Oli kuutamoyö — tuollainen ihana elokuunkuutamo, joka saattaa
rakastuneiden "syrämmet" pamppailemaan, mutta joka ihmeen hurmaavalla
tavalla vaikuttaa myöskin metsästäjiin ja ennen kaikkea luonnon
ihailijoihin hamaan pikkuvarpaaseen saakka.
Istuimme huvilani verannalla, veljeni ja minä, pienen "tyytinkin"
ääressä, joka — suokaa anteeksi, hyvät vesipojat — maistui sangen
hyvältä. Mutta se ei ollut meidän syymme; olenhan monta kertaa
päättänyt, ettei se saisi maistua hyvältä, mutta nähkääs — se vanha
Aatami, se vanha Aatami — mitä sille taitaa!
Edessämme on aivan verannan edustalla laaja Hornion selkä lukuisine
saarineen. Sanottakoon nurkkaisänmaallisuudeksi, mutta minä ihailen
Päijänteen suuria selkiä. Niissä on jotakin mahtavaa, meren tapaista.
Samalla verannalla on myrskyn pauhatessa istunut miehiä, jotka ovat
ikänsä viettäneet kesänsä saaristossa, ja he ovat sanoneet, että
yleisvaikutus on merentapaista, eikö siinä ole todistuksia kylliksi —
vai mitä?
Aivan rannasta edessämme alkaa kuun keltainen tie, jakaantuen
lukemattomiin, joka silmänräpäys muotonsa muuttaviin ja toisiinsa
pujahtaviin kultaisiin kiemuroihin, jatkuen hohtavana siltana
Tuomassaarten poikki aina Lammassaaren kärkeen saakka.
Johtui mieleemme siinä istuessamme erään halvatun ukon sanat, kun
hän viimeisen kerran kävi Kerttusalossa, ja tällä samalla verannalla
istuen osoitti kuun hehkuvaa, kiemurtelevaa siltaa ja lausui kiiltävin
silmin: "kas tuolla tanssivat ja leijailevat Päijänteen aaltojen
ylitse kuolleitten henget hohtavissa puvuissaan, niin että kultaiset
kuvastukset niistä vedessä kiertelevät!" Niin — ukko kuoli pian sen
jälkeen — ehkä hänenkin henkensä tuossa nyt leijaili muiden kanssa —
kukapa ne kaikki niin tarkoin tietää. — — —
Veljeni — taiteilija — oli täynnä ihastusta ja niin olin minäkin,
vaikka olen nähnyt saman näyn vuosi vuodelta ja sitä ihaillut.
Omituista kyllä, se tunne, jonka kirkas kuutamoyö herättää kaikissa
ihmisissä — kaikissa sanon — niin ehken tässä täytyy elimineerata
kaikkein "pahimmat" kulttuuri-ihmiset — johdattaa mieleen menneet
ajat ja tapahtumat. Niin heräsi meissäkin melkein samaan aikaan
ajatus, että olisi ollut lähdettävä uistinretkelle Lummeneeseen, sen
rannalla, suurien riippakoivujen alla sijaitsi lapsuuden kotimme, johon
lukemattomat, näkymättömät, hienon hienot muistojen juurilangat vielä
tänä päivänä päättyvät.
Veljeni toi ensin esille ajatuksensa ja minä olin heti valmis.
Oli suuret tulvavuodet ja puutarhamme oli kokonaan järvenä, josta
syksyllä kasatut ruokamultaläjät kohosivat kuin saarina. Nämä olivat
mainion mukavia täkyjen onkimapaikkoja. Kaloja oli monenlaisten
toukkien ja matojen houkuttelemina "puutarhassa" runsaasti ja
lapset olivat juuri viinimarjapensaitten alta, pionien vierestä ja
piparjuurimaasta saaneet kauniita säynävänpoikasia, jotka kokemuksen
mukaan ovat sangen hyviä täkyjä. Kaikki oli siis kuin nuoltu ja
juotettu; päätimme seuraavana aamuna kohdata toisemme Padasjoen
laivasillalla jatkaaksemme matkaamme Aallotar-laivalla Näpinsiltaan,
josta oli muutaman kilometrin matka Lummeneeseen.
