rakennus. Monikertainen ... marmoria, muistaakseni. Mutta tämän
kansallispankin seinämillä istuu talven pakkasöinä vaivaisia, sillä
tulisessa Espanjassa on talvella oikeita kylmiä, varsinkin korkeassa
Kastiliassa. Niin kovia, että ne vetävät epätasaisten katujen
vesikuopat riitteeseen. Tällaisinakin öinä ovat useat kerjäläiset
kadulla. Outoa on nähdä heitä tuossa pankin seinämällä. Kuka uskoisi
heitä edes ihmisiksi? Paremminkin muistuttavat he jonkinlaisia
goottilaisten kirkkojen räystäihin veistettyjä kummituskoiria taikka
Goyan julmia mielikuvia. He istuvat nimittäin kyyryssä, pää painettuna
niin syvälle polvien ja säärten väliin, ettei päätä oikein eroita;
heidän ruumiinsa on käännetty sillä tavoin kasaan, kaikki nivelet
yhteen myttyyn, että he ovat melkein pallomaisia. Käsivarsillaan
suojelevat he niskaansa, työntyneinä pilasterin ja seinän kulmaukseen.
Niin, he ovat kuin riepukasoja, joita ilmaisee eläviksi olennoiksi
ainoastaan hengitys ... yskästä korahteleva. Joku säälivä pistää
nukkuvien niskaan kolikon; sillä he saavat aamulla ensimmäisen murunsa
leipää, ensimmäisen kupposensa paloviinaa.
Tällaista on valtapaikoilla; mitäpä siis enää puhua noista
syrjäisemmistä kaupunginosista! Siellä on tietysti köyhiä paljon
enemmän kuin keskustan katukuopissa. Menemmekö _El Rastrolle_, isolle
torille Madridin eteläosassa? Siellä myödään kojuissa ja paljaalla
katukivityksellä rievunkappaleita ja kaikenlaista romua, joita kurjat
vielä kuitenkin voivat käyttää: lumppuja ... muutamasta centimosta
palasia esimerkiksi hienoston vanhoista gobeliineista: oikeita
kerjäläisten kuningasmantteleita!
El Rastron ympärillä on paljon niiden köyhien asumuksia, joilla on
jonkinlaista asumusta ... vaja tai kellari savea pirskuvan kujan
varrella.
Espanja on osittain ankaraa maata; siellä saattaa ihmisellä olla
vaikeutensa elää.
Ja Madrid rakennettiin sen autioimpaan osaan, Kastilian erämaahan, joka
värisee talvella kylmää ja palaa kesällä keltaiseksi.
Auringon ja riemun maa on Europan harvimmin asuttuja paikkoja. Mutta
kuitenkin se on ylhäinen ja loistava.
Kaikkein merkillisin on näky kuninkaallisen palatsin edustalla ...
marmorista ja muista arvokkaista kivistä rakennetun. Palatsin pihalla
pidetään joka aamu vahtiparaati. Silloin ratsastelevat siellä rakuunat
tanssivilla arabialaishevosilla, verhottuina punaiseen ja kultaan
tai siniseen samettiin ja keltaisiin koristeihin. Sapelit välkkyvät
käsissä, välkkyvät kuin kiilloitettu hopea; höyhentöyhdöt heiluvat
lakeissa niinkuin keskiajan ritarien kypäreissä. Näin hypitellään
ratsuja, näin välkytellään aseita ... kun taas palatsin kullatun
aitauksen toisella puolella, isolla pihalla, torvet räikkyvät,
henkikaartin tehdessä siellä temppujaan. Mutta aitauksen läpi
kurottelevat sadatkin kerjäläiset käsiään pihalle, ehkä kuninkaan
puoleen, joka ilmestyy mahdollisesti parvekkeelle. Todentotta,
kerjäläiset piirittävät linnaa päivin ja öin, rauhallisesti istuen,
maaten, seisoen tai kävellen sen ympärillä, kyyröttäen hiekassa yöt
ja loikoen päivät kiihtyvässä auringonpaisteessa ... purren väliin
leivänkappaletta, milloin sitä saavat.
