iloisempana kuin hänen palatessaan tuolta matkalta. Ja hänen
seurassaan oli kaksi henkilöä, mies ja nainen. Rosamonde kiitti
miestään sankariksi, josta hän oli ylpeä tuhannesti enemmän kuin
koko ikänsä, sillä Roland oli nyt nouseva tuskiensa haudasta entistä
kirkkaampaan elämään. Rosamonden isän yllätys oli näet sellainen,
että hän oli mennyt puhuttelemaan Lourdesin kaupungissa muuatta
indialaista bramaania, joka oli tullut sinne näkemään kristittyjen
ihmeellisintä ihmepaikkaa. Tuo buddalaisten pyhä mies oli vakuuttanut
leikinasiaksi parantaa Roland, niin totta kuin hän itse, indialainen
pyhimys, oli maannut omasta tahdostaan neljä kuukautta haudattuna ja
oli sitten noussut ylös. Sitä, mitä ei neitsyt Maaria osannut tehdä,
sen osaisivat Indian kuuluisat ja vanhat taidot. Nämä vieraat, miehen
ja naisen, bramaani niinikään oli tehnyt terveiksi Lourdesissa. Heidät
oli markiisittaren isä lähettänyt Rolandille eläviksi todistajiksi
paranemisesta, toivonlehvän tuojiksi. Sairaan oli kestettävä vielä
tuokio. Itse idän viisas ei aikonut tulla ennenkuin viikon kukittua,
tehtyään pitkällisiä valmistuksia vaativat lääkkeensä Rolandille. Mies
ja nainen vannoivat todeksi markiisittaren kertomuksen, vannoivat
innostuen ja kiihtyen, kun sokea sankari epäili heidän sanojaan. Ja
sitten he lähtivät pois siitä köyhästä talosta. Mutta Rosamonde nauroi
ja liverteli kuin kesän alussa pesäänsä rakenteleva pääskynen, kietoen
Rolandin syliinsä ja suudellen häntä. Nyt oli heillä oleva suuri juhla,
koska Rosamonden Roland pian olisi terve. Sitä juhlaa ja muita pikku
menoja varten oli Rosamonden isä antanut tyttärelleen ja vävylleen
aluksi kymmenentuhatta Ranskan tasavallan kultaista rahaa. Taivas oli
ihmeellisellä tavalla kääntänyt ankaran miehen katumukseen. Rosamonde
oli tuonut tähän juhlaan myöskin upean synnyinseutunsa kukkia ... siitä
palatsista, jonne he matkustaisivat Rolandin kanssa virkistysretkelle
ennenkuin ryhtyisivät järjestämään Rolandin linnaa kaikkeen sen
entiseen komeuteen. Niin, ruusuja todella: niiden tuoksun sairas
tunsikin, Rosamonden asettaessa ne hänen povelleen.
Juhlaan siis! Koskaan ei Rolandilla enää olisi taistelua! Mikä elämä:
nuoria he olivat vielä, ja Rosamonde niin rikas. Vielä ponnistus ...
viikon päivät, ja sitten alkaisi pitkä, ihana elämä! Lumivalkeat raidit
asetti toimelias markiisitar Rolandin vuoteeseen, kannettuaan hänet
leposohvalle niinkuin monet kerrat ennen. Ruusuja ja suuria liljoja,
joiden heteet olivat kultaisessa tomussa, sovitti hän sokean sairaan
vuoteen kulmiin.
Sairas huudahti, että Rosamonde oli siis tosiaan tehnyt tämän hänen
puolestaan: hankkinut hänelle pelastuksen? Ah, Roland sanoi leikillään,
että näytti siltä kuin Rosamonde todellakin olisi ollut valmis
surmaamaankin hänet, jos ei muuta apua olisi ollut!
Rosamonde vastasi hiukan vihastuen hänelle, että oli kiittämätöntä
puhua tällaisella hetkellä sellaisesta lupauksesta, joskin hän olisi
ollut valmis siihen, ellei muuta mahdollisuutta olisi löytynyt.
Oi onnea, että se löytyi! Rosamonde tiesi nyt kymmeniä tarinoita
ihmeellisistä parantumisista, joita tuo Indian tumma tiedemies oli
tehnyt. Niin, nainen oli hullu ilosta; hän teki pientä kiusaakin
Rolandille, nipisti häntä kipeästä niskasta sanoen, että pian saisi
Roland kostaa vuorostaan väkevillä käsivarsillaan vaimolleen, ja
vääntää kiviä, raivatessaan linnan raunioita puutarhaksi, sillä
voimistuakseen oli Rolandin tehtävä ruumiillista työtä. Nyt meni
markiisitar varustamaan miehelleen mainiota herkkuateriaa. Mutta kun
hän tuli keittiöön ja oli siellä yksin, hervahti hänen ruumiinsa
lamaan. Sillä ihmisen sydän on pakahtua suruun, jos häneltä kuolee
rakas ihminen, ja Roland oli ainoa Rosamonden omaisuus koko maailmassa.
Isä ei ollut suinkaan heltynyt eikä katunut. Raskasta on tietää
kaikki mennyt onni kadonneeksi kuin lyhyt eilinen päivä, joka lensi
pois eikä koskaan enää palaa. Niin laskee elämän aurinko. Missä
olivat heidän yhteiset kävelynsä pitkillä, kauneilla poppelikujilla,
heidän rakkautensa metsien kunnailla? Missä tuhannet suloiset hetket?
