Kun Jane Porter kääntyi lähteäkseen kotiin, kävi hän levottomaksi
huomatessaan kuinka lähelle metsäpalon savu näytti jo tulleen. Hän
joudutti askeliaan, ja hänen levottomuutensa kiihtyi kauhuksi, kun
hän näki, että liekit raivasivat itselleen tietä hänen ja maatalon
väliin.
Vihdoin hänen oli pakko tunkeutua tiheään vesakkoon, ja hän koetti
nyt kaartaa länteen päin, välttääkseen liekkejä. Pian hän kuitenkin
huomasi yrityksensä turhaksi, ja silloin hänen ainoa toivonsa oli
päästä takaisin maantielle ja sitten juosta henkensä kaupalla etelään
kaupunkia kohti.
Mutta niiden parinkymmenen minuutin aikana, jotka hän tarvitsi
ehtiäkseen tielle, oli tuli jo katkaissut häneltä paluun, kuten äsken
oli estänyt häntä menemästä eteenpäin.
Kun hän oli vähän aikaa juossut pitkin tietä, selvisi hänelle
hirvittävä totuus: hänen edessään oli toinen tuliseinä. Pääpalosta
oli näet kieleke lähtenyt puolisen kilometriä etelään ja vallannut
tien.
Jane Porter tiesi, että oli turhaa koettaa uudestaan päästä metsän
läpi. Olihan hän jo kerran koettanut, mutta epäonnistunut. Nyt
hän käsitti, että muutamien minuuttien kuluttua pohjoisesta ja
etelästä riehuvat palot yhtyisivät tulimereksi, joka ympäröisi hänet
täydellisesti.
Tyynesti hän polvistui maantien tomuun ja rukoili, että Jumala
antaisi hänelle voimaa urheasti alistua hirveään kohtaloon ja
pelastaisi hänen isänsä ja ystävänsä kuolemasta. Itselleen hän ei
enää voinut rukoilla pelastusta, sillä hän tiesi, ettei ollut toivon
hiventäkään. Nyt ei enää mikään voisi häntä auttaa.
Mutta äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan metsästä.
"Jane! Jane Porter!"
Se kuului kovaa ja selvästi, mutta ääni oli outo ja merkillinen.
"Täällä minä olen!" huusi hän vastaukseksi. "Täällä! Maantiellä!"
Silloin hän näki puiden oksia pitkin kiitävän olennon, joka tuli
nopeasti kuin tuulispää.
Savupilvi painui yhä heitä vastaan, eikä hän enää voinut nähdä
miestä, joka kiiruhti hänen luokseen, mutta kohta hän tunsi väkevän
käden vyötäisillään. Hänet nostettiin ilmaan, ja hän tunsi vain
tuulen puhallusta ja kuuli oksien rasahtelua, kun häntä kuljetettiin
pois.
Sitten hän aukaisi silmänsä. Kaukana allaan hän näki pensaita ja
maata. Ympärillä oli puiden huojuvia latvoja. Puusta puuhun heitteli
itseään se jättiläinen, joka häntä kantoi, ja tytöstä tuntui, että
hän sai uudestaan kokea seikkailunsa kaukaisen Afrikan viidakossa.
Oi, jospa häntä kantamassa olisi sama mies kuin silloin! Mutta
sehän oli mahdotonta... Ja kuitenkin...! Kuka muu koko maailmassa
voisi olla näin jäntevä ja ketterä! Salavihkaa hän katsahti miehen
kasvoihin ja huudahti pelästyneenä: sehän on hän!
"Minun sankarini!" mutisi hän. "Ei, se on vain hourailua ennen
kuolemaani."
Hän lienee puhunut ääneensä, sillä niitä silmiä, jotka häntä
tähystivät, kirkasti hymyily.
"Niin juuri, teidän sankarinne, Jane Porter. Villi mies on nyt tullut
viidakosta etsimään vaimoaan -- sitä naista, joka karkasi hänen
luotansa", lisäsi hän melkein tuimasti.
"Minä en karannut", kuiskasi Jane. "Mutta täytyihän minun lähteä
toisten mukana, kun teitä oli odotettu kokonainen viikko."
Nyt he olivat päässeet palopaikalta toiselle puolelle, missä oli
aukea kohta maatalon edessä. Rinnatusten he kävelivät rakennusta
kohti. Tuuli oli jälleen kääntynyt, ja kulovalkea palasi
lähtökohtaansa. Jos tätä kestäisi vielä tunnin, niin koko palo
sammuisi itsestään.
"Miksi te ette tullut takaisin?" kysyi Jane Porter.
"Piti hoitaa D'Arnotia. Hän oli pahasti haavoittunut."
"Ah, sen minä kyllä arvasin!" huudahti tyttö. "Kaikki sanoivat, että
te olitte lähtenyt mustien luo -- että te kuuluitte samaan joukkoon."