mieleensä johtui, että eräät moiset kirjailijat saattavat kaikesta
huolimatta sittenkin joskus, vuosien kuluttua, saavuttaa yleisön
suosion, jopa rahallisen menestyksen. Että aletaan lukea vähitellen
heidän runojaan! Ja aletaan niitä säveltää, laulaa, siteerata.
Runoilijan nimeä mainitaan kuin mitäkin kummaa; hänen matkoistaan
ja elämästään tehdään lehdissä hullunkurisen tarkkaa selkoa.
Niinkuin merkittävienkin henkilöiden. Ja luullaan, että runoilijat
vaikuttaisivat yleisön elämänkatsomuksiin ... yleensä selviä
järjenlatuja kulkevan yleisön. Humbuugia on maailma täynnä.
Tuossa seisoi nyt yhä yksi sellainen suuruus ... olento, joka on
kylvänyt unikoita. Aika puhaltaa ehkä hänestäkin yleisön ihmettelemän
saippuakuplan... Sitävastoin jäävät todella miehenlatuja kulkevat
monesti varjoon.
Toimitusjohtajakin on näet kirjoittanut jotakin...
Mutta tämä toimitusjohtaja ei ole jäävä varjoon! Ei niin totta ... kuin
hän on pohjalainen. Pohjalainenko? Eikö sitten Amerikassakin, saati
nyt sadussa, voisi olla pohjalaisia? Totuus vain on, että tämä mies
vannoo sitä olevansa. Ei, hän on tekevä liikkeestään sellaisen, että se
kannattaa! Hän on päättänyt voittaa. Jumaliste, kyllä hän osaa pitää
puolensa kirjailijoita vastaan!
Maisteri sanoo Lauri Falkille:
"Teillä on tietysti kaupaksi runoja!"
Runoilija myöntää sen.
Toimitusjohtaja jatkaa:
"Tietysti, tietysti, runoja..."
Nyt hän nousee tuolistaan ja alkaa kävellä edestakaisin. Pistää kätensä
noiden ruudullisten housujensa taskuihin. Puristaa jo hiukan nyrkkiä,
mutta vasta housuntaskussa. Sitten hän toistaa:
"Runoja, tietysti ... hahah. Runoja..."
Maisteri heittää Lauriin sellaisia katseita ja hymyjä, joissa
on molemmissa enemmän kuin sääliä ja ivaa: niissä on voitoniloa
ja melkoista hermostuneen vihaa. Hän kävelee. Alkaa harpata yhä
kiivaammin, nyökyttää vahvistavasti päätänsä ... kellertävää kuin vanha
porsliini.
Nyt tulee kellertävä käsi esille taskusta, se puristuu nyrkkiin, joka
huiskaa Lauriin päin. Kustantaja huudahtaa:
"Jumaliste, kyllä minä näytän kirjailijoille! En anna heidän petkuttaa
itseäni..."
Vihdoin hän katsoo Lauriin, ja sanoo:
"No, tuokaa nyt tänne ne runonne... Niin niitä katsellaan, ja
arvostellaan niitä."
Lauria luonnollisesti peloittaa hirveästi. Mutta mitä hän voi? Hänellä
on nyt sellainen halu antaa oma kuvansa maailmasta muillekin ihmisille
... antaa siniset lintunsa ja punaisetkin pikkulintunsa. Runoilija
siis aukaisee kauniisti sidotun ja hyvältätuoksuvan paperikäärönsä
ja astuu kolme askelta eteenpäin, aikoen sovitella sirosti tehdyn
käsikirjoituksensa toimitusjohtajan pöydälle. Johtaja on asettunut
istumaan. Hän tempaa Laurin käsikirjoitukset käteensä. Lauri seisoo
pöydän vieressä... Sitten tulee arvostelu. Maisteri, nyt paitsi
kellertävä myöskin hiukan punainen, selailee kahisevasta paperista
leikattuja liuskoja ... hermostunein ja huolettomin käsin, etsien
sisällysluetteloa. Ja hampaitaankin maisteri puree. Hän katselee nyt
jotakin otsikkoa ja sanoo:
"Kas niin, mikä tämä runo on? Hymni Dionysokselle. Haha, kuulkaas,
miksi ette kirjoita: Virsi viinalle? Ja toiseksi: eikö runoilija
tiedä, että Amerikasta on juuri tullut kieltolain maa? Kuinka saattaa
meikäläinen liike julkaista humaltumisen ylistyksiä ... nyt vielä? Se
ei lisäisi suosiotamme kansan silmissä ... ja tietäkää, että minä ...
minä olen päättänyt ... jumaliste... Minä olen pohjalainen!"
