, mennäkseen tohtorilta kysymään,
mutta seisatti siihen taas ja punalteli päätään ja sipitti: "Voi, voi!
No kaikkia sitä!"
Viimein hän kuitenkin lähti kiirehtimään majapaikkaansa, jossa
serkulleen rupesi kertomaan tyhmyyttään.
Mutta serkku hymähti ylenkatseellisen naurun ja sanoi: "Kerkiättehen
sen moneenkin kertaan kysyä, mutta kysymättäkin se määrää sitten kun se
päästää lähtemään kotiinne. Jos nyt olisitte kysyneet, niin tohtori
olisi pitänyt pahana. Se olisi luullut teidän pelkäävän häntä liian
ahneeksi, mutta nyt se tietää että te luotatte häneen kaikessa
suhteessa, ja siitä riippuu verrattoman paljon, tunteeko tohtori että
sairas häneen luottaa täydellisesti. Aivan toisenlaisella innolla hän
silloin hoitaa sairasta."
"Siis se erehdykseni oli paljas hyvä", sanoi Tapani ilostuneena.
"Niin kyllä tässä tapauksessa. Minä kyllä neuvoisin teitä ettette
puhuisi mitään palkasta ennenkun tunnette olevanne tarpeeksi terve
lähtemään pois."
"Mitäpäs minä kiirehdin, kun vaan pääsen tajuuni, että minua ei tohtori
epäile petturiksi", sanoi Tapani tyytyväisenä. Sen sanottuaan otti
laukkunsa päänsä alle ja rupesi majahuoneensa lattialle makaamaan.
Samassa menikin tiedottomaan uneen, jotta kuorsaukset ja puhkailut
rupesivat tulemaan niin voimakkaina että koko ruumis nytjähteli mukana,
kirkkaitten hikihelmien kohotessa punottaville kasvoille.
Huomenaamun päivä oli jo valkeimmillaan kun Tapani vasta heräsi tästä
unesta. Hänestä tuntui kuin koko olentonsa olisi kappaleina kukin eri
paikassaan ja sen köyhän lesken ahtaan asunnon likaiseen lattiaan
kiinni tarttuneet. Mutta hiljalleen hän kuitenkin sai kuontumaan ja
yhden ja toisen kätensä ja jalkansa tuntumaan omakseen. Hän ei nyt enää
tuntenut suurta kipua kipeässäkään silmässään ja terve silmä oli
nukkuessa saanut entisen kirkkautensa.
Maria, Tapanin kohtalosta tiedon saatuansa, oli alituisessa hädässä.
Viikkokauteen ei hän saanut unta ja oli puolipyörryksissä Tapanin
kohtalosta, josta aina uudet kulkupuheet tiesivät pahempaa ja pahempaa.
Sekin seikka ettei Tapanilta tullut kirjettä, vakuutti hänen luuloaan
että tuskinpa hän lienee hengissäkään.
Eräänä aamuna kuitenkin kirjeenkantaja toi Marialle kirjeen, minkä
kuoressa hän nukkumattomuudesta ja itkemisestä hämärtyneillä silmillään
näki Tapanin käsialan. Sen nähtyään Maria moneen kertaan suuteli
kirjettä. Sitten vasta hän sen aukaisi ja rupesi kovalla äänellä
lukemaan:
"Rakas Mariani.
Hyvin tiedän että nämä viisi päivää ovat olleet sinulle tuskallisin
aika mitä elämä tähän asti on sinulle antanut. Mutta sille en minä ole
voinut mitään, sillä tähän asti sitten silmäni särkymisen on elämäni
ollut kuin unennäköä, tuskaista hourailua, josta ei ole ollut mitään
tietoa mihin se päättyy. Mutta nyt sanoi lääkäri että silmäni paranee,
mutta kestää kaksi viikkoa ennenkun pääsen lähtemään pois.
Arvaan että tämä tieto tekee sinutkin enemmän kuin iloiseksi. Sillä
minulle se tieto oli enemmän kuin koko elämä, kun luulin kerrassaan
menettäneeni toisen silmäni. Ja muutenkin on täällä hyvä olla. Olen
täällä iloisen serkkuni luona, joka kyllä osaa pitää minut hyvällä
tuulella. Jään tyytyväiseksi kohtalooni.