Mutta todistajille jaksat sanoa... Tulkaa sitten, hyvät ihmiset,
todistamaan! Kuuleehan sen äänen vielä ... ennenkuin ei saa ääntä ...
että minun on omaisuus, kun olen avio-ihminen asetusten ja Jumalan
armon edessä. Mitä? Minä hatsunen sinun asetuksillesi, mokoma lanko!
Minulle mylläri antaa kaiken ... niin se on aina tahtonut, sen ovat
kaikki kuulleet. Hä? Vai ei ole, Jumala siunatkoon, kuinka valehtelee,
tuo sisar ... niin on ahnas! Minulle Matti on kahden kesken luvannut
antaa. Etkö olekin luvannut? Raiska, osaatko sinä haastella ... voi,
jos ennättäisit saada pappia... iloksesi, odota, ehkä se... Kuuletko,
miten valehtelevat? Herra Jeesus, ei kuulekaan enää. Tulkaa auttamaan!"
Näin huudahtaa muori. Kyläläiset hymähtelevät. Muori hyörii ja häärii.
Nyt hän hädissään jatkaa:
"Tuletko edes sinä, Kalle! Tottahan nyt sinä minua puolustat."
Sepän oppipojalle muori näin huudahti, isopäiselle nuorukaiselle, joka
vetäytyy hämärään nurkkaan.
Mylläri ei oikein kuule, niin kovat hänellä on tuskat. Ja vielä enemmän
kuin ne kiduttavat häntä ihmisten äänet ympärillä: veljen ja sisaren,
jotka vaativat kuolevaa jättämään puolet Hiesusta ja kaikesta sen
irtaimesta heille, sekä vaimon ääni, joka kiistelee näitä vaatijoita
vastaan. Kyläläiset nauravat silloin tällöin kiistelijöille. Niin, ne
äänet repäisevät myllärin hereille aina, milloin hänen sielunsa tuntee
kummallista halua vaipua jonnekin syvälle, ääretöntä halua... Taikka
tuntee ikään kuin nousevansa lentoon ... niinkuin lintu siivillään. Ne
jutut tahtovat temmata hänet takaisin, vetää valveille. Ajattelemaan
sellaista, mitä hän ei vielä tahtoisi uskoa välttämättömäksi, niin
varmalta kuin se hänestä samalla tuntuukin: omaisuutensa jakamista
muille, koko Hiesun myllyn ja maatilan. Välttämätöntä se nyt on! Sillä
nyt hänen sielunsa vaipuu taas ... ei, lentää jonnekin ... Taivaan
saleihin ... ehkä...
Rakas Hiesu! Kuinka ruohorunsaina näkee mylläri sen niityt, upeina
metsät, omat suojelemansa! Kirkkaan lammin: kuinka vatakasvien
vaalakanpunaiset kukat nyt loistavat ... kesällä. Mutta ei ole kesä.
Herra Jeesus, onko hänen erottava niistä kaikista iankaikkisesti? Auta,
Herra Jeesus. Niin sanovat tuskat, että hänen on erottava. Kyyneleitä
vuotaa hänen poskiaan pitkin, mutta niiden virta seisattuu jälleen,
sillä vielä pitää elämä häntä kiinni, vielä ajattelevat hänen aivonsa
näin: Vaimolle hän ne antaisi muuten... Mutta ei kuitenkaan hänelle
... varsinkaan tuon kelvottoman tähden. Veljellekö ja sisarelle siis
puolet? Mutta jos veli saisi varsinaisen osan siitä ... se kaataisi
kohta ne pihlajat, jotka mylläri istutti pihalleen. Veli ei niitä
kärsi, vaan on monesti huomauttanut, että ne varjostavat viereistä
peltoa ja mädännyttävät putoavilla lehdillään aittojen kattoa. Sisar on
veljen kanssa aina yhtä mieltä.