Laurista on erinomaisen ihanaa varsinkin katsella täytetyn viinilasin
värikästä välkähtelyä. Siksi hän huomauttaa:
"Hm ... mutta, mutta jospa kieltolaki on humbuugia... Jospa
Dionysos-jumala ei sitä lakia tottele, vaan hänen lapsensa
nautiskelevat maljoista yhäti ja yhäti..."
Toimitusjohtaja nauraa:
"Dionysos ... jumala, haha! Ja nauttivat maljoista! juovat viinaksia,
tarkoitatte? No, se sikseen. Mutta vielä ei kieltolakihassutus ole
kylliksi lauhtunut. On sitäkin aatetta kannatettava ... jos aikoo
menestyä. Ja minä aion, niin totta kuin...: Sitäpaitsi, äskeiseen
asiaan palataksemme: miksi hymni ... jumalille? Jos minä juon, niin
minä juon... Puhun illan hauskoja, ja laulankin. Ja, suoraan sanoen,
ihastuin joskus katselemaan naisväkeä ... teidän iässänne. Mutta nähdä
jumaloita ryyppäämisissä ja naisissa, haha. Ei, tästä runostanne
päättäen teidän runonne... Mutta arvostellaanpa vielä! Hyvä. Mikäs tämä
runo on nimeltään?"
Toimitusjohtaja katselee sisällysluetteloa. Yhtäkkiä hän kysyy:
"Kuulkaapas, oletteko te käynyt Brasiliassa?"
Lauri Falk ihmettelee:
"Mitenkä niin?"
Maisteri vastaa:
"Sillä missä muualla kuin tropiikissa te olisitte nähnyt sinisiä
lintuja? Minä ainakaan en ole meillä nähnyt ... kokonaan sinistä. Jaa,
papukaijoja kylläkin. Puhumattakaan punaisista linnuista, joita teillä
myöskin on."
Lauri alkaa selittää, ettei hän ole väittänytkään näitä lintuja
yhdysvaltalaisiksi...
Toimitusjohtaja ei jouda kuuntelemaan; hän sanoo nyt, nauraen niin,
että Laurikin alkaa närkästyä:
"Ja te muka runoilette rakkaudelle. Minä puolestani käsitän sen sanan
hiukan toisella tavalla. Rakkaus, hahaa. Sen neuvon annan teille,
että kokekaa ensin sitä ... sitten kirjoittakaa toisin: esimerkiksi
rakkaudesta, joka vie avioliittoon ja hommasta elättää lapsiaan.
Mutta siniset linnut ja punaiset linnut, hahaa...! Ja mitä näen? Minä
tässä katselen ... enkä löydä sarjastanne esimerkiksi ainoaakaan
isänmaallista runoa! Mitä te luulette voitavan näistä runoistanne
lausua kansanopistoissa ja kokouksissa? Sanokaapas, mitä?" Lauri ei
tosiaan tiedä, mitä. Hän huomauttaa: "Hm... Joku hyvin suuri runoilija,
muistaakseni Heine, laulaa, ettei isänmaallisuutta tarvitseisi kantaa
ritarinmerkkinä rinnassaan. Minä koetan kuvata Amerikaa ... sen
metsiä, suuria järviä ja ihmisiä. Kehua rakastavansa isänmaata..."
Toimitusjohtaja hämmästyy suuresti: "Kehua? Hahah, te kehutte itseänne!
Merkillinen mies. Minä sanon, että Amerikaa täytyy paitsi kehua oikein
huutaa sen ylistystä. Vahvistaa sen suurta kansallista itsetuntoa.
Joudummehan usein isänmaallisiin ponnistuksiin... Ja yleisö pitää
sellaisesta. Ei me tarvita mitään velttoutta niissä asioissa! Ei mitään
Heinejä ... saksalaista... Kuulkaas nyt. Tämä on päätökseni: viekää te
runonne kotiin! Työntäkää ne uuniin!"
Toimitusjohtaja nousee paikaltaan. Hän kävelee kiivaasti edestakaisin,
kulmat rypyssä. Hän sanoo:
"Ja onko sisällyksessänne yhtään ainoaa sonettia tai tertsiiniä? Vai
ei niitä muka satu olemaan! Sanokaa suoraan, ettette osaa niitä tehdä.
