Lumirikas talvi oli ylimmillään. Kuin vehnäjauhot ison talon
hinkaloissa peittää vahva lumikerros maan ja sen syksyisen roudan
epätasaisuudet. Katajapensaat ovat sokkosilla pistäen esiin päänsä
sinisine marjasilmineen kinoksista ja valkopäisten, harmaarintaisten
pystykivien takaa. Kuuset seisovat suorina, vakavina ja jaloina
valkoisissa pukimissaan. Oksakinoksien alta tuoksuu vastaamme
viheriätä, kesäistä lämpöä. Hakamaiden sirot, huurteiset koivumetsät
ympäröivät alempana olevia kuusinäreikköjä kuin hienon hienot untuvat
suurta haahkatelkän pesää. Sinertävän vihreän, talvisen taivaan
rastaanrintapilvien hattaroissa komea sinooberi ja heleä kromikeltainen
sulautuvat toisiinsa. Ja kukkuloilta nähtyinä loistavat talot
tulipunaisina kuin heltat valkoisen rotukanan päässä.
Niin, sieltähän ne kodikkaina, ystävällisinä ja lämpiminä pilkoittavat
vastaamme nuo kylmän Pohjolan lämminveriset sydämet — Suomen kodit!
Kalpeana ja valotonna sukeltaa talviaurinko untuvamereen. Heikot
talvivalon liekit leimuavat iltaruskona viimeisen kerran. Päivän
iloiset, lyyrilliset sävelet muuttuvat pian tummaksi, öiseksi
elegiaksi. Musta on taas Pohjolan haltijana — vähäksi aikaa.
Täydellinen hiljaisuus vallitsee. On yö.
Naristen kääntää kolmisulkainen, kapearuumiinen, torpan poikien
rikkiampuma viirikukko pitkän nokkansa pohjoiseen päin.
Rastaanrintapilvet ovat kadonneet. Tähti toisensa jälkeen tulee
näkyviin ja tirkistää maata yhä kiiluvilla silmillään. Pohjolan äreä
mestari Pakkanen kiristää maata yhä tulisemmin jäisillä kourillaan.
Järvet vonkuvat ja murisevat kuin kaukainen ukkonen yhä paksunevien
jääkahleittensa alla. Säristen ja puhisten työntää maahan väkisin
tunkeutuva routa pitkiä halkeamia, häiriten maamyyrien rauhallista,
unista talvielämää. Teeret ja peltopyyt kaivavat yhä syvempiä
tunneleita. Metsot ja pyyt hakevat yöksi metsän tiheimpiä kuusia.
On kuin juhlallinen, vakava hiljaisuus ennen taistelua.
Ennen pitkää kuuluvatkin jo ensimmäiset pamaukset. Pakkasen tykit
ovat toimessa yön ylväässä hiljaisuudessa. Paukkuvat puut ja seinät,
paukkuu maa. — Öisen elegian vaimentajan hillitsemiä, hienon hienoja
viulunsäveliä rikkovat vaskirumpujen komeat paukahdukset!
Rikkovat? — Eipä niinkään! Nehän kaikki kuuluvat yhteen!
Ja me, Pohjolan asukkaat, emmekö ihailisi tuota meille, ja vain meille
yksinomaista, ihanaa, joskin samalla kaihomielistä talviyön luonnon
sinfoniaa, varsinkin, jos suurta konserttisaliamme valaisee ihanat
revontulet tai kirkas kuutamo, jolloin huurteiset koivumetsämme ovat
kerrassaan hurmaavan kauniita.
Olen nähnyt metsiä Saksassa, Sveitsissä, Italiassa, mutta en missään
niin kauniita kuin Suomen huurteiset koivikot - olkootpa ne sitten
kultaisen päivän, välähtelevien revontulten tai kirkkaan kuun
valaisemia.
Mutta loppuu yö. Elämä ei seiso paikallaan. Päivä seuraa yötä — valo
pimeätä. Päivän edelläkävijän, aamusarastuksen keltaiset kromatofoorit
tekevät heikkoon valoonsa nähden parastaan. On vielä hämärää. Äkkiä
kuuluu navetasta raikas kiekunta. Tuopa kuin tervehdyksen kesästä ja
lämmöstä. Kiitos, uljas poika! — Sinäpä sen ensiksi huusit: terve
kultainen päivä!