Vetelehtijöitä kullassa ja rievuissa: espanjalaista _grandezaa_.
Silti on tämä ainoastaan grandezan pinnallinen muoto.
Sillä odottakaahan. Siinä grandezassa saattaa olla parempaakin... Moni
lienee nähnyt, että espanjalainen voi katsoa suoraan silmiin! Ettei hän
petä kaupoissa ... italialainen on paljon ovelampi. Ja tietää, että
espanjalainen on ylpeä kunniastaan.
Siitä oikeasta grandezasta on sommiteltu seuraava satu, jonka aihe
kuultiin kerran Madridissa.
Espanja on ankara maa, kuten sanottu. Ihmekö, jos Kastilia, sen ankaran
ydin, luo köyhiä? Luonnon köyhyys ehkä kiihoittaa pyrkimään rikkaaksi
ikäänkuin keinottelemalla ... ja loistamaan kullalla, joka tulee
muutamien harvojen osaksi.
No niin, eräistä mahtaa satuni sankarikin olla keinottelija jollakin
tavoin. Hän on näet härkätaistelija. Mikäpä muukaan sadussa, joka
kertoo Espanjasta? Hänen nimensä olkoon Pablo Maria.
Hänen vaimonsa nimi on Estrella.
Kiitos pyhälle Neitsyelle, vielä ei siro Estrella ole mikään köyhä ...
ei mikään kerjäläinen! Eikä kenties sellaiseksi tule!
Vielä ei hän kiertele poikansa kanssa Madridin valkeain palatsien
ovilla, ei harhaile säälittävänä komealla Calle de Alcalálla. Ei asu
El Rastron, rieputorin, lähettyvillä ... saati sitten nuku öitään
Prado-esplanaadilla, jossa vaivaispalmut talvella vapisevat kylmässä,
olkiin käärittyinä.
Ei, talosessaan Madridin uusimmassa osassa asuu härkätaistelija Pablo
Marian leski ... uljaan _toreadorin_, jonka lisä- ja kunnianimi oli _El
Arrojadito_, mikä merkitsee melkein yhtä kuin sana Peloton.
Korkealla kummulla hän asuu. Kummulle näkyy lumessa säteilevä Sierra
Guadarrama aution erämaan ylitse.
Nuori Estrella voi hyvin ... puettuna huntuihin ja samettiin ...
miesvainajansa jättämillä rahoilla saatuihin. Ja yhtä hyvin elää Pablo
Marian poika, pikku Alfonso.
Onnellinen Estrella! Ei käynyt sillä tavoin kuin Pablo Maria jo
pelkäsi, nimittäin, että Estrella ja Alfonso joutuisivat kurjuuteen.
Ja tämä pelastuminen on El Arrojaditon ansiota! Vielä elää Espanjassa
grandeza!
El Arrojadito syntyi Sierra Guadarraman liepeillä. Se vuoristo tai
alppi on Kastilian korkeuden apulaisena luomassa ylängön talvea yhtä
tylyksi kylmyyden puolesta kuin sen kesä on julma kuumuudessaan.
Guadarrama liittää talvelliseen viluun vielä sumunsa, jotka vyöryvät
syksyllä ja talvella alas huipuilta; se sumu viiltää joulu- ja
tammikuun aamuina Madridin notkelmissa melkeinpä läpi luiden ja
ydinten, jopa useasti vielä maaliskuussa. Eikä pelkästään aamuisin:
välistä joulun ympärillä on pääkaupunki kaiket päivät kiedottu
hyytävään sumuun niinkuin käärinliinaan. Silloin saatetaan tulisessa
Espanjassa yskiä ja köhiä kovasti ... köhivät paremmatkin ihmiset kuin
kaduilla makaavat kerjäläiset...