Neljän ajoissa seuraavana aamuna saavuin laivasillalle. Verraten
vinha etelätuuli puhalsi nyt ja punertavat, hyvää vauhtia pohjoiseen
päin syöksyvät hajalliset pilvet näyttivät uhkaavilta. Veljeni oli
sen vuoksi jättänyt siveltimensä ja palettinsa kotiin niinkuin minä
uskollisen seuraajani — kameran. Hän saapui viime tingassa ollen kahden
vaiheilla, lähteäkö matkalle vai ei.
Sillalla oli silloinen "satamamestari", syntyisin asikkalalainen,
ensimmäisiä, joita tapasin, ja välillämme syntyi seuraava keskustelu:
"Mihinkäs maister' nyt menie kalaan?"
"Lummeneeseen."
"Ei siell' nyt mitien saa, nähkäis maister', nyt on niin paha ilma,
ja sitten nähkäis, saa Lummeniess' vaan alkukesie; sen sano, nähkäis
maister', minulle yks' sielt' päin oleva; ei ne, nähkäis, monien
viikkuon enien o' ollu' uistint' soutamass'."
Ahaa, ajattelin itsekseni, "ei hätie mitie", sehän mainiota, tulemme
aika neitseellisiin vesiin ja myrsky — niin sehän paras kaikesta onkin.
Vaikka oma kiitos haisee silakalta, en voi kieltää, että olen yhden
ja toisen hauin saanut uistimella, koska kerttusalolaisilta ei puutu
tuoretta kalaa juuri koskaan.
Yksi hyvän saaliin saamisen salaisuuksia on epäilemättä se seikka,
ettei pelkää huonoa säätä.
Oikein harmittaa, kun näkee uistimen soutamisen jalossa urheilussa
vielä "vihreiden", tavallisesti kaupunkilaisarvojen tai -tarten
lähtevän kalaan vain silloin, kun on tyyni ja kirkas — s.o. kaikista
epäedullisin ilma. Parhaimmat tulokset olen saanut, semminkin
pienemmistä järvistä, kun olen lähtenyt vesille oikein "koiran ilmaan",
vinhaan mutta lämpimään tuuleen ja rankkasateeseen. Silloin vesi on
sekaista eikä siimaa näy, ja pikkukalat ovat helpoimmin pyydettävissä;
ja mitä haukipoikia on vain läheisyydessä, ovat ne tällöin täydessä
työssä, sillä ruokahalu on silloin mainio.
Aallottaren sievässä, mutta ahtaassa ruokasalissa laivankannella
suunnittelimme sitten matkaamme. Tuuli oli nyt yltynyt myrskyksi
ja myötätuulessa "kiiti laiva täysin purjein" kuin "meidän Janne"
ainakin. Sivuutimme riippakoivuisen Kellosalmen ja runollisen kauniin
Pirttisalon ja niin saavuimme Näpin siltaan, josta jalkapatikassa
painelimme Lummeneen rannalle Harmoisten kylän luona. — Ensimmäisiä
tehtäviämme rantaan päästyä oli tiedustella eräältä kalastajaukolta,
olivatko Lummeneen pojat syömähaluiset. Sain nytkin saman vastauksen,
ettei oltu viikkokausiin vesillä oltu, koska syövät vain alkukesänä —
minulle kokemuksesta sangen mieluisa vastaus siis!
Kului sitten jokin aika ennenkuin saimme veneitä, matosia, tilapäisiä
täkyongen pahlaimia j.n.e. Päätimme lähteä eri veneillä niin, että
veljeni ja hänen poikansa menivät yhdellä, minä toisella.