Harmaa haamu liikkuu aamuhämärässä asuintuvasta kotaa kohti. Vanha
mummohan se jo siellä kulkee, tuo nuoren päivän vanha, uskollinen
seuralainen nyt niinkuin aina ennenkin. Terve sinulle, kodin hyvä
haltija! Terve kodin päivätyön ja elämän uskollinen etuvartija! Olet
aina valveilla, kun muut vielä nukkuvat parasta aamu-untaan — terve!
Kaikuvasti narisevat ja kopisevat talviaamun hiljaisuudessa ja
kiljuvassa pakkasessa raskaat, lukemattomista tervaamisista kovat ja
alta raudoitetut, pitkävartiset saappaat. — Eikö ole mummolla parempia?
— Olisihan, mutta jäivät perintönä vaarilta nämä, ja ovat niin
lämpöiset — muistojenkin lämpimyyttä — ja vaarin kujanpäässä kuutamolla
ampuman, parhaimman jäniksen nahkalla vuoratut.
Jo kuuluu navetastakin liikehtimistä. Ne ovat aikaisia senkin eläjät
— tarvitsevat suuruksensa — huutavat nälkäiset vatsat. Niin, siksihän
mummo. —
Pian tunnet jo tuohen hajua ja näet vanhuksen kyykistyneenä padan
vieressä. Ensimmäisten liekkien valossa näet puhtaat, kalpeat kasvot,
joita sameista silmistä tuleva sydämen lämpö kirkastaa kunniakehänä.
Kasvot eivät enää ole sileät, vaan on niihin vuosien kuluessa tullut
ryppy rypyn viereen, nuo kuoleman polut, jotka kukin hetki hetkeltä
vievät lähemmäksi sitä aikaa, jolloin mummon ei ainoastaan kasvot, vaan
koko ruumis on oleva kirkastunut.
Ikäänkuin tervehdyksenä päivälle virtaa kodan oviraosta pitkä,
heleänvalkoinen juova ulos pimeyteen.
Ilmestyy torpan pihalle toinenkin valoilmiö, joka virvatulen tavoin
etenee tallia kohti. Kuuluu aisojen kolinaa, kulkusten kilinää ja
reen kannasten vihlovaa kirkumista. — Miesten on aikaisin lähdettävä
takamaille halkometsään, ehtiäksensä hyvään aikaan takaisin
päivälliselle. Heitä seuraa Halli iloisesti pomppien ja haukahdellen:
peijakas, kun on lystiä hevosten kanssa kilpailla, kunhan vain ei olisi
niin monta paikkaa tien varrella tutkittavana!
Mutta onpa niitä talossa ja sen lähettyvillä muitakin eläjiä kuin
kotiväki ja kotieläimet.
Riihten ylimmän hirren päällä on räystään alla pieni, pyöreä
pallo, jonka keltaisesta sivusta loistaa komea, musta juova. Se on
pakkastiainen, joka laskeutuu varpailleen ja vetäen päänsä höyhenten
suojaan on ympäröinyt itsensä lämpöisellä ilmakehällä. Kun päivä
sarastaa, lentää se suoraan kodan etualalla olevalle tunkiokasalle,
jossa ruuanjätteet tarjoavat sille hyvän aterian. Sinnepä se sitten
usein päivänkin kuluessa palajaa retkiltään, joilla se tapansa mukaan
tutkii tarkasti torpan kaikki komeat omenapuut.
Ja kun mirri lähtee ensimmäiselle metsästysretkelleen riihten alle,
kuuluu sieltä kaikuva "kirrik" ja lentoon pyrähtää parvi peltokanoja,
joiden hienon hienot, harmaat, ruosteenkeltaiset ja ruskeat värit
loistavat niin komeasti.
Kun vielä mustankirjavassa puvussaan prameileva harakka on ilmestynyt
navetan katolle, varpusparvi tallin edustalle ja punarintainen
punatulkku — talvimaisemamme ihanin koristus — pihlajaan, onkin
talvinen aurinko jo näkyvissä.
Uusi päivä, joskin lyhyt, on alkanut.