Harmaana, raskaannäköisesti pulppuilevana patsaana nousi kesäillan
tyyneen korkeuteen savu Erkkilän karjatarhaan tehdystä suitsusta. Talon
lehmät siinä hyvässä sovussa kiertelivät suitsua, mutta Marian lehmää,
joka oli muualta ostettu, vihasivat kaikki eikä se uskaltanut tulla
lähellekään, vaan täytyi värjötellä ulompana. Toisista lehmistä
eronneet hyönteiset keräytyivät hänen ympärilleen, niin että yhtenä
pilvenä pörisi ja surisi paarmat, tuppipaarmat, tökkijäiset, kärpäset
ja monenmoiset hyönteiset. Eikä ne vähääkään hälvenneet, vaikka lehmä
hoikalla hännällään myötäänsä huiski, kopisteli jalkojaan maahan ja
puisteli päätään niin että suuret korvat löpisivät kasvopäihin.
Mutta Maria tuli nyt tarhaan, aholta kerättyjä kannonpalasia kainalossa
ja kuiva tuohikäppyrä kädessä. Lehmä kun arvasi Marian nyt olevan
suitsuntekohommissa, niin se ystävällisesti myristen lähti juoksemaan
Marian luokse.
Maria, nähtyään lehmänsä pilvenä häärivän hyönteisparven hätyyttämänä,
ryöpsähti maahan polvilleen ja edessään olevan pienen kannon juureen
teki tuomistaan kannon palasista ja tuohikäppyrästä tulen ja kattoi sen
maasta kynsimillään sammalilla ja turpeilla, joten se rupesi
tupruttamaan sakeaa, harmaata savua. Tätä savua nyt Maria esiliinallaan
huiskautti vieressään seisovan lehmänsä yli, että siitä hyönteiset
eroaisivat, ja silloinpa ne pöristen lähtivätkin korkeuteen ja
hävisivät sille tielle, ettei näkynyt eikä kuulunut yhtään.
Nyt lehmä koetti osottaa kiitollisuuttaan Marialle nuoleskelemalla
tämän käsiä, kyynäspäitä ja lanteita ja mitä vaan kerkisi. Mariakin
kynsien lehmänsä korvallisia ja taputellen sen kasvoja puheli: "Sinä
Maatikki, minun oma Maatikkini! sinä olet yhtä orpo ja turvaton kuin
minäkin. Sinun täytyy pelätä kaikkia muita ja olla allakynsin kuten
minunkin. Ei ole sinullakaan edes sarvia, joilla puolustaisit itseäsi.
Ja mitäpä etua olisi sinulle enempi kuin minullekaan itseni
puolustuksesta; saisit vaan ylivoiman ärsytetyksi itseäsi vastaan.
Niin... Me olemme huonemiehiä, toisten armoilla eläjiä, meidän on aina
toteltava. No, no, elä nyt niin kovasti nuole sillä karkealla, suurella
kielelläsi, ihan hajalle kaahnutat minun vaatteeni... Voi, voi, kun
sinulla nyt on lysti, kun pääsit syöpäläisistä vapaaksi. Oikein
silmäsikin panet melkein umpeen, nuo suuret paksuluomaiset silmäsi, ja
nuokin suuret korvasi lupsahtelevat hermotonna siinä minua nuollessasi.
Voi, voi, kun sinä kuhnutat niin kovasti! Vaan enhän voi sinua kieltää,
kun sinä muuten et voi minulle hyvyyttäsi osottaa."
Nyt kuitenkin suitsun päällä olevat sammalet ja turpeet paloivat
tuhkaksi ja tuli pääsi vapaasti liekehtimään, joten savu muuttui
kuumuutta henkiväksi siniseksi kitkuksi. Nyt Maria kokosi liekehtivät
kannon palaset koommaksi, peitti ne uusilla turpeilla ja vielä kerran
taputeltuaan Maatikkia kasvoille lähti taloon, tullakseen sieltä vähän
ajan perästä lypsämään.
