luki. He olivat pysähtyneet erään Marne-virtaan laskevan sivujoen
sillalle, jonka sotilaat olivat kyhänneet laudoista, sillä entinen
silta oli räjäytetty. Oli myöhäinen ilta, taivas täynnä suuria,
säkenöiviä tähtiä. Vuolas virta pauhasi vaahdossa, tuuli viuhtoi.
Kaukana jymisivät kanuunat. Rosamonden ihmettelevä ja leikkivä hymy
katosi kuitenkin pian, sillä tähtien hohteessa hän näki, miten
kalpeaksi varakreivi de Coeur-de-Loup oli tullut. Kalpeaksi kuin
kaatuneen ja verensä tyhjiin vuodattaneen soturin ruumis. Nuori
luutnantti ei virkkanut mitään. Mutta yhtäkkiä hän teki sillan
kaidetta kohti liikkeen ikäänkuin syöksyäkseen alhaalla kohisevaan
ja tulvehtivaan jokeen. Niin uskoi markiisitar de Fleur-de-Lys; hän
riensi Rolandin perästä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, estääkseen
tuota aikomusta. Mutta hän näkikin, että Roland oli mennyt sinne
ainoastaan kätkeäkseen loukatun kunnian ja katkeruuden ja ennen kaikkea
häpeän kyyneleitä, niin sanoi Roland hänelle. Katkeruuden, että hän
oli köyhä, ja häpeän, että häntä näin solvattiin, ikäänkuin hän olisi
tahtonut tuottaa vahinkoa Rosamonde de Fleur-de-Lysille. Rosamonde
suuteli yhtäkkiä nuorta luutnanttia, suuteli pois hänen silmistään
kyyneleetkin. Oi, kuinka Rosamonde osasi lääkitä rakastamansa miehen
tuskia! Puhumatta mitään, kysymättä syitä, sillä ne olisivat nostaneet
uudelleen katkeruuden Rolandin sielusta esille, vaan ainoastaan
rauhoittaen häntä, huumaten nuo tuskat povensa kosketuksella,
vakuuttaen hänelle huultensa lyhyellä, tulisella hyväilyllä koskaan
sammumatonta rakkauttaan.
Rosamonden rakkauteen Roland de Coeur-de-Loup kyllä uskoi. Mutta pulma
ei silti ollut selvinnyt. Varakreivi oli sodan vuoksi varsin köyhä ja
tiesi nyt selvästi, mikä oli Rosamonden isän tahto: ettei hänen ollut
saatettava nuorta markiisitarta köyhyyden onnettomuuteen. Ja kuinka
saattoi varakreivi luoda tulevaisuutensa, varsinkin nyt, keskellä
sotaa? Hän, joka oli ennen elänyt varallisuuden mukavuudessa ja oli
aivan tottumaton rauhallisen elämän taisteluun. Kohtalo oli varakreivi
Rolandista kuin ylipääsemätön muuri hänen edessään.
Onneksi oli hänen lähdettävä heti tästä kohtauksesta takaisin tuleen.
Onneksi, hänen omasta mielestään: voidakseen harkita asiaa rauhassa,
keskellä verisen ottelun kärsimyksiä. Niin, ehkäpä unohtaakin
Rosamonden: sillä jos unohtamisella oli pelastettavissa tuon naisen
onni, niin Roland de Coeur-de-Loup oli koettava unohtaa. Ah, hän oli
koettava vaikkapa kaatua. Silloin myöskin Rosamonde hänet kai unohtaisi.
Oi rakastavaisten eroa, heidän iltaansa nyt alakuloisilta tuntuvilla
poppelikujilla. Sotilasparvi odotti tuolla nuorta päällikköään!
Rakastavain kesken ei sanaakaan lausuttu, sillä sanat tukehtuivat
eroavien sieluun, kun ne pyrkivät ilmaisemaan heidän rakkauttaan.
Yksinpä käsien kosketuskin vihlaisi kipeästi heidän sydäntään! Ero
ehkä ainaiseksi, sillä lähtihän Roland raivoisimpaan taisteluun, mitä
koskaan lienee käyty.
Ja kuitenkin se eroamisen hetki meni myöskin Rosamondelta, joka
huoneeseensa päästyään heittäysi maahan, matolleen, rukoili jumalan
siunausta rakastetulleen. Ah, milloin näkisi hän Rolandinsa jälleen?
