pisimmän? Todellisesta ansiosta. Nuorempana oli hän kirjoittanut
paljon kaunista, Kiinan kansan parhaaseen henkeen... Kiinalaisesta
talonpojasta, joka kulkee aamulla varhain työhön ja sulkee illalla
silmänsä lepoon; hiljaisesta talonpojasta, joka syö oman peltonsa
hedelmiä ja juo oman kaivonsa vettä. Silloin oli hän vielä elänyt
synnyinseudullaan, siellä ihanassa Tshinin-maassa. Mutta olipa hän
saanut kunniamerkkinsä toisellakin tavalla. Nuoruutensa lopulla oli
Fan-hu-li-tse nimittäin joutunut samaisen rikkaan miehen tutuksi, joka
nyt oli kuollut. Ja kuinka mahtoi ollakaan: kultaa itselleen kasaavan
kiinalaisen läheisyys lienee vaikuttanut häneen sillä tavalla, että
hän lauloi pienen kiitoslaulun tuolle tavattomasti rikastuvalle ...
kymmenen vaaksanpituista liuskaa, ylistäen hänen nerokasta päätänsä
ja kuvaillen ooppiumikauppiasta hyväntekijäksi ja pitkäkyntistä
mandariiniksi, koska kiitetty oli näet juuri siihen aikaan voinut
ruveta kasvattamaan pitkiä ylimyskynsiä. Tästä kepposesta sai
Fan-hu-li-tse rikkaalta mieheltä paitsi jonkun verran metallikolikoita
myöskin suosituksia niille ylhäisille, joiden tuttu ooppiumikauppias
jo oli. Suosituksia Pekingiin. Nyt muutti Fan-hu-li-tse Pekingiin
ja siihen kaupunginosaan, jossa mandshut tai mandariinit vai mitä
he lienevätkään, asuivat; se on varsinaisen kiinalaiskorttelin
sisässä kuin rengas isomman renkaan. Siinä korkeiden kaupunginosassa
asui koko joukko muitakin sellaisia, joiden päähineissä törrötti
riikinkukon pyrstösulka. Lukuunottamatta virkamiehillä näki sitä
koristetta siellä eräillä oppineillakin, kiinalaisilla professoreilla,
ylioppilastutkintoaan viisikymmentä vuotta suorittaneilla ja paljon
kiinalaisia kirjaimia osaavilla, ryppyisillä niinkuin kuumaan veteen
pudonneet kissannahka-kintaat. Nämä oppineet ne hommasivatkin,
virkamiesten avulla, oivalliselle runoilijalle samanlaisen höyhenen
kuin he olivat itsekin elämänsä lopulla saaneet, sekä hänen nimeensä
jatkon, jonka hän olisi jo nuorempana ansainnut; _tse_ merkitsee näet
mestaria.
Tapahtumamme aikaan eli vanha Fan-hu-li-tse auttavan mukavasti; entisiä
laulujaan hän ei laulanut, eikä juuri ylistyksiä millekään rikkaille
miehille, mutta eli uusilla ja hyvillä kirjoituksillaan, joskaan ei
sellaisilla kuin ennen ihanassa nuoruudessaan. Fan-hu-li-tse, kunnon
mies, oli jo, kuten sanottu, vanha.
Koska Fan-hu-li-tse tunsi rikkaan vainajan ja saattoi siis parhaiten
tietää hänen toivomuksensa, niin Taivaan Poika määräsi nyt hänet
kokoamaan tuon jalojen kirjailijain lautakunnan. Loistavan
hovijoukkonsa saattamana kävi keisari runoilijan luona antamassa tätä
suosionosoitustaan. Yksin jäätyään Fan-hu-li-tse ... ensin haukotteli.
Sitten toteutti hän tarkoin Taivaan Pojan antaman käskyn ja heidän
kahden sopiman ensi toimenpiteen suunnitelman toteuttamiseksi.
