Estrellaa ja pikku Alfonsoa, yskien ja kirjoittaen äskenmainittua
kirjettä, jossa hän kuvaili sydämensä nyt sykkivän keveästi ja
verensä virtaavan tulisena kuin parhain sherry. Niin, Pablo Maria oli
suorastaan rakastunut: rakastunut Sevillan itämaisiin andalusiattariin.
Silti ei Estrellan tarvinnut olla mustasukkainen, joskin kuulu
toreador aikoi tänä iltana lähteä Guadalquivirin toiselle puolelle
... katselemaan mustalaistyttöjen tanssia. Ainoastaan katselemaan
... ennen kaikkea tuota tanssia. Kautta kunniansa, El Arrojadito
vannoi rakastavansa pelkästään Estrellaa ja pikku Alfonsoa ... joiden
luokse hän palaisi kahden päivän kuluttua! Mutta ennen Madridiin
lähtöään aikoi hän nyt nähdä täällä Andalusiassa sitäpaitsi oikean
andalusialaisen kukkotaistelunkin ... tuo härkätaistelija. Sellaisen
kukkotaistelun, jollaisia kuuluttiin pidettävän salaa iltamyöhällä
niissä samoissa hiekkahaudoissa, missä mustalaiset asuivat. Kukkoina ei
näissä nimittäin ollut tavallisia kukkoja, vaan hurjia miehiä, jotka
sidottiin jaloistaan pölkkyihin niin lähelle toisiaan, että he voivat
iskeä toisiaan terävillä veitsillä. Yleisönä katseli ympärillä pari
pesetaansa maksavia kaikenlaisia ... miehiä ja naisia. Se ihmiskukko,
joka sai nokituksi toisen pyörryksiin tai kuoliaaksi, lauloi lopulta:
"Kukko kiekuu!"
Pablo Maria kulki sitten Guadalquivirin matalaa rantaa. Etäälle ...
kunnes tuli korkeampi kohta. Harmaina häämöttivät Andalusian tasangon
puut sumussa. Hän lähestyi mustalaisten leiriä. Virran jyrkälle
äyräälle saavuttuaan pisti hän kukkaroonsa kiviä painoksi ja heitti
kukkaron virtaan. Sitten hän kulki päättävästi edelleen. Pimeyden
esirippu laski tuossa tuokiossa. Tuimalla espanjalaisella ryhdillä löi
Pablo Maria terävän veitsensä kolme kertaa rintaansa. Niin luultaisiin
hänet murhatuksi. Sitten hän, joka oli päättänyt pelastaa rakkaittensa
kunnian ja rikkauden, huudahti Estrellan nimeä ... ja poikansa,
suurimman ylpeytensä esineen. Niin, hän heittäysi virtaan.
Näin tuli hänestä loppu.
Kuinka kävi sitten Estrellan ja pikku Alfonson? Estrella suri paljon
El Arrojaditoa, joka tuotiin Madridiin ja saatettiin hautaan viidellä
mustalla strutsinsulkaisin töyhdöin koristetulla hevosella. Viisi
viikkoa itki Estrella kirkoissa, kullalla ja sametilla puettujen
neitsyt Maariain edessä, joiden vahakasvot ovat kalpeat ja jäykät.
Ja sitten meni hän, noudattaen El Arrojaditon kerran ilmaisemaa
toivomusta, uuteen avioliittoon, valiten kunnon miehen, jonkun älykkään
kauppiaan, ei oman elämänsä iloksi, vaan pikku Alfonson kasvattajaksi.
Näin teki Estrella, vielä nuori ja kukoistava leski.
El Arrojaditon maine elää aikakirjoissa, valittaen hänen liian
varhaista kuolemaansa ja kansallista vahinkoa, johon kurjien
mustalaisten kullanhimo oli syynä.
Markiisitar de Fleur-de-Lys.
Oli kerran hyvä ja älykäs nainen. Vanhaa ja ylhäistä sukua. Olkoon hän
tässä sadussa markiisitar ja kotoisin frankkien maasta.
Olkoon hänen nimensä Rosamonde de Fleur-de-Lys.
Kaunis hän oli, hienostuneesti kaunis. Hänen silmänsä olivat syvästi
mustat. Hänen otsansa oli valkea, ja sitä ympäröi haaveellinen hohde,
joka ei ollut pelkästään hiukan kullalle vivahtavien kiharoiden luomaa.