Ei niin ollen heille myllypuolta ... he saakoot sen mökin, jossa seppä
Kuvaja asuu. Siinäkin on jo hyvät pellot... Ehkä muori kuitenkin vaalii
myllärin pihlajia ... ikäänkuin haudalle istutettuja muistopuita... Ja
säästää koko rakkainta Hiesun osaa.
Tuskat tuntuvat nousevan sydämeen, sydämestä ahdistaa, jano polttaa.
Oi, Latsarus...
Ja kaikkein tuskallisimmin polttaa ajatus, että kun hän kuolee, niin
turha on sitten ajatella, miten hän jakaisi Hiesun muille. Ei hän
silloin tiedä mitään, kuka tai millä tavalla sitä hoidetaan täällä
maailmassa. Taikka ei tämä maailma enää silloin häntä koske. Jos hän
vain itse pääsisi parempaan elämään...
Katua hänen pitäisi ... syntejään. Kuinka se oikein oli? Viimeksi
muutama kuukausi sitten et hän lainannut tuhatta markkaa naapurille
... joka olisi käyttänyt hänen mielestään rahat talokeinotteluun ...
Olisi pitänyt lainata, ehkä ei pyytäjän tarkoitus ollutkaan keinotella
tällä kertaa. Ja anteeksi pitäisi anoa muitakin syntejä. Onhan niitä.
Jo nuorena tehtyjä... Kova mies ja ahnas mies hän on mielestään ollut;
osannut hommata itselleen Hiesunkin, hyvän paikan... Vaikkei hän jaksa
enää muistaa, missä muussa tilaisuudessa hän viimeksi oli saita kuin
kieltäessään tuota tuhannen markan lainaa, niin... Täytyy katua ...
herätä edes viimeisillä hetkillään. Täytyy luopua maallisista ...
ilomielellä ... antaa ne kenelle tahansa. Taikka antaa niinkuin heikko
ihmisjärki oikeudenmukaiseksi katsoo. Siis vaimolle, joka on hänelle
laillisesti läheisin ja vaalisi parhaiten Hiesua, parhain osa. Ja
toisille omaisille muuta.
Anottuaan riiteleviltä vettä janoonsa ja saatuaan äänensä nopeastikin
kuuluville, koska sekä sisarukset että muori sattuivat pitämään häntä
tällä hetkellä tarkoin silmällä, pyytää mylläri luokseen todistajia.
Heille hän lausuu viimeisenä tahtonaan, että itse mylly ja myllytuvan
puoli Hiesun tilaa on jäävä hänen vaimolleen, mutta seppä Kuvajan asuma
mökki hänen veljelleen ja sisarelleen sekä heidän perillisilleen, mutta
ei ennenkuin Kuvajan vuokra-aika loppuu.
Tätä kovaa testamenttia itkee nyt myllärin muori, jopa soimaakin
kuolevaa. Mutta kauan ei hänellä ole aikaa itkeä ... eikä ajatella
myllärin kuolemista. Sillä kun kiinteä omaisuus on tällä tavalla
jaettu, alkavat veli ja sisar vaatia yhtä tarkkoja määräyksiä myöskin
karjasta ja irtaimesta. Kenelle on tuleva ne ja ne lehmät? Kenelle
kolmivuotias härkä? Matin lehmiä on käytetty hänen veljensä talossa,
kolme kertaa ilmaiseksi; siksi tahtoo velimies nyt kuolevalta nuoren
härän, ja kenelle tulevat toiset puolet talrikeista, kaksi kappaletta,
koska syöjiä ei ole niin monta kuin ennen? Paitsi kahta lehmää sanoo
sisar ottavansa vielä toisen rainnan ja isomman, kuparisen kahvipannun,
sillä hän se on hoidellut veljen lehmiä, myllärin eukon juoksennellessa
joutavan jäljillä. Ja keitellyt on sisar yksinäiselle miehelle ruuat
ja kahvit. Entä myllärin vaatteet, se hänen vielä uusi sarkapukunsa,
muutaman vuoden vanha, minnekäs ne jäivät?