Mutta nyt kun Maatikin suitsu rupesi tupruttamaan paksua savuaan ja
talon lehmien suitsusta oli jo savu väsähtänyt, niin yksi talon
lehmistä lähti tulla lurjottamaan Maatikin luokse ja tullessaan jo
mulisteli verestäviä silmiään, näyttääkseen Maatikille että suitsu on
jätettävä hänelle. Tämän mulistelemisesta ei Maatikki kuitenkaan ollut
tietääkseenkään, märehti vaan rauhallisena ja olisi antanut sen tulijan
tulla toiselle puolen suitsua. Mutta se tulija tapansa mukaan töyttäsi
Maatikkiin käsiksi, osottaen suuret sarvensa Maatikin kylkeä vasten.
Maatikki ei nyt väistynyt, pyörähti vaan päin ja rupesi vastustamaan ja
vihasta möristen puski vastustajaansa. Vastustaja, kun aina oli nähnyt
Maatikin pakenevan, ei kuitenkaan antanut perää, vaan rynnisti yhä vaan
uhemmin. Tässä temmellyksessä joutuivat Maatikin etujalat suitsuun.
Suuttuneena vastustajalleen ei se tullutkaan tarpeellisessa
silmänräpäyksessä hypänneeksi pois, vaan sitten vasta kun tunsi
polttavan, sydäntyi enemmän ja teki vielä hurjemman rynnistyksen, millä
voittikin vastustajansa. Vihasta älisten meni viimeksimainittu monta
kymmentä askelta yhtenä jakkarana ja jalat kyntivät syviä vakoja ahon
kamaraan.
Voitettuaan vastustajansa Maatikki tunsi tuskan jaloissaan ja puhalti
raskaan henkäyksen, tullen levottomaksi. Sitten rupesi juoksentelemaan
ympäri ahoa ja tuskan yltyessä lähti laukkailemaan. Pani kielensäkin
pitkälle ja kummallisesti möristen laukkaili, kiihtyen yhä enemmän kun
tunsi tuskan jaloissaan suurenevan.
Tämän näkivät talon lapset tullessaan talon lehmien suitsua korjaamaan
ja juoksivat Marian huoneeseen. Maria oli juuri lähtemässä lypsämään,
kun lapset, pyörein silmin, melkein huutaen, sanoivat: "Meidän Sunteri
puski Maatikkia että se poltti jalkansa ja laukkailee tuolla aholla."
Sen kuultuaan Maria meni kuin ukkosen lyömä. Hehkuvan punakat kasvot
menivät melkein mustiksi, lypsinkiulu putosi käsistä ja tuskainen
huudahdus kuului: "Herra Jumala sentään!" Tämän sanottuaan lähti
ikäänkuin mieletön juoksemaan sinne lehmitarha-aholle ja nähdessään
Maatikin kieli pitkällä ja ölisten laukkailevan sinne tänne, huusi:
"Maatikki, Maatikki! Minun rakas Maatikkini, mikä sinulle on tullut!"
Tätä ei Maatikki kuitenkaan näyttänyt kuulevan, laukkasi vain kuin
järjetön. Mutta viimein hän syöksyi pitkäkseen aholle, missä
tuskaisesti öhkien kimputti etujalkojaan, niin että koko ruumis liikkui
sen mukaan, ja kielensä työnsi yhä pitemmälle ja väliin mörähteli
entistä kamalammasti.
Nyt Maria riensi Maatikin luokse. Mutta nähtyään, että kumpasestakin
etujalasta olivat kaviot lähteneet ja että veri roiski kyntyräisistä,
löi käsiään toisiinsa ja hampaat kirahtivat yhteen.
Maria tunsi nyt koko ruumiinsa vapisevan niin että luuli luhistuvansa
maahan. Pieksi vaan käsiään yhteen kuni mieletön eikä ymmärtänyt mitä
tehdä; ei edes voinut mennä puhuttelemaan Maatikkia, se kun ihan
mielettömän näköisenä kiemurteli, pieksäen ja kimpsuttaen jalkojaan,
joista veri yhä roiski kauvas ympärille. Maria väänteli ja väliin
pieksi käsiään yhteen ja vapisemisen pakosta hoiperteli sinne ja tänne,
ja yhteen kiristyneitten hampaitten raosta ikäänkuin väkisten tunkeutui
katkeamattomat voivotukset.
