Seuraavana päivänä rupesikin Tapani isännän kanssa tuumimaan kaupasta.
Isännästä ja emännästäkin oli tämä mieluista senkin tähden kun Liisi
piti kymmeneksi viikoksi jättää kaupunkiin jalkansa parannukselle,
johon tarvittiin rahaa, eikä ollut tietoa mistä saataisiin muuten kuin
olisi pitänyt ruveta lehmiä myömään. Aivan iloisina leimusivat nyt
talon emännän joukeat, tummaveriset kasvot Marian kamarissa istuessaan
ja kaupantekokahvia juodessaan, kun Tapani pieninä paperirahoina luki
isännän eteen viisisataa markkaa. Lauhkeasti hymyillen emäntä työnti
kätensä Marian käteen ja sanoi: "Nyt me olemme talon emäntiä. Sinä et
saa enää minua teititellä, vaan sinun täytyy minua sanoa sinuksi; minä
olen Santra." Mieluisesti hymyillen Mariakin puristi Santran kättä,
sanoen: "No minä olen sitten Maria."
Nyt Santra istui Marian viereen ja vieläkin enemmän näyttääkseen
yhdenvertaisuuttaan rupesi kertomaan niiden Marialle maan kaupassa
tulleiden kahden lehmän tapoja ja sukuperää, miten Helakukka on sitä
maan mainiota Ilkan hovin rotua, joita nyt juuri etsimällä etsitään
siitoseläimiksi ja miten he juuri karjan aluksi tahtoivat antaa parasta
mitä heillä oli. Kertoi vielä miten sekin toinen lehmä, Hopitenka on
isuksen puolelta sen mainion Kaikkolan siitossonnin alaa, joka
kaksivuotisena vasikkana maksoi neljättäsataa markkaa, silloin kun se
Littoisten hovista tuotiin Kaikkolaan.
Maria tunsi Santran puheen vaan tavalliseksi markkinapuheeksi eikä
siitä välittänyt lainkaan. Elämänhalulla täytettynä vaan istui siinä
Santran luona ainoastaan sentähden ettei viitsinyt näyttää Santralle
epäkohteliaisuuttaan lähtemällä siitä pois, ja muutenkin tuntui somalta
ja mukavalta istua omassa katoksessa, jossa yhdessä käden käänteessä
oli kaikki mikä näkyi, yksin harmaat seinän saumatkin muuttuneet
puhumaan kodin lämmintä kieltä, kun ne aina tähän asti olivat pysyneet
kylminä ja selkänsä kääntäneinä hänen tunteilleen.
Kun nyt Maria ikäänkuin lumoutuneena istui siinä melkein äänetönnä,
niin Santrakin lopetti puheensa ja toivottaen onnea lähti omalle
puolelleen ja ovessa mennessään päätään nyökyttäen sanoi: "Muistahan
nyt käydä meidänkin puolella."
"Kylläpähän, kylläpähän sitä tästä tilaa", sanoi Maria hymyillen, ja
korvat jäivät kuulemaan kun Santra juosten mennä jytyytti yli kartanon
omalle puolelleen.
Isäntäkin poistui emännän jälkeen, joten Tapani ja Maria jäivät
kahdelleen sinne kamariin. Tapani kiepsahti Marian eteen ja kahden
puolen taputellen Marian kasvoja iloisesti sanoi: "No nythän minä jo
täytin lupaukseni. Nythän sinä et ole enää vuokralaismuija, kuten
kaupungissa näet sanotaan, vaan möllötät ison talon emäntänä."
"Mutta kunpa lupaisit vielä ettet koskaan lähtisi mihinkään kotoa, vaan
asettuisit tekemään työtä tässä kotona. Sitten vasta hyvä olisi. Eikös
niin, Tapani?"
"Ei, ei! Ei pala kauan tuli tässä talossamme, jos minä jään kotiin",
sanoi Tapani päätään punaltaen ja sanoissa kuului lujuus.
"Leikilläni toki sanoinkin. Mutta yhtä minä sinulta vaadin, että
opettelet kirjottamaan, jotta voit ilmottaa missä kulloinkin olet ja
miten voit. Nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät olisi olleet
puolenkaan pituiset jos olisit voinut minulle ilmottaa olostasi ja
terveydestäsi."
