Meillä on joskus tilaisuus nähdä, miten villit eläimet voivat tulla
toimeen silloinkin, kun ne pakosta tahi vapaaehtoisesti tulevat
eläneeksi tavallisuudesta poikkeavissa olosuhteissa. On selvä, että
niiden suhde ympäristöön ja ihmiseenkin, ravinnon laatuun y.m. nähden
tällöin tulee olemaan tavallisesta hyvinkin erilainen.
Seuraavassa kerron parista tuollaisesta tapauksesta, jotka ovat koko
lailla mielenkiintoiset.
Kauniilla paikalla Päijänteen rannalla asuu muuan palstatilallinen
omalla palstallaan ja omassa kodissaan. Pikkutalo sijaitsee aivan
lähellä rantaa, josta on laaja näköala yli ison selän saarineen ja
luotoineen. Lyhyttä heinää kasvava pihanurmikko erottaa rakennukset
rannasta. Hiekkaranta on sileätä ja matalaa, niin että tyynellä säällä
sen pinta miltei näkymättömästi liittyy veden laajaan kalvoon. Vain
tuulen käydessä aaltojen milloin hiljainen loiskina, milloin äreämpi
pauhina viitoittaa vuodenaikojen mukaan vesirajan suuntaa.
Edempänä muodostaa laaja komea kaislikko tuulen käydessä värikkään,
sirosti kaartuvan ja lainehtivan alakehyksen järvimaisemalle. Ylhäällä
on kehyksenä rajaton taivas, vasemmalla rannikolla seitsemän metsäistä
nientä, joista kyläkunta sattuvasti on saanut nimen Seittenpää, ja
oikealla pienenpieni Urjainkoski pärehöylineen. Siellä talon pikkutytöt
keväisin kansakoulun loputtua vuoroonsa reippaasti ottavat vastaan ne
miljoonat kattopäreet, jotka vuosittain pikkukosken keväisellä voimalla
valmistuvat höylässä.
Hieno rantanurmikko olisi aivan erinomainen leikkipaikka, ellei sitä
niin usein pilaisi "pahojen" tukkipomojen monenlaiset "roskat".
Siellähän makaavat pehmeällä kuolinvuoteellaan nyljettyinä,
silvottuina, typistettyinä nuo takamaan komeat, naavapartaiset
pilvenpiirtäjät. Siellä ovat hongat, joiden jättiläisoksilla ennen
kotkat, nuo metsän suurlinnut, elivät. Sinne ovat kaatuneet metsien
vihreähuntuiset, valkopukuiset, nyt alastomat koivut ja taivaan valoa
ja puhtautta tavoittavat kuuset.
Vesirajan lähellä on kirkasvetinen lähde, jonka suojaksi tulvavettä ja
valuvaa hiekkaa vastaan on rakennettu puinen arkku. Sieltä talon väki
saa juomavetensä.
Sattuipa sitten joku talon tyttäristä, palstatalon Anna, saamaan kiinni
noin korttelin pituisen hauin.
Hauin pojan kiinniottamiseen käytti hän erästä tapaa, joka lie
jokaiselle kalastaja-alulle tunnettu. Tämä tapa riippuu hauin
elämäntavoista. — Se on, kuten tunnettua, erittäin raatelevainen
kala. Samoin kuin kameleontti voi tuntikausia istua samassa paikassa
odottaen, että sattumalta jokin kärpänen tulisi "ampumamatkan" päähän,
jolloin se "ampuu" pitkällä, limaisella kielellään, samoin haukikin voi
olla saalista väijyen tuntikausia samassa paikassa. Siitä se sitten
nuolen nopeudella karkaa saaliinsa kimppuun. Tästä seisontapaikasta ei
se muuten kernaasti lähde liikkeelle.
Tätä hyväksi käyttäen ei tarvita muuta kuin "piikkiheinästä" (sarasta)
tehty ansa eli silmukka, joka hiljalleen viedään pään kautta kalan
ruumiin ympäri ja sitten äkkiä kiskaistaan kala ylös.
Pikkupoikana niitä sillä tavalla pyydystettiin paljon. Kuului kuitenkin
asiaan, että hauki loihdittiin liikkumattomaksi vihellyskonsertilla.
Tällöin se luottaa aivan erinomaiseen, vihertävään, poikkiviivaiseen ja
täplikkääseen suojelusväriinsä, joka vaihtelee veden värin mukaan.
No niin, Annan raitainen, pitkäkuonoinen haukipoju päästettiin siis
nyt juhlallisesti kotilähteeseen. Siellä se sitten eli ja ruokittiin
kotieläimenä kokonaista viisi vuotta. Kuudentena sattui, että vesi
Päijänteessä oli niin korkealla, että se nousi lähteen arkun yli ja
pitkäkuono karkasi väljemmille vesille. Se oli silloin lihava ja
hyvinvoipa ja noin kyynärän pituinen.