Hänen huulillaan väikkyi lempeä hymy. Povi kohosi viehkeinä kumpuina.
Vyötärö oli hoikka ja notkea. Käsien kosketus, pienten käsien, joiden
hipiässä sykkivät siniset suonet, pehmeä ja samalla luja, jalat, joskin
hänen vartalonsa oli kuin maurilaisen maljakon, olivat pienet ...
melkein kuin nuken.
Hänessä oli itämaista vertä, aistillista ja mietiskelevää.
Markiisittaren rotuun olivat näet muinoin Espanjasta Ranskaan
hyökkäilleet maurit jättäneet merkkinsä.
Rosamonde de Fleur-de-Lysin sukulinna oli etelässä, ihmeellisessä
Pyreneitten laaksossa: siellä, missä talvellakin palmut viihtyvät ja
magnoliat vihannoivat, koskaan lumivaippaansa riisumattomien alppien
juuressa. Sukulinna ja puisto: loistavia kamelioita ja tummia ruusuja
magnoliain siimeksessä.
Vielä ei markiisitar de Fleur-de-Lys ollut antanut toiveita yhdellekään
kosijoista, joita hänellä oli paljon, kuten sopii kauniille, rikkaalle
ja ylhäiselle naiselle. Eikä hänen isänsä ollut hänelle kovin
vihastunutkaan siitä, että paitsi ylhäiset myöskin rikkaat kosijat
hyljättiin, koska tytär oli vielä nuorikin. Isä oli varsin uutta ja
niin sanotusti halvempaa ylimystöä kuin tyttären äiti, jonka arvo- ja
sukunimellä tässä mainitaan tytärtä. Rosamonden luonnekaan ei ollut
isän, nousukasherran, joka oli rahamiehen vaistolla pelastanut vaimonsa
suvun köyhtymästä. Ei, nuori markiisitar de Fleur-de-Lys oli vuosia
sitten kuolleen äitinsä kaltainen.
Miksi hän ei suostunut kosijoihin? Kaipasiko hän jotakin
hienostuneempaa kuin isänsä tutut, ja varoittiko vanhan ja kokeneen
rodun veri häntä luottamasta miellyttävienkään miesten sanoihin, jotka
saattoivat kylmetä sitten kun niissä ilmenevä leimahdus oli sammunut?
Sitä ei nuori markiisitar tiennyt itsekään, hän vain odotti jotakin
suurta ja syvää, niin, aina hehkuvaa: omaa rakkauttaan.
Mutta tulipa nyt sellainen aika, joka johti isän unohtamaan hetkeksi
arvo- ja rikastumishaaveensa ja näytti poistavan tyttären mielestä
hänen kaipuunsa. Syttyi näet maailmansota, kuin myöskin Ranskan
ja Saksan vimmattu taistelu keskenään, noiden kahden kansojen
parhaimmista, joiden lasten vereen on jo äidinmaidossa syöpynyt, että
ne vihaavat toisiaan.
Markiisitar de Fleur-de-Lys oli, kuten sanottu, vanhaa sukua, monille
epäilyksillekin kypsää. Mutta sellainen on rotutunne, ellei nyt jo
sota-ajan mielenkuohunta pysty huumaamaan kaikkien aivoja, että
hänkin tahtoi tehdä jotakin isänmaansa, suuren ja kunniakkaan Ranskan
puolesta, jopa uhrautua. Rosamonde lähti siis laupeudensisarena
rintamalle, hoitamaan haavoittuneita, niinkuin hänen ihmisten
kärsimyksille altis sydämensä osoitti hänelle tuon sopivimman toimialan
ja niinkuin hänen pehmeät kätensä olivat sille alalle aivan kuin luodut.
Marnen seuduilla, jossa käytiin sodan alkuaikojen raivoisimmat
taistelut, kuulsivat sitten hänen suuret ja mustat silmänsä
laupeudensisaren valkean hunnun varjosta. Niiden silmien sääli ei
väsynyt koskaan, vaikka hänen povensa olisi nääntynyt lukemattomien
valvottujen päivien ja öiden ponnistuksista; ne silmät eivät kammoneet
verivirtoja, nuo silmät, jotka olivat ennen vuodattaneet kyyneleitä,
jos hän oli tallannut erehdyksestä maan matostakin ja ajatellut sen
kärsimystä. Ah, nyt ei markiisitar de Fleur-de-Lysillä, kun hänellä
oli niin paljon pelastettavia, ollut aikaa eikä oikeutta hyödyttömiin
kyyneleihin. Ja innostaakin täytyi hänen ihanien silmiensä ja äänensä.