Tuokion kuluttua hän kuitenkin melkein itse tajuamattaan lähti
juoksemaan peltojen perillä kyntämässä olevan talon isännän luokse,
joka nähdessään Marian ihan mielettömän näköisesti juoksevan sinnepäin
ja kuultuaan hänen tuskaiset katkeamattomat voivotuksensa seisotti
hevosensa ja Marian vielä ollessa kaukana huusi: "Mikä on tullut? Onko
joku kaivoon pudonnut? Vai mikä? Onko tuli irti?"
"Maatikilta on kaviot lähteneet", kuului Marian suusta hätäisesti
melkein huutavat sanat, jonka sanottua pääsi parahtava itku.
Isäntä painoi auransa syvään, nakkasi suitset aitaan kiinni, jota
tehdessään sanoi: "No Jumala nähköön, mikä kumma siltä nyt on kaviot
vienyt!" Sen sanottuaan lähti juoksujalassa katsomaan sitä tapausta.
Silmät renkaisillaan, että valkeaiset näkyivät ympäri ruskeitten
silmäterästen, läheni hän Maatikkia, joka tällä välillä oli noussut ja
laukannut toiseen paikkaan ja kaatunut uudestaan samalla tavalla
pieksämään itseään.
Maatikin luokse tultuaan isäntä punalti suurta takkutukkaista päätään
ja sanoi: "Siitä on lehmä mennyt. Täytyy lopettaa sen tuskat." Sen
sanottuaan juoksi suuren kirveensä, jonka hamaralla voimainsa takaa
iski Maatikin otsaan, jolloin kaikki jäsenet lavahtivat
liikkumattomiksi. Nyt isäntä tempasi tupestaan terävän veitsensä ja
kahdella vihlauksella aukasi Maatikin rinnan, josta kohisevana koskena
lähti tulemaan mustanruskea veri.
Tämän tehtyään isäntä rupesi kiireimmän kautta toimittamaan Maatikkia
lihaksi, eikäpä siinä ollutkaan pitkä aika ennenkun Maatikista oli
nahka tangolla ja lihat suolassa.
Maria ei tätä voinut nähdä, meni vaan yövuoteelleen ja siinä
kiemuroiden ja käsiään väännellen itki ja hoki: "Voi, voi Maatikki
parkaa! Voi, voi Maatikki parkaa!"
Hän ei nukkunut koko yönä ja silmät olivat turvoksissa itkusta. Kun
muutakaan ei osannut tehdä, niin talon emännän mentyä aamulypsylle meni
hän karjatarhaan hyvittelemään lehmiä. Kynsistellessään emännän
lypsettävän lehmän korvain tauksia vaikeroi: "Voi, voi että ei ole
minulla lehmää! Ei usko kukaan miten katkera on mieleni, kun piti
lehmän mennä sitä tietä ja joutua lehmättömäksi ja nähdä se surkeus."
Talon emäntä kun tässä Marian vaikeroimisessa luuli kuulevansa sitä
että Maria toivoisi saavansa talosta lehmän, jossa kaupassa
korvattaisiin hänen vahinkoaan, niin tekeytyi tavallista kylmemmäksi ja
lehmän alta maitokiulun kanssa noustuaan, keikauttaen pitkäkaulaista
päätään ja häntäänsä ylpeästi heilauttaen, sanoi: "Oma syysi! Mitä
laitoit sille eri suitsua juuri kuin pyydykseksi; olisihan se tullut
ilmankin hyvin aikaan. Sen siitä sitten sait. Kiitos keikaus ettei
meidän lehmistä sattunut siihen viemään sorkkiaan. Eikähän tuo ole suon
silmään mennyt, syöt suuhusi, niin tiedät saaneesi. Kiitä että sattui
miehiä kotiin, jotka korjasivat lihat. Siitä osaat vasta olla
viisaampi. Oppia ikä kaikki. Sen minä sanon semmoisesta vahingosta,
joka ei ole vahinko, vaan tollistus."
