Baltimoren laitaosassa ajoi auto vanhanaikaisen talon eteen. Noin
neljänkymmenen ikäinen, soreavartaloinen mies, jolla oli terävät,
säännölliset piirteet, hyppäsi maahan autosta, maksoi ohjaajalle ja
astui ripeästi talon kirjastohuoneeseen. "Ah, herra Canler!" huudahti
eräs vanha herra ja nousi tervehtimään vierasta.
"Hyvää iltaa, hyvä professori", vastasi tulija ja ojensi
sydämellisesti kätensä.
"Kuka teidät laski sisään?" kysyi professori.
"Esmeralda."
"Silloin hän on varmaankin sanonut myös Janelle, että te olette
täällä?"
"Ei, herra professori", selitti Canler, "sillä minä tulin ennen
kaikkea juuri teitä tapaamaan".
"Sepä hauskaa", vastasi professori Porter.
"Kuulkaahan, herra professori", lausui Robert Canler pontevasti,
ikäänkuin tahtoisi painostaa joka sanaa, "nyt olen tullut
puhumaan kanssanne Janesta. Tiedättehän, minä toivon, että olette
suosiollisesti hyväksynyt kosintani."
Professori Archimedes Q. Porter vaipui hermostuneen näköisenä
nojatuoliinsa. Tämä asia sai hänet aina rauhattomaksi, vaikkei hän
ymmärtänyt sen syytä. Olisihan Canler ollut kelpo vävy.
"Mutta minä en ymmärrä", jatkoi Canler, "mitä Jane oikein tarkoittaa.
Hän välttelee minua milloin milläkin tekosyyllä. Minusta tuntuu
aina, että hän ikäänkuin huokaisee helpotuksesta, kun sanon hänelle
hyvästi."
"No no", huomautti professori Porter. "Jane on hyvin kuuliainen
tytär. Hän tekee aina niinkuin minä määrään."
"Saan siis yhä luottaa apuunne?" kysyi Canler iloisemmalla äänellä.
"Varmasti, aivan varmasti", vakuutti professori Porter.
"Kuinka saatoitte sitä epäillä?"
"Ajattelin lähinnä nuorta Claytonia", vastasi Canler. "Hän on täällä
liehitellyt Janea jo kuukausia. En tiedä välittääkö Jane hänestä,
mutta onhan hänellä komea arvonimi, ja sitäpaitsi hänen sanotaan
isältään perineen melko suuren omaisuuden. Niin ollen ei olisi kumma,
jos hän lopulta voittaisi Janen, jollei..." ja Canler vaikeni.
"Jollei teidän sovi heti päättää, että Jane ja minä menemme
naimisiin", sanoi hän sitten hitaasti ja pontevasti.
"Minä olen jo sanonut Janelle, että se olisi toivottavaa", selitti
professori Porter alakuloisesti, "sillä me emme voi kauemmin pitää
tätä taloa ja elää siten kuin hänen asemansa vaatii".
"Mitä hän vastasi?" kysyi Canler.
"Hän sanoi, ettei hän vielä haluaisi mennä kenenkään kanssa
naimisiin, ja että voisimme asettua Wisconsiniin maatilalle, jonka
hän oli perinyt äidiltään. Se on pieni talo, jonka turvissa voisi
kutakuinkin elää. Vuokraajat ovat jaksaneet sitä pitää, vaikka ovat
lähettäneet Janellekin vuosittain pienen summan. Hänen suunnitelmansa
on, että jo ensi viikon alussa muutamme sinne. Philander ja herra
Clayton ovat jo matkustaneet sinne asioita järjestämään."
"Claytonko matkustanut sinne?" huudahti Canler ilmeisesti
närkästyneenä. "Miksi ei minulle mitään sanottu? Minä olisin
mielelläni käynyt siellä ja pitänyt huolta, ettei mitään olisi
puuttunut."
"Janen mielestä me olemme teille jo liian paljon velkaa, herra
Canler", vastasi professori Porter.
Canler aikoi juuri sanoa jotakin, kun eteisestä kuului askeleita, ja
Jane Porter astui huoneeseen.
"Oh, anteeksi!" huudahti hän pysähtyen kynnykselle. "Luulin sinun
olevan yksin, isä."
"Minä se vain olen, Jane", sanoi Canler, joka oli noussut; "ettekö
halua tulla istumaan seuraamme? Puhuimme juuri teistä."
"Kiitos", vastasi Jane Porter astuen sisään ja istuutuen tuolille,
jonka Canler hänelle tarjosi. "Haluaisin vain sanoa sinulle, isä,
että Tabey tulee huomenna sullomaan kirjoja. Valitse kaikkein
tarpeellisimmat niteet äläkä tahdo koko kirjastoasi Wisconsiniin,
niinkuin aioit viedä ne Afrikkaan."