Kaikista tullaan tahtomaan kuolevalta määräyksiä.
Kuoleva voihkii ja valittelee. Julmaa on kuulla noiden onnettomien
sanoja... Avuton ja yksinäinen hän on... Turhalta hänestä tuntuu
ratkaista heidän riitojaan. Hän kysyy ainoastaan, eikö pappia jo ala
tulla. Mutta ei sitä vielä kuulu näkyvän ... Mäkkyiskylän pitkällä ja
suoralla tiellä. Täytyisi odottaa. Turha kehoitus: lähdettävä hänen on.
Itsensä täytyy hänen selvittää asiansa Jumalan kanssa. Erottava on
tästä maailmasta, pidettävä sitä ihan kuin olemattomana.
Ja eikö hän jaksakin erota?
Eikö kaikki ala kirkastua hänen ympärillään?
Mylläri näkee jälleen sen valkean, joka ilmestyi hänelle unessa. Enkeli
se oli tosiaan, eikä mikään ihminen, niinkuin hän oli kuvitellut
ihmismielessään. Ei ihmisistä tässä apua: ainoastaan Jeesuksesta!
Niin on avuton ihminen hädän hetkellä, viimeisen ja hirveän hädän,
kuolemantuskan. Minne hän joutuu? Mylläri toistaa muiden riidellessä:'
"Tule, Herra Jeesus. Tule, tule!"
Niin meni tunti myllärin kuulematta, miten toiset tahtoivat vastauksia
jaettavista irtaimista ... heinähangoista ja särkiverkoista. Myllärin
sielussa on nyt kirkasta. Hän tuntee helpoituksen tulevan, tuntee jo
lähestyvän Jeesuksen, jota hän on rukoillut avukseen. Kuolema joutuu...
Helppo on hänen pyytää luokseen lähimmäisiään, joista eräät
lähestyvätkin, ja anoa heiltä anteeksi kaikkia rikkomuksiaan. Omaiset
eivät kuule tällä hetkellä hänen kehoituksiaan, he riitelevät
keskenään. Mutta ei se mitään tee, heti tulee helpoitus, hän näkee
Jeesuksen astelevan itseään kohti ... hohtavasta ovesta. Hän on
kaikesta irti, kaikesta...
Kaikestako?
Kaljupäinen veli ja myllärin muori riitelevät nyt siitä ruuhesta,
jolla mylläri on käynyt kymmenet vuodet laskemassa pyydyksiään
lampiin, kesäiltoina. Laskemassa omia kutomiaan verkkoja ... kudottuja
hiljaisina talvipuhteina, monesti yksin istuen, suruissaan siitä, että
vaimo on ollut poissa. Ruuhi on, kuten jo ilmaistu, vanha ja varsin
laho, vaikka mylläri on sitäkin paikkaillut; kaikkihan loppuu aikanaan.
Mutta silti käy siitä nyt ankara kiista. Niin, kiista sellainen, että
muori viimein ikäänkuin karkaa lankonsa kimppuun, ajaakseen hänet
pois talosta. Silloin menee myllärin sisar veljensä puolelle, hän
tuuppaa muoria. Muori vimmastuu ja antaa lihavasta kämmenestään kälyään
laihalle nenälle, jopa aikoo tarttua hänen tukkaansa. Käly myöskin
puolestaan muorin tukkaan. Niin he ottelevat ovella, jolta katselijat
väistyvät oikealle ja vasemmalle, enimmät nauraen.
Mylläri voihkii nurkassaan, yhä hiljaisemmin ja palavammin, kovin
hiljaa:
"Tule, Herra Jeesus! Tule, tule, Herra Jeesus."
Myllärin silmät ovat kirkkaat. Omituisesti kirkkaat: ei niissä
ole hänen tavallista katsettaan, vaikka sekin on ollut aikoinaan
ihmeellisen kirkas, varsinkin silloin kun hän oli aivan terve.