Sierra Guadarrama, karu ja tyly vuori! Sen liepeillä siis syntyi Pablo
Maria El Arrojadito. Isä kuului olleen vuohipaimen ... eikä äitikään
hienompaa sukua, vaan vuohi- ja lammaspaimen.
Ja kumminkin nousi Pablo Mariasta härkätaistelija! Jopa kuuluisa
härkätaistelija, jolle annettiin lisänimeksi El Arrojadito! Melkein
ihanin kunnia kuninkaan ja arkkipiispan jälkeen, mitä Espanjassa voi
saavuttaa.
Pablo Marian synnyinlaakso palaa kesällä kulolle, ja talvella se on
harmaa ja kuolemaan asti synkkä. Maakuopassa asuivat hänen isänsä ja
äitinsä, niinkuin monet muutkin talonpojat kuuluvat asuvan. Jonkin
tornimaisena ylenevän ja mustan kallionsärmän juurella... Kuinka
he olisivat voineet rakentaa itselleen kartanoa ... edes kivistä,
sillä metsää ei Espanjassa ole ... puuta tuskin edes kattilan alle,
varsinkaan köyhillä...
Siksipä onkin mahdollista, että paimen ja hänen vaimonsa yskivät
talvella kovasti, maatessaan yöllä kuopan nurkassa, kirjavat huivit
vedettyinä suun eteen ja käärittyinä monin kerroin kaulan ympärille.
Pikku Pablo nukkui yöt vanhempiensa välissä; mutta päiviksi vietiin
hänet lampaiden ja vuohien mukana majan edustalle laaksoon, jossa
mies ja vaimo paimensivat suuren aatelisherran eläimiä. Tällä
aatelisherralla oli nimiäkin ja arvonimiä kokonainen pikku juna.
Sellaisia kuin: _Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata,
conde de Puente de Alcántara y Almudena, duca de Laxarilla y
Bobadilla_. Kreivi hän siis oli ja herttua, mitä kaikkea lieneekään
ollut. Itse hän eli Madridissa, poissa maalta, tahi tulisimmat
vuodenajat toisissa linnoissaan, jotka olivat lauhkean Välimeren
rannalla; oleskelipa hän paljon ulkomaillakin, luultavasti iloisessa
Italiassa.
Tilusten vuokraajat, alavuokraajat ja voudit lähettivät hänelle
Espanjan kultaa, joten hän saattoi elää ylhäisestä.
Pablo Marian vanhemmat jälleen asuivat Sierra Guadarramalla maakuopassa.
Jo varsin pienenä ärsytteli poika mielellään äärettömän lammaslauman
pässejä, mutta hänen suurin riemunsa oli taistelu vihaisimman pukin
kanssa.
Kuoli nyt Pablo Marian äiti, maattuaan viimeisen kuukauden kuopan
lavitsalla kasvoiltaan hyvin keltaisena, ja Pablo Maria jäi isänsä
kanssa, jonka kuivuneita poskia pitkin nyt valuivat usein surun ja
järkytyksen kyyneleet, sillä pian tiesi hän itsekin kuolevansa. Ja
meni puoli vuotta, niin hän kuolikin. Onneksi sattuivat tilanomistajan
palvelijat tulemaan juuri niinä päivinä autiolle laitumelle keritsemään
lampaita ja teurastamaan vuohia. He korjasivat ruumiin ja pienen Pablo
Marian, joka oli mustapäinen ja vakava poika.
Vähitellen tuli paimenen pojasta linnassa ensin paimenpoika, sen
jälkeen kuskipoika ja viimein renki. Mielellään ärsytteli hän yhä
vihaisinta pukkia, ja alkoi vihdoin taistella myöskin mustan ja
teräväsarvisen sonnin kanssa.