"Olisin jo aikoja ennen sen tehnyt, mutta uskon sen sananlaskun että
vanhasta ei tule pappia, eikä tuohesta lakkia. Ja kuka Jumalan luoma
sen mahdin minulle antaisi että alkuun pääsisin ja mistä se aika
minulle tulisi että lähteä oppiin. Ja nähtävä se olisikin, kun minä
poikanulikkain kanssa koulupenkissä aakkosia piirtelisin. Tulisithan
sinäkin katsomaan kun minä koulupenkillä könöttäisin kynä kädessä,
tolkussa kuni porsaan keritsijä."
"No elähän tee pilaa hyvästä asiasta. Sinä voit opetella ihan itse.
Meillä oli kerran renki, joka minulle kirjotti aa-pee-kirjaimet, ja
tässä tuonoin löytönäni löysin sen paperin vanhan käsityökopperoni
pohjalta erään pienen laulukirjani sisästä, johon olin sen pienenä
tyttönä pannut. Annas kun minä näytän sitä."
Sen sanottuaan Maria liemahti ylös ja kankaansa takaa
konttikirjaisesta, päreistä tehdystä vakastaan kaivoi esille pienen
kirjan, jonka välistä otti kortin kokoisille laskuille taitellun,
harmaaksi tummuneen paperin ja hellävaraisesti purki sen laskuista,
ettei mutkista murtuisi. Sitten hän sitä paperia kaksin käsin pidellen
meni Tapanin viereen ja hymyillen sanoi: "Tässähän se on se koulupöytä,
jonka takana voit könöttää kenenkään näkemättä, minä koulumestarina."
"Sinä koulumestarina! Miten sokea sokeata taluttaa?"
"En ole niin sokea kuin luulet. Kyllä sinua kykenen opettamaan, ja
sehän onkin pääasia. Eikös niin?"
"Niin, niin. Mutta mitenpä sinä opetat, joka et itse osaa?"
"Hm, mistäs sinä minun osaamiseni tiedät! Kenellepä olisin mahtiani
näyttänyt, kun sinä et ole osannut lukea?"
Tapani otti nyt sen paperin kahteen käteensä ja alkoi katsella sitä
että silmät menivät soikeiksi. Kauan aikaa sitä Tapani katseli silmät
rävähtämättä ja huulet liikkuivat. Mutta nyt hän punalti päätään ja
sanoi: "Tästä ei tule hullua viisaammaksi. Kyllä karjalaispojan sana
käypi toteen, että: ennen nurmie kyntäis ennenkuin lukis."
"No mutta etkö todellakaan usko, että voisit oppia kynällä piirtämään
nämä kirjaimet?"
"Tokihan minä nyt sen opin jos en vähemmässä niin ainakin
puuronkeitto-ajassa. Mutta eihän tässäkään paperissa siltä ole
varsinaisesti mitään, vaikka tässä ovat nämä kirjaimet."
"Mutta siinähän ovat juuri ne kirjaimet mitä sanoihin tarvitaan. Ja kun
sinä opit ne kirjaimet tekemään, niin niistä voit luoda sanoja niin
paljo kuin ikänä tarvitset ja niin paljon kuin ajatus kehiä luopi."
"Todellakin... Mutta miksi et tätä ole jo ennen ottanut puheeksi?"
"Sentähden että olen sen pitänyt tarpeettomana ja olisin aina tullut
pitämään tarpeettomana, jos nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät
olisi olleet niin ijankaikkisuuden pituiset. Mutta elämä on oppia
kaikki. Vastaiset viikkomme voimme saada lyhennetyiksi siten että
opettelemme kirjottamaan."
"No tokihan me nyt sen teemme että opettelemme joitakin koukeroita
tekemään siksi että itse tunnemme. Suuren mieron kanssa meillä ei ole
asioitakaan."
Kun Maria näissä Tapanin viimeisissä sanoissa kuuli olevan varman
päätöksen että Tapani rupeaa opettelemaan kirjottamaan, niin lähti ulos
ja kävi Kerälän Santerilta hakemassa arkin paperia ja lyijykynän
palasen. Suoraltaan retalehtava paperi kädessään ja toisessa kolmisen
tuuman pituinen, musta lyijykynän palanen tuli hän nyt loistavin ja
matkan kulkemisesta hieman tulehtunein kasvoin kamariin, ja
ojentaessaan paperia ja kynää Tapanin eteen pöydälle, sanoi: "Nyt se
alkaa, sanoi valokuvan ottaja. Alappashan tehdä jytältää kirjaimia,
tässä on työmaa auki."