Mutta vielä tulee niihin se tavallinenkin katse, vielä kerran.
Muori on joutunut alakynteen ottelussa kälynsä kanssa. Myllärin sisar
on pitkä ja notkea, myllärin muori lihava ja leiniäkin kärsivä. Niinpä
saa sisar tyrkätyksi vastustajansa luotaan; muori on kaatua, hän
on iskeä otsansa paatisen takan nurkkaan. Loukattuna ja häväistynä
katselee muori ympärilleen. Joku vieraista naurahtaa ... sepän
oppipoikakin: sellainen se on, hävytön! Eipäs aina sellainen, vaan
ainoastaan ihmisten nähden! Muori itkeskelee avuttomana, ja katsoo
sänkyyn, jossa mylläri tekee kuolemaa. Nyt tulee muori miehensä luokse,
ikäänkuin painautuen turvaan. Hän itkeskelee:
"Tällä tavalla runttiloivat minua ... elävältä syövät..."
Sitten hän itkee:
"Ja sinä kuolet. Miten sinä nyt voit, raiska? Kun ei tule edes pappia!"
Silloin ilmestyy myllärin silmiin se entinen katse, ja huulille, jotka
kuume on polttanut kelmeiksi, merkillinen hymy. Samanlainen kuin hyvin
kauan sitten, ja näkyy, että hänellä on vieläkin side tähän maailmaan,
koskapa hän pyytää vaimoaan, tuskin kuuluvalla äänellä, tuomaan nuo
todistajat siihen ihan lähelle.
Muori tuo todistajat. Niille sanoo nyt mylläri kuitenkin jättävänsä
koko omaisuutensa, kaiken omaisuutensa, vaimolleen ... sille, jonka
Jumala oli antanut hänen uskotukseen ja hänen vaalittavakseen.
Sitten koettaa mylläri nostaa kättänsä vaimonsa puoleen ja kuiskaa
jotakin. Nyt hän kuiskaa:
"Sinä tulit, Herra Jeesus ... kuulit syntisen rukouksen..."
Vanhuksen pää hervahtaa syrjälleen, harmahtavalle pielukselle ...
ylhäinen ja hymyilevä pää.
Muori iloitsee suruissaankin. Mylläri itse on kuollut.
Tähtimantteli.
Tämä tapaus mahtaa olla Amerikasta. Mistäpä muualtakaan? Missäpä
muualla saattaisi olla enemmän humbuugia ... kuin Amerikassa?
New Yorkissa istuu siis, valtavassa pilvenpiirtäjässä, joka on kuin
Babelin torni, kustannusliikkeen toimitusjohtaja työhuoneessaan.
Hänen kasvonsa ovat valkeat taikka hiukan kellertävät niinkuin vanha
porsliini. Nenä näyttää terävältä; korvien juuressa pitkät ja kiharat
poskiparrat. Ruudullinen on tietysti hänen pukunsa, tuon nuoren miehen;
se muistuttaa shakkilautaa.
Toimitusjohtajalla on tällä hetkellä pieni lomansa työn jälkeen,
jona on ollut tarkastaa erästä englantilais-amerikalaista
salapoliisikertomusta ja valita toiseen kirjaan kansikuvaa,
englantilaiseen rakkausnovelliin. Hän oli löytänytkin kuvan jonkin
parfyymilippaan päällyksestä: suuteleva pari, herrasmies hännystakissa,
neiti vaaleassa leningissä ... kaikki väritetty vaaleansinisellä ja
vaaleanpunaisella. Nyt, tupakkatuokiolla, salli hän varajohtajan saapua
huoneeseensa, pakinoimaan kanssaan.
Varajohtaja on joka suhteessa hyvin pyöreä; niin, hänen muotonsa
on melkein yhtä pyöreä ja punainen kuin elokuun alkupäivien kuun.
Kullattujen sankalasien läpi kuultelevat hänen siniset silmänsä.
Mikä on tämä viimemainittu kirjallinen amerikalainen miehiään?