Tähän ei Maria voinut virkkaa sanaakaan, kun kuuli että hän sillä vaan
lisäisi emännän sättimishalua. Lähti vaan kävelemään taloon ja
kävellessään pyyhki kasvojaan vaaleankirjavaan esiliinaansa ja kiirehti
huoneeseensa, ikäänkuin kaikkea pakoon.
Huoneeseen tultuaan istui hän pöytänsä taakse ja painoi otsansa pöydän
laidalla oleviin käsiinsä, siinä itkeäkseen niin paljon kuin sydän
vaatii ja kyyneliä riittää. Mutta samassa muisti olevansa piakkoin
tulemassa äidiksi ja muisti erään kokeneen ihmisen sanoneen, että siinä
tilassa ollessa itkeminen vaikuttaa pahaa. Hän hyppäsi sentähden ylös
ja puisti päätään. Sitten meni hän pesukaapilleen, pesi kasvonsa ja
kätensä ja ne pyyhittyään otti pöytälaatikosta kuvastimen. Katsoen
siihen kampasi hän ruskeankellahtavan tukkansa yli otsasta kaatumaan
taaksepäin. Tukkansa palmikoituaan hän kuvastimeen katsoen
korvallisiltaan yhä kammalla hiljalleen ohjaili sinne irtaalleen
jääneitä lyhyitä tukan haimenia niskassa riippuvan vahvan palmikon
juurelle ja sovitteli muotoaan niin iloisen näköiseksi kuin
mahdollista. Viimein hän pisti kamman ja kuvastimen pöytälaatikkoonsa
ja istuutui kankaansa taakse, otti sukkulan käteensä ja asetti jalkansa
poikimiin. Mutta kangas tuntui tavattoman raskaalta polkea ja sukkula
rupesi tärisemään käsissä eikä osunut kankaan rakoon, vaikka kolmeen
kertaan tarjosi. Nyt Maria laski sukkulan kankaan päälle, vapautti
jalkansa poikimia polkemasta ja rupesi katkennutta loimilankaa niisien
takana liittämään kiinni, mutta sormet tuntuivat kankeilta ja silmät
hämärtyivät väkisten tunkeutuvista kyynelistä. Maria koetti viihdyttää
itseään katsomalla talon lasten kiikkumista kun ne iloisina kuni
perhoset paisteella kiikkuivat, istuen molemmissa päissä keskeä
telineelle asetettua pitkää lankkua. Mutta ei tämäkään tuntunut
huvittavan.
Hän meni nyt sänkynsä päälle pitkäkseen ja peitti kasvonsa lakanalla.
Mutta jokainen jäsen näkyi tutisevan ja tuokion perästä kuului
väräjävät sanat: "Voi että Tapani ei tiedä tuskaani että kiirehtisi
kotiin... Voi voi... Eikö hän edes näkisi unta minusta... Kunpa
tietäisin missä hän on, niin lähtisin sinne vaikka tielle kaatuisin.
Mutta seitsemässä viikossa on hän voinut kulkeutua alle ilman
aidattoman... Hyvä Jumalani, jos nyt joutuu vaikea aikani... Jumala
yksin tietää kohtaloni."
Mutta ulkona kuului heikko jyrähdys, ja heti sen jälkeen vihlaseva
kirkaisu, joka jatkui sydäntä särkevinä parkumisina.
Nyt Maria ihan kimpoamalla hyppäsi ylös. Päästyään akkunan luokse, näki
hän talon neljännellä vuodella olevan Liisin kiemuroivan maassa
pitkänään, jalka raskaan kuutta syltä pitkän lankun nenän alla, ja
Kalle ja Katri parkuivat hätääntyneinä.
"Hyvä Jumala sentään!" huudahti Maria, syöksyen ulos mennäkseen Liisiä
auttamaan. Mutta emäntä oli pirtissä taikinaa alustaessaan kuullut sen
hätä-äänen ja juoksi nyt taikinaisine käsineen ulos ja joutui ennen
paikalle. Viskattuaan lankun nenän Liisin jalan päältä pois, näki hän
jalan olevan säärivarresta poikki. Emäntä tempasi pyörtymäisillään
olevan tytön syliinsä. Pienokaisen kasvot olivat vaalenneina kuin
haavan lastu ja pää retkahti äidin käsivarrelta riippumaan varatonna.