"Kävikö Tabey täällä?" kysyi professori Porter.
"Kävi, hän lähti juuri. Hän ja Esmeralda istuvat paraikaa keittiön
portailla ja vaihtavat keskenään ajatuksia."
"No no, minun täytyy heti tavata hänet!" huudahti professori.
"Hetkinen vain, lapset..." ja hän kiirehti huoneesta.
Kun hän oli poissa kuuluvilta, kääntyi Canler Jane Porterin puoleen.
"Kuulkaahan nyt Jane", sanoi hän jyrkästi, "kuinka kauan tällaista
jatkuu? Tosin ette ole kieltäytynyt tulemasta vaimokseni, mutta
ette ole suostunutkaan. Minun tekee mieleni hankkia lupatodistus
jo huomenna, niin että voimme mennä naimisiin ennen Wisconsiniin
lähtöänne. Minä en välitä mistään juhlamenoista, ja samalla kannalla
lienette tekin."
Nuori tyttö tunsi kylmän väristyksen, mutta pysyi uljaana.
"Tiedättehän, että isänne haluaa sitä", lisäsi Canler.
"Tiedän."
Tämä vastaus tuli niin hiljaa kuin kuiskaus.
"Ettekö käsitä, herra Canler, että te ostatte minut?" jatkoi hän
sitten kylmästi ja tyynesti. "Ostatte minut muutamilla vaivaisilla
dollareilla. Niin juuri te teette, Robert Canler, ja se oli
mielessänne jo silloin, kun lainasitte isälle rahat uhkarohkeata
seikkailua varten, joka olisi saattanut onnistua ihmeellisen hyvin,
ellei olisi sattunut eräitä salaperäisiä tapauksia. Teille, herra
Canler, se olisi ollut suuri yllätys. Te ette vähääkään uskonut,
että yritys onnistuisi. Olette liian taitava liikemies sellaista
otaksuessanne. Samoin olette liiaksi liikemies lainataksenne rahaa
aarteiden etsimistä varten tai yleensä ilman vakuutta, paitsi
kun teillä on mielessä jokin erikoinen tarkoitus. Te tiesitte,
että jollette vaatisi takuita, voisitte paremmin vedota Porterien
kunniantuntoon, ja että sillä keinoin parhaiten voisitte suostuttaa
minut tulemaan vaimoksenne, vaikkei menettelynne näyttäisi
pakotukselta. Te ette ole ottanut puheeksi niitä rahoja, jotka
lainasitte isälle. Jos asia koskisi ketä tahansa muuta, pitäisin
sitä ylevän ja jalon luonteen merkkinä, mutta te, herra Canler,
tähtäätte kauas. Tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan. Tietysti
tulen vaimoksenne ellei muuta keinoa ole, mutta olkaamme myös kerta
kaikkiaan selvillä toisistamme."
Hänen puhuessaan oli Robert Canler vuoroin punastunut ja kalvennut
ja kun Jane Porter lopetti, nousi Canler ja sanoi kyynillisesti
hymyillen:
"Te hämmästytätte minua, Jane. Luulin teillä olevan enemmän
itsehillintää -- enemmän ylpeyttä. Tietysti olette oikeassa. Minä
ostan teidät ja tiesin teidän sen tietävän, mutta otaksuin teidän
mieluummin teeskentelevän, että asian laita olisi toisin. Olisin
luullut, että kunnioituksesta itseänne kohtaan ja Porter-suvun
ylpeydestä olisitte tuntenut kylmiä väristyksiä, jos olisitte edes
itsellenne myöntänyt, että te olette ostettava nainen. Mutta tehkää,
kuten haluatte, arvoisa neiti", lisäsi hän kevyesti. "Minä ostan
teidät enkä muusta välitä."
Sanaa sanomatta tyttö kääntyi ja lähti huoneesta.
Jane Porter ei ollut vielä naimisissa, kun hän isänsä ja Esmeraldan
kanssa matkusti pienelle maatilalleen Wisconsiniin, ja kun hän junan
lähtiessä kylmästi hyvästeli Robert Canleria, lupasi tämä viikon tai
parin kuluttua saapua heidän luokseen.
Pääteasemalla olivat Clayton ja herra Philander heitä vastassa,
ja edellisen valtava matka-auto lähti kiidättämään heitä tiheiden
metsien halki pientä maataloa kohti, jossa tyttö ei ollut käynyt
lapsuutensa päivistä asti.