Se on taituruutta. Sisällystäkö te muka tavoittelette? Haha, mitä
sisällystä! Lapsellisen lemmensiunaamisen lisäksi sinisiä lintuja,
punaisia lintuja. Ja te tarjoatte noita runojanne meille. Ei, sanon
minä!"
Toimitusjohtaja kävelee yhä, toistaa:
"Ei, ei!"
Hän jatkaa:
"Ei. Teitä on jo liikaa... Te saatte narrata narreja... Tahtoisitteko
te ehkä meiltä sata dollaria lahjaksi? Odottakaas, kyllä minä
näytän teille! Minä puhun asiat suoraan. Olen pohjalainen. Tässä
tulee uusi järjestys. Teitä ei täällä tarvita. Kuulkaahan, miten
minä kirjailijoita kohtelen. Eilen tuli tänne eräs alabamalainen
runoilijatar. Hänelle oli annettu etukäteistä viisi dollaria. Nyt panin
velan uloshakuun. Kylläpäs toi eilen sen vastineeksi erään käännöksen,
eikä se paljoa maksanut, sillä käännöksellä hän eilen suoritti
velkansa. Mutta käännöksestä en antanut hänelle mitään. Tietysti hän
itki. Itkeköön! Kyllä minä näytän kirjailijoille... Jumaliste, minä
olen pohjalainen!"
Maisteri jatkaa kiivaita sanojaan, joista eroittuu ainoastaan: "Kyllä
minä näytän...!"
Sitten:
"Minä puhun teille suoraan..."
Vielä kiivaammin hän kiroaa ja sanoo:
"Luuletteko minua petkuttavanne!"
Yhtäkkiä hän astuu pöydän ääreen, ottaa Laurin hyvältä tuoksuvat
liuskat ja heittää ne hänen jalkoihinsa, ja valkea mies, hiukan
kellertävä niinkuin vanha porsliini, huutaa:
"Menkää ulos täältä!"
Lauri Falk yskähtelee vähän, noukkii liuskansa, aikoo suuttua, ja menee
ulos.
Lauri ehtii jo levittää manttelin hartioilleen, silloin rientää
kaikkein etummaiseen huoneeseen, jossa konttorineidit istuvat
Lauriin katsomatta ja tähystellen työhönsä, niin säikähtyneet ovat
he toimitusjohtajan äänestä, silloin rientää jostain Laurin luo
varajohtaja, jonka muoto on melkein yhtä ympyriäinen ja punainen
kuin elokuun alkupäivien kuun. Hänen siniset silmänsä kiiltelevät
kullattujen sankalasien läpi; hän puhuu Laurille: "No, älkäähän vielä
menkö, tulkaa minun kamariini. Maisteri on vähän ankara... Mutta
ehkäpä minä voisin välittää teille työtä, jos sitä tarvitsette.
Ainahan sitä tarvitsee! Ettekö kirjoittaisi meille jotain? Mitä
tahansa! Me tarvittaisiin esimerkiksi ... lasten kuvakirjaa. Ja
liikeapulaisten marssi. Osuuskunnalla on pian vuosijuhla, johon meillä
painetaan juhlajulkaisu. Juhlaruno on päätetty pyytää ... sangen
eteviltä runoilijoilta. Te osaatte kyllä kirjoittaa ... tunnen teidän
runojanne. Kuulkaa, sillä tavalla pääsisitte alkuun. Tällaisesta
marssista maksaisivat asianomaiset hyvin. Ettekö? Mikäpä siinä, ei sen
tarvitse olla erinomainen, osaattehan te riimejä ... ja voimakas tahti
tarvitaan. Tahi muuta työtä? Te tunnette kieliä, teette käännöstyötä,
oikein tarkkaa, hienoa. Me kustannettaisiin ranskalaisuuttakin, sehän
on todella iloista lukemista ... herättää uteliaisuutta ... siinä on
rakkautta, se menee. Tahi nyt muistankin: me tarvittaisiin myöskin
kaniininhävitysseuran marssi."
Lauri naurahtaa ja menee ... ensin varsin pystynä. Sitten,
pilvenpiirtäjän valtaovella, yhä hiljaisemmin.
Mitä ajatelleekaan Lauri.
Ja mitä ajattelee amerikalainen toimitusjohtaja?