Se ääni soi kuin huilu, varsinkin milloin hän tahtoi sillä lumota.
Niin meni puolen vuotta. Ja sitten alkoi tapahtua, mistä tarinassani
varsinaisesti kerrotaan.
Siihen sairaalaan ja siihen rintaman ranskalaiselta puolella ja
verrattain kaukana rintamalta olevaan kaupunkiin, jossa Rosamonde
hoiteli haavoittuneita ranskalaisia ja saksalaisiakin, muuten molempia
melkein yhtä hyvin, sattui joutumaan toisten mukana muudan nuori
sotilas, varakreivi Roland de Coeur-de-Loup.
Roland de Coeur-de-Loup oli syntyisin Ranskan luoteisesta kulmasta.
Niinkuin tummasilmäisessä markiisittaressa oli itämaista vertä, niin
oli nuoressa sotilaassa jälleen sen rodun merkit, joka vuosisatoja
sitten tuli viikinkeinä Ranskaa ryöstämään ja jäi asumaankin sen
iloisille rannoille: hän oli kookas ja vahva, hänen tukkansa ruskeus
oli melkeinpä vaalea ja hänen silmänsä olivat siniset.
Luutnantti Rolandilla ja hänen vanhemmillaan oli ollut linna ja
suuria tiluksia Marne-joen varrella. Nyt oli linna porona ja mustina
raunioina, ja tiluksien pellot ja metsät väännetty kranaateilla
sellaisiksi, ettei sadan vuoden työ saisi niitä kuntoon.
Roland oli haavoittunut sodassa, mutta ainoastaan lievästi, vasempaan
ranteeseen. Hän oli jo melkein parantunut silloin kun hän näki
markiisitar Rosamonde de Fleur-de-Lysin, käydessään hänen osastollaan
lohduttelemassa sotilaita ja viettämässä heidän kanssaan pakinoiden
toipumushetkiään osaston seurustelusalissa.
Sotaa sanovat asiantuntijat ihmeelliseksi. Sanovat, että se kääntää
kaikki entiset seikat toisiksi, tekee vihan oikeaksi vihaksi,
leppymättömyyden jaloksi, ja kirkastaa rakkauden todelliseksi
rakkaudeksi. Ehkä on niin. Mutta ainoastaanko sodan tähden varakreivi
de Coeur-de-Loup yhtäkkiä rakastui markiisitar laupeudensisareen?
Luutnantin mieli oli omituisessa kiihkossa jo ennenkuin hän
näki Rosamonden. Hän oli taistellut juoksuhaudoissa kuukausia
yhtämittaa, valvonut vuorokausia, nukkunut aseet valmiina vieressään
kenttävuoteella, kärsinyt vilua ja nälkääkin, koska sydän käski hänen
jakaa leipäosuutensa jonkun heikomman aseveikon kanssa. Hän oli
odottanut rauhaa, jota ei tullut, ja oli lopulta johtunut vihaamaan
vielä enemmän kuin syntymästään noita saksalaisia, jotka olivat paitsi
hävittäneet hänen omaisuutensa surmanneet hänen isänsä: isä ei heidän
hyökätessään tahtonut väistyä harhakuulilta piiloon, vaan kaatui
linnansa porttia puolustaen. Poika, jota nuori ikä ei olisi juuri vielä
riveihin vaatinut, lähti sotaan vapaaehtoisena. Äiti oli kuollut suruun
ja sodan tauteihin pääkaupungissa, erillään pojasta.
Nyt olisi Roland de Coeur-de-Loup tahtonut tappaa saksalaisia kysymättä
koskaan, mitä he olivat miehiään. Hänen kasvoillaan oli ainaisen vihan
kelmeys, sama väri kuin nuorella neidolla, joka menee omasta tahdostaan
luostariin: uhrautuen haltioittavalle aatteelle, tietämättä, mitä se
oikein on, mutta uskoen järkkymättä siihen.
Kiivaasti odotti Roland de Coeur-de-Loup tässä pienessä kaupungissa
aikaa, jolloin hän pääsisi rintamalle takaisin.