Meng-hoang ja Fan-hu-li-tse olivat päättäneet, että vainajan
kultasäkit, jotka olivat vielä hänen kellarissaan, kuljetettaisiin
sadalla vahvalla sonnilla siihen ylimystön kaupungin keskellä olevaan
hienoimpaan kortteliin, missä keisari itse asui; sen korttelin nimenä
on keisarin kaupunki. Tässä Pekingin kallisarvoisimmassa ytimessä
sijoitettiin säkit itsensä Taivaan Pojan palatsin vieressä olevaan
suurimpaan ja kalleimpaan temppeliin, Kong-tsen eli Confuciuksen
temppeliin. Sillä tavalla tahtoi keisari kunnioituksesta runoutta
kohtaan ja siitä syystä, että kun rahoja jaeltaisiin niitä kaipaaville
kirjailijoille, saisi hän helposti kutsua kirjailijat luokseen
kauniiseen porsliinipaviljonkiinsa ja pitää heille siellä heidän
kunniansa mukaisia juhlia ... kaunoisin puhein kaunokirjallisuuden
merkityksestä kansan jalostajana.
Niin tehtiin. Vainajan kullat kuljetettiin Kong-tsen valkeaan ja
vihreään temppeliin. Sen jälkeen laati ja antoi Fan-hu-li-tse
kirjoittaa ja naulailla Pekingin pisimmille kaduille plakaatteja, että
sellainen mies oli kuollut ... nero, joka oli jättänyt kuollessaan
kaikki rahansa maailmaan ja enimmäkseen Kiinan kauniiden kirjailijain
hyväksi; sekä että kirjailijain ja runoilijain oli nyt riennettävä
muodostamaan lautakuntaa, joka jakeleisi pitkäkyntisen ylimysvainajan
rahasia.
Monet kirjailijat ja runoilijat huomasivat näitä plakaatteja ...
monet keskenään kilpailevat ja riitelevätkin ryhmäkunnat. Vikkelimmät
ja älykkäimmät olivat kuitenkin erään etevän ja suuresti suositun
kirjailijan ystävät ... sillä luultavasti on Kiinassa kirjailijoillakin
ystäviä, aivankuin muillakin kuolevaisilla, vaikka kirjailijat
ovatkin arvonimeltään kuolemattomia. Tämä kirjailija, kyllä hyvä
siitä huolimatta, että hänen kadehtijansa kiukuissaan väittivät hänen
saavuttaneen Kiinassa erikoisen suosion ainoastaan sen vuoksi, ettei
hänellä ollut päässä tavanmukaista kiinalaista palmikkoa, vaan hän oli
antanut tukkansa kasvaa niinkuin mikäkin nykyaikainen europalainen,
jopa väritti sitä vaaleaksikin, se kirjailija oli Han-lin. Sellaisen
mielenosoituksellisen tukkatempun olisi luullut loukkaavan kaikkia
Taivaan valtakunnan poikia, koska siellä pidetään ihmisenä muka
ainoastaan mustatukkaisia, kun taas muita sanotaan valkeiksi
paholaisiksi. Kuinka suvaittiin niin ollen tätä vaaleaa kirjailijaa?
Kauniit kiinalaiset kaunokirjailijat väittivät sen mahdolliseksi siitä
syystä, että Kiinassa sattui siihen aikaan kulkemaan jokin harmittava
ja ilkeä muukalainen virtaus ja muoti, Japanista tullut, kukapa
sen tietänee, mistä. Mutta tosiaan oli tämä kirjailija uskaltanut
käydä Japanissa, entisten kirsikankukkien ja meidän aikana mainiota
europalaisuutta kohti nousevan auringon maassa. Kadehtijat kirkuivat
hänen oppineen japanilaisilta paitsi taitoa kulkea europalaisissa
housuissa myöskin japanilaista runoutta. Eikö asia ollutkin selvä?