Heidän yhteiset taistelunsa elääkseen? Sammuvat olivat pian Rolandin
väsyneet silmä-raukat. Roland oli saava levätä. Mutta pois nyt itku:
vielä oli markiisitar de Fleur-de-Lysiilä muuta tehtävää ennenkuin
hänen työnsä oli täytetty. Hänen täytyi auttaa rakastettuaan. Hän
tukehdutti kyynelten kuuman virran: se ei saanut samentaa hänen
sielunsa kirkkautta tänä iltana. Rosamonde oli markiisitar, vanhaa
sukua; hänen täytyi osata hallita järjellään sydämensä. Hän valmisti
Rolandin juhla-aterian. Jopa tarjosi hän puolisolleen, kun Roland
ensin oli saanut viihdyttävää morfiinia, myöskin keveää ja ihanaa
sampanjaa, pohjoisen Ranskan viiniä, kuohuvaa ja sihisevää kuin kauniin
valtameren maininki-vaahto. Ja koko ajan puhui Rosamonde Rolandille,
jonka mielessä oli herännyt runsaan morfiinin ja naisen aurinkoisten
sanain voimalla riemuisa usko paranemiseen, puhui liverrellen, nauraen
ja leikkivästi, kuinka he järjestäisivät kotinsa ja Rolandin sukulinna
saatettaisiin entiseen kuntoon.
Oi viimeistä yötä, viimeisiä tuokioita! Lieneekö markiisitar de
Fleur-de-Lysin povi, jonka valkeuden Roland muisti, milloinkaan
ollut lämpöisempi kuin nyt? Ihanampi koskaan ennen hänen kaulansa
ja hehkuvampi hänen suunsa. Lienevätkö Rosamonden huulet, joiden
punan Roland muisti kuin korkeimman autuutensa, koskaan olleet
niin alttiit? Mutta miksi ne suutelivat näin lyhyesti, kiivaasti,
joskin kuvaamattoman hellästi? Ja miksi Rosamonden rinta tuntui
vavahtavan rajusti? Rosamonde vaikenikin joskus. Mutta sitten hän
alkoi jälleen laskea leikkiä ja nauraa; hänen äänensä soi kuin
paimenhuilu. Hän tahtoi jälleen hyväillä Rolandia itse, sallimatta sitä
vielä Rolandille, hyväillä kuin itämainen odaliski, hukuttaa hänet
rakkauteensa. Ja Roland nukkui pian, vaipui suloiseen tiedottomuuteen
... niinkuin hukkuva syvän meren helmaan.
Kun hän oli nukkunut ja tunnoton kaikille tuskille, ruiskutti
markiisitar de Fleur-de-Lys hänen suoniinsa muuatta varmaa ja heti
tappavaa myrkkyä ... sillä olisiko hänen kauneudenvaistonsa sallinut
tahrata rakkainta verellä, ampua luotia hänen sydämeensä?
Koskaan ei Roland siitä unesta herännyt.
Vielä hautasi Rosamonde de Fleur-de-Lys puolisonsa, kätki hänet
hiljaisen kalmiston mustien puiden alle ja peitti hänen kumpunsa
kukkasilla. Sitten hän meni ja antoi itsensä murhaajana ilmi
viranomaisille, selkein ja hymyilevin kasvoin ja tummin silmin, joiden
ilme oli ikäänkuin katseeton ja joista herahti välistä kyyneleitä.
Totisinta totta: hän oli tappanut varakreivi Roland de Coeur-de-Loupin.
Hänellä oli, jos tarvittaisiin, teolleen todistajat: paitsi
myrkkypulloa tarina koko tapahtumasta, selvä tarina, kuinka hän oli
päästänyt Rolandin suloiseen lepoon, tuoden Pariisista jonkin miehen ja
naisen häntä valheella rohkaisemaan, ostaen heiltä myrkyn, ilmaisematta
kuitenkaan heille, mihin julmaan tarkoitukseen. Oikeudelle hän ei
myöskään suostunut sanomaan näiden auttajiensa nimiä.
Tutkinnon jälkeen ei markiisitarta voitu pitää juuri mielipuolenakaan,
vaikka hän, siitä huolimatta, että sanoi surmanneensa säälistä,
esiintyi surupuvun asemasta tuossa loistavassa syreeninkukkien
värisessä, ikäänkuin ilopuvussa. Inhimillisen frankkienkin maan laki
tuomitsi hänet vankeuteen elinkaudeksi.
Miksi jäi Rosamonde de Fleur-de-Lys eloon? Sillä rakkaudesta hän
surmasi rakkaansa, ja nyt häneltä oli riistetty kaikki maailmassa. Vai
eikö lopulta uljaimmallekaan ole niin helppoa luopua elämästä kuin
vapauttaa toinen kärsivä kärsimyksistä? Niin rakas voisi kurjinkin
elämä olla meille. Tai ehkä markiisitar de Fleur-de-Lys, vanhaa sukua,
jopa omituista, itämaista vertäkin, tahtoi kokea vielä myöskin vangin
kidutuksen, koettuaan paljon muuta elämässä: sen monet tuskat ja riemut.