Tapani istui nyt pöydän ääreen kuten ainakin työhön ja alkoi sommitella
näppiinsä sitä lyijykynän palasta, mutta ei se ruvennut pysymään
oikeassa asennossa, vaikka Maria sitä kolmeen kertaan asetti. Viimein
kuitenkin Tapani rupesi puristamaan ihan hammasta purren ja alkoi
piirtää A:ta. Mutta kynän puristuksen takia vapisi käsi että tuskin
kynän kärki asettui paperille ensinkään. Jännitti hän sen kuitenkin
siihen ja pitkän tuokion perästä sanoi: "No tuli se yksi, mutta nuo
sakarat tulivat räntsöttämään kuin sammakon takaset."
"No, ei se ole muillakaan ollut ensimäinen aa höylällä höylätty. Teehän
toinen, niin siitä tulee jo parempi. Tästä mallistahan sinä näet,
missä suhteessa se on korjattava."
Taas rupesi Tapani A:ta tehdä jytältämään että paperi rikkautui kynän
jälellä, mutta tuokion perästä punalti päätään ja taas virkkoi: "Mutta
siitähän tuli vieläkin huonompi. Tuli pitkä kuin Nahkalan kissa."
"No, kyllä sen sivut kestävät, vaikka olisivat vieläkin pitemmät.
Teehän vielä", kehotti Maria tosissaan, vaikka sydämessään nauroi, kun
näki Tapanin olevan niin tolkussa.
Nyt Tapani jämiysi oikein uhasta. Painoi rintansa pöydän laitaan,
kierti kynällään sen malli-A:n, siten nähdäkseen miten siinä pitää
kynän kulkea tullakseen noin soma, ja sitten jännitti jokahisen
jäsenensä, että paitsi kynä-kättä oli koko olento jäykkänä kuin aitaa
vasten kallelleen väännetty tervasjuurikka. Nyt hän silmät rävähtämättä
piirti A:ta niin sydämen pohjasta että kieli työntyi hampaitten välistä
ulos sitä myöten kuin kynän jälki jatkui paperilla.
Tämän nähdessään Marialta purskahti väkisten ponnahtava nauru, niin
että täytyi mennä sängyn päälle pitkänään nauramaan.
Siitä huolimatta Tapani kuitenkin piirti A:nsa loppuun. Mutta sen
tehtyään nujautti hartioitaan ja ihmeissään sanoi: "No, todellakin.
Onko tämä nyt sitten näin vaikeaa, että viitsii yksi A syntyessään noin
paljon juonitella, vaikka häntä miehinen mies tekee ihan hiki päässä...
Minä kun lähden kirvestä tekemään, niin se syntyy kuin loitsimalla,
niin annas tuo yksi A:n ilvattu tuommoisen työn osottaa eikä sittenkään
ota sukeutuakseen."
"No mutta sanoithan sinä ensimäisen kirveen teoksesikin pajan loukkoon
joutuneen, vaikka olit tynnyrin hiiliä polttanut. Kunhan teet niin
monta A:ta kuin kirvestä olet tehnyt, niin kyllä se sitten tulee yhtä
hyvä kuin kirveskin nyt."
Näissä Marian sanoissa kuului salaista arkuutta, josko Tapani kuitenkin
kyllästyisi ja lopettaisi siihen, joten sitä sitten ei saisi koskaan
alkamaan. Tämän arkuuden huomasi Tapanikin ja nujautti voimakkaita
hartioitaan ja sanoi: "Sen minäkin sanon, että jos teen yhtä monta A:ta
kun olen tehnyt kirvestä, niin uskon että ei enää A kaipaa kätilöä
syntyessään. Mutta alkuhan se on aina hankala, sanoi entinen juurivakan
tekijä."
Sen sanottuaan Tapani painui taas pöydän laitaa vasten ryntäilleen
piirtämään A:ta ja kielen kärki taas ilmestyi hampaitten välistä
näkyviin.