Juoksuhautojen jäisessä vedessä ja lumessa luutnantti de Coeur-de-Loup
vartioi rintamaa, miettien monina kylminä ja tähtisinä talviöinä
rakkauttaan, muistamatta viluaan tai nälkäänsäkään; sillä jälleen jakoi
hän leipänsä itseään heikommille. Eikä hän tiennyt, miten asemaansa
auttaa, miten esiintyä rikkaana Rosamonden isän edessä. Jopa kirosi
hän sotaa, joka esti hänet edes yrittämästä miehen arvolle sopivaan
varalliseen asemaan. Joskus ahdisti häntä epätoivo niin, että hänen
teki mieli tosiaan kaatua. Silloin komensi hän sotilaansa hyökkäykseen;
sitä hän itse johti ainoastaan väkipuukko kädessä, ei edes revolverilla
varustettuna. Hänen hurjapäistä esimerkkiään noudattivat urhoolliset
sotamiehetkin, heittäen kiväärinsä taakseen juoksuhautoihin ja
syöksyen saksalaisten kaivantoihin pelkästään pistimet aseinaan. Se
oli vimmattua ottelua: kuin petojen, jotka iskevät hampain metsästäjän
kimppuun. Varakreivi Roland de Coeur-de-Loup sai näistä hyökkäyksistä
kunniaa, joskin varoituksia ylemmiltään niiden mielettömyyden vuoksi.
Pian hänen arvonsa kohosi.
Mitä hän pohjaltaan sodan arvoista, hänelle niin vähäpätöisistä! Hän
teki urotyönsä kuollakseen. Eikä kuollut, ei edes haavoittunut, vaikka
surmasi melkein pelkin kourin kymmeniä saksalaisia! Rolandin käsivarret
olivat usein kyynärpäitä myöten veressä. Mutta sitä hän ei ajatellut.
Hän ajatteli Rosamondea, loikoessaan monet, Rosamonden vuoksi unettomat
yöt kovalla lavitsallaan, lumi jalkojensa peitteenä: mutta se lumi
oli hänestä joskus ihanaa, sillä hän muisteli rakastettuaan, ja kun
Rosamonde lähetti hänelle kirjeitä, tuntui talven tuiskuava lumi
suorastaan paratiisin kasteelta: se tuoksui Rosamonden kirjeeltä ja
hänen hipiältään. Kirjettä olivat Rosamonden huulet suudelleet. Niin,
rakkaus on hullunkuristakin; ensimmäisiä Rosamonden lähettämiä sukkia
ei tämä sotilas pitänyt jalassaan, vaan kätki ne rakkaiden kirjeiden
ohella povelleen: siellä ne olivat kuin keskiajan ritarien rinnassa
heidän rakastettujensa värit, nuo nauhat, joiden nimessä ritarit
taistelivat koko maailmaa vastaan.
Oi elämää! Kuinka paljon taisteluita sen ilojen saavuttamiseksi, joista
rakkauden onni on suurin. Ilojen saavuttamiseksi, jotka ovat luodut
katoamaan kuin rientävän virran kupla!
Paitsi että Roland de Coeur-de-Loupin mieli teki joskus kuolla ja
että hän jälleen joskus tunsi paratiisillista autuutta painaessaan
huulilleen ylhäisen naisen kirjeitä, saattoi hänet, sillä hänen
suonissaan piili monta pisaraa rajua ja väkivaltaista normanni-vertä,
rakkaus usein sellaiseenkin tilaan, että hän näki unissaan Rosamonden
esimerkiksi itämaisena tanssijattarena ja itsensä tämän Salomen
omistajana. Näistä unistaan hän kirjoittikin Rosamondelle, rakkautensa
kiihkossa. Neitseellinen kauhistus voitti Rosamonden heräävän hehkun
niitä kirjeitä lukiessa, sytytti hänet niin, ettei hän niihin voinut
vastata muuta kuin valittaen rakastettunsa puolesta. Jopa syöksyi
Roland epätoivoon siinä määrin, että hän tahtoi omistaa Rosamonden
ajattelemattakaan, mitä sitten seurasi: voisiko hän luoda hänen onnensa
vai ei.