Meni muutamia vuosia, Pablo Maria ohjasi härkävaljakkoaan erämaan
poikki Madridiin ... neljää perätysten asetettua härkää, jotka
vetivät kaupunkiin valtavia viljakuormia ja sieltä palatessaan
rämisevää rautaa, kiiluvaa kivihiiltä ja muuta tiluksille ostettua
tavaraa. Milloinkaan juoksematta astelivat kellertävät härät, mutta
myöskään pysähtymättä, sillä Pablo Marialla oli kädessä pitkä vapa
ja sen kärjessä tavanmukainen, terävä piikki. Piikillä pisteli hän
juhtia niskaan, jos ne laiskottelivat. Niin teki Pablo ... päässään
leveäreunainen ja kova huopahattu, toisella olkapäällä komeasti
punertava mantteli, kirjavan vyön alla terävä ja pitkä veitsi. Ei
auttanut härkien muu kuin vetää pienten talojen korkuisia kuormia,
niskat ikeen alla, silmissä apeus, jossa ei näkynyt enää edes kosteaa
kiiltoa. Ja valjakon edellä asteleva Pablo Maria hyräili villiä ja
alakuloista säveltä.
Näillä Madridin-matkoillaan näki hän sitten oikean härkätaistelun.
Mahtoipa hänessä silloin herätä uudestaan jo ehkä vähän aikaa nukkunut
halu taistella teräväsarvisen sonnin kanssa!
Nyt hän harjoitteli taistelua kaikki ruokatuntinsa; ja miettipä
öilläkin, aivan unettomana, miten hän saisi sonnin oikein vihaiseksi ja
kuinka hän välttäisi sen keihästykset.
Kerran tuli siihen vuorenrinteellä kapuilevaan kylään, jota lähellä
Pablon herran linna oli, muudan seurue härkätaistelijoita. Olihan
kylässä toki oma härkäsirkuksensa, kuten kaikissa oikeissa kylissä.
Tämä seurue tappoi kussakin näytännössään vain yhden ja huonon härän,
mutta se salli, menestystä itselleen hankkiakseen, yleisönkin yhtyä
taisteluun. Nyt kiipesi mustapäinen ja vakava Pablo Maria katselijoita
suojaavasta aitauksesta arenalle ja taisteli oikean härkätaistelun.
Ärsytti hurjaa nautaa punertavalla manttelillaan, petteli sitä
oivallisesti, karttoi sukkelin pyörähdyksin kaikki sen hyökkäykset,
hyppeli sen poikki edestä ja kupeilta, iski sen niskaan väkäiset
piikit, _banderillat_. Ja tappoi pedon lopulta komealla miekanpistolla.
Se oli hänelle onnen päivä. Kotikylä ihaili tätä toreadoria, _toreroa_,
ja seurueen johtaja tahtoi hänet joukkonsa jäseneksi. Pablo Maria
suostuikin, hän jätti vuorenkupeella uneksivan kylänsä.
Miehen kunnian määränä oli Madrid ... ja sitten paljon enemmänkin.
Meni vuosia, tapansa mukaan nopeasti. Nyt oli kunnian päivä tullut,
viimeinkin. Pablo Maria oli harjoitellut neljä vuotta monessa
seurueessa, hankkien itselleen paitsi yhä hurjempaa uskallusta,
voimaa ja notkeutta myöskin tietoja taiteensa hienouksista. Sillä
härkätaistelu ei ole pelkkää härkätaistelua, vaan se on taidetta.
Melkein yhtä suurta kuin mikä muu hyvänsä, taidetta, jolla on tarkat
sääntönsä ja vivahteensa; josta on kirjoitettu ylistyksiä, asiallisia
selostuksia ja tutkielmia niin paljon, että ne täyttäisivät varmaankin
ison kirjastohuoneen Salamancan kuulussa yliopistossa. Sanomalehdet
väittelevät Espanjassa härkätaistelujen kautena tästä taiteesta
kiivaammin kuin muualla kinastellaan tuoreimmasta runoudesta, ja
puolueet riitelevät keskenään kukin omasta torerostaan sellaisella
tavalla, etteivät vastustajat lopulta tervehdi toisiaan. Sillä tärkeä
seikka on härkätaistelu, näyte miehuuden ja älyn voitosta eläimellistä
raakuutta vastaan.