Viimemainittu naurahteli Laurin poistuessa iloisesti ja mutisi
itsekseen pöytänsä äärestä:
"Sillä tavalla minä näistä pääsen!"
Hän aikoi jo kutsua varajohtajan kuulemaan tarkemmin, kuinka hän
kohteli narrillista Falkia. Mutta nyt kohottaakin hän vasemman
kätensä, valkean ja hiukan kellertävän, vanhan porsliinin väriselle
otsalleen. Mikä onkaan hänen mieleensä johtunut? Hän nousee paikaltaan,
hän kävelee pari askelta, näyttää miettivältä. Viimein painaa hän
pöydällään olevan amerikalaisen sähkökellon nappia. Tulee asiapoika,
toimitusjohtaja käskee poikaa, joka seisoo perusasennossa hänen
edessään, juoksemaan kirjailija Falkin perässä ja käännyttämään hänet
takaisin. Se herra lähti juuri täältä, hän ei voi olla kaukana.
Kuitenkin muuttaa toimitusjohtaja yhtäkkiä päätöksensä ja sanoo
tavoittavansa kirjailija Falkin itse ... asiapojan ei tarvitsekaan
juosta. Maisteri menee eteiseen, ottaa päällystakkinsa, ruudullisen
kuin shakkilauta, ja sateenvarjon. Tuokiossa astelee hän vankkana ja
reippaasti kadulla.
Kas tuolla, korkean pilvenpiirtäjän kulmalla, tavoittaakin hän vielä
Laurin. Hän joutuu Laurin viereen. Pyytää anteeksi äskeistä käytöstään,
lyö Lauria leikillisesti olalle ja sanoo:
"Tämä elämä on nyt sellaista. Ei auta: välistä joutuu loukkaamaan
kanssaihmisiä. Mutta olkaa vain närkästynyt ... jos tahdotte; ainakin
myönnätte, että minä olen suora mies. Ja nyt kai sovimme, eikö
niin? Sillä olen valmis tunnustamaan erehdykseni ... jos täytätte
toivomukseni. Palveluksesta vastapalvelus."
Lauri Falk tyytyy kävelemään maisterin kanssa, joka kysyy sitten,
tunteeko Falk erästä hänen liikkeensä kustannuksella ilmestynyttä
historiallista kirjaa? Sen kirjan nimi on se ja se ... esimerkiksi
Panaman keisari.
Lauri Falk ei juuri tunne tätä kirjaa, koska hän on vetelyskin,
kuten ehkä valkea ja hiukan kellertävä herra sanoisi, joten Amerikan
miehekkäät historialliset romaanit eivät oikein maistu hänestä.
Maistuneeko tämäkään? Lieneekö siinä sinisiä lintuja taikka punaisia
lintuja? Kirjan nimen hän tosin on nähnyt liikkeen komeissa
reklaami-ilmoituksissa. Nyt huudahtaa toimitusjohtaja Laurille
vastineeksi, päätänsä painavasti nyökyttäen:
"Ettekö tunne? Hm ... mutta se on erinomaisen hyvä kirja! Se on tosiaan
hyvä... Opettavainen kansalle... Antaa tietoja ... historiastamme,
Panamasta, joka pian valloitetaan. Ja se on selvää tyyliä, jota
yksinkertaisinkin kansanlapsi ymmärtää. Niinpä todistaakin kirjan
menekki, että se on hyvä. Painos, kaksi viikkoa sitten ilmestynyt,
on ihan lopussa. Sanokoon pääkaupungin arvostelu mitä tahansa siitä,
maaseutulehtien suosio näyttää syvien rivien tahdon. No niin, kuten
sanottu, tästä hyvästä kirjasta eivät New Yorkin arvostelijat ole
vielä virkkaneet mitään. Ja pelkäänpä, etteivät ne siitä välitä ...
varsinkaan runolliset sielut heistä. Mutta jos he sitä moittivat, panen
minä lehtiin ilmoituksen, että he ovat sitä moittineet; silloin huomaa
selvästi, että kirja on yleisön kirja, koska esteettiset haaveksijat
sitä moittivat. Mitä seuraa? Kirjan uusi painos menee vielä paremmin
kuin ensimmäinen. Ei minua nujerreta! Olen pohjalainen! Mutta ...
tahdotteko sen kirjan? Minä annan sen teille, ilmaiseksi tietysti.