Missä kiinalainen ennen oli nimittänyt runojaan esimerkiksi --
meidän kielisillä vastineilla asiaa selvittääksemme -- romanssiksi
taikka terssimetriksi tahi hippotaurometriksi, siinä Han-lin käytti
japanilaisia nimityksiä, sellaisia outoja ja naurettavia kuin _haikai_
ja _aihai_. Mutta japanilaiset, tarkat runouden tuntijat, kiittivät
todella häntä, ja ne kiinalaiset, jotka pitivät hänen runoistaan,
ihastuivat pitämään hänestä vielä enemmän tämän kiitoksen johdosta
... tyynestä Han-linista, jolla oli kylläkin muukalaisesti pystyyn
käännetyt ja vaaleat viikset.
Myöskin Han-lin oli nähnyt vanhan Fan-hu-li-tsen plakaatit. Nyt
tahtoivat hänen erinomaiset ystävänsä häntä, ryhmänsä etevintä miestä,
ryhtymään erikoisiin toimenpiteisiin rahojen jakamiseksi oikealla
tavalla. Pohdittiin asiaa. Han-lin vietiin vanhan Fan-hu-li-tsen
taloon. Joukossa oli paitsi miehiä, sekä palmikottomia että
palmikollisia, myöskin pieni sarja naisia, joista eräät olivat
runoilijattaria. Kaikkia, sekä miehiä että naisia, mainittiin
kirjailijoiksi, jopa runoilijoiksikin, sillä Kiinassakin mahtaa
runoilija olla jo ammattinimi. Mutta seuraan oli tunkeutunut eräitä
sellaisiakin, jotka eivät olleet kirjoittaneet vielä mitään, eivätkä
jotkut ehkä aikoneetkaan juuri kirjoittaa, vaan joita heidän miehensä
tai rakastajansa taikka rakastuneensa sanoivat runoilijattariksi,
koska näet rakkaus vie kiinalaisilta järjen yhtä helposti päästä kuin
europalaisiltakin. Nämä vaimoset taikka rakastajattaret puolestaan
tahtoivat kovin mielellään lantteja vainajan säkeistä, ken lapsilleen,
ken vaatteisiinsa; ja eräät heistä päästä runoilijan nimellä ehkä vielä
keisarin hoviinkin ... hovinaisiksi, hovineideiksi, keisarin siniseen
paviljonkiin: mikä kiinalainen kunnia.
Nyt vakuutti tämä runoilijain piiri vanhalle Fan-hu-li-tselle, että
piiri sellaisenaan oli runoudelle tarvittava lautakunta. Fan-hu-li-tse
ensin haukotteli; sitten mietti hän asiasta sen, että hän saisi joka
tapauksessa lautakunnan muodostamisesta kunnian lisäksi kunnollisen
palkkionsakin. Hän haukotteli uudestaan ja suostui parhaan harkintansa
mukaan näiden sekä palmikollisten että palmikottomien ehdotukseen.
Olihan Fan-hu-li-tse keisarin valtuutettu ja sai järjestellä asian ...
ja jonkunhan se oli tehtävä.
Asia oli siis nyt järjestetty. Lautakunta jakoi inhimillisen järkensä
ja tuntonsa nojalla rahoja enemmän tai vähemmän myöskin ystävilleen.
Mutta siitäkös nousi melske! Taivaan valtakunnassa oli muitakin
kirjailijain hengenheimolaiskuntia kuin Han-linin. Erään sellaisen
mainioin mies oli Kung-ki-tse, kotoisin Hei-lung-kiangista,
entiskiinalaisuuden säteilevä edustaja. Pekingissä hän ei asunut,
mutta nyt hän sinne riensi. Tällä kirjailijalla oli tapana ja etuna
esiintyä hyvin kiinalaisena. Hän oli varsin pitkä ja paksu runoilija,
aito-nankingin-nahkaisessa takissa; olipa hän antanut kynsiensäkin
kasvaa yhtä pitkiksi kuin palmikkonsa, jota hän taasen oli jatkanut,
puhtaan kiinalaisuuden selväksi merkiksi, jonkinlaisilla jouhilla,
koska hänen kaikkea kiinalaisinta taivaaseen asti ylistävät runonsa
eivät hänen mielestään todistaneet sitä vielä tarpeeksi edullisesti.