Tämän voiton säteilevän kruunun oli Pablo Maria nyt saavuttanut,
esiintyessään viimein Madridin arenalla. Hänestä oli tullut hyvä
härkätaistelija. Hyväkö? Se ei hänen kunnianimekseen riittänyt!
Kuuluisa hän oli ... suuri härkätaistelija. Mikä notkeus liikkeissä!
Mikä asentojen plastiikka! Mikä tekniikka. Käännähdykset sarvikkaiden
petojen edessä komeita ja samalla ikäänkuin tanssiaskeleita. Entä hänen
rohkeutensa! Antaa sonnien, joiden synnynnäistä ja yhä kehitettyä
raivoa hän lisäsi vielä iskemällä räjähtäviä raketteja niiden selkään,
antaa noiden mustien hirviöiden syöksyä itsestään sentimetrin päähän,
mutta säilyä sekunnissa keihästykseltä ... ja kumartaa yleisölle,
ylpeästi ja hienosti hymyillen... Riemunpauhuun puhkeavalle yleisölle
... huhtikuun auringon säteilyssä ... puettuna tulipunaiseen ja
kultaan, polvihousuihin ja valkeihin silkkisukkiin, päässä musta ja
kullalla tikattu lakki. Suuri liikutus on kansakunnalle tietää joka
hetki lemmikkinsä veri melkein petojen sarvissa ... ja vielä ihanampi
nautinto nähdä hänen pelastuvan komeasti... Ja tappavan jo tässä
ensimmäisessä näytännössään yhtä mittaa kuusi härkää, tunkien sankarin
voimalla roomalaiskalpansa niiden sydämeen taikka selkäytimeen. Kohta
sai Espanjan suuri mies kunnianimen El Arrojadito, Peloton.
Ja hän oli ainoastaan köyhän ja vähäpätöisen paimenen poika!
Vähäpätöisen miehen ja köyhän eukon. Nyt viittoivat hänelle
kolmensadantuhannen pesetan vuositulot, kuten kuuluisat
härkätaistelijat hyvinkin ansaitsevat. Miesten ihailua ja naisten
suloista rakkautta hänelle satoi. Syrjäisiltä suljettujen klubien ja
palatsien portit aukesivat varmaankin paimenen pojalle. Niin, hän oli
nyt melkein _caballero_, jota muut herrat kohtelivat ystävällisesti ja
suojaavasti. Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata, conde
de Puente de Alcántara y Almudena, duca de Laxarilla y Bobadilla,
joka pistäysi siihen aikaan Madridissa Napolista, käyttäysi Pablo
Mariaa kohtaan niinkuin veli... Tarjoten hänelle, oikein innostuneella
viinituokiolla, puolisoksi sisartaan, viidenviidettä vuoden ikäistä,
jonka nimi oli Isabel. Mutta vielä enemmän olisi Pablo Maria saanut,
jos olisi tahtonut. Nuorten ja ihanien naisten rakkautta ...
Espanjan ryhdikkäiden, ja komeain vallasnaisten: heidän poskillaan
ruusut kukkivat, tuliset silmät säkenöivät mustien pitsihuntujen
hämärästä. Mahtoipa usea heistä rukoilla polvillaan Pablo Mariaa
saadakseen vaikkapa vähänkin omistaa hänet, verrattoman espanjalaisen
härkätaistelijan.
Mutta vielä elää grandezaa vanhassa Espanjassa!
Grandezaa toisenlaistakin kuin härkätaisteluissa. Ylhäistä sävyä
muussakin kuin maan maisemissa ... lukemattomissa jättiläiskummuissa,
jotka nousevat suurina kaarina toistensa takaa Kastilian ylängöllä ...
monien kaarten harjalla vanhat ja muuritetut kaupungit.