Hän palveli äskettäin muutamassa myllynkivi- ja tahkotehtaassa,
tuon liikkeen osakkaana. Joku aika sitten hankkiutui hän tähän
kustannusliikkeeseen varajohtajaksi, melkeinpä perikadon partaalla
häilyvään. Lihava ja ympyriäinen mies pelasti sen, ostamalla siitä
varsin paljon osakkeita. Varsinaiseksi toimitusjohtajaksi antoi hän,
entisen ja eroitetun jälkeen, mielellään tulla itseään oppineemman
henkilön ... antoi ainakin toistaiseksi. Tämä oppineempi ja lukeneempi
on arvoltaan maisteri; hän taasen siirtyi uuteen virkaansa eräästä
amerikalaisesta valtalehdestä, luonnollisesti hiukan humbuugimaisesta,
joka kirjoittelee valtavin otsikoin murhista ja palloilusta ja
nerokkaista kansallisrunoilijoista ja kaikenlaisista tapaturmista.
Miksi toimittaja lienee ruvennut toimitusjohtajaksi? Sitä voi olla
vaikea tietää? Ehkä kunniankin kaipuussa ... tai hyvin yksinkertaisesti
suurempien tulojen tähden kuin mitä lehti hänelle tarjosi. Sillä tästä
perikadon partaalla häilyvästä kustannusliikkeestä onkin päätetty
nykyään tehdä vahva liike, pystyvien ja vakavien miesten voimalla.
No niin; ainakin pitkät ajat eteenpäin on toimitusjohtaja ylempi ja
varajohtaja alempi päällikkö, kunnes myllynkivi- ja tahkotehtaan
osakaskin perehtyisi hoitamaan ensimmäisen kirjallisen kokeneen
tehtäviä.
Siis toimitusjohtajalla on pieni lomansa, ja varajohtaja istuu
pakinoimassa hänen kanssaan. Hauskoja tupakkatuokion pakinoita.
Iloinen varajohtaja on jo puolestaan jutellut hupaisen kompansa
... tuollaisen mehevän, rakkausasioista: miesten juttuja. Niin
hemaisevan, että jo reklaamiosaston hoitajakin, nuori harjoittelija,
sekä pari miehistä konttoristia ovat ilmestyneet toimitusjohtajan
huoneen ovelle, kuullessaan esimiestensä naurua, ja ehkä nauramaan
mukanakin. Sellaisen jutun, että kaikkein etummaisessa huoneessa
istuvat konttorineidit ovat paiskanneet välioven kiinni, taikka
paremminkin ummistaneet sen varovasti, peljäten nuorta, mutta ankaraa
toimitusjohtajaa: jos hän tahtoo, täytyy neitien aina kuunnella, mitä
hän puhuu ... kuunnella vastaväitteittä. No, joku veitikka neideistä
saattaa olla silti pujahtanut oven taakse kuuntelemaan.
Nyt kertoo toimitusjohtaja puolestaan tarinansa. Niin kovalla äänellä,
että kainostelevien neitien täytyy eroittaa hänen sanansa ... sillä
hän on todellakin huomannut välioven sulkeutumisen ... huvikseen ja
harmikseen. Hän halveksii noita mamseleita ... usein itkeskeleviä
tyttöjä, tekokainoja. Verkkaan, jäykästi ja loogillisesti kuvailee
herra amerikalainen, kuinka hän rakastaa vaimoaan. Älkäämme turmelko
hänen sanojaan selostelemalla niitä. Siten hän vain rakastaa.
Maisterin jutun loppuessa katsoo reklaamiosaston nuori hoitaja
ällistyneenä miehisiin konttoristeihin, ja varajohtajan silmät
kiiltävien sankalasien takana vilkastuvat, koska juttu hänestä oli
hauska. Hän nauraa, hänen äänensä kumisee kuin tynnöristä ja lihava
vatsa hytkähtelee.
