Se kertomus, josta seuraavassa aion puhua, ei ole mikään "laivurijuttu".
Se on syntynyt yhtä vähän laivan kajuutassa kuin pirtissä "äkkiväärien"
ääressä miesten puhdetöitä tehdessä.
Ei sitä Kala-Matti keksinyt tuntikausia pohjaongella selkäluodolla
istuessaan tahi Sysi-Jaakko "nurkantakaisten" innokas tupruttaja,
vaan se on tosi tapaus, jonka minulle kertoi muuan Niemistön maalla
asuja, jonka sanaa minulla ei ole vähänkään syytä epäillä. Kertomuksen
todenmukaisuuden otan siis omalle vastuulleni.
Niemistön maa on Padasjoella ja on laadultansa oikein "Mikkojen"
luvattu maa, kuten sanotaan. — Ja kyllä niitä junkkareita siellä onkin
oikein "Porvoon mitalla".
Onhan niitä tosin vähän harvennettukin — mutta yksi vihalainen ei
mätästä rakenna.
Seutu, jonka korkein kohta on sangen kivistä ja kallioista,
liikamaista, visakoivua kasvavaa hylkymaata, sijaitsee kahden ison
kartanon, ison kylän ja Päijänteen välillä.
Kaikki edut siis Mikkolan talon varaksi: hyvät lymy- ja pesäpaikat sekä
laajalti ympäri moninaista metsästysmaata.
Kun kartanoissa lanta ajetaan pelloille tahi tehdään syysteurastukset,
silloinpa Mikkolan väkikin on liikkeessä ja pitää iloista elämää kylän
variksien kanssa.
Kylän rakennuksista ne eivät silloin paljon välitä eivätkä pelkää
kartanon suurta "Jaakkoakaan" juuri ollenkaan. Ovathan ne tottuneet
vanhasta vaarista alkaen pitkin vuotta kuulemaan Jaakon mahtavaa mutta
vaaratonta haukuntaa öisin. Ja niin ovatkin sen seudun ketut tulleet
kuuluisiksi rohkeudestansa ja tottuneet "noukkimaan" kartanossa asuvan
Hilma-tädin kanat toisen toisensa perästä.
Haikeaksi surukseen sai täti nähdä, kuinka Helmit, Pärlat, Fannyt ja
muut lemmikit saivat rottien, hiirien, päästäisten, siansuolien ja muun
"paholaisen rosollin" kanssa ottaa osaa nälkäisten kettulaisten vatsain
tarpeen tyydyttämiseen.
Mutta ei siinäkään kyllin; saivatpa karitsatkin heittää viattoman
henkensä samaa tarkoitusta varten. Tuskin olivat pikku vuonat syntyneet
ja kankeilla, paksuilla jaloillaan hyppien ruvenneet nauttimaan
kesäilmasta, niin jo oli kettu kuin paholainen niiden kurkussa ja
vei ne emon silmien edestä, vähät välittäen sen etukäpälien turhasta
rummuttamisesta.
Olivatpa ne peevelit kerran aikoneet tappaa muutaman kuukauden
vanhan porsaankin, jonka surkeat hätähuudot kuitenkin pelastivat sen
joutumasta Mikkolan isännän juhannuskinkuksi!
"Sellaisia 'kommervenkkiä' ne meillä vuosittain panevat toimeen, ne
perhanan torakot" — lisäsi torppari.
"Eikö teillä ole koiraa, joka ne kyöräilisi pois?"
"No, onhan meillä tuo Musti-pahanen, mutta sekin tuli niin lihavaksi ja
laiskaksi sitten kuin — ‒ ettei tahdo viitsiä. Näyttää melkein siltä
kuin olisivat senkin 'vietävät' vain paremmin kotiutuneet, sittenkun
saivat niin läheisen sukulaisen taloon ja parrassaan eli paremmin
hännällään nauravat meikäläisten huolille."