Niinpä kävi, että kun hän palasi rintamalta muutamaksi päiväksi
lomalle tuohon kaupunkiin, jossa Rosamonde oli laupeudensisarena,
palasi kunnialla laakeroituna, mutta paljon enemmän riutuvana sielun
tuskista kuin verrattomista ruumiillisista ponnistuksista, hän koetti
ottaa rakastettunsa huumaten hänet suudelmilla ja suloisilla sanoilla,
jotka olivat Rosamondelle tuhat kertaa vaarallisempia kuin Burgundin
petollinen viini, jota huima sotilas nosti hänen huulilleen. Täten ei
Rosamonde tahtonut olla hänen, vaan itse antautuen, vapaasta halustaan.
Vielä ei hän ollut saanut tarpeeksi aikaa voittaa itseään, joten kaikki
olisi ollut hänelle täysin selvä. Suloista on rakkauden viivytyskin.
Mutta normannien poika ei olisi sallinut hänelle aikaa selviytyä
suureen rakkauteen. Oi niitä taisteluita: Rolandin kädet rakastetun
hennoissa käsissä ikäänkuin vihollisessa, jonka kanssa kiivaillaan
kuolemasta: se, kenen kädet ensinnä heltiävät, kukistuu. Voi suudelmia,
jotka olivat kuin väkipuukon puremia! Voi Rolandin kuuroja korvia,
jotka eivät ymmärtäneet rakastettujen huulten selityksiä eivätkä
Rosamonden sielun hätähuutoja.
Mutta Rosamonde oli markiisitar de Fleur-de-Lys: sillä tavalla ei
häntä voitettu! Ei, voitetuksi jäi normannien jälkeläinen Roland,
joka vaipui polvilleen Rosamonden jalkoihin, rukoillen vuorostaan
häneltä armoa: kuolemaa. Sillä ilman ihanan valtiattarensa omistamista
hän ei saattanut elää. Ja se rukous oli voittajalle jälleen paljon
vaarallisempi kuin kaikki Rolandin suloisimmatkin sanat, jotka olivat
hänelle kuin taivaallinen soitto. Silloin oli Rosamonde nääntyä
itkuunsa, koska hän ei tiennyt, miksi hän ei ollut jo kaikkeen
valmistunut. Miksi ei? Siksi, että hän aikoi olla rakastettunsa aina,
ei ainoastaan lyhyet tuokiot, vaan enemmän kuin koko elämän, kuten
tämän ritarisadun lopusta näemme.
Tappionsa kärsittyään lähti Roland takaisin sotaan, ottamaan sodan
voittoja, sillä hänellä ei ollut nyt tilaisuutta hankkia rauhan miehen
tulevaisuutta. Ja epätoivoissaan rakkautensa ja tulevaisuutensa
tähden heittäysi hän entistä hurjemmin vaaroihin, hankkien yhä lisää
kunniaa, joka ei lopultakaan liikuttanut häntä yhtään: lapsenleikkiä
oli hänestä taistelu kuulia vastaan niiden pistosten rinnalla, joita
hänen sydämensä salaa kärsi. Kas niin, hän oli pian kapteeni ja
eversti ja muuta sellaista. Yksinään karkoitti hän kerran viholliset
kanuunan ympäriltä, kunnes muut sinitakit huomasivat hänen taistelunsa
ja tulivat viemään voittosaaliin, tuon kanuunan, riemusaatossa
kaivantojensa toiselle puolelle. Todellakin, kunniaa sai Rosamonde
paljon soturistaan, hänestä, jonka vuoksi hän jo oli joutunut ihmisten
puheenaiheeksi.
Täten kului aikoja, kunnes Rosamonde tuli valmiiksi. Aina oli hän
tahtonut olla Rolandin, mutta mitä olisi ollut voitto ilman sotaa?
Kuitenkin nyt, kun varakreivi palasi rintamalta, kultaiset laakerit
uljaan päänsä ympärillä, tahtoi hänen rakastettunsa lähteä hänen
kanssaan virkistysmatkalle suureen Pariisiin. He lähtivät. Oli kevät
... glysiiniköynnökset koristivat matkan varrella näkyvien valkeain
talojen seinämiä, täynnänsä sinipunaisia kukkia... Ja syreeninkukkien
värinen oli myöskin Rosamonden puku, melkein ihonmyötäinen; hänen
ihonsa tuoksui Rolandista ihanammalta kuin kukkaset, Tuossa suuressa
kaupungissa erään majatalon lähellä, jonne Roland arveli heidän
menevän, otti Rosamonde häntä käsistä, loi häneen kasvonsa, jotka
hohtivat punassa, katsoi häntä syvästi silmiin ja sanoi, että nyt hän
tahtoi olla hänen.