Aluksi sen ... sitten muita... Tehän olette sanomalehtimieskin?
Kirjoittakaapa siitä kirjasta arvostelu lehteenne! Ettekö voi?
Lehdessänne istuu siis näin lujasti se vakinainen arvostelija? No hyvä.
Minä sovitan asian toisella tavoin. Minä annan teille tilaisuuden
kirjoittaa meidän lehteemme. Teette sen vaikkapa salanimellä, ellei
lehdessänne suvaita, että kirjoitatte vastapuolueen äänenkannattajaan.
Minun puolueeni lehdessä on minulla vielä sananvaltaa. Telefonoin
sinne, ja teidän arvostelunne otetaan. Minä takaan, että siitä
maksetaan hyvin. Minä lähetän tuon romaanin teille kotiin. Mikä on
osoitteenne? Mutta tehkää työnne pian! Teettekö sen? Minun sanani
pysyy! Ja sittenhän nähdään, eivätkö runonne, jos nyt ... todellakin..."
Kuinka menettelee Lauri Falk? Laurilla nyt vasta on ihmeellinen
halu antaa muille maailmasta oma kuvansa ... yhtä hyvä halu kuin
valkeallakin miehellä! Menestyksen toivossa lempeä Lauri Falk suostuu.
Jo kahden vuorokauden kuluttua astelee Lauri sitten sen sanomalehden
toimitukseen, jossa nuori maisteri ennen oli virkamiehenä. Sinisen
tähtimanttelinsa alla on Laurilla kädessä kauniisti sidottu käärö
melkoisen kiittelevää arvostelua tuosta Panaman keisarista, jota ei
liene ollut koskaan sen enempää kuin Laurin lintujakaan ... arvostelua
toimitusjohtajan suosittelemasta kirjasta ... oudon kirjailijanimen
tekemästä. Kirja oli Laurin mielestä kyllä tavanomaista, kuivaa
humbuugia, historiallisia tietoja, eikä henkilöitä, vaan
helppohintaisia sankareita, ja Laurin tunteman elämän asemasta
sotakirveitä ja nuolia.
Lehdessä otetaan tämä arvostelu kylläkin vastaan ... joskin
toimitussihteeri mainitsee, että romaanintekijä on salanimi; naurahtaa,
että sen vuoksi kirja kai meneekin niin hyvin kaupaksi. Lauri kysyy
silloin siinä, kuka tuon salanimen takana sitten on. Toimitussihteeri
arvelee, ja muut toimittajat vahvistavat arvelun todeksi, että
hän on tuo maisteri ... valkea ja hiukan kellertävä mies, meidän
kustannusliikkeemme uusi toimitusjohtaja.
Laurilla on tähtimantteli! Hän ottaa arvostelunsa takaisin ja repii sen
kappaleiksi. Sitten hän poistuu, heilahteleva mantteli hartioillaan.
Kultasäkit ja Li-Tai-Pe.
Rikas mies kuoli ja haudattiin ja joutui iankaikkiseen vaivaan.
Tämä oli köyhien ja heidän lastensa käsitys, sillä mitä oli rikas mies
tehnyt? Hän ei varmaankaan ollut ostanut tai puijannut tyhmiltä tahi
nälkävuosina hätään joutuneilta talonpojilta maatiloja eikä myönyt
niiltä metsiä niin tyhjiksi, ettei hänen alueellaan juuri korppikaan
löytänyt varpua istuimekseen. Tämä tapahtui näet kaukana meiltä, Kiinan
valtakunnassa.
Niin, Kiinassa hän eli, satumme sankari. Äärettömässä Taivaan
valtakunnassa... Siellä halkoo mahtavasti vierivä Sininen virta
viljavia tasankomaita, temppelien räystäissä riippuu tuulella kiliseviä
kulkusia, ja portteja vartioivat kultasuomuiset lohikäärmeet.
Siellä rikas mies eli. Ooppiumia, jota europalaiset sittemmin
pakottivat kiinalaisia polttamaan, hän kaupitteli varmaan jo
näinä aikoina runsaasti, ja huijasi uskottavastikin kiinalaisissa
pankkiiriliikkeissä sekä teetti riissipalkasta työtä satamien
kuli-raukoilla. Myöskin lienee hän osannut mielistellä mandariineja
joitakin lisenssejä hakiessaan, ihastuttaen sitä varten noiden herrain
puolisoita hienoimmilla silkkikankailla, joita hän toi lahjaksi näille
ihanille naisille.