Nyt Maria ei viitsinyt enää nauraa, tuntui pahalta äskeinenkin
naurunsa; pelkäsi sillä pahottaneensa Tapanin mieltä, mutta ei osannut
sitä kuitenkaan anteeksi pyytää, jäi vaan ajattelemaan Tapanin
uhraavaisuutta, kun se hänen tähtensä voi antautua noin lapselliseen
ponnistukseen.
Kauvan aikaa olivat nyt kumpikin toisilleen virkkamatta. Mutta viimein
Maria hiipi Tapanin olan yli katsomaan ja varsin miellyttääkseen
Tapania iloisesti huudahti: "No johan ne rupesivat paranemaan. Ei muuta
kuin alku on matkassa. Hiljaa se härkäkin kyntää."
"Kyllä tästä kalu tulee kunhan verrytellään, sanoi taulan tekijä",
virkkoi Tapani hymyillen ja piirti vaan A:ta että posket pullistuivat
jännityksen painosta ja otsassa oli ihan kikaraisillaan pieniä
hikihelmiä.
Maria rupesi nyt pelkäämään että taitaa Tapanille ruveta ponnistus
menemään yli voimien. Hän laski sentähden kätensä Tapanin olkapäälle ja
kehotti:
"Mutta jospa rupeisit nyt tekemään niitä pieniä kirjaimia mitä siinä
mallin alimaisessa osassa on. Ne ovat saman nimisiä kuin siinäkin
ylä-osassa. Niiden nimet saat kiinni kun muistat Aapisen tapulan.
Muistathan sen?"
"No, jo toki. Kyllä tuota penikkana sai siksi monta kertaa juntata
päähänsä, ja jos huomenna et sattunut muistamaan, niin tuli korvalle
läimäys, että kotvasen pyöri maailma mustana silmissä ja korvat
maukuivat, että luuli hautauskellojen soitannan kuuluvan. Luulisi
niitten toki yhden miehen ijän pysyvän kallossa."
Sen sanottuaan rupesi Tapani tekemään pieniä kirjaimia. Mutta mitä
kummia! Kynästä ei lähtenytkään mitään. Tapanin silmät menivät
tavattoman pyöreiksi ja melkein hätäisesti huudahti hän: "Loppuiko
tästä aine?"
Maria naurahti ja suu aukesi sanomaan: "Voi kun sinä olet lapsellinen!"
mutta tapasi huuliltaan kiinni sen sanan ja muutti sanaksi: "Ei siitä
ole aine loppunut, vaan sydän on kulunut puun tasaan. Katsohan kun minä
vuolen, niin saat nähdä että lähtee."
Marialta saatuaan kynän Tapani katseli sen ihmeellisyyttä, kun siinä on
puun sisässä se aine, joka paperille jälen tekee. Mutta hetkisen sitä
katseltuaan jämistäytyi taas entiseen asemaansa ja suusta kuului
hiljakseen: "aa", ja tuokion perästä: "pee" ja taasen tuokion perästä:
"see". Nyt pysähtyi muistelemaan aapisen tapulata, -- vaan kohta
kuului: "tee".
Tuosta d:stä tuli kaikkein luonnollisin ikäänkuin vahingon kaupassa.
Sen nähdessään Maria ihastuneena sanoi: "Mutta niitähän lähti tulemaan
kuin turkin hihasta! Nyt näkyy olevan pahin salmi soudettu."
"Kyllähän näitä penikoita näkyisi rupeavan tulemaan, kun vaan nuo
emakot opittaisiin tekemään", sanoi Tapani e:tä piirtäessään, ja kieli
jäi hammasten väliin lipottamaan.
"No, mutta sitähän paremman puutteessa voi kirjottaa sanoja vaikka
kilometriä pitkältä ilman yhdettäkään alkukirjaimetta. Katsohan
esimerkiksi tässä testamentissa. Alkukirjaimia on ainoastaan lauseen
alussa ja nimisanan alussa, joten koko tällä aukeamalla ei ole kovin
monta kymmentä alkukirjainta."
Silmät renkaisillaan katseli Tapani Marian kädessä auki olevaa uutta
testamenttia, mutta ei näkynyt pääsevän järkeensä.