Ravintoonsa nähden oli elättihauki koko lailla kaikkiruokainen. Lapset
syöttivät sille m.m. kaloja, kastematoja, kaikenlaisia toukkia, leipää,
vieläpä marjojakin, joita se hyvällä halulla ahmi.
Tämän yhteydessä mainittakoon, että hauki pyydystää paitsi kaloja,
sorsanpoikasia, pienempiä nisäkkäitä ja matelijoita. Erikoista herkkua
näyttävät sille olevan lihavareidelliset sammakot.
Hankkiakseen hauille vähän vaihtelua avattiin lähteen kanteen aukko,
joka johti pienemmälle tulvavesialueelle sen ulkopuolella. Siellä se
loikoili pitkät ajat auringon paisteessa. Omituista kyllä, se oppi
tuntemaan kotiväkensä niin hyvin, ettei se niitä pelännyt, mutta
jos outo läheni lammikkoa, pakeni se nuolen nopeudella aukon kautta
turvalliseen lähteeseensä. —
Toinen tapaus koskee aivan toisenlaista villiä eläintä, varpushaukkaa.
Varpushaukka on kuten tunnettu sangen yleinen ja laajalti levinnyt,
rohkea ja vahingollinen haukka, joka on kaikkien pienempien lintujen
kauhu ja rohkeasti ahdistaa suurempiakin lintuja kuten peltokanoja,
kyyhkysiä, nuoria teeriä y.m.
Saaliinsa se yllättää äkkiä ja pyydystää viekkaasti hyökkäämällä sen
kimppuun jonkin suojan, kuten pensaan, pinon, aidan tahi kiven takaa.
Varsinaisesta olinpaikastaan tiheästä sekametsästä viljelyksien
lähettyvillä tekee tämä liikkuva lintu pitkiä ryöstömatkoja taloihin,
kyliin vieläpä kaupunkeihinkin. Olen nähnyt sen Hämeenlinnassa
pihoilla, pensasaitojen suojassa, pyydystävän varpusia keskellä päivää.
Sen rohkeus hakee todella vertojaan. Muistan erään tapauksen, jonka
sain itse nähdä hovineuvos Valdénin riistarikkailla mailla Janakkalassa.
Peltopyyn jahdissa karkasi silloin, monesta ampumisesta huolimatta,
varpushaukka metsästäjän silmien edessä vasta ammutun peltokanan
kimppuun. Että metsästäjä toisella laukauksella tappoi ryöstäjän, oli
selvä. Kahdesti olen nähnyt, miten varpushaukka kaikella voimallaan
on syössyt turkkuriliikkeen akkunaa vastaan yrittäen siepata akkunan
sisäpuolella olevaa täytettyä metsäpyytä.
A.E. Brehm kertoo, että Uralissa, Persiassa ja Intiassa opetetaan
varpushaukkaa ja käytetään metsästykseen samoin kuin keskiajan ritarit
käyttivät tunturi- ja poutahaukkaa.
Suurin osa varpushaukoistamme muuttaa pois talveksi seuraten siis
muuttolintuja. Jokunen, tavallisesti vanhempi lintu, jää kuitenkin
tänne talveksikin. Sellainen oli nyt kyseessä oleva Saksalan
varpushaukka.
Kartanossa oli, kuten usein on tavallista suuremmilla viljelysalueilla,
runsaasti varpusia, jotka tuottivat puutarhoissa suurta vahinkoa.
Eipä pesienkään hävittäminen auttanut.
Kevään tullessa huomasi kartanon omistaja ihmeekseen, että varpusparvet
olivat talven kuluessa vähentyneet mitättömän pieniksi.
Mikä ne oli hävittänyt? — Asia sai piankin selityksensä.
Muuan varpushaukka oli koko talveksi asettunut kartanoon ja oli siellä
kaikesta päättäen elänyt miltei yksinomaan varpusen paistilla. Sinnehän
ne kirsikkavarkaat menivät!
Keväällä tämä kotieläin tuli niin rohkeaksi, että se tunkeutui
kanalaan, jossa luonnollisesti syntyi kauhea kahakka ja kaakatus.
Sattui sen kanalan hoitaja onneksi kuulemaan ja riensi avuksi tappaen
varkaan sangolla.
Talvehtija oli muuten sangen älykkäästi huolehtinut siitä, että sen
olo yli pitkän ja kylmän talven tuli niin mukavaksi kuin mahdollista.
Se oli siten varustanut itselleen talveksi aivan erikoisen suojapaikan
erään alustan suojaan. Kun samassa alustassa säilytettiin erityisiä
kanojen talviruokia, kävivät varpuset ahkerasti siellä.
Haukalla oli siis sekä hyvä suojapaikka kylmyyttä vastaan, että
päivittäin katettu ruokapöytä edessään.