Tämän nähtyään emäntä puristi Liisin rintaansa vasten ja kauhusta ihan
mustuneena huusi: "Rakas Jumala! Kuollut Liisi! Liisi kultani, Liisi
kultani, Liisi kultani!"
Maria kun näki emännän olevan melkein järjeltään, tarttui häntä
olkapäähän ja sanoi: "Ei Liisi ole kuollut, vain pyörtynyt. Laitetaan
vain makaamaan ja pannaan kylmä kääre pään ympäri, kyllä hän selviää."
Tätä totteli emäntä ja Marian kanssa kantaa retuuttivat Liisin emännän
kamarin sängyn päälle, jossa hän alkoikin virota. Mutta mitä
selvemmäksi Liisi virkosi tajulleen, sitä tuskaisemmin rupesi hän
kiemuroimaan ja parkumaan, niin että kahden hengen täytyi pidellä,
ettei sitä katkennutta jalkaansa rempsuttaisi aivan säpäleiksi.
Tuli nyt isäntäkin paikalle ja haki suuren villalankaisen vyönsä, kääri
Liisin jalat sillä lujaan kiini ja hampaat yhteen puristettuina, sanaa
puhumatta toimittautui Liisiä viemään kaupunkiin saamaan lääkärin apua.
Äiti ei kuitenkaan uskonut Liisiänsä miesten kuljetettavaksi, vaan
toimittautui hänkin matkaan. Ja kun venhe oli rannassa lähtöön
valmiina, niin emäntä kantaen käsivarsillaan vaatteisiin käärittyä,
kipeästi vaikeroivaa Liisiä juosta hynttyytti venheeseen, jossa
piitalle istuttuaan polviensa päällä heilutteli ja hyvitteli Liisiä,
hokien: "Liisi kultani, Liisi kultaseni! Voi, voi sinua Liisi
kultaseni!" Ei kuitenkaan Liisin valitus tauonnut, vaan niin kaukaa kun
kolmivuotiaan lapsen ääni voi kuulua, kuului Liisin katkeramielinen
valitus Luopajärven selällä etenevästä venheestä, mikä kahdella
airoparilla soutaen ja huopariparilla huovaten kiirehti kaupunkia
kohti.
Kotiin jäänyt talonväki oli kuni ukkosen lyömä, puhumattomina vaan
tölläkehtivät sinne ja tänne. Mariakin tunsi elävänsä kuin unissaan. Ei
tuntenut surua eikä iloa. Helteinen taivaskin näytti sulkeutuvan
itseensä ja Luopajärven takaa näkyvät vuoretkin näyttivät tahtovan
kätkeytyä synkkään yöhön. Ilmassa lentelevät pääskysetkään eivät
näyttäneet tietävän mihin mennä, luikoilivat vaan sinne ja tänne.
Maria istui kamarinsa akkunan pielessä ja katseli sen tapahtuman syytä
ja näki että jos emäntä ei tänä aamuna karjatarhassa olisi lisännyt
hänen suruaan, niin tuota tapausta ei olisi tullut. Hän näki että
lapset olivat kiikkulautansa laittaneet kiikkumaan entistään
korkeammalle, joten se kiikkuessa oli luistanut päätään myöten, jossa
lankun ympärille käpertynyt Liisin jalka oli joutunut lankun nenän
alle. Ilman emännän lisäämää surua hän olisi ollut kankaansa takana ja
nähtyään lapset siinä vaarallisessa kiikkuhommassaan joutunut estämään
sitä. Tätä hän siinä akkunansa pielessä istuessaan mietti ja aina
väliin tunsi ruumiinsa läpi käyvän sähkövirran tapaisen väristyksen,
joka samalla sammui tietämättömäksi.