Hän rakasti, kuten oikeat kiinalaiset aina, erikoisesti riissiviiniä
ja ooppiumia; ne molemmat hurmasivat Kung-ki-tsen mieltä yhtä paljon
kuin hänen kannattajainsa suurta joukkoa hänen runonsa, jotka kilisivät
kuin kulkuset tuulella temppelin räystäässä. Kung-ki-tse oli kuullut
Hei-lung-kiangiin Fan-hu-li-tsen plakaateista. Hän oli tosin ajatellut,
että jotakin täytyisi tehdä, jos oli aikomus pitää todellisten runojen
puolta, ja niin olivat hänen ystävänsäkin hänelle kirjoittaneet ja
puhuneet. Mutta sitten oli Kung-ki-tse nukahtanut viinipaviljonkiin,
ihanan tekolammikon keskelle, ja samoin nukkuivat hänen ystävänsäkin,
sillä kiinalaiset ovat yleensä maailman veltointa väkeä, sen me
europalaiset voimme ylpeydeksemme uskoa. Liian myöhään Kung-ki-tsen
nurkkakunta teki nyt mitään; olivathan toiset jo päässeet valtaan.
Silloin näiden runoilijain silmät pyöristyivät ällistyksestä, ja
heidän äänensä, kun he vihdoinkin kokoontuivat Pekingiin, johtajanaan
paksu ja pitkäpalmikkoinen Kung-ki-tse, pauhasivat juhlallisesti
oikeudenmukaisuudesta: olivathan näet myöskin eräät Han-linin ystävät
saaneet roposensa.
Nyt Kung-ki-tsen ystävät päättivät, että ensi kerralla oli heidän
vuoronsa jaella rikkaan kiinalaisen kultasäkeistä ... nuo sekä
palmikolliset että palmikottomat ystävät, niin miehet kuin naiset,
joista suurinta osaa mainittiin runoilijoiksi ja runoilijattariksi,
vaikka heissä oli paljon pelkästään kynäilijäin ammattikuntaa.
Meni joku aika, jälleen vaativat kirjailijat, että heille oli
annettava rahaa säkeistä. Silloin puikahti Kung-ki-tsen joukko vanhan
Fan-hu-li-tsen taloon ja sai hänet päättämään, vakavilla puheilla ja
uhkauksillakin, lautakuntaa muutettavaksi sillä tavalla, että siihen
tulisi enemmistö Kung-ki-tsen runouden kannattajia, todellakin hyvän
runouden, kun niin sattui. Fan-hu-li-tse suostui, parhaan harkintansa
mukaan, joskin häntä harmitti, mitä nyt Han-linin ystävyskunta tästä
liitosta sanoisi. Sitten Fan-hu-li-tse haukotteli.