Päärakennuksessa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä vuokraajan
asunnosta, oli tehty suuria muutoksia niinä kolmena viikkona, joina
Clayton ja herra Philander olivat siellä oleskelleet. Edellinen oli
lähimmästä kaupungista tuottanut kokonaisen armeijan kirvesmiehiä,
muurareita, putkityömiehiä ja maalareita, niin että entinen
ränsistynyt maja oli muuttunut sieväksi kaksikerroksiseksi taloksi,
jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet.
"Mutta, herra Clayton, mitä te olette tehnyt?" huudahti Jane Porter
sydän kurkussa, sillä hän näki heti, että tällainen korjaustyö oli
vaatinut suunnattomia kuluja.
"Hiljaa!" varoitti Clayton. "Älkää antako isänne mitään huomata.
Ellette puhu hänelle siitä, ei hän näe muutoksia. Minä en sietänyt
sitä ajatusta, että te joutuisitte asumaan niin kurjassa talossa kuin
tämä oli herra Philanderin ja minun tullessamme tänne. Oikeastaan
haluaisin tehdä paljon enemmän, Jane... Älkää siis hänen vuoksensa
puhuko asiasta mitään."
"Mutta tiedättehän, ettemme voi tätä korvata", väitti tyttö. "Miksi
haluatte saattaa minut niin hirveään kiitollisuudenvelkaan?"
"Älkää niin sanoko, Jane", vastasi Clayton alakuloisesti. "Jos asia
olisi koskenut vain teitä, niin en olisi tähän ryhtynyt, sillä alusta
saakka tiesin, että se vain loukkaisi teitä; mutta minusta oli
niin kiusallista kuvitella, että vanhan professorin täytyisi asua
sellaisessa pesässä... Voittehan uskoa minua ja suoda minulle tämän
pikku ilon..."
"Uskon teitä, herra Clayton", sanoi tyttö, "sillä minä tiedän, että
te olette kyllin ylväsmielinen tehdäksenne tämän vain isäni vuoksi...
Voi, Cecil, tahtoisin palkita sen teille sillä tavalla kuin te
ansaitsette ja ehkä haluatte."
"Miksi ette siis tee niin, Jane?"
"Minä rakastan toista."
"Canleria?"
"En."
"Mutta tehän menette hänen kanssaan naimisiin. Niin hän ainakin sanoi
ennen lähtöäni Baltimoresta."
Tyttö vavahti tuskaisesti.
"Minä en rakasta häntä."
"Rahojenko vuoksi te siis, Jane..."
Jane Porter nyökkäsi.
"Olenko minä Canleria niin paljon huonompi? Minulla on rahaa
kylliksi, paljon enemmänkin kuin koskaan tarvitsen", sanoi Clayton
katkerasti.
"Minä en rakasta teitä, Cecil", selitti tyttö, "mutta kunnioitan
teitä. Jos minun on pakko tehdä naimakauppa ilman rakkautta, teen
sen mieluummin sellaisen miehen kanssa, jota jo nyt halveksin. Sillä
minun täytyy inhota sitä miestä, jolle myyn itseni ilman rakkautta,
olkoon hän kuka tahansa... Teistä tulee paljon onnellisempi ilman
minua, kun saatte pitää kunnioitukseni ja ystävyyteni, kuin minun
kanssani, ellei ole rakkautta."
Clayton ei enää kajonnut tähän arkaan asiaan, mutta jos nuori mies
on koskaan hautonut murha-aikeita sydämessään, niin varmasti niitä
oli William Cecil Claytonilla, loordi Greystokella, kun Robert Canler
viikkoa myöhemmin kuusisylinterisellä autollaan saapui sinne.
Kului viikko, tapauksista köyhä, mutta synkkä viikko, joka vaivasi
kaikkia pienen maatilan asukkaita. Canler pysyi vaatimuksessaan, että
Janen piti heti tulla hänen vaimokseen. Vihdoin Jane suostui vain
päästäkseen kuulemasta hänen jatkuvaa ilkeätä nalkutustaan samasta
asiasta. Sovittiin, että Canler seuraavana päivänä ajaisi kaupunkiin
noutamaan aviolupatodistusta ja pappia.
Clayton olisi halunnut lähteä heti, kun tämä uutinen hänelle
kerrottiin, mutta Janen toivoton katse pidätti häntä. Jotakin voisi
vielä sattua, koetti hän lohdutella itseään. Ja sydämessään hän
tiesi, että tarvittiin vain rahtunen lisää, jolloin hänen vihansa
Canleriin voisi kiihtyä verenhimoksi.
Varhain seuraavana aamuna Canler lähti kaupunkiin.
Idässä saattoi metsän yllä nähdä savupilven, sillä jo viikkokauden
oli metsäpalo raivonnut jokseenkin lähellä, mutta kun tuuli yhä
pysytteli lännessä, ei heitä uhannut mikään vaara.