Tiedämme, että espanjalainen osaa katsoa suoraan silmiin. Uskomme, että
hän on kunniastaan yhtä ylpeä kuin hänen kaikki asenteensa ja mantteli
hänen toisella olkapäällään ovat komeat ... tuolla maurien ja keskiajan
ritarien jälkeläisellä. Tyyni on hänen hymynsä, rauhallisena lepää
hymyillessä hänen otsansa.
Ja espanjalaisella on varmaan taito olla tarvittaessa vähäpuheinenkin.
Ainakin oli Pablo Maria sellainen.
Vaikka hänelle oli tarjona niin ylhäisiä ja ihania naisia, että vain
Espanjassa niitä löytyä saattaa, jopa sangen rikkaitakin, pysyi hän
uskollisena eräälle köyhälle ja koruttomalle maalaistytölle, sillä
hänelle oli Pablo kotikylässään luvannut pelottoman sydämensä. Estrella
oli se tyttö; hänen siroa somuuttaan rakasti Pablo Maria.
Estrellan hän otti, tuskin maistettuaan hienoston ihailua. Ja mikäpä
oli hänen se tehdä? Nautahoitolat Espanjassa kasvattavat tuhansia
taisteluhärkiä joka vuosi; ainoastaan kymmeniä täytyy oivallisen
härkätaistelijan niistä vuosittain kaataa, mutta hänen kukkaronsa ja
pankkitilinsä ovat kuitenkin aina kultaa kukkuroillaan. Pablo Maria
rakennutti Estrellalle ja itselleen talon Madridin uusimpaan osaan ...
espanjalaista keramiikkia oli runsaasti seinissä ... pari kääpiöpalmua
uinui portilla, ja pihalla virkosivat ruusutkin toukokuussa.
Varsin pian sai Estrella pojan, Pablo Marian ylpeydenesineen, jolle
annettiin kuninkaallinen nimi Alfonso. Sitten elivät he onnellisesti
edelleen. Pablo Maria tappoi joka vuosi huhtikuusta lähtien vihaisia
härkiä ... sijoitti rahaa Espanjan pankkeihin ... ja vakuutti henkensä
huikeasta summasta.
Mutta nyt näemme, eikö Pablo Mariassa ollut todella grandezaa muulloin
kuin kullan ja onnen päivinä.
El Arrojaditolle kävi huonosti.
Suuri sonni ei häntä tappanut. Pahemmin hänelle kävi.
Sierra Guadarraman sumuistako lienee johtunut, ja maakuopasta, jossa
hän oli pienenä niellyt noiden sumujen kosteutta, vaiko siitä, että
hän valvoi nykyään paljon klubeissa ja hotelleissa, havanna-sikarien
hienossa savussa ja viinien, rommien ja pelipöytien ääressä, sillä
kun mies on päässyt maalaiselämästä, niin maistuu komean elämän
ihanuus hyvältä; mistä lieneekään johtunut, mutta erään autoretken
jälkeen, jonka Pablo Maria teki tammikuussa yli Kastilian lakeuksien
eräiden caballerojen kanssa, sen retken jälkeen alkoi Pablo Maria
arveluttavasta yskiä. Ei se yskä totellut Espanjan erinomaisten
lääkärien hoitoa. Komea El Arrojadito laihtui ja kelmeni pian. Niin
kului muutamia viikkoja. Nyt lienee Pablo Maria muistanut lumisen
Sierra Guadarraman sekä nuo maakuoppaan kuolleet vanhempansa.
Espanjan erinomaiset lääkärit sanoivat, että kuuluisalla torerolla oli
keuhkovika. Oikein hirveä.
Mutta odottakaapas: vielä on grandezaa itämaisten maurien ja keskiajan
goottilaisten hidalgojen valtakunnassa!
Ensiksikin kielsi Pablo Maria lääkäreitä ilmoittamasta Estrellalle
mitään tämän pikku yskän oikeasta laadusta. Saattoihan vaimolle sanoa,
että se oli vaikeasti parannettavaa.