Oi vapisevaa onnea Rolandin sydämessä! Hetken pysähtyi Rosamonde
sen huoneen ovelle, joka oli oleva heidän autuutensa kammio! Siellä
säteili Rosamonde ... tummanpunaisen vaipan väri kohotti hänen
povensa valkeutta! Sillä povella, valkealla kuin norsunluu, säkenöi
jalokivikoriste.
Läpi verhottujen ikkunainkin luuli tuntevansa ruusujen tuoksua suuresta
puistosta, joka oli heidän huoneensa vieressä.
Aamulla sitten oli Rosamonde kaunis kuin kuningatar Antoinette,
poskilla punerrus ja huulilla vielä punaisempi hymy.
Niin meni päivä. Illalla, haikean-suloisena kevätiltana, jolloin varjot
laskeusivat yli tuoksuvan puiston, menivät he kylki kylkeä vasten
läheiseen kirkkoon, aikojen tummentamaan Madeleine-temppeliin. Täynnä
pyhää hartautta paljasti siellä Roland de Coeur-de-Loup päänsä ja avasi
kiitollisen sydämensä temppelin pyhyydelle, Rosamonden polvistuessa
rukoilemaan taivaan siunausta rakastetulleen, jonka oma hän oli
oleva jopa haudan toiselle puolelle, sillä hän uskoi, että sielu
iankaikkisesti elää: mikä autuuden ihanuus!
Hiljainen pappi vihki heidät siellä salaa.
Ja myöhemmin sanoi Rosamonde, kun Roland puhui menneistä
kärsimyksistään, ettei hänen pitkäaikainen vastustamisensa suinkaan
ollut johtunut siitä, että hän olisi ajatellut, millä he eläisivät.
Ei, hän luotti Rolandiin ja oli valmis uhraamaan perintönsä saadakseen
elää rakastettunsa kanssa. Jos Rosamonden isä jättäisi tyttärensä
perinnöttömäksi, niin olisi hän valmis tekemään työtä Rolandin kanssa.
Kun vain sota loppuisi! Ja Rolandin henki säästyisi!
Nyt palasi varakreivi de Coeur-de-Loup jälleen juoksuhautojen vimmattuun
melskeeseen. Siellä sitten hankittu kunnia, monta kertaa entistä
suurempi, oli tyynellä voimalla taisteltu. Veressä olivat hänen kätensä
kyynärpäitä myöten, mutta epätoivo ei niiden iskuja herpaissut, kuten
ennen oli saattanut tapahtua: silloin oli hän lamautunut pitkiksi
ajoiksi miettimään ainoastaan suruaan. Nyt hän myös suojeli itseään
vaaroilta, mikäli uljas miehuus salli, suojeli tulevan onnensa tähden.
Avosylin ja riemuiten otti laupeudensisar hänet vastaan lomille. Ihania
retkiä pitkin kauniita ja laakeita Ranskanmaan tasankoja, majaloihin,
joita he sanoivat kodikseen, sillä Rosamonde koristikin ne kamelioilla
ja liljoilla ja täytti ne rakkautensa hehkuvalla tuoksulla. Rakkauden
sanoja sokertelivat hehkuvat huulet Rolandille. Oli niinkuin heidän
sydämensä olisivat haljenneet ja vuodattaneet yhdessä sykähdyksessä
kaiken verensä tässä onnen syvyydessä.
Sodan jälkeen oli ennen melkoisessa yltäkylläisyydessä ja
joutilaisuudessa elänyt varakreivi päättänyt jäädä ensin vaikka
huonosti maksetulle sotilasuralle, joskin se tuntui hänestä kurjuudelta
hänen menneen elämänsä rinnalla. Mutta Rosamonde tahtoi auttaa
miestään. Markiisittaren isältä eivät he aikoneet mitään pyytää, koska
tämä oli, kuultuaan pari kertaa epävarmaa huhua, että he olisivat
naimisissa, ilmaissut jättävänsä tyttärensä oman onnensa nojaan, jos
huhut tiesivät totta. Isän kysymyksiin ei Rosamonde vielä vastannut.
Niin, he päättivät elää omalla työllään. Elää!