Nyt alkoi se melske. Sillä jakotilaisuuteen tulivat myöskin toisen
ryhmän miehet ja naiset, kirjailijat ja muut. Niin, tulivat entistä
lukuisampina pienet ja sirot kiinattaretkin, vaikka heidänkään parvensa
ei vielä jaksanut vastata Hei-lung-kiangin Kung-ki-tsen laumaa. Ja kun
siinä sitten väiteltiin runouden eduista, ja poskipäät alkoivat muuttua
tummanpunaisiksi, ja kiinatarten kasvot porsliiniakin valkeammiksi,
ja suorat sanat vapiseviksi ... eivätkä kirjailijat enää viitsineet
luoda silmiään toisiinsa, vaan miettivät koston säteilevää päivää, niin
kimmahti niiden rahasäkkien välistä, joista enimmäkseen Kung-ki-tsen
ystävät saivat tällä kertaa ammentaa, tavaton demooni. Se oli vähän
niinkuin luuranko. Keltainen se oli ... ja irvistelevä. Suu leveä ja
verestävä. Sormiaan, joissa oli, ikäänkuin mandariinilla, hyvin pitkät
kynnet, ojenteli se kerjäläisen tavalla. Silmät olivat ulkonevat ja
tuimat ... viikset kuin kissalla. Ja se sähisi ja naukui. Nyt se aikoi
tanssia runoilijain keskellä... Ah, he sitä tuskin huomasivat, niin
hartaasti ajattelivat he asioitaan, ja sillä tavalla paholainen tanssi,
että sai heidät kaikki tanssimaan ... sadun kuosiin. Hyppelemään
toisiaan vasten, karkaamaan kiinni toistensa palmikkoihin tai sileiksi
kammattuihin päihin. Kauniit kiinalaiset kirjailijat tappelivat pian
ankarasti keskenään. Niin, häpeällinen voivotus ja melske kuului
kauas Kong-tsen suurimmasta ja kalleimmasta temppelistä keisarillisen
palatsin vierestä.
Kauan he tappelivat. Viimein toki lakkasivat.
Mutta seuraavassa jakotilaisuudessa he tappelivat uudestaan.
Vanha ja harmaa Fan-hu-li-tse, lauhkea rauhanmies, koetteli heitä
sovitella. Viimein hän haukotteli ... hän väsyi. Pyysi Taivaan Pojalta
eroa lautakuntaa järjestämästä, ja sai sen pienellä eläkkeellä. Sitten
hän haukotteli jälleen ja eli tyytyväisenä kotonaan. Keisari Meng-hoang
valitsi lautakuntaa asettamaan milloin mitäkin muita kirjailijoita.
Joka vuosi kuului taistelu Kong-tsen temppelistä, kerran vuodessa,
taistelu sanoilla ja patukoilla. Kauniiden kirjailijain ystävyskuntia,
joita sanottiin puolueiksi ja jotka sekaantuivat keskenään ja
vaihtoivat jäseniä sikäli kuin kukin jäsen näki kirjallisuudelle
parhaaksi, oli varsinkin nyt hyvin monta. Tuhat ja kaksisataa ja
viisikymmentä ja seitsemän oli niitä neljän viimeisen vuoden kuluessa,
paitsi sitä, että eriäviä mielipiteitä lisäsivät kaikista puolueista
eronneet lempeät yksityiset. Useat niistäkin runoilijoista, jotka
olivat eläneet ikänsä ei ainoastaan poissa Pekingistä, vaan maakylissä,
riensivät nyt lähelle Kong-tsen jaloa temppeliä. Emmekö puhu totta?
Sen parempi, jos erehdymme. Ne, jotka olivat ennen laulaneet jokien
lumpeista tai kuusta, joka opastaa soutavia neitosia illalla kotiin,
taikka Tshinin-maan ihanista mulperipuista, miten he nyt lauloivat?
Jotkut olivat sydämellisesti puolustaneet köyhää talonpoikaa tai
maininneet jotakin kulia parempana kuin koko Pekingin elämää; luulen,
että heidän laulunsa oli nyt köyhyydellä kiemailemista ... jos he
olivat ajatelleet kultasäkkejä. Niiden kitara, jotka olivat muinoin
virittäneet sen rakkaudelle ja miehuudelle, soi kuin rikkonainen
kulkunen.
Katso, tulihan Pekingiin jopa itse Fung-tsu, Mandshuriasta saakka.
Kirjavalla hunguusiratsulla ajaen, tukka ei edes palmikolla, vaan
suuttumuksesta hajallaan. Kong-tsen kalliissa temppelissä hän tosin
huusi, etteivät vainajan jättämät rahasäkit olleet oikein puhtaita.