Sellainen mies hän oli, tämä kiinalainen... Tietysti oli hänellä vinot
silmät, kulmikas pää, matala otsa ja merkilliset huulet; leveän suun
verestävä ylähuuli riipuksissa paksun nenän alla.
Paholaisista mahtavimman, U-tshangin kynsiin hän köyhien mielestä
joutui, ja se oli useain mandariinienkin käsitys, milloin he sattuivat
puhumaan totta.
Mutta mitä hänestä julkisesti arveltiin? Mitä hän itse arveli omasta
kohtalostaan? Tuskinpa uskoi hän eläessään itselleen sellaista
ikuisuutta. Ei ainakaan vakavasti ... muutoin hän ei ehkä olisi ollut
sitä, mitä hän oli. Niin, tuskin hän edes ajatteli olevansa tavallinen
kiinalainen ooppiumikauppias ja muuta sellaista, joskus kaikkea sitä
suuressa mitassa.
Mutta sen verran lienee hänen sydämessään vilkahtanut jotain
kansanomaista ja ihmeellistä, että hän kaipasi olla jollakin tavalla
ikuinen. Väittäväthän lähetyssaarnaajat, että pakanoissakin ja siis
myöskin kiinalaisissa piilee jonkinlaista iankaikkisen elämän kaipuuta,
vaikka hämärää.
Tämä kiinalainen tahtoi niin ollen elää vielä kuolemansa jälkeen ...
saatuaan rahoillaan maailmassa paitsi haluamaansa elämää suuren kunnian
niiden ihmisten suusta, jotka eivät olleet joutuneet hänen tähtensä
kärsimään. Elää kuoltuaankin maailman kunniassa hän ikävöi ... edelleen
siinä maallisessa Taivaan valtakunnassa, jossa hän oli rikastunut
... ja loistanut pitkin kynsin niinkuin mandshu ja mandariini ja
vaatettanut, köyhien sanan mukaan, itsensä kalliilla liinavaatteella ja
hienoimmalla Kiinan silkillä.
Mitä hän teki saavuttaaksensa ikuisuuden? Teki ennen kuolemaansa
testamentin, luovuttaen kultasäkkinsä ei suinkaan talonpojille ja
kuleille, joilla hän oli poltattanut ooppiumia ja teettänyt työtä
riissipalkoilla, vaan kauneille kiinalaisille kirjailijoille. No, hänen
sukulaisensa, jotka saivat näistä häikäisevistä rahoista ainoastaan
kolmannen osan, olivat luonnollisesti säädöksestä harmissaan. Mutta
mitä se auttoi? Testamentti lienee Kiinassakin testamentti ... ja
rikas mies halusi itselleen ikuisuutta. Iankaikkisesti olisi hän
elävä Kiinassa, kaikkein korkeimmalla tavalla, sillä kirjallisuus
samoinkuin kuin muutkin taiteet oli silloin Kiinassa ylhäisessä
kurssissa. Kirjailijain mielestä jalointa ... rahan jälkeen. Ylevä
keisarikin harrasti ja suosi erikoisesti runoutta. Mutta vaikka muutkin
kuin keisari suosivat kirjallisuutta, suosivat keisarin esimerkkiä
noudattaen, niin väitettiin senaikaista kirjallisuutta heikommaksi kuin
se oli ollut niinä aikoina, jolloin se oli ollut vahvempi. Ja silloiset
kirjailijat arvelivat tähän heikkouteen syyksi sitä, että he olivat
heikkoja kukkaron puolesta. Kirjailijain väitteellä oli sievoinen
voima, koska he väittivät kynillään; olivathan kynistä luonnollisesti
enimmät juuri kynäilijäin käsissä.
Missäpä tarjoutui sopivampi tilaisuus tehdä itsensä ikuiseksi kuin
tekemällä itsensä kirjailijain ylistämäksi? Niiden ammattilaisten
piirtämäksi kronikkoihin ja historioihin, jotka olivat enimmän
soveltuvat sellaiseen työhön.
Testamentti jätettiin vahvistettavaksi keisarille, joka vahvisti sen
mielihyvällä. Se oli nyt tekevä kirjallisuuden todellakin paremmaksi
kuin se oli ollut ennen.
Mutta kuinkapa lienee käynyt. Uskommeko, että kullan jumalasta on
Kiinassa kauneuden jumalaksi?