Mutta toisin sääti kohtalo, ja vasta nyt alkaakin oikeastaan
kertomus, tarinamme lyhyt loppu, kertomus oikeasta markiisitar de
Fleur-de-Lysistä!
Sota loppui. Mutta varakreivi Roland de Coeur-de-Loup, vaikka ikäänkuin
ihme oli varjellut hänet sodan aikana haavoittumasta muuta kuin
kahdesti ja vähäpätöisellä tavalla, sai melkein viimeisissä kahakoissa,
saksalaisten vetäytyessä Rein-virran taakse, kuulan selkärankaansa,
varsin lähelle selkäydintä.
Että hän käänsikin kerran selkänsä viholliselle, sen paetessa!
Roland joutui sairaalaan, tuohon hänelle rakkaaksi käyneeseen
kaupunkiin, joka oli hänelle pelkkä Rosamonde. Ja suloista oli siellä
ensin levätä verileikistä, vaikka tuskatkin purivat selkäydintä. Kuula
oli toki jo saatu poistetuksi. Suloista nukahtaa markiisittaren hellien
käsien vaalimana ja herätä hänen huultensa lämpöiseen suudelmaan ja
lohdutukseen.
Siellä uudistettiin markiisittaren ja Rolandin vihkiminen vielä
julkisesti, komein ja juhlallisin menoin. Niin tahtoi markiisitar,
vaikka Roland ei päässyt vuoteesta. Rosamonde pelkäsi näet erästä
seikkaa, jota hän ei kuitenkaan ilmoittanut miehelleen ... jotain
sairautta koskevaa.
Kului kuukausia, mutta Roland ei parantunut. Kipu selkärangasta levisi
muualle.
Tuli jälleen syksy, ainaisin satein ja viimoin. Lääkärit neuvoivat
soturille ja markiisittarelle lämpöisen etelän parhaita seutuja,
Italiaa. Soturin toiveet, että hän eläisi ja elättäisi vaimonsa,
olivat heikentyneet. Mitä siitä! Markiisitar möi riemuiten jalokivisen
kaulakoristeensa. He matkustivat Napoliin, ihanaan ja iloiseen
kaupunkiin, joka kuultaa kullankeltaisena ainaisen kesänsä sinisistä
autereista, täynnä taivaallisten aaltojensa leikkiä ja asukkaittensa
hetkionnen laulua.
Siellä olivat he nyt. Markiisitar talutti rakastettuaan; Roland ei enää
jaksanut kävellä häneen nojaamatta. Ja vihlovan kivun lisääntyessä
Rolandin selkäytimessä kasvoi hänen toivottomuutensa.
Niinpä päätti aviopari viimein, kun miehen jo oli turvauduttava
kainalosauvoihin, palata synnyinmaahan.
He menivät Rolandin kotiseuduille, vaikka ne olivatkin raiskatut.
Sillä markiisitarkin myönsi, että heidän täytyi nyt käytellä varojaan
viisaasti eikä hukata niitä vieraassa maassa. Hän sanoi, että niiden
täytyi melkeinpä yksinään riittää, kunnes Roland paranisi. He päättivät
rakennuttaa pienen talon varakreivi de Coeur-de-Loupin linnan raunioille.
ja niin he tekivät. Siellä hoiti markiisitar puolisoaan edelleen,
apunaan joku palvelijatar.
Rakentamiseen kuluneet rahat loppuivat. Rosamonde de Fleur-de-Lys
möi korvarenkaansa ja sitten rannerenkaansakin; aika kului entiseen
tapaan, ja varakreiville oli toimitettava lääkäreitä; huonostipa
maksaa sota usein niille, joille se on luvannut kultaisia kannuksia.
Kuitenkin keksi Rosamonde keinon salatakseen myönnit mieheltään,
joka kylläkin huomasi, että Rosamonden kauniit kädet olivat tulleet
karkeiksi työstä, sillä palvelijatartakaan he eivät enää voineet pitää.
Niin, markiisittaren keino oli se, että hän teetti kalliin renkaansa
sijaan samanlaisen halvasta metallista ja lasinsiruista. Siten salasi
Rosamonde mieheltään uhrauksensa.