Että ne antoivat tilaisuuden maineen hankintaan niille, jotka
tahtoivat mainetta. Että ne saattoivat viedä syrjässä pysyviltä
kylärunoilijoilta ... ne pienetkin riikinkukon höyhenet, mitä heillä
oli; että oikealle runoilijalle kulta on paitsi pahaksi myöskin
tarpeeton, koska hänellä on yhtä vähäinen vatsa kuin muillakin kunnon
ihmisillä, jotka aina saavat maailmassa ponnistella ilman lahjoja: niin
vähäinen, että se tulee toimeen kourallisella riissiä päivässä. Niin,
että runoilijalle on hyväksi ponnistella kaikilla muilla aloilla kuin
runouden, osatakseen elävästi runoilla; jopa ettei hänellä pitäisi olla
kattoakaan päänsä päällä, sillä kaikkialla kierrellen hän näkee ihmiset
ja maisemat yhäti uusina ja tuoreina, ja ennättää aina kuitenkin tehdä
sen, mitä runouden jumala, mahtava Kuei-sing, määrää. Näin viisasteli
hullu Fung-tsu ... kunnes sai osansa rikkaan mielien kultasäkeistä,
sillä hän tahtoi nyt rakentaa itselleen Mandshuriaan kiinalaisen
porsliinipaviljongin, jonka räystäissä soittaisivat tiukuset.
Kong-tsen jalosta temppelistä kaikui melske siis päivin ja joskus
öisinkin, Kiinan ihanaisina kuutamoöinä. Se huolestutti Taivaan Poikaa.
Oi, hän rakasti runoutta jonakin kansansa elämänkatsomusta jalostavana.
Mutta kun hän oli pitänyt runoilijoille juhlia, näin varmaankin
se paholainen, joka oli päässyt vainajan säkeissä temppeliin, oli
muuttanut heidät aivan tavallisten ihmisten kaltaisiksi, koska he
noin metelöivät. Miksi hukkasivat he täten monta kuutamoista hetkeä,
jolloin olisi voinut syntyä kaunis runo taivaan kuningattarelle? Oliko
vainajasta todella hyötyä?
Tulisiko tosiaan kiinalainen kirjallisuus vahvemmaksi kuin se oli ollut
niinä aikoina, jolloin se oli vahvempi kuin nyt?
Mutta joskus syntyi viisaan Kong-tsen valkeassa ja vihreässä
temppelissä myöskin hiljaisuus. Kauniit kirjailijat nimittäin
väsähtivätkin.
Kerran oli tällä tavalla hiljaista. Oli myöhä ilta, oli syksy. Taivaan
Poika istui paviljonkinsa parvekkeella katsellen kuuta, nuoren
keisarinnansa kanssa. Paperiseinä oli vedetty syrjään ... ainoastaan
verhon helmet kiiltelivät oviaukossa.
Niin tyyntä oli, että bamburuovot tuskin suhisivat.
Silloin alkoi kuulua jostakin suloista laulua. Keisari Meng-hoang sanoi:
"Laulaako satakieli chrysanthemum-kukan varistessa?"
"Ei se ole satakieli, oi Taivaan Poika", vastasi pikku keisarinna,
helmassaan runoilla kirjailtu viuhka.
"Mutta Kong-tsen nimessä, laulu on kuin satakielen", virkkoi keisari.
Pikku keisarinna sanoi tähän:
"Tämä laulu on Li-tai-pen, tiedän varmaan. Kuunnelkaamme häntä;
kirjailijat ovat hiljaa."