Mutta tällä hetkellä, jolloin nyt itse toimitusjohtajankin hampaat
paljastuvat lyhyeen ja terävään nauruun ja hän puhkeaa hiukan happameen
hekoitukseen, tällä hetkellä lähestyy fantastinen runoilija Lauri Falk
kustannusliikkeen ovea. Hän nousee hitaasti jo sisäportaita.
Lauri Falk on solakka, melkeinpä kookas. Hänen pitkänlainen
tukkansa on ruskeaan vivahtava ja hieno. Kasvot vielä soikeammat
kuin toimitusjohtajan, ja laihemmat. Silmät ovat luonnollisesti
haaveelliset. Lokakuun ilkeältä sateelta, jota tihkuu paraikaa New
Yorkin kaduilla, suojelee häntä tuulessa helposti liehuva mantteli,
sellainen hihaton ja leveä viitta, joka tunnetaan taiteilijapiireissä
nimellä tähtimantteli. Mutta manttelin alla kädessään on hänellä
kauniisti sidottu käärö käsikirjoituksia ... runoja.
Näissä runoissa tallettaa Lauri Falk kauniita unelmiaan, monien
vuosien hiljaisia haaveita, vuosien, joista hän on viettänyt
ensimmäiset hyvin epäamerikalaiseen tapaan, enimmäkseen nukkumalla,
ja seuraavat erilaisten sanomalehtien toimituksissa, viimeksi
jossakin New Yorkin lehdessä, mutta huonommalla menestyksellä kuin
nykyinen kustannusliikkeen päällikkö omassaan. Reportterinvirkansa
antamia vähäisiä tuloja on Lauri lisäillyt kääntämällä hiukan jotakin
kustantajille, sellaista kustantajien antamaa, mistä hän ei ole itse
juuri välittänyt, hän kun nimittäin pitää syvimmin indialaisesta ja
japanilaisesta runoudesta ja muusta sentapaisesta; käännöksistä on
hänelle tullutkin kahdeskymmenes osa kustantajien voitosta.
Mutta sillä välin Lauri on pyrkinyt myöskin luomaan itselleen
maailmasta omaa kuvaansa, ja hän on haaveillut sen antamista muille.
Minkätähden? Laurilla nyt on se ihmeellinen halu. Siksi hän on
kirjoitellut runoja, joista hän on julkaissutkin eräitä siellä täällä
lehdissä, ja joista hän on tarjonnut tätä sarjaa äskettäin toisille
kustantajille, mutta menestyksettä. Olivatko runot niin huonoja tai
hyviä, etteivät ne ansainneet julkisuutta, mahtanee olla mahdoton
selvittää. Kovasta kohtalostaan ei Lauri kuitenkaan vielä masentunut
maan tomuun, vaan lähestyi tällä hetkellä tämänkin toiminimen ovea,
hiukan keveässä maineessa ennen olleen, mutta nyt kuuleman mukaan
uudistetun.
Lauri katselee tuokion sisäovea. Nyt uskaltaa hän yrittää sisään.
Jo ulkoportailla hän seisahtui hetkeksi ... miettimään kuinkahan käy
täällä hänen unelmilleen? Vaikeaa on, ettei hän tunne toimitusjohtajaa
paljon ... kerran lienevät toisilleen esitellyt. Mutta rajuksi mieheksi
hän tietää maisterin. Ehkä hyljätään hänen runonsa täälläkin...! Ja
kuitenkin: kuinka suuri ilo hänellä on niistä ollut!
Mistä seikoista nämä lauluset sitten laulavat? Niissä on lauluja
keväälle ... ja armaalle kesälle ... jopa syksyllekin, jonka kolkkous
kiihoittaa maistamaan maljasta, välkkyvästä maljasta. Niin, vieläpä
ylistyksiä väkevälle talvellekin niissä on. Dionysos ajelee näissä
runoissa panttereillaan, joiden talja on keltainen tai punertava
niinkuin syksyn puut. Lempeä niissä on, tuota siunattua ja ohitse
liitelevää onnetarta. Missä se liitelee? Maisemissa ja metsissä ...
siellä visertävät siniset linnut ja punaiset linnut... Vapaudestakin ne
linnut laulavat.