Mutta vielä enemmän odotettiin häneltä uhria. Roland ei päässyt
nousemaan enää kainalosauvoillekaan; paitsi jalkoja olivat nyt hänen
kätensäkin halvautuneet. Ainoastaan morfiini antoi virvoitusta nuoren
sankarin tuskien lakkaamattomaan tuleen. Nyt tuli Rosamonden viimeisten
keinojen vuoro. Koruja ei hänellä enää ollut muuta kuin rakas
vihkisormus. Mutta olihan isällä varoja! Mitä teki hän? Rosamonden isä
oli saanut aikaa sitten tiedon tyttärensä avioliitosta ja todellakin
julistanut hänet perinnöttömäksi. Nyt nöyryytti Rosamonde itsensä
niin, että hän kirjoitti isälle ja pyysi itselleen apua, luvaten erota
varakreivi Roland de Coeur-de-Loupista. Mikä valhe ylhäisen nuoren
naisen suusta, joka ei koskaan tahtonut valhetella! Ja hänkö olisi
eronnut puolisostaan ja sairaasta rakkaastaan. Isä antoikin tätä hyvää
lupausta vastaan jonkin summan. Sillä hankki Rosamonde de Fleur-de-Lys
miehelleen Englannista lääkäreitä.
Turha toivo: jumalat olivat ampuneet Rolandia, kun oli kääntänyt
yhden ainoan kerran selkänsä viholliselle! Hänen tuskansa yltyivät.
Hän ei voinut liikuttaa enää päätänsäkään, hän makasi vuoteessa kuin
ruumis: elävä ruumis, jonka luita peitti punertava nahka. Ainoastaan
rinta ilmaisi elämää, huohottaen alinomaa, joka hetki, milloin ei
morfiini tukahduttanut sen liikettä ja ummistanut kuumehohtavia
silmiä. Rosamonde suuteli pakahtuvin sydämin Rolandin pöhöttyneitä
ja vääristyneitä kasvoja. Rosamonde anoi apua suurelta tasavallalta,
hän vaati sitä, uhaten häpeällä sen kunniaa: apua ei tullut. Harvoin
muistetaan todella kärsiviä sankareita. Nyt Rosamonde rukoili ja
uhkasi isäänsäkin jälleen, tuota kuivan sydämen miestä, joka oli
katkeroitunut tyttärensä petoksesta: eihän näet Rosamonde ollutkaan
palannut kotiinsa. Markiisitar teki käsitöitä; niitä hän lähetti
Pariisiin myytäväksi. Ja kun hän oli päivän ja illan tehnyt niitä
Rolandin vuoteen ääressä, jatkoi hän työtään yöllä keittiössä, ettei
tuskiinsa heräävä puoliso näkisi hänen valvovan ja itkevän. Salatakseen
kuihtumistaan markiisitar de Fleur-de-Lys, vaikkei hänen tosiaan ollut
ennen tarvinnut kaunistaa kasvojaan, maalasi itseään Rolandin vuoksi.
Rolandin kipu piti joka hetki sairaan otsalla tuskan hien.
Mihin ei ääretön hätä saisi uskomaan? Pyreneitten lumisten alppien
helmassa on kaupunki nimeltä Lourdes. Vihannassa rotkossa, pyhä
kaupunki. Siellä on komeita marmorikirkkoja ... siellä asuu ihmeitä
tekevä Lourdesin Neitsyt Maaria. Hänen kunnianimenään on _Salus
infirmorum_, sairaiden pelastus. Puolenmiljoonaa toivioretkeläistä
vaeltaa joka vuosi sinne, juomaan vettä Neitsyen ihmeitä tekevästä
lähteestä tai kylpemään sen jääkylmässä vedessä. Tuhannet ovat
jättäneet kainalosauvansa pyhän luolan seinälle, jonka vieressä
tuo lähde on, ja kultaisia kiitoslauselmia kirkkojen marmorisiin
seinälaattoihin, ihmeen kautta pelastuneina halvatun tai sokean
kohtalosta. Rosamonde de Fleur-de-Lys tiesi kyllä, koska hän oli
lähellä Lourdesia sijaitsevan Paun seudun tytär, että se Neitsyt
Maaria, joka ilmestyi puolen vuosisataa sitten eräälle myllärin
tyttärelle ja kehoitti häntä neuvomaan sairaita juomaan hänen lähteensä
vettä ja kylpemään siinä, -- että se jumalanäiti mahtoi olla ainoastaan
muudan pariisitar, joka oli ollut luolassa kohtauksessa rakastettunsa
kanssa. Mutta kuka tietää: monet ovat kuitenkin parantuneet uskomalla
tähän Neitsyeen. Rosamonde de Fleur-de-Lys vei siis Rolandin tuonne
pyhään kaupunkiin, lietsoen koko matkan hänen sieluunsa uskoa: suurta
uskoa parantumiseen, uskoa pyhään Maariaan, uskoa ihmeeseen. Kukaan ei
liene koskaan palavammin rukoillut Lourdesin suitsutuksesta mustuneen
luolan suulla, kultakruunujen ja satojen vahakynttilätulten ympäröimän
Neitsyt Maarian kuvan edessä kuin Rosamonde de Fleur-de-Lys rukoili
kalleimpansa puolesta. Kun paareilla kärsivälle Rolandille kurotettiin
ihmeellistä vettä juotavaksi, niin hetkisen kirkasti hymyilevä toivo
Rolandin sameita ja surullisia silmiä. Mutta kauan ei ollut toivoon
syytä.