Viimein kuitenkin hän melkein itse ajattelemattaan istui kankaansa
taakse ja rupesi kutoa nelistämään entisen tapansa mukaan eikä
muistanut väsymystään, vaikka kädet vapisivat. -- --
Nyt oli lauvantai-ilta. Maria oli kylpemästä tultuaan pukeutunut
puhtaisiin pyhäpukineisiinsa ja mitään erityistä ajattelematta istui
taas huoneensa akkunan eteen ja katseli kesantopellolla kisailevia
lampaankaritsoita, jotka emiensä rauhallisina maatessa ja märehtiä
vippastessa pukkailivat toisiaan ja väliin aina kapusivat
kiviraunioitten korkeimmille huipuille, sieltä alas ja samassa
toiselle, ja se kun kyllästytti, niin varsinkin oinaskaritsat rupesivat
taas pukkailemaan toisiaan että rusaus kuului huoneeseen aina silloin
kun niiden otsat joutuivat vastakkain.
Tätä katsellessa Marian oma yksinäisyys rupesi tuntumaan ihan
puristavalta. Tuntui kuin huoneen seinät ympärillä likeneisivät
kaikilta puolilta toisiaan, joitten puristavaan rakoon hän tunsi
olevansa joutumaisillaan. Täytyi ihan katsoa ympärilleen että onko se
totta. Seinät kuitenkin seisoivat mykkinä entisellä sijallaan,
ainoastaan pieni lyömätön seinäkello yhdellä seinällä kävellä
naksutteli tasaisia askeliaan ja oli lopettamassa yhdettätoista tuntia.
Sen nähdessään kävi kuuma huumaus Marian läpi ja kyynelten esiin
tullessa tunsi hän povessaan tuttua liikettä ja painoi päänsä pöydän
laitaan käsiään vasten ja huokasi. "Voi, voi että ei tänäkään iltana
tule Tapani. Ehkä jo ennen tulevaa lauvantaita tapaa minut vaikea aika,
niin mikä on kohtaloni silloin! Eloko, kuoloko? Jumala sen tietää."
Samassa rupesi ovesta kuulumaan hiljaista koputusta. Silloin Marian
sydän hytkähti ja ihan leimahtamalla hän kiirehti ovelle, jota
auastessa häneltä pääsi iloinen huudahdus: "No Tapani! Siinä hyvä missä
hyvää mainitaan; olin juuri ihan odottamassa."
"Niinhän sitä sanotaan että siinä paha missä pahaa mainitaan", sanoi
Tapani ja iloisesti hymyillen työntyi sisään, missä heitettyään
takkinsa ja hattunsa naulaan, kierti kätensä Marian ympäri ja veti
mukanaan sängyn laidalle istumaan.
"En voinut sanoa paha sinua nähdessäni, olit niin hyvä kun tulit. En
tietäisikään minkä makuista ikävä on, jos en olisi elänyt viimeisiä
päiviä", kuuluivat Marian iloiset, mutta valituksen sekaiset sanat.
"Mutta todellakin, olethan ihan itkenyt, kun silmäsi on aivan
turvoksissa."
"En minä ole ikävää sanottavasti itkenyt, muuta minulle on tapahtunut."
Tämän kuultuaan Tapani kalpeni ja näkyi etsivän sanaa ennenkun kysyi:
"Mikä sinulle sitten on tapahtunut?" ja ääni värisi tätä sanoessa.
"Minulla ei ole enää lehmää", sanoi Maria vapisevalla äänellä ja kierti
kätensä lujempaan Tapanin kaulaan.
Sen kuullessa Tapanin silmät leimahtivat iloisiksi kun kuuli että puhe
ei ole pahemmasta kuin lehmän vahingosta, ja rauhallisesti kysyi: "Mikä
sinulta lehmän vei?"
"Talon lehmän kanssa puskiessaan poltti suitsussa jalkansa niin pahoin
että täytyi lopettaa."
"No sitäkö sinä sitten rupeat itkemään silmäsi puhki. Lapsethan
semmoisia itkevät."
"Se raukka kärsi niin hirmuisia tuskia ennenkuin isäntä joutui
lopettamaan, että tuskin voinen koskaan unohtaa sitä kamalaa näkyä, kun
se tuskissaan pieksäytyi maassa makkarana tuossa aholla ja veri roiski
jaloista, joista tuskissaan laukkaillessa tuossa louhikolla olivat
kaviot lähteneet."