Ja hänen odottaessaan, eräänä syksyisenä iltana, kun hän istui
sairaalassa ikkunan ääressä, jonka takana tuuheain kastanjapuiden
suuret ja keltaiset lehdet varisivat, tuli markiisitar de Fleur-de-Lys
huoneeseen, toisten naisten ja sotilaitten seurassa. Luutnantti Roland
oli jo ennen esitelty hänelle, mutta ei ollut kiinnittänyt sen enempää
huomiota tuohon laupeudensisaren viitalla puettuun. Tällä kertaa erosi
markiisitar piankin omasta seurueestaan ja istahti sen pöydän toiselle
puolelle, jonka toisella nuori luutnantti uneksi veritöistä: kostosta
saksalaisille ja suuren, kunniakkaan Ranskan lopullisesta voiton
säteilystä. Markiisittarella ei tänä iltana ollut sairaanhoitajattaren
valkeaa pukua, sen huomasi luutnantti kohta, vaan pehmyt ja
tummansininen silkkivaippa, koska hän oli menossa rintamalle lähtevien
sotilaitten tanssijaisiin, kuten hän sanoi Roland de Coeur-de-Loupille.
Ja siinä markiisitar jatkoi, ettei hän aina jaksanut ajatella
kaatuneita ja haavoittuneita, vaan tahtoi hänkin oikeutensa elämästä.
Sitäpaitsi hän halusi innostaa niitä, joiden edessä oli vielä elämä ja
taistelu: elämän ihana ja satumaisen rikas taistelu. Markiisittaren
sitä puhuessa, vielä seisoallaan, oli Roland de Coeur-de-Loup riisunut
hänen väljän vaippansa, ja silloin hän näki ensi kerran markiisittaren
vartalon oikeissa vaatteissa, jotka sallivat sen kauneuden tulla ilmi:
hoikan vartalon, ja poven, joka pilkisti esille kaulan kohdalta. Roland
tunsi markiisittaren käden ja huomasi sen pienuuden. Kuuli tämän naisen
äänen, joka soi kuin huilu.
He eivät puhuneet sinä iltana paljon heille merkitsevää... Varakreivi
väitti siinä, ettei kenelläkään ollut oikeutta tällaisina aikoina
huvitella, vaan ainoastaan tehdä vihan töitä.
Mutta kumminkin: kuinka luutnantti itsekin kaipasi jo entistä
iloista rauhan elämää! Mutta hän puhui markiisittarelle näin
ikäänkuin salatakseen jotakin uutta tunnetta, joka oli herännyt hänen
sydämessään, herännyt niin varhain, ettei hän vielä sitä itsekään
huomannut.
Miten oli oikeastaan käynyt? Ihmetellen huomasi nuori Roland
kävelevänsä eräänä iltana kuutamossa niiden sairaalan ikkunain
edustalla, joiden takana hän tiesi markiisittaren asuvan. Oi rakkauden
ihania kuutamoita, suloisia traagillisuudessaan, riemukkaita
suuressakin tuskassa. Merkillinen tuska ja tuskallinen riemu nousivat
nuoren miehen sielun salaperäisistä kätköistä kuin hyvä tai julma
haltia maan alta sen taikasanan voimalla, jonka nimi on rakkaus!
Kuta useammin Roland de Coeur-de-Loup nyt näki markiisittaren, sitä
enemmän rakastui hän tuohon naiseen. Ja tahtoessaan hänet tavata,
tapasikin hän markiisittaren useasti. Niin, pian rakastui Roland
hänen vartalonsa sirouteen, hänen pieniin jalkoihinsa, hänen
äänensä sointuun, joka kumpusi ikäänkuin kummastelevana, milloin
normannien jälkeläinen loi häneen silmänsä. Rakastui markiisittaren
silmiin, joiden syvä hymy oli hänestä kuin ihme. Tätä kaikkea yksin
muistellessaan ajatteli varakreivi kummallisia asioita: itämaiden
ruususto-kaupunkeja, jotain sellaista kuin Damaskus tai Kultainen
sarvi. Tiesipä hän jo, että markiisitar de Fleur-de-Lys oli melkoisesti
itämaalaista vertä.
Nuoren Rolandin päätä alkoi huimata se juopumuksista ihanin, joskin
usein katkerasta juomasta saatu, jonka nimi on rakkaus. Mutta vielä hän
ei ajatellut markiisittaren sielua.