Kun muutamia vuosia sitten kävin siellä, onnistuin muiden kettujen
ohessa saamaan tapetuksi yhden oikein vanhan herran — oikein torpparien
"lemmikin". Olin näet siellä olevia metsästysmaitani luvattomista
jäniksen ansoista perkaamassa, kun jäljissäni tuli erään "patruunan"
omistama "puolivillainen" jäniskoira Halli. Se sai kuin saikin tiheästä
kuusinäreiköstä liikkeelle siellä talvikortteeria pitävän hankipojan ja
paukutteli juuri, kierteinen häntä tutisevassa liikkeessä — vastajälkiä
täyttä kurkkua, kun eteeni ilmestyi kartanon halkotiellä kummallinen
olento ihailemaan Hallin kauheata haukuntaa. Se oli pystykorvainen kuin
kettu, mutta häntä lyhyt ja sangen tuuhea sekä aivan pystysuorassa
asennossa.
Ennenkuin sain selkoa, mikä elukka se oikeastaan olikaan, katosi se
muutamien sekuntien kuluttua kuusimetsään.
Jäljistä näin sittemmin, että se oli kettu ja vieläpä isokin.
Palasin kotiin ja seuraavana päivänä kaatui sama herra parin metrin
päässä siitä paikasta, missä edellisenä päivänä olin sen nähnyt.
Merkillisintä oli, että sen häntä, joka oli selvästi jo sen pentuna
ollessa katkennut syystä tahi toisesta, oli aivan lyhyt, mutta sangen
tuuhea. Ja se rustinki antoi ketulle, omituisessa liikkeessä kun oli,
tuon koomillisen ulkonäön.
Muuten ei ole ihmeellistä, että sellaiset vapautta rakastavat
mieronkiertäjät kuin ketut viihtyvät Niemistön maalla. Sieltä on
nimittäin sangen laaja ja kaunis näköala.
Etelässä ovat Verhon kartanon laajat viljelysmaat ja niiden keskellä
kartano. Näköalan taustana on Liimanpohjan lahti, jonka takana kohoaa
Maakesken kangas. Idässä näkyy Päijänteen selkiä aina Kirjoisiin ja
Kelveneeseen saakka ja pohjoisessa on sakea metsä, jonka takaa Saksalan
ruokakellot kajahtavat kaukaa, ollen ketuillakin hyvänä merkkinä siitä,
milloin iltaisin niityt ja vainiot tyhjentyvät ihmisistä ja heidän
metsästyksensä alkaa.
Juuri tänne oli vanha narttu rakentanut pesänsä lähelle torppaa.
Kuinka olikaan, oli muuan torppari päättänyt kostaa tälle
"korvenperkaajalle" kaikki sen ilkityöt ja sai kun saikin pesäpaikan
selville, mikä ei ollutkaan vaikeata keksiä sinne vuosien kuluessa
kasaantuneitten monenlaisten ja monenkarvaisten ruuanjätteiden takia.
Pitkäaikaisen hakemisen jälkeen määräsi hän poikasten makuusijankin
ja sai ne, kun raukat vielä olivat pieniä, eräänä kauniina
kevätkesäpäivänä kiinni jok'ikisen, kun ne vaaraa aavistamatta
loikoilivat auringon helteessä pesän suun edustalla.
Poikaset pantiin koppaan — ja sitten lähdettiin muutaman kilometrin
päässä olevaa kotia kohden marssimaan. Torpassa peitettiin koppa,
sidottiin lujasti loimella ja vietiin navettaan. Varmuuden vuoksi
lukittiin vielä navetan ovi yöksi.
Tyytyväisenä torppari pani sinä iltana maata, kun hänen kostonsa
oli onnistunut, ja hyvät palkinnot oli saatavana ketunpoikasten
tappamisesta.
Mutta torpparimme oli nuolaissut ennenkuin tipahti. Hän ei voinut
aavistaakaan, että revon kuuluisa viekkaus olisi kehittynyt niin
pitkälle. Sillä kun aamulla tultiin noutamaan pentuja, olivat kaikki
poissa, vaikka ovi oli lukossa. Siis Kettulan rouva oli tehnyt
sankarityön, jonka vertaista ei mikään eläin ole kyennyt tekemään.
Miten se oli tapahtunut, selvisi sittemmin, kun asiaa lähemmin
tutkittiin.