Nyt Maria Tapanin olan yli kurotti sormensa Tapanin eteen paperille ja,
ikäänkuin hellävaraisesti jääden syliksi Tapanin kaulaan, sanoi:
"Piirräppäs tuohon tuo tee. Piirrähän sen viereen yy -- tee nyt kaksi
teetä -- -- no, tee nyt öö. -- Heitähän nyt tuon verran väliä ja tee
taas tee -- tee nyt uu, tuosta mallikirjasta katso. -- No, tee nyt
ällä, tuo naisen sauva. No, tee nyt ii. -- -- Jätä nyt taas tuon verran
väliä ja tee koo. -- No, tee nyt yy -- etsihän tuolta mallikirjasta.
Tee nyt ällä, tuo sama naisen sauva. Tee ää -- no, tee nyt ässä. -- --
Tee nyt taas tee, tuo tienviitta. No, tee nyt ää."
Nyt Maria taputti Tapania kasvoille ja sanoi: "No, sanoppa, mitä siihen
paperille nyt tuli?"
"Enintään hui hai."
"Elähän, mies! Siinä on kokonainen lause. Siinä on: 'Tyttö tuli
kylästä'."
Nyt Tapani rupesi tolkussa ottamaan selvää että todellako sen
kokonaisen lauseen saa niin vähällä vaivalla, ja hetken perästä
iloisesti huudahti: "No pahus! Nyt ollaan jo veräjällä. Tässähän ei ole
muuta kuin tavata jammistaa sanaa sitä myöten kuin sanaa kirjottaa,
niin siinähän se selviää mikä kirjain minkin perään on kirjotettava."
"Siinähän se, hyvä Tapani, on koko mahti. Ja sinä kun olet niin selvä
lukemaan, niin se rupeaa menemään ihan vettä valaen, kun kirjaimien
teon saat vaan opituksi", sanoi Maria ja puristi Tapania kaulasta,
siten antaakseen tietää mielihyvänsä siitä että Tapani oli ruvennut
kirjotusta opettelemaan.
Maria lähti nyt ulkokausteelle toimittelemaan ulkotehtäviään. Keveästi
hän nyt hulmakehti asiasta toiseen, ikäänkuin olisi unohtanut
raskautensa, ja hyräili erään uskonnollisen laulukirjan lauluja, kun ei
ilonsa tähden voinut aivankaan vaiti olla eikä viitsinyt nuoruutensa
ajan lauluja laulaa. Viivyttyään siellä ulkona parisen tuntia palasi
hän kamariin ja yli Tapanin olan katsottuaan huudahti: "No, sitähän
tulee kuin köyttä, johan siinä on kolme ihan kokonaista lausetta: 'Isä
kyntää kaivopeltoa. Äiti pesee rannasa vaatteita. Kerttu ajaa lehmiä
metsään'. Ainoastaan yhtä kirjainta puuttuu. Tuossa pitää olla kaksi
ässää. Tuommoisenaan tuo sana kuuluu 'rannasa', vaikka sen pitää kuulua
'rannassa', siis tuosta puuttuu toinen ässä."
"Kyllähän sitä muuten alkaisi tulla, mutta niinhän tuo tulee mutkaista
juuri kuin sika juoksisi riihitietä ja juostessaan vintturoisi sinne ja
tänne."
"Hm, se vika on heti korjattu. Tässähän on valmis tie käveltävänä.
Katsohan näitä paperissa himmeästi näkyviä viivoja. Tämän viivan
selkään istutetaan kaikki kirjaimet juuri kuin varikset aidan selkään,
ainoastaan g:n, y:n ja j:n hännät vetästään viivan alapuolelle
ikäänkuin tasapainoksi muille kirjaimille, etteivät siitä viivan päältä
tuuskahteleisi siimalleen kuni variksen poikaset aidan selästä."
Sen sanottuaan Maria otti Tapanilta kynän, istui Tapanin viereen tuolin
nurkalle ja sanoi: "Tässä se juuri tulee näkyviin alkukirjainten puute.
Se kirjotus ilman alkukirjaimia lauseitten alussa tulee tuommoista
köyden näköistä, vaikkapa sanat ovatkin täydet. Katsohan, miten toisen
näköiseksi muuttuu tämä sinun mutkainen kirjotuksesi, kun lauseitten
alkuun tehdään alkukirjaimet, vaikka niitä tulee vain kolme... Katsohan
nyt!"