Mutta itsekseen mietti El Arrojadito, antaen jonkun aikaa tiedemiesten
neuvoa häntä, omia ajatuksiaan.
Synkkiä ja komeita ajatuksia. Tätenkö oli hänen jäätävä koko elämänsä
iäksi kitumaan? Surkea keuhkotauti! Surkuttelun ja pelonkin uhriksi
hän jäisi ... suuremmaksi peloksi ihmisille kuin koskaan väkevin härkä
hänelle, jonka nimi oli Peloton. Sillä hän levittäisi ympärilleen
ruttoa pelkällä läsnäolollaan.
Alakuloisinta oli, ettei hän varmasti enää koskaan kykenisi tappamaan
härkiä.
Ja kaikkein raskainta sittenkin, että hän saattaisi hengittää turmionsa
myrkyn Estrellaan ja reippaaseen poikaansa, pikku Alfonsoon!
Vieläpä mietti El Arrojadito, että koska hän ei kykenisi toistavaan
ammattiinsa, niin hänen asiansa joutuisivat rappiolle. Erinomainen
elämä täytyisi supistaa kurjemmaksi. Kuluisivat lopulta paljotkin
kullat, jos hän eläisi kauan, jota lääkärit epäilivät.
Viimein näki Pablo Maria suruissaan Estrellansa jo kiertelemässä
Madridin palatsien ja klubien ovilla ... huonoissa vaatteissa ja
elämisen huolten painamana. Kiertelemässä satojen muiden kerjäläisten
parvessa, ryysyisenä ja onnettomana, pikku Alfonson keralla; niin,
anellen ylhäisiltä almua, tuo kuuluisan ja lahjakkaan El Arrojaditon
leski ... sillä suuruudetkin saatetaan unohtaa, kun rahasta tulee
kysymys.
Ei, grandezaa tarvitaan muulloinkin kuin taistelussa hurjasilmäisiä
härkiä vastaan, joiden häijyt sarvet usein tahrautuvat toreroiden
verellä.
Suru teki Pablo Marian viimein ehkä sekapäiseksi. Hän ajatteli
edelleen, antaisiko hän, jos kestäisi voimissa edes tulevan
taistelusesongin alkuun, huhtikuuhun, sonnin keihästää rintansa puhki?
Antaisiko hän vihollisensa voittaa? Ei, tuhannesti ei! Sellainen olisi
tahra kunnian välkkyvään kilpeen.
Mitä oli El Arrojaditon tehtävä? Miten oli hänen kuoltava,
pelastaakseen kunniansa ja rakkaansa?
Hän keksi grandezan puolesta ovelan keinon. Käski näitä erinomaisia
lääkäreitä, jotka eivät voineet hänen taudilleen mitään, niin virkeästi
se edistyi, lähettämään hänet matkalle eteläiseen Espanjaan, missä
ilmasto on lempeä ja maakin oikein kaunis: turhaan eivät jo maurilaiset
runoilijat ylistäneet niitä seutuja taivaasta pudonneeksi paratiisiksi;
Hän tahtoi ensin Malagaan, jossa rusinat kypsyvät, ja sitten ehkä
espanjalaiseen Afrikaan, ... ainaisen auringon maihin Casablancaan ja
Melillaan. Sillä tavalla oli hän paraneva pikemmin, vakuutteli hän ...
ja niin vakuuttelivat erinomaiset tiedemiehetkin Estrellalle, jota
kuuluisa torero ei suostunut ottamaan mukaansa tälle huvimatkalle, ei
ainakaan vielä ... varovaisuuden vuoksi.