"No mutta mitäs vahingolle tekee. Ja katsohan tänne, eikö täällä ole
toinen lehmä", sanoi Tapani, povitaskustaan vetäessään paperiin
käärittyä paksua rahavihkoa.
"Eipä se ole lehmänä. Enkä usko että Maatikin laista saisin enää
koskaan, se oli niin hyvä. Voi, voi, kun se oli soma. En unohda sitä
hetkeä ihan sen tapauksen edellä, kun se nuoli minua ja koetti minulle
olla parempi kuin osasikaan. Voi, voi sentään, miten se oli soma!"
"No ei se Maatikki kuitenkaan ollut ainoa hyvä ja soma auringon alla",
sanoi Tapani iloisesti hymyillen ja taputti Mariaa kasvoille.
"Minkäs minä sille teen kun muuten en voi uskoa."
"Voi, voi, minkälainen lapsi sinä todellakin olet, kun et voi uskoa
auringon alla löytyvän kuin yhden ainoan hyvän ja soman lehmän", sanoi
Tapani leikillisesti ja kallisti Marian rintaansa vasten. Siinä hän
taputteli Marian kasvoja ja kysyi: "Johan nyt voit unohtaa surusi
lehmän vahingosta?"
"En tiedä sitä. Nyt vaan iloitsen siitä kun sinä tulit minua näkemään.
Ja iloitsisin vielä enemmän, jos lupaisit minulle tehdä pikkuisen oman
mökin tuonne järven rannalle. Siellä ei minulla tulisi koskaan niin
ikävä sinua odottaissa kuin näinä päivinä."
"En lupaa sinulle tehdä mökkiä, vaan ostan talon ja laitan sinut talon
emännäksi, ihan tulen palavaksi emännäksi", sanoi Tapani iloisesti.
"Ethän todellakaan, Tapani, pidä leikkinä; et usko miten tuskallista on
olla ylpeitten ihmisten huonemiehenä."
"Siitä on leikki kaukana. Jos vaan tahdot, niin ennen huomeniltaa saat
tässä huoneessa olla kotonasi. Isäntä on monestikin puhunut että hän
velkoja vähentääkseen möisi tästä puolen ja kauppaan pääsemme ottamalla
isännän velkoja niskaamme. Siis sana rahaksi, viimeinen velaksi."
"No aivanko totta!" huudahti Maria iloisesti.
"Se on totta kuin vettä. Jos sinulla vaan tekee mieli talon emännäksi,
niin se virka on tarjonasi aivan huomisesta päivästä."
"Totta tosiaan rupean iloitsemaan, jos saan toivoa lähestyvän vaikean
aikani saavani viettää omassa katoksessani. Voithan arvata miten vaikea
olisi minun pahana päivänäni turvautua vanhusteni turviin, kun ne niin
katkerasti kieltivät ja estivät minua sinun matkaasi lähtemästä ja
parjasivat sinuakin."
"Sitä et saa tehdä. Et kahden kaulasi edestä! Usko se", sanoi Tapani
päätään punaltaen.
"Siihen olisi ollut pakko, jos et olisi tullut kotiin, ja sehän pelko
juuri lisäsi suruani, kun kuitenkaan tämän talon ylpeään emäntään en
olisi voinut turvautua. Verihän se kuitenkin on vettä sakeampi,
sanotaan."
"Voi, voi, kultanen Mariani... Kyllä nyt tiedän syyt minkätähden
silmäsi ovat turvoksissa." Sen sanottuaan Tapani otti Marian syliinsä
polviensa päälle ja puristaen rintaansa vasten piteli kuin pientä
lasta.
Maria oli nyt ilosta niin täysi ettei voinut puhua mitään, koetti vaan
pysyä mykkänä siinä Tapanin sylissä ja puristi vaan hänkin käsillään
itseään Tapanin rintaa vasten. Tuntui siltä että ne vastakkain sykkivät
rinnat parhaiten kykenevät toisilleen tulkitsemaan tunteensa.