"No, onhan tuo niinkuin sillä olisi siivet ja sarvet. Mutta niinhän nuo
ovat kuin tylsällä aseella tehtyjä sinunkin kirjaimesi", sanoi Tapani
ajattelematta ja kierti kätensä Marian kaulaan.
"Elähän sentään jaloin hyppää Jumalan viljaan. Olen ollut yli kymmenen
vuotta ottamatta kynää käteeni, eipä siis kumma jos ne nyt tulisivatkin
hieman hiilikoukulla tehdyn näköisiä. Vaan katsohan, kun minä haen
nutunkaavani, joissa näkyy vielä sen aikuisia kirjotuksiani, niin saat
nähdä että niissä kirjaimissa ei ole teon vikoja."
Sen sanottuaan Maria kiirehti huoneensa laipiolle ja kauan aikaa siellä
rumuttuaan palasi mustan tymperäksi tummunut paperikäärö kädessään ja
levitti sen Tapanin eteen pöydälle.
Tapani nyt katseli silmät rävähtämättä niitä kirjotuksia ja huulet
itsekseen liikkuivat. Viimein hän puistalti päätään ja vakavalla
tavalla sanoi: "Jos se on hyvää, niin se on niin hyvää, että minä en
tunne kolmeakaan kirjainta."
"Hm, sitä en minä kummastele", sanoi Maria hymyillen ja istui Tapanin
viereen tuolin nurkalle. "Käsiala on kaikilla ihmisillä siksi
omalaisena, että ensinnä nähdessään ennen näkemätöntä käsialaa joutuu
hieman ymmälle. Mutta alahan tuosta laulaa: 'Minä seisoin korkealla
vuorella -- -'. Onko se laulu sinulle tuttu?"
"Ei", kuului Tapanin vakava sana ja hieman nujautti päätään.
"No, alappas tuosta Torvelan Liisan laulua. Sehän on tuttu."
"Sitähän tuota lonkuteltiin ennen, mutta en enää tuskin muistaisi
montakaan värsyä."
"Mitäs värsyjä muistat?"
Nyt näkyi Tapani huomaavan tutun värsyn, suu vetäytyi hymyyn ja
sormellaan viilettäen rupesi hän kovalla äänellä nuotilleen laulamaan:
Kuka sitä saattaa sanoa
että Torvelan Liisa on hullu?
Punasella reslalla, valkealla tammalla
Kajaanin linnaan tullu.
Kajaanin linnan edessä
on veden harmaja kivi;
siihenpä on kirjotettu
Torvelan Liisan nimi.
"Osaatpahan sinä lukea minun kirjotustani", keskeytti Maria melkein
huudahtaen.
"No, kun kerran matkaan pääsee, niin sittenhän sitä näkyy menevän
niinkuin viittatietä... Mutta totta tosiaan, kun sinä et ole tästä
kirjotustaidostasi ennen virkkanut. Olisitpas silloin kun oltiin nuoria
ja toisistamme kaukana opettanut minua tämän verran kuin tänä aamuna,
niin olisit kerinnyt saada monta kirjettä ja tietysti minä olisin
myöskin saanut. Eihän yhdeltä puolen päiväkään paista."
"Silloinko kun olimme nuoria ja kaukana toisistamme? Silloin olin
puoleton sinulle esittämään, kun et sitä pyytänyt."
"Pyytänyt! Miten sitä osaa pyytää, jota ei tiedä olemassa olevan. Vaan
olisitpas antanut pienenkään viittauksen sinnepäin, niin olisit nähnyt
että vähästä terve ymmärtää... Mutta se aikahan on mennyt. On sama kun
kaipaisimme kolmannen vuotista lunta."
"Niinpä kylläkin. Ja onhan totta että parempi myöhään kuin ei koskaan.
Tallessa on taito taiturilla. Nytpä löytyi edestä, että sain ohjata
sinua, joka kuitenkin olisit niin ylpeä, ettet viitsisi kenenkään
muitten oppiin antautua."
"Sehän nyt on toki totta, että enhän minä tämän ikäisenä isäksi
tulevana miehenä olisi viitsinyt ajatellakaan muitten oppiin
antautumista. Mutta sitähän sanonkin että kun et ennen tätä oppiasi
minulle ilmottanut."