Eräänä yönä näki varakreivi Roland sitten sellaisen unen, että
Rosamonde de Fleur-de-Lys oli kuollut: makasi paareilla, keltaisilla
ruusuilla seppelöitynä. Roland itki unessaan noiden paarien ääressä,
syleillen niitä ja sitä pyhää ruumista, joka niillä lepäsi. Kun hän
heräsi, oli hän tästä unesta kovin järkytetty.
Mutta vielä enemmän järkyttyi Roland eräänä iltana, vähää ennen sitä
määräaikaa, jolloin hänen oli palattava rintamalle. Hän huomasi
kiertelevänsä sotilassairaalan, entisen luostarin, pihassa ja
odottavansa siellä markiisitarta. Odottavansa? Eivät he suinkaan olleet
sopineet kohtaamisesta: eivät vielä juuri tunteneetkaan toisiaan, saati
sitten olivat toistensa tieten rakastuneet toisiinsa. Mutta kuitenkin
Roland tunsi, että markiisittaren piti tulla nyt sinne pihalle,
lehdettömään kastanjapuitten hämärtyvään piiriin. Markiisitar ei vielä
tullut. Kuinka hän olisikaan tullut, ajatteli Roland, ja piti itseään
lapsellisena, jopa julkeana: että hän kuvittelikin markiisitarta
kohtaukseen saapuvana. Luutnantti meni kadulle, meni kotiinsa. Ja tuli
takaisin harmaan luostarin kastanjapihaan. Ei ollut markiisitar siellä.
Nuori mies palasi uudestaan kotiin, itseään ivaillen, mutta samalla
kuitenkin vaatien itsekseen, että markiisittaren täytyi tulla. Minne?
Roland palasi sairaalaan. Kuinka kävi? Siellä seisoi nyt markiisitar
de Fleur-de-Lys paatisella pihalla, illan pimenevässä hämyssä,
kastanjapuun alla, valkeassa viitassa, katsellen luutnanttiin syvin
silmin valkean huntunsa alta, joka oli hiukan kuin itämaalaisen naisen.
Roland de Coeur-de-Loup oli niin järkyttynyt, ettei puhunut paljoa
markiisittarelle, jonka hän kuitenkin uskoi ikäänkuin ajattelemisella
pakottaneensa tulemaan tähän sanattomaan kohtaukseen. Sellaista on
rakkauden ylpeys! Siinä Roland ilmoitti sitten, että hän lähtee
huomenna rintamalle: hänen kätensä on jo tarpeeksi terve, hän ei jaksa
enää olla toimettomana. Markiisitar nyökäytti hänelle hiljaa päätänsä.
Varakreivin oli vaikea erota nuoresta markiisittaresta ... rajusti
hulmahti erotessa hänen sinisen sotilasviittansa lieve vanhan luostarin
portissa.
Kuitenkaan ei hän oikeastaan tahtonut rintamalle, vaikka oli
markiisittarelle niin sanonut. Ei, rintamalle lähtö ei häntä nyt
edes miellyttänytkään. Hänestä tuntui, että hänellä olisi ollut
välttämättä muuta tekemistä. Juhlimista näinä vakavina aikoina oli hän
markiisittarelle moittinut. Nyt hän anoi, jo aivan terve mies, pari
päivää loman pitennystä ja järjesti sotilasjuhlat. Iloiset ja reippaat
juhlat. Hän tahtoi tanssia. Markiisitar de Fleur-de-Lys säpsähti, kun
Roland tuli ja vei hänet tanssiin. Oi, kuinka hän tanssi, tuo nuori
markiisitar! Kuinka kevyet olivat hänen jalkansa nousemaan. Ja hänen
sanansa olivat vielä kevyemmät kuin hän itse, sillä tanssiessaan hän
kertoi Rolandin ihmeeksi, että ennen muinoin, jopa nytkin sodan aikana,
hän oli joskus halunnut ruveta varietee-tanssijattareksi: näyttää
itseään, hurmata katselijoita, nauttia sampanjaa, paljon. Tämä oli
Rolandista uutta tuossa laupeudensisaressa. Mikä oli tämä markiisitar?
Vavistuksella ajatteli Roland sitä.