Eikö kullassa, tyhmien omaisuudesta kynsityssä ja ooppiumilla
hankitussa, piile kullan jumala, omituinen demooni? jokin kiinalainen
pahahenki? Niin, eikö kulta tuoksahda samalta kuin uskoisimme sen
omistajankin sielun tuoksahtavan? Ja eikö mammonan mukana jäänyt
Kiinaan sen hankkijan sielu, vaikka hän itse oli jättänyt maailman?
Tai ehkä ei jättänyt, sillä kenties hän jäi itse elämään kultansa
keralla ... kuten hän elää toivoi, Nyt ne, jotka satuttivat kätensä
hänen jättämiinsä, koskettivat hänen sieluunsakin ... ja joutuivat
palvelemaan vainajan henkeä. Lähetyssaarnaajat nimittäin kertoivat
Kiinassa palveltavan hartaasti vainajia ja henkiä.
Minkänäköinen lienee ollut se henki, jota tämän tavattoman rikkaan
kuoltua palveltiin? Luultavastikin sellainen, jollaisiksi kiinalaiset
veistävät epäjumaliensa kuvat. Keltanaamainen se varmaankin oli; silmät
pullottivat epäjumalan päässä, suu oli leveä ... ja keltainen käsi
kurottautui suoraksi ... kun henki hyppelehti ja loikki. Viekkaasti se
tähysteli ja synkästi tuijotti, ja joskus tämä isovatsainen ja laiska
epäjumala alkoi karjuakin. Oikea kiinalainen kummitus jumalankuvaksi.
Ylevä keisari siis vahvisti testamentin. Hän oli nimittäin jo itsekin
alkanut ajatella, pitäisikö hänen auttaa kiinalaista kirjallisuutta
auttamalla kiinalaisia kirjailijoita, jotka aina valittivat puutettaan.
Nyt tulvahti apuun tarvittava kultamäärä hänelle ikäänkuin kuusta ...
vainajan näkymättömästä kädestä. Keisari antoi ensin sinetöidä sen ison
kellarin, jossa kuolleen miehen rahasäkit Pekingissä olivat ... rikas
mies oli näet elänyt viimeiset aikansa tuossa kukkulain kultaisessa
kaupungissa. Antoi sinetöidä keisarillisin lohikäärmeenkuvin, etteivät
asiattomat, kulit ja varkaat, pääsisi kynsimään vainajan omaisuutta.
Sitten ryhtyi jalo keisari miettimään, kuinka hän jakaisi kiinalaisille
runoilijoille näitä kultia. Samalla uneksi tämä Taivaan Poika,
nimeltään Meng-hoang, miten kullat jalostaisivat kerran kirjallisuuden
avulla hänen kansansa sielua.
Kuinka sitten Taivaan Poika järjesti kultien käyttämisen? Oli tietysti
perustettava lautakunta. Kuka sen perustaisi? Keisari Meng-hoang
kunnioitti syvästi kirjailijoita ja tahtoi sallia heidän itsensä hoitaa
asioitaan. Ketkä ymmärtäisivät paremmin kuin he, miten kirjallisuuden
ylevä asia oli järjestettävä?
Nyt Meng-hoang päätti jättää lautakunnan perustamisen kaikkein enimmän
kunnioitetun runoilijan huoleksi. Se runoilija asuikin nykyään
Pekingissä, tuossa keisarin omassa valtaistuinpaikassa, jossa keltaiset
ja taivaansiniset liput riippuivat kauppojen kilpinä ja kullatut ja
punaiset temppelit säteilivät pitkien katujen päässä. Tämän vanhan
ja arvokkaan runoilijan nimi oli Fan-hu-li-tse. Syntyisin oli hän
Tshinin-maasta. Harmaa Fan-hu-li-tse oli varsin pitkä mies, sillä
Kiinassa kuuluvatkin olevan maailman pisimmät miehet. Kellertävä ja
punertava hän oli; hänen harmahtavat viiksensä ulottuivat rinnoilla
asti, ruskean ja silkkisen hameen rinnoille. Mutta hänen palmikkonsa
juuressa heilui kaunis riikinkukon sulka, kiinalainen kunniamerkki,
keisari Meng-hoangilta saatu. Verkkaan ja juhlallisesti käyskenteli
Fan-hu-li-tse, ja puhui aina viisaasti ja sukkelasti. Ja hän haukotteli
usein.