"En ole uskonut että sinä antautuisit todellakin niin täytenä miehenä
näin lapsellisiin hommiin."
"No, sinun tähtesi, Mariani."
Tässä Tapanin viimeisessä sanassa kuului omituinen lämpö, että Maria ei
kyennyt enää jatkamaan, vaan nojasi itsensä Tapanin syliin ja käsillään
puristi Tapanin rintaa omaa rintaansa vasten.
Äänetönnä istui Tapanikin. Mutta pitkän tuokion perästä taputti Mariaa
kasvoihin ja hymyillen sanoi: "Katsoppas, mihin tuo aurinko jo on
kiertänyt."
"Hm, eihän se ole kauvempana kuin eilenkään näillä päivin", murahti
Maria eikä kääntänyt päätäänkään näkemään sitä seinän vierellä
lojottavaa länneltä päin tullutta, keltasen vaaleaa akkunan kuvaa.
Piteli vaan itseään Tapanin sylissä, missä Tapanin sydän niin somasti
sykki hänen kasvopäähänsä.
Siinä hän ei kuitenkaan kauan viipynyt, vaan kohousi ylös ja tukkaansa
kaksin käsin työntäessään takaraivolleen sanoi: "No, todellakin se on
päivä kulta siivin lentänyt, kun kello käypi viittä eikä ole
puolipäivällisestäkään muistettu puhua mitään. Ai ai sentään! Kohta
tulevat lehmät ja pitää joutua niille suitsua valmistamaan!"
Sen sanottuaan kiirehti ruokakoppanaansa kamarin oven takana ja toi
sieltä päivällisruoat pöydälle, johon toisiaan vastapäätä istuivat
syömään. Mutta samassa Marian kasvot kävivät totisiksi ja hieman arkoja
väreitä liikkui kasvoilla. Tuokion perästä hän tyynesti kysyi: "Mihin
sinä nyt lähdet?"
"En minä nyt mene kauas. Tässä Kokkolassa, Kekkolassa, Riihelässä,
Rimpilässä ja Huhtaniemelläkin on töitä, joihin olen lupautunut. Niin
näissä lähiseuduissa rupean takoa kolkuttelemaan, että pääsen sinua
näkemään pahana päivänä. Sitten kun sinä tulet jalalta pois, niin
kahmerehdan tässä kotona. Silloin en heitä sinua päiväksikään
näkemättä. Eikös se ole oikea suunnitelma?"
"On", sanoi Maria ja hymyili.
Nyt rupesivat kuulumaan lehmien kellot. Maria hyppäsi pala suussa
pöydästä ja huudahti: "Nyt tulevat lehmät! Oi oi, että minullakin on
lehmä ja vieläpä kaksi."
Sen sanottuaan tempasi pöydältä leipäkannikan mukaansa, syöttääkseen
Helakukalle ja Hopitengalle, ja kiirehti karjatarhaan suitsun
laitantaan.
Sinne tuli Tapanikin näkemään ja kuulemaan tarkemmin miten se Maatikin
kohtalo johtui.
Maria oli saanut suitsun parhaalleen tupruamaan. Lehmät keräytyivät
sitä niin likelle kuin mahdollista ja jos ilman henki sattui
heilauttamaan savua johonkin päin kaatumaan, niin lehmät kilvan
kiirehtivät savun alle. Nyt Maria teki toisen suitsun vähän loitommaksi
ja leipäsuupaloilla viekotellen sai sinne tulleeksi Helakukan ja
Hopitengan, jossa sitten niitä hyvitellen syötti sen leipäkannikan.