He kuuntelivat laulua, yksinäistä, riemuitsevaa ja samalla
sydäntäsärkevästi surullista. Kun sävel hetkeksi vaikeni, ikäänkuin
ajatuksissaan, alkoi keisarinna selittää:
"Li-tai-pe on sellainen runoilija, jonka runoa minkään kopioitsijan
on mahdoton väärentää, niin valtava on hänen laulunsa. Teiltä on
mennyt aika, oi Taivaan Poika, seuratessa kirjailijain ääntä. Mutta
pikku orjattarenne tietää kaikki. Sitä hän ei kuitenkaan tiedä,
missä Li-tai-pe nyt elää. Pekingissä hän ei ainakaan ole. Mitä hän
on runoillut? Ettekö tiedä, että hän on runoillut, kuinka Sininen
virta vierii alas meren helmaan ... eikä koskaan sieltä palaja? Ei
muuta. Vierii maisemissa, joissa hän liukuu venheessään, kultaisten
huilujen soidessa, kauneudesta juopuneena. Ah, hän on laulanut,
ettei hän kerää kultia ennenkuin on nähnyt Jang-tse-kiangin vierivän
tuhannet kerrat täten lännestä päin. Ratsulauluja hän on runoillut.
Ja porsliinipaviljongin, jossa pari rakasta ystävää istuu ...
nauttien viiniä ... hopeisen lammin keskellä, joka heijastaa kaunista
kaarisiltaa. Kuitenkin hän on yksinäinen ... ja kovin köyhä mies. Mutta
hän ei muista köyhyyttään ... eikä muista edes runojaan, sillä hänellä
ei ole kirjuria, joka kopioisi niitä. Itse hän unohtaa ne: ainoastaan
tuuli taikka ihmisten mielet pelastaa eräitä niistä ... niinkuin nyt
tuo luutunsoittaja. Uskon, että sellainen olento, joka rakastaa yhtä
paljon talven lunta kuin kukkivia mulperipuita, on myöskin sairas,
koska hän ei rakasta itseään."
Taivaan Poika huudahti:
"Miksi hän ei siis tule tänne jalon vainajan kultasäkkien ääreen?"
"Oi, luulen, ettei Li-tai-pe muista niitä", vastasi pikku keisarinna.
"Hän lienee hyvin hajamielinen."
Taivaan Poika sanoi:
"Hän on siis mieletön. Unohtaa vilun ja helteen visertäessään! Mutta,
kautta Kong-tsen, hän on siis ... mikä lienee. Hänet on kutsuttava
tänne luokseni!"
"Antakaa Li-tai-pen olla niinkuin hän tahtoo", vastasi keisarinna
peljästyneenä.
"Hänet on kutsuttava", väitti Meng-hoang. "Taivaan Poika tahtoo hänet,
oikean itämaisen runoilijan ... joka runoilee, ei tee suuria romaaneja
eikä mittoja. Nähtäköön hänet riikinkukon sulilla koristettuna. Niin,
kultaiseen häkkiin pistän tämän satakielen."
Keisarinnan sanoista välittämättä toteutti Meng-hoang tahtonsa.
Li-tai-pe haettiin, jostakin kaukaa. Korotettiin ministeriksi ... ja
annettiin hänelle paljon kultaa, että hän saisi laulaa huolta ja surua
vailla.
Nyt oli Li-tai-pe arvossa ja koristettu. Hän jakoi kultaansa paitsi
Kiinassa rakkaille viinikauppiaille kaikenlaisille muille... Mutta
jonkun aikaa Pekingin piireissä laulettuaan hän karkasi, ei tiedetty,
minne.
Taivaan Poika vihastui. Julisti kaikille maaherroilleen, että jos sen
ja sen näköinen mies piileskelisi heidän alueillaan, oli hänet tuotava
keisarille; mutta oli kuoleman uhalla kielletty vahingoittamasta
vangilta ainoatakaan suortuvaa, sillä hän oli keisarin ystävä, jolle
tahdottiin lahjoittaa riikinkukon höyhenistä tehty viitta.