Mutta seuraavassa valssissa, jonka markiisitar samoin tanssi nuoren
sotilaan kanssa, hän yhtäkkiä kysyi Rolandilta, oltuaan melkein koko
ajan omituisesti vaiti, kuinka paljon tämä hänestä piti. Mitä hän
kysyi? Saattoiko Roland uskoa korviaan? Niin, markiisitar Rosamonde
toisti, olisiko Rolandilla voimaa esimerkiksi surmata hänet, jos hän
ruhjoutuisi etsiessään taistelukentältä haavoittuneita? Kummallinen
kysymys; siihen luutnantti vastasi ainoastaan suutelemalla vapisevin
huulin Rosamonde de Fleur-de-Lysin tuoksuvaa kättä. Valssi loppui,
Roland johti Rosamonden istumaan, ja viimein sanoi hän, pideltyään
kädellään otsaansa, ikäänkuin miettien jotain ihmeellistä, niinkuin
unta, vastasi kalpeana, että asettakoon markiisitar hänet koetteelle.
Mutta rakkaudestaan ei Roland puhunut.
Kuitenkin puhui hän siitä vielä ennen rintamalle lähtöään; muuten
olisi hänen ollut mahdoton lähteäkin. Puhui juhlailtaa seuraavana
päivänä. Rolandin ja Rosamonden rakkaus oli kehittynyt nopeasti;
niin käy muulloinkin kuin sodan aikana, jolloin kaikkien tunteiden
sanotaan kasvavan kiivaalla vauhdilla. He tiesivät nyt jo toistensa
elämän ulkonaisesti. Tunsivat yhteisiä mieltymyksiä, jopa aavistivat
sanattomasti kumpikin, että toinen häntä rakasti. Roland viipyi yhä
jollakin syyllä kaupungissa. He kävelivät yhdessä. Menivät eräänä
iltana hautausmaalle, jossa oli lukemattomia uusia kunnian kentälle
kaatuneitten muistoksi pystytettyjä ristejä. Yö lähestyi, taivas oli
lasinvihreä ja ilma kylmä, sillä oli marraskuu. Tuskalla katseli
markiisitar noita synkkiä ristejä; niiden alla veriset ruumiit
makasivat kylmässä mullassa ... veriset minkä vuoksi? Sillä hänkin
alkoi kummallisesti väsyä verivirtoihin. Elämä on lyhyt. Miksi vihata
eikä rakastaa? Haikeudella ajatteli hän paitsi elämän lyhyyttä myöskin
sitä, että Roland lähtee pian, ehkä iäksi.
Samaa kai ajatteli Roland de Coeur-de-Loup tuolla harmaan kirkon
kummulla, katsellen Rosamondea, joka kuvastui solakkana taivasta
vasten, ja erottaen hämärässä jopa hänen suunsa surullisen hymynkin.
Elämä on lyhyt. Miksi ei siis rakastaa?
Nyt tunnusti Roland rakkautensa, kuljettaessa takaisin kaupunkiin,
tunnusti hehkuvana purkauksena, joka leimusi viileässä yössä kuin
pohjolan juhannustulet. Rosamonde de Fleur-de-Lys kuunteli hiljaa,
tuskin tohtien hengittää, niin suloiselta tuntui hänestä tämä
tunnustus, viaton ja samalla väkevä kuin sodan kiihko. Mutta kaupunkiin
saavuttaessa pysähtyi Rosamonde vanhalla portilla, Neitsyt Maarian
kuvan ja sen palavan lampun alla, ja loi Rolandiin kasvonsa: ne
hehkuivat, neitseellisestä ja samalla majesteettisen itsetuntoisesta
Ja hänen silmissään näkyi paitsi usko Rolandin sanoihin myöskin riemu:
vakuutus siitä, että Rosamonde itse rakasti. Rosamonde kallisti
kasvonsa, niin että Roland sai suudella hänen huuliaan. Miksi hän olisi
puhelemalla häirinnyt rakkauden aamulaulua? Hän aavisti, että päivä
oli ehkä tuova vaikeuksia mukanaan, aavisti herkän verensä vaistolla.
Niiden vaikeuksien kohdatessa olisi aika puhua.
Rosamonden suudelmasta tiesi Roland tuon naisen olevan hänen omansa.
Ylpeäksi tunsi hän itsensä sellaisen omaisuuden kuninkaana, mutta yhä
uudestaan tahtoi hän kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, että hän sen
omisti. Vielä oli hänellä useita päiviä ennen sotaan palaamistaan
suudellakseen Rosamonden hehkuvia huulia. Rakkauden alkavaa onnea,
joka on kipeimmässä tuskassakin autuus! Tuska oli vielä vain aavistus
suruista, ja se aavistus lisäsi herännyttä hetken huumaa. Oi sielun
juopumusta Ranskan pitkillä poppelikujilla, iltojen hämärtyessä!