Sitten lähti hän juoksemaan lypsyastiat kotoa, jona aikana Tapani jäi
puhuttelemaan lehmiä. Nyt Tapani taittoi kahdeksi Marialta saamansa
viimeisen leipäpalasen ja antoi molemmille lehmille ja alkoi
kynsöstellä niiden korvain juuria, puhutellen: "Voi, voi sinä
Helakukka, kun sinulla on kaunis, sievä pää. Niin suuret, lauhkeat
silmät, ja sarvet niin sievät ja somat. Ja etpä sinäkään Hopitenka ole
aivan ruma, vaikka onkin pääsi vähän suurempi ja nuokaan sarvesi eivät
ole aivan niinkuin yhtä paria; mutta kyllä sinä siltä olet hyvä, ethän
sinä sarvistasi lypsäkkään ja itsehän sinä ne kannat. Viime talvena
teillä on ollut nälkä niin pahantapainen, että nahkanne sisästä on
varastanut lihan pois, vaan kyllä sen tuleva talvi tuopi lisästen
kanssa takaisin. Kukkurina se hyvä mies velkansa maksaa. Mutta kyllä
todella ihan lapiolla saapi losahutella lihaa lanteillenne, ennenkun
pääsette lehmän näköisiksi. Voi, voi, kun kylkiluutkin ronottavat kuni
tuuliajon venheen kaaret ja pistelevät luut tuntuvat selissänne noitten
soman kirjavain, punakyyttöisten ja pystykarvaisten nahkojenne alta.
Voi, voi sitä nälkää, kun se on paha jos se pääsee hallitsemaan, kun
ihan lehmän nahan sisästäkin viepi lihan pois, juuri kuin sitä ei olisi
ollutkaan. Mutta kuule sinä Helakukka ja sinä Hopitenka, jotka siinä
nyt niin mielissänne lupotatte, että nälkä se kuitenkin on se
palvelija, joka nahkainne sisään lihan vielä kokoaa."
Sen sanottuaan Tapani kääntyi korjaamaan suitsua, mutta lehmät
kiertivät Tapanin luokse ja työntivät päänsä Tapanin eteen vielä
kynsittäväksi.
Nyt tuli Maria lypsyastioineen ja tullessaan iloisesti hymyillen huusi:
"Sinä täällä puhuttelet lehmiä kuni paimenpoika ainakin."
"Niinkuin Laabanin paimen, mutta lehmät vaan jo kestyivät minuun, että
tulevat perässä mihin minä vain menen."
"Kyllähän se toki hullukin hyvän tuntee. Sinä kun osaat niitten kanssa
mieliksi luperehtaa. Mutta saapas nähdä, oudostelevatko minua, kun minä
tulen lypsämään", sanoi Maria ja laskeutui Helakukkaa lypsämään.
Helakukka ei kuitenkaan arkaillut, työnti vaan päänsä Tapanin kainaloon
ja ummisti silmänsäkin, Tapanin yhä kynsöstellessä leukapieliä. Tämä
Helakukan turvautuminen tuntui Tapanista tavattoman somalle. Tuntui
kuin elukka olisi ymmärtänyt hänen äskeisen puheensa tulevan talven
viljaruuasta.
Mutta Maria nousi nyt kukkuraisillaan vaahtoilevan maitokiulun kanssa
Helakukan alta ja syvään huokaisten, ikäänkuin Jumalaa kiittäen, sanoi:
"Oi kuinka tuntuu somalle noustessa oman lehmän alta omalla maalla, kun
sitä vastoin viisi päivää takaperin samalla tantereella täytti mieleni
toivoton suru ja sanomaton kauhistus."
"Ihmisen ikä on kirjava, sanotaan", sanoi Tapani hymyillen.
Kun kumpainenkin lehmä oli lypsetty ja Maria lähtenyt kotiin juustoa
keittämään, niin Tapani poikkesi Mäkiniitylle, missä tuomet jo
parhaallaan kukkivat. Sieltä hän taitteli suurikukkaisimpia tuomen
oksia aika vihon ja toi kotiin. Sitten he molemmin laittelivat ne
kukkaiset oksat vesiastioihin, joissa ne kesäkuun illan ruskon
kultavalossa näyttivät tavattoman kauniilta ja kukkien tuoksu täytti
koko huoneen.
Kesäillan hohteisessa ja kukkien tuoksuisessa huoneessaan nyt
äänettöminä istuivat Tapani ja Maria eivätkä itsekään tienneet
minkätähden siinä olo tuntui niin omituisen somalle, vaikka ei tuntunut
halua minkäänlaiseen puheluun.
Maria viimein ikäänkuin sanoja etsien ja nojautuen Tapania vasten
sanoi: "Tuntuu kuin tämä olisi vasta meidän varsinainen
kihlaushetkemme, vai onko tämä sitten luonnon siunaava vihkimäjuhla?"
"Kumpikin tavallaan", kuului Tapanin suusta ystävällinen sana, hänen
nostaessaan kätensä Marian kaulaan.