Viimein pujahti siis Lauri sisälle liikkeen ovesta, parhaiksi
kuullakseen jostakin sisähuoneesta toimitusjohtajan naurun ja
varajohtajan uudestaan kumahtavan naurun. Lauri tohti eteisestä
ensimmäiseen huoneeseen ja kumarsi neideille ... tähtimanttelissaan
... pyysi voida puhutella herra toimitusjohtajaa. Muudan ketterä
ja ystävällinen neiti lähti sisemmälle ja ilmoitti, pistäen päänsä
toimitusjohtajan ovenraosta, että täällä oli eräs herra, joka tahtoi
maisteria tavata. Lauri seisoi paikallaan, yskähteli ja seisoi. Riisui
tähtimanttelinsa eteiseen. Nyt meni hän toimitusjohtajan luokse,
konttoriherrojen väistyessä kynnykseltä hänen tieltään ja palatessa
kukin paikoilleen.
Toimitusjohtaja oli äännähtänyt neidille, joka oli ilmoittanut hänelle
tästä vieraasta: "Nyt niitä taas tuli!" Vielä ajatteli ja mutisi
hän itsekseen: "Nyt niitä tuli ... kirjailijoita." Ja hän jäykistyi
vakavasti työhönsä ... katselemaan tuota äskeistä rakkausnovellinsa
kansikuvaa, hiukan violettia etikettiä. Ei hän Lauriin vilkaissut,
joskin ajatteli tulijaa, vaikkei aavistanutkaan, kuka hän oli. Ei,
toimitusjohtaja rypisti kulmiaan ikäänkuin Laurista mitään tietämättä
ja puraisipa kelmeää ylähuultaankin ... valkea mies, hiukan kellertävä
kuin vanha porsliini.
Meni hetki; edelleen ei toimitusjohtaja Lauriin katsahtanut. Saakoon
tulija odotella. Mikä lieneekään? Miksi ei neiti, se hutilus, ollut
ilmoittanut hänen nimeään? Ja miksi hän oli ainoastaan pistänyt päänsä
sisälle herrojen huoneeseen?
Viimein sanoi toimitusjohtaja, ojentautuen pystympään ja katsellen
suoraan eteensä, ikkunaan, josta näkyi katu ja sen valtavat pilvilinnat
lokakuun tihkuvassa sateessa, sanoi lyhyesti:
"Mitä on asiaa?"
Lauri myhähteli jotakin epäselvää. Kuinka hän olisi ennättänytkään heti
vastata?
Silloin toimitusjohtaja käännähti. Kiivaasti hän käännähti, hänen
vaaleanharmaista silmistään lennähti Lauriin säkenöivä katse. Hän kysyi
jälleen:
"Kuka te olette?"
Niin kuka? Turha kysymys: jo tunsi toimitusjohtaja Laurin.
Ja vielä peloittavampi kuin pikainen kysymys oli Laurista sitten se
hymy, joka ilmestyi valkean ja hiukan kellertävän nuorukaisen huulille
... ohuille huulille hieno ja halveksiva hymy. Toimitusjohtaja oli jo
tuntenut Falkin. Muistipa hänet paljoa paremmin kuin Lauri maisterin,
joka oli nähnyt tämän reportterin aikoinaan eräissä kokouksissa.