Puolenpäivän tienoissa Jane Porter meni kävelemään. Hän ei tahtonut
Claytonia seuraansa, vaan halusi olla yksin, sanoi hän, ja Clayton
mukautui hänen toivomukseensa.
Kotona istuivat professori Porter ja herra Philander vilkkaasti
keskustelemassa jostakin tärkeästä tieteellisestä kysymyksestä.
Esmeralda torkkui keittiössä, ja Clayton, joka vielä oli väsynyt
unettoman yön jälkeen, oli heittäytynyt arkihuoneen sohvalle ja
vaipui pian levottomaan horrokseen.
Idässä nousivat mustat savupilvet korkeammalle taivasta kohti. Äkkiä
ne alkoivat pyöriä ja sitten nopeasti ajautua länteen päin. Yhä
sakeampina ne tulivat. Vuokraajan väki oli poissa kotoa, sillä nyt
oli kaupungissa markkinapäivä, eikä kukaan ollut näkemässä tulen
lähestymistä.
Pian olivat liekit levinneet etelään ja siten katkaisseet Canlerilta
paluutien. Tuulen henki vei nyt metsäpaloa pohjoiseen, sitten muuttui
tuulen suunta, ja liekit pysyivät melkein alallaan, ikäänkuin
näkymättömän käden pidättäminä.
Äkkiä ilmestyi koillisesta musta auto kiitäen hurjaa vauhtia pitkin
tietä.
Nytkähtäen se seisahtui rakennuksen eteen, ja siitä hypähti
mustatukkainen jättiläinen, joka heti ryntäsi sisälle. Sohvalla
makasi Clayton. Mies pysähtyi hämmästyneenä, mutta seuraavassa
tuokiossa hän kumartui nukkuvan puoleen ja ravisti tätä olkapäästä,
huutaen:
"Herätkää, Clayton! Hullujako te kaikki olette täällä? Ettekö tiedä,
että tulipalo on jo melkein saartanut teidät! Missä on neiti Porter?"
Clayton kavahti pystyyn. Hän ei tuntenut vierasta, mutta ymmärsi
hänen sanansa ja syöksyi ulos kuistille.
"Hitto vie!" huusi hän ja ryntäsi takaisin sisään. "Jane Jane! Missä
te olette?"
Kohta tulivat paikalle Esmeralda, professori Porter ja herra
Philander.
"Missä neiti Jane on?" kovisti Clayton, tarttui Esmeraldan hartiaan
ja ravisti vimmatusti.
"Oi, laupias taivas; massa Clayton, neiti meni kävelemään."
"Eikä hän ole vielä palannut?" Ja vastausta odottamatta Clayton
juoksi pihalle, jonne toisetkin häntä seurasivat.
"Minne päin hän lähti?" huusi mustatukkainen jättiläinen Esmeraldalle.
"Tuonne päin", ruikutti pelästynyt neekerinainen, osoittaen etelään,
missä valtava tulimeri kohisi sulkien näköalan.
"Ottakaa kaikki nämä ihmiset toiseen autoon, jonka näin tänne
tullessani talon edessä, ja ajakaa sitten pohjoista kohti niin pian
kuin pääsette", komensi vieras Claytonia. "Oma autoni saa jäädä
tänne. Jos löydän neiti Porterin, on se hyvään tarpeeseen. Muussa
tapauksessa sitä ei tarvitse kukaan. No, tehkää nyt, kuten sanoin",
lisäsi hän, kun Clayton epäröi.
Sitten he näkivät notkean olennon kiiruhtavan peltojen yli
luoteeseen, missä metsä ei vielä ollut syttynyt, ja jokainen heistä
tunsi, että suuri taakka oli nostettu heidän hartioiltaan. Heissä
oli äkkiä herännyt omituinen luottamus outoon mieheen, niin että he
uskoivat juuri hänen voivan pelastaa Jane Porterin, jos se muuten
enää olisi mahdollista.
"Kuka se oli?" kysyi professori Porter.
"En tiedä", vastasi Clayton. "Hän kutsui minua nimeltä ja näytti
tuntevan Janen. Esmeraldankin nimen hän tiesi."
"Hänessä oli jotakin hämmästyttävän tuttua", sanoi herra Philander,
"ja kuitenkin voin vannoa, etten ole häntä koskaan ennen nähnyt".
"No no!" huomautti professori Porter. "Tuiki merkillistä? Minäkään en
käsitä, kuka hän on, mutta sittenkin tunnen Janen olevan turvassa,
kun tämä vieras on lähtenyt häntä etsimään."
"Ihmeellistä se on, professori", sanoi Clayton miettivästi, "minussa
on sama tunne. Mutta riennetään nyt, meidän täytyy pelastaa itsemme
täältä, tai muutoin meiltä on tie tukossa..."