Samana päivänä, jolloin torppari oli tehnyt Kettulassa tuhojaan, oli
emä palannut auringon laskiessa kotia laahaten muassaan kuovin, jonka
se tavalla tai toisella oli pyydystänyt kartanon alla olevan vetisen
niityn viidakosta.
Ilta oli kaunis, ja jos kettu olisi valppaalla silmällään voinut
nauttia luonnon kauneudesta, niin olisi se voinut sinäkin iltana tehdä
sitä runsaasti. Saksalan puolelta olisi se kuullut metsäkanan räikeätä
ääntä Suotajärven torpan lähettyvillä olevan lammikon rannalla. Verhon
puolelta taas vilkasta kevätillan elämää niityllä. Päijänteen rannalla:
sieltä heinätavin rääkyntää, täältä kuovin huutoa ja etempää selältä
kaakon surkeata parkumista. Ja kaikkialta ympäristöstä rakastuneitten
sammakkojen intohimoista kurnuttamista.
Mutta nyt oli leikki kaukana. Missä olivat lapset? — Missä vanhempien
toiveet? Missä tulevat kanojen noukkijat? — Missä peltopyiden
sieppaajat? Missä viekkauden perijät — missä Niemistönmaan haltijat?
Poissa olivat kaikki! Ei muuta kuin lähteä hakemaan — ehkei ole kaikki
vielä hukassa? Ahaa! Tuntuu hieno, jos ei vieno ketunlapsen haju.
Mistä? — Tuolta päin!
Oikein, torpparin koppa on kulkiessa tarttunut oksaan siellä, lehteen
täällä ja ketun haju on voimakas. Sitä täytyy seurata!
Kyllä lie äiti parkaa kauhistuttanut, kun ensi kertaa elämässä
täytyi seurata ihmisen — verivihollisen — jälkiä, jotka vielä veivät
suorastaan torppaan!
Otaksutaan, että emäkettu jälkiä seuraten ja torppaan saavuttua oli
saanut poikasten paikan selville niiden hienosta vonkumisesta.
Kun asiaa myöhemmin tutkittiin, huomattiin, että kettu oli suurella
vaivalla kaivanut pohjahirsien alitse käytävän lattian alle. Tämä
kaivaminen oli sitä suurempi urotyö, kun se oli tapahtunut ainoalta
puolelta, josta semmoinen oli mahdollinen, nimittäin karjapihan
puolelta, siis kaikkien siellä yötä viettävien lehmien silmien edessä.
Kun ajattelee, kuinka lehmät vihaavat ketunkarvaista eläintä, voi
arvata, kuinka suuren sankarityön emäkettu sinä yönä teki ja kuinka
suurta ponnistusta tämä hengenvaarallinen yritys siltä kysyi.
Sitä todistaa sekin seikka, että torpan vanha muori oli yöllä monta
kertaa herännyt siihen pahaan metakkaan, jota lehmät pitivät pitkin
yötä. Olihan muori aikonut pari kertaa mennä katsomaankin, mutta ei
tullut mennyksi, kun luuli "elävien" niitä vain ahdistelevan!
Kun käytävä oli kaivettu pohjahirren alitse, oli uusi vastus tullut
ponnistelevan eteen. Pitkin seinää on nimittäin laudoista tehty
käytävä, josta lehmät ruokitaan. Kynsin hampain oli sekin ollut
murrettava ennenkuin navettaan päästiin.
Kun laudat onnettomuudeksi — tahi onneksi — olivat osaksi lahonneita,
oli sekin yritys onnistunut.
Näin navettaan päästyä, jolloin poikasten vinkuminen oli ollut emän
Ariadnen-lankana, seurasi viimeinen tehtävä, loimen rikki repiminen
hampaiden ja käpälien avulla.
Tätä näin raivaamaansa tietä pitkin oli kettu sitten henkensä uhalla
kuljettanut poikasensa suussaan lehmien välitse toisen toisensa jälkeen
kultaiseen vapauteen. Mihin se ne vei, sitä ei tiedetä, sillä vanha
koti oli luonnollisesti ainiaaksi hyljätty.
Semmoinen oli Niemistön ketun merkillinen urotyö.