Niissä oli nykyinen toimitusjohtaja ollut pitämässä puoluepuhetta,
jota vastoin Lauri tuli sinne ainoastaan toisen puoluelehden
tilapäisavustajana... Olipa maisteri sitäpaitsi sattunut kuulemaan,
että Lauri seurusteli niiden kirjailijain kanssa, jotka olivat ennen
olleet tämän kustannusliikkeen asiakkaita, enimmät melkoisia vetelyksiä
... runoilijoita. Itsekin oli Lauri tuollainen runoilijantaimi, jopa
taimista kaikkein kummallisimpia. Eikö maisteri ollut silloin tällöin
nähnyt niitä pikkupaloja, joita Lauri oli pistellyt jonnekin lehtiin,
nimellään varustettuina? Armoton vetelys oli Lauri Falk. Kuka se
kertoikaan hänen vetelehtineen polyteknikossakin ilman mitään tuloksia?
Vieläpä kuului hän joskus aikoinaan olleen jonkun maaseutulaisen
kirjakauppiaan luona kesällä ... kylvänyt oli kaikki pellot unikoita
täyteen, hahah. Ja yhtä hassuja olivat hänen runonsakin.
Vastenmielisyys heräsi toimitusjohtajassa melkein aina, kun hän
ajatteli hiljaisen laadun runoilijoita. Ja nyt tuo Laurin pitkä naama!
Vastenmielisyys lisääntyi yhä. Maisteri huomautti:
"Kuulkaas, kun tullaan liikkeeseen, on tapana ainakin esitellä itsensä."
Sen teki nyt Lauri Falk; toinen istui paikallaan, nimeään
mainitsematta. Lauri seisoi, maisteri istui.
Ah, kun toimitusjohtaja ajatteli kirjallisuuden ja hänen
kustannusliikkeenä suhteita, yltyi hänen kyllästymisensä kovasti!
Ei, tuollaisia tyyppejä kuin Lauri Falk oli hänen mahdoton ymmärtää.
Kylvää unikoita, haha ... Kuten sanottu, miehen runotkin sitä mukaa.
Niitä ei todella ostaisi kukaan ... jos Falk nyt oli tullut tänne
sellaisia kauppaamaan. Mutta se oli erehdys, päätti toimitusjohtaja
mielessään, se luulo, että Falk saisi runonsa tänne.
Niin päätti maisteri, hampaitaan yhteen purren. Sillä eikö tämä
liike ollut ennen häntä saatettu melkein vararikon partaalle juuri
tuollaisiin vivahtavilla runoilla ja kirjailijoilla? Silloin oli
täällä kuhissut runoilijoita ... niinkuin kotonaan. Tuttavallisessa
seurustelussa liikemiesten kanssa, kokemattomien: poikasten, jotka
alkoivat kustannustoiminnan siten, että kalustivat komeasti huoneiston,
ja sitten kintaat heti pöytään! Niin oli melkein säännöllisesti
käynyt alkajille. Oli otettu tappio toisensa jälkeen sellaisesta,
jossa ei ollut mitään yleisön aatteita ... esteettisistä runoista ja
näytelmäkappaleista ja muusta... Noista muka oikeiden runoilijain
tuotteista, kuten heitä nimitettiin heidän omissa lapsellisissa
piireissään.
Jumala paratkoon, näistä menetelmistä oli uusi toimitusjohtaja tekevä
lopun! Millä tavalla hän olikaan uudistava liikkeensä? Hän oli
päättänyt kustantaa, oppi- ja hartauskirjoja lukuunottamatta, ennen
kaikkea englantilaisia salapoliisikertomuksia ja rakkausromaaneja,
joita terve yleisö käsittää... Ja amerikalaisista kynämiehistä
ainoastaan niitä, jotka olivat myös kirjailijoita, eivätkä pelkästään
runoilijoita. Sillä siinä asiassa on suuri ero: kirjailijat
kirjoittavat proosaa ja proosallisistakin asioista, jotka kelpaavat
pienemmässä tai suuremmassa määrin kenelle tahansa. Mutta runoilijat
... heistä eivät eräät osaa tehdä reklaamikseen edes kansallislauluja...
Tällaiset runolliset sielut ovat paitsi säälittäviä melkoisessa määrin
harmittavia. Ja tuottivathan juuri he maisterin liikkeelle ennen
muinoin pahimpia tappioita.