Li-tai-pe löytyi viimein ja vietiin Meng-hoangin paviljonkiin. Keisari
olisi nyt todella pannut hänet kultaiseen häkkiin; pikku keisarinna
sai hänet siitä estetyksi, koettaen selittää, miksi Li-tai-pe oli
karannut omaan elämäänsä: siksi, että hänellä oli hovissa ja Kong-tsen
temppelin lähellä hirvittävän ikävä. Saattoihan sydän pakahtua häpeästä
kuunnellessa runoilijain kiivailua. Keisarinna tahtoi siis Taivaan
Poikaa antamaan Li-tai-pen mennä. Meng-hoang ei kuitenkaan siihen
suostunut. Olihan niin ihana kuulla kaunista runoa itsensä tekijän
suusta...
Yhden laulun lauloi Li-tai-pe vielä hovissa. Se oli laulu surusta.
Siitä henkii tuska syvempi kuin meri ... sanaton ja sanomaton, niin
ihana tuska, että ainoastaan Li-tai-pen runot voivat sen ilmaista. Mitä
teki hän sitten? Hän joi itsensä kuoliaaksi.
Sitä me lännen käytännölliset kirjailijat emme usein tee.
Härkätaistelijan tarina.
Espanjan pääkaupungissa, tuon Europan omituisen kolkan, jota sanotaan
auringon ja riemun maaksi, näkee paljon kerjäläisiä. Niitä lienee
yhä nykyäänkin Madridissa yhtä runsaasti kuin vuosisatoja sitten ...
samanlaisia kummalliseen muotoon vääristyneitä rampoja kuin Velasquezin
ja Goyan maalauksissa.
Varsin komeina kohottavat eräät Madridin palatsit ilmoihin huippujaan,
suurten yhtiöiden tai rikkaiden yksityisten kivimuurit, jotka ovat
joskus kruunattuja ikäänkuin pienillä marmoritemppeleillä tai joiden
kupooleissa levittävät siipiään kultaiset enkelit ja kotkat.
Tällaisten yläluokan hotellien ja alemmilta tarkasti suljettujen
klubien eteisissä seisovat lakeijat kirjavissa livreoissaan ja
suurenmoisissa asennoissa, avaten ovia aikailijoilleen, joko peritystä
tahi keinotellen saadusta kullasta äveriäille.
Mutta samojen hotellien ja klubien portailla kiertelee kurjia
raukkoja, kerjäläisiä. Niitä on pienessä Madridissa varmaankin enemmän
kuin missään muualla Europassa. Rääsyisiä äitejä, jotka pusertavat
povelleen alastomia ja itkeviä sylilapsiaan; miehiä, jotka näyttelevät
kulkijoille katkenneiden käsiensä tynkiä... Ja kaikki he huutavat
kilpaa, sekä miehet, naiset että isommat lapset:
"_Misericordia!_ Sääliä, armoa ... Jumalan nimessä!"
Madridin uusilla ja leveillä kaduilla, sillä niitäkin on muutamia,
ryömii maassa rampoja. Joltakin on talvinen vilu ja kosteus saattanut
turmella jalat kelvottomiksi. Eräät heistä, koska sääristä ei ole
kävelyyn, vetävät itseään käsillään katukäytävää pitkin, istuen
karvattomaksi kuluneella pukinnahkalla. Se on huonoa matkantekoa...
Vähän väliä kohoaa kerjäläisen jalkana käytetty käsi pyytelemään
onnellisemmilta almua.
Jos sitten lähdetään tuollaiselta uudelta kadulta kuin esimerkiksi
Calle de Alcalá, joka on Madridin melkeinpä komein ja valoisin, jopa
hyvinkin ylellinen, ja poiketaan läheisille kujille, niin kuuluu
ensimmäisessä kadunkulmassa sokeain yksitoikkoisesti hyräjävä valitus,
tavallisesti määrätyillä paikoillaan seisovien. Heidän silmänsä joko
tuijottavat kaihin peitossa taikka verestävät jonkin kiusaavan taudin
tähden... Kauempana pyytelevät naiset katselijaa palavasti kotiinsa,
näkemään nälkään nääntyviä lapsiaan, siis usein varsin kunniallisessa
tarkoituksessa, nuo onnettomat äidit.