Ihmeluolan madonna ei kuullut sitä sisartaan, jonka nimi oli de
Fleur-de-Lys. Entistä kurjempana saattoi nuori markiisitar miehensä
takaisin kotiin.
Kului aikaa, ja varakreivi de Coeur-de-Loup sanoi joskus, että tuntui
kuin kohtalo aikoisi vääntää hänen selkärankansa poikki, niinkuin
hauraan puun, ja samalla kuin se aikoisi kovettaa sen marmoriksi.
Yöllä, kun Roland luuli Rosamonden nukkuvan, karkasi valvovan sairaan
huulilta joskus epätoivoinen huudahdus taivaan puoleen, joka ei
vapauttanut häntä kuolemalla. Ja sellaisten huudahdusten merkityksen
tiesi Rosamonde hyvin; eikä hän aina voinut rientää lohduttamaan,
koska tiesi, että hän siten olisi riistänyt Rolandilta mahdollisuuden
valittaakin.
Viimein sammui kärsivältä sankarilta melkein silmien valokin. Ja
silloin hän alkoi ilmaista kaipaavansa kuolla, kyyneleiden virratessa
noista sammuvista silmistä, jotka eivät kauan näkisi enää edes
Rosamondea. Jopa hän kerran kysyi, verkalleen ja leikkisällä äänellä,
muistiko puoliso muinoin kysyneensä häneltä, olisiko hänellä voimaa
surmata Rosamonde, jos tämä ruhjoutuisi taistelukentällä haavoittuneita
etsiessään. Rosamonde muisti hyvin tuon asian. Hän säpsähti, eikä
vastannut heti. Mutta sitten hän vakuutti Rolandille, että jos hän
huomaisi kaiken toivon turhaksi, niin hänellä olisi ryhtiä vapauttaa
rakkaansa. Niin, hän tekisi sen; ilman tuskaa olisi Roland parissa
sekunnissa oleva kuollut kuin pienoinen hiiri, vaikka hän oli suuri ja
oikea sankari. Silloin Roland rauhoittui ja kärsi jälleen vaivansa.
Pian hän oli paitsi liikkumaton myöskin sokea.
Kerran sanoi markiisitar de Fleur-de-Lys saaneensa isältään katuvan
kirjeen: isä kutsui häntä muka komeaan linnaansa, talvellakin ihanan
Paun kaupungin lähelle. Isä tahtoi sovittaa kovuutensa tytärtään
kohtaan, nähdessään hänen totisen rakkautensa; hän oli ensin muka
pitänyt sitä kevytmielisyytenä; nyt hän tahtoi sovittaa menettelynsä
siten, että kohteleisi ystävyydellä hänen miestään, onnetonta sankaria,
jopa valmistaisi tuolle sankarille omituisen ja mitä iloisimman
yllätyksen.
Niin sanoi Rosamonde isänsä kirjoittaneen.
Sitten möi hän Rolandilta salaa vihkisormuksenakin, pukujensa lisäksi:
niitä hänelle ei jäänyt enää kuin yksi ainoa, se syreeninkukkien
värinen puku, jo ennen tuntemamme. Näin saaduilla rahoilla palkkasi
hän varakreiville kunnon hoitajattaren niiksi kahdeksi päiväksi, jotka
häneltä veisi matka muka Pyreneitten juurelle ja sieltä takaisin. Mutta
hän matkustikin Pariisiin.