El Arrojadito lähti siis keltaisesta Madridista, hyvästeltyään
ritarillisesti Estrellaa ja syleiltyään hellästi ja palavasti pikku
Alfonsoa. Sanoi tulevansa takaisin pian, niin oivallisessa kunnossa
kuin julmin taistelusonni. Kiiti junassa poikki puuttomien ylänköjen
... niiden äärillä kohoilee mustia kallionsärmiä kuin mitäkin
linnanraunioita. Poikki autioiden tasankojen, joilla näkyy ainoastaan
harvassa kyliä ja melkein yhtä harvassa ihmisiä: kumpujen laella
ratsastavia talonpoikia tahi sauvainsa nojassa seisovia paimenia.
Hiljaisen maan äänettömyyttä keskeyttivät ainoastaan joskus rotkoissa
kohisevat vuoripurot ja junassa matkustavien maalaisten alakuloiset ja
hurjat laulut. Niin tuli hän Malagaan ... ihanuudessaan iankaikkisen
Välimeren rannalle. Sitten teki hän retken meren poikki Melillaan.
Välimeri lepäsi näinä alkutalven päivinä puolihorroksissa ... loikoi
niinkuin itämainen kaunotar hopealla kirjatulla silkillä, naurahdellen
unessaan ja laulaenkin huolettomasti silloin tällöin. Sen rannalla,
lumivalkeiden maurilaiskylien pengermillä, oli Pablo Marialla vielä
tilaisuus tutkia, mitä hän tekisi. Ja hän vahvistuikin päätöksessään
... grandezan puolesta. Sillä turhaan odotti hän pelastusta,
kierreltyään sittemmin myöskin Casablancassa ja viimein Fezissä.
Estrellalle hän kirjoitti sangen usein: ilmoitti voivansa yhä paremmin.
Nuoren Estrellan ei siis ollut katseltava toistaiseksi itselleen uutta
miestä, joskin Pablo Maria, siitä puheen tullen, toivoi leikillään ja
vakavastikin, että Estrellan oli El Arrojaditonsa kuoleman jälkeen
valittava itselleen uusi ja kunnon mies; olihan näet Pablo Mariankin
kerran kuoltava. Niin, Estrellan oli se valittava omaksi elämänilokseen
ja pikku Alfonson kasvattajaksi miehekkyyteen. Mutta nytpä olikin
kuolema vielä El Arrojaditosta kaukana, koska hän parani ihmeellisesti:
kuolema oli kuin kokematon härkä, helppo oli oivallisen toreron se
kukistaa.
Näin kirjoitti Pablo Maria erinomaisille espanjalaisille lääkäreillekin.
Iloisia kirjeitä ... yskien Fezissä kuin neekerit Saharassa talvisten
nuotioittensa ympärillä.
Sitten, puolen vuoden kuluttua, hän riensi takaisin Espanjan
kunniakkaalle niemelle. Miksi? Kummallista ... hän kaipasi nähdä Sierra
Guadarramaa, tuota talvellisten sumujen huokujaa.
Mutta Sierra Guadarraman liepeille asti ei hän sittenkään palannut,
vaan asettui Sevillaan.
Vielä on miehessä tahtoa ... vanhassa Espanjassa grandezaa!
Siitä kaupungista ilmoitti Pablo Maria Estrellalle olevansa täysin
terve. Kohta tulisi hän takaisin Madridiin ja näyttäisi, miten härkiä
kaadetaan!
Oli helmikuu, sade kuohui taivaasta, Sevillan kadut olivat tulvillaan
savea. Eivät soittaneet kitarat, eivätkä andalusiattaret kulkeneet
Guadalquivirin rantapuistossa kirjavat mantillat hartioilla ...
tulipunaisilla ja sinisillä kukilla koristetut mantillat. Ei, he
liikkuivat mustissa ... sateenvarjoineen. Eräissä Sevillan varieteissa
tanssivat lihavat ja laihat tanssijattaret illoin kuitenkin _boleroa,
fandangoa_ ja villisti jyskyvää _jotaa_.
Guadalquivir-joki vieri matalien rantojensa välissä hiljaa ... halki
Andalusian alakuloisen tasangon.