Kuutamoisilla kujilla, joille talven lumikin oli jo riputtanut
valkeuttaan. Ne suudelmat saivat Rosamonden joskus kivustakin
parahtamaan, vaikkakin suloisesta kivusta.
Mutta pian antoi kohtalo Rolandille muuta ajattelemista. Hänen sotaan
lähtönsä lähestyi. Mutta sitä ennen tahtoi hän jo selvittää asiansa
Rosamonden isän kanssa, sillä naisensa rakkaudesta hän toki tiesi
olevansa varma. Varakreivi kirjoitti markiisitar de Fleur-de-Lysin
isälle, Pyreneitten kauniiseen kaupunkiin nimeltä Pau, englantilaisten
ja amerikalaisten miljoonamiesten talviseen huvipaikkaan, jonka
lähellä Rosamonden isän linna oli, ilmoittaen paitsi rakkauttaan
myöskin asemansa, joka oli nyt köyhän miehen, koska saksalaiset olivat
hävittäneet häneltä kaikki, ja kunniallisen halunsa luoda itselleen
tulevaisuus ja Rosamondelle onni. Mitä vastasi hänelle Rosamonden
isä? Tuo puoliylhäinen, järkevä ja rikkaudestaan pöyhkeä herra ei
vastannut mitään hänelle, mutta kyllä Rosamondelle. Kerran talvella,
kun varakreivi ja markiisitar laupeudensisar kävelivät yhdessä lähellä
rintamaa, jonne Rosamonde oli tullut käymään, näytti rakastava
tyttö Roland de Coeur-de-Loupille isänsä kirjeen. He kulkivat Marnen
ranskalaista rantaa; sinne saksalaiset eivät olleet päässeet, mutta
markiisittaren vuoksi johti luutnantti kävelyn sellaisille poluille,
joilla vihollisen tulesta ei ollut vaaraa. Niin, Roland näki nyt tuon
tylyn kirjeen; se kielsi häneltä kaiken toivon, jopa solvasikin häntä.
Miksi markiisitar ei olisi hänelle sitä näyttänyt? Roland oli odottanut
kirjettä Rosamonden isältä ja ihmetellyt, ettei sitä jo ollut saapunut.
Markiisitar tahtoi, että hänen rakastettunsa oli tiedettävä kaikki,
katkeratkin totuudet heidän välillään, ja toivoi, että hän ne kestäisi:
hänen rakastettunsa täytyi olla sankari ja verraton mies. Ja sitäpaitsi
oli Rosamonde de Fleur-de-Lys varma omasta rakkaudestaan: kenenkään
kielto koko maailmassa ei estäisi häntä rakastamasta sitä, jota hän
kerran rakasti.
Markiisitar antoi siis isänsä jo aikoja tulleen kirjeen nyt
Rolandille. Mitäpä oli siinä kirjeessä? Rosamonden isä ei uskonut
todeksi varakreivi de Coeur-de-Loupin väitettä, että markiisitar de
Fleur-de-Lys muka rakastaisi tätä varakreiviä. Ja jos asia olisi niin,
moitti hän ankarasti Rosamondea, sillä hänensukuisensa naisen arvolle
eivät sopineet edes sodankaan aikana moiset seikkailut, mahdollisesti
uskottavatkin, Rosamonden luonteen perustalla. Ja lopuksi uhkasi
Rosamonden isä, kaiken varalta, tällaisella: ellei Rosamonde lopettaisi
leikittelyään tuon varmaankin hetkellisesti tuleen syttyneen köyhän
ylimysvesan kanssa, vaan sekaantuisi niin pitkälle, että suunnittelisi
avioliittoa, joka yhdistäisi de Fleur-de-Lysin varakreiviin, mikä oli
vakava asia, koska Roland, olipa hän vaikka kuinka aatelinen, oli
lopultakin köyhä, kun taas Rosamondelle oli tarjolla kunniallisia
miehiä, joilla oli enemmänkin kuin varaa hänet elättää, niin, jos
Rosamonde sellaisen aikeen toteuttaisi, olisi hänen isällään valta
tehdä hänet perinnöttömäksi: Fleur-de-Lys-suvun omaisuushan oli hänen
hankkimaansa, koska hän oli pelastanut sen viimeiset rippeet katoamasta.