Veneet olivat pieniä, matalia ja epämukavia niin että ainoastaan kelan
käyttäminen oli mahdollinen rajussa myrskyssä.
Olimme unhottaneet ottaa matosia mukaamme kotoa, mutta niitä saimme
kuitenkin tuulisesta, sopimattomasta ilmasta huolimatta sangen
mukavasti.
Edellämainittu ukko oli nimittäin kesken pientä pihaansa laittanut
matosia varten noin kuutiometrin suuruisen multakasan, jossa kerrassaan
vilisi mitä parhaimpia onkimatosia.
Ja niin sitä lähdettiin kello 10 ajoissa. Tultuamme pienestä
Harmoistenkaivo-nimisestä järvestä Lummeneeseen Jakaran selälle
suuntasimme matkamme etelään päin, soutaen yksi kummallakin puolella
selkää. Tuuli oli vastainen ja raju, niin että saimme ponnistella
kaikin voimin päästäksemme eteenpäin. Kello 12 yhdyimme Pukkisaaren
vastaisella niemellä.
"Halloo — saitteko mitään?"
"Ei, saaperi, niin hituistakaan."
"En minäkään, ei ne jäniksen papanat nyt syö."
"Ruvetaanko suurukselle?"
"Ruvetaan vaan."
Laskimme maalle ja vaivalla löysimme siksi suojatun paikan, että saimme
teeveden keitetyksi.
Kello 1 lähdimme taas ponnistelemaan sivutuulella Alhon selkää pitkin
Pippurinsillalle päin.
Tuskin olin päässyt matkalle, kun jo tarttui ensimmäinen hauki, parin
kilon painoinen. Säynävät näkyivät maistuvan, eikä niitä Lummeneessa
muuten olekaan. Hauki oli otettava ylös haavitta, sillä niitä emme
viitsineet kuljettaa mukanamme emmekä saaneet Harmoisistakaan lainata.
Kun siihen on tottunut, käy se sangen mukavasti kaappaamalla kiinni
kalan niskaan kiduskansien takaa.
Tuskin olin saanut uistimen veteen, niin jo iski siihen toinen jotenkin
saman kokoinen, rynnäten nuolen nopeudella pohjasta ylöspäin.
Uusi säynävä — ja tuskin olin saanut siiman ulos, niin oli jo kolmas ja
otteista päättäen suuri hauki tulossa. Sen kanssa reistailin aika kauan
ennenkuin sain sen ilman haavia veneeseen; se painoi 10 vanhaa naulaa.
Ja niin sitä jatkui — hauki hauin perästä. Myrsky oli nyt pahimmillaan
ja veden pinta yhtenä vaahtona. En ole pitkänä kalastusaikanani vielä
sellaista saantia nähnyt. Tuli muiden muassa yksi Lummeneessa hyvin
harvinaisia vanhoja herroja, joka painoi 18 naulaa. Mutta siinä olikin
työtä kovassa tuulessa saada se ylös ilman asetta. Pistin viimein
molemmat käteni sen pään alle ja kallistaen venettä nostin sen pään
veden rajassa olevalle laidalle, jolloin se tavallansa itse keikahti
veneeseen.
Niitä olisi saanut vaikka kuinka paljon, jos olisi jaksanut soutaa ja
elleivät täkyni olisi loppuneet.
Täytyi siis keskellä tätä sanomattoman hauskaa urheilua ruveta ongelle.
Olin silloin tällöin taistelujen väliaikoina luonut silmäyksen järven
toiselle puolelle ja liikkeistä päättäen olivat sielläkin täydessä
touhussa.
Ennen minua olivat hekin asettuneet ongelle.
Kun olimme suurella vaivalla saaneet vain muutamia särkiä, lähdimme
taas kukin omalle suunnallemme yhtyäksemme Sorolan talossa yöksi.
Veljeni souti Matosalmen kautta Kalalahtea kohden, ja pian sieltäpäin
alkoi kuulua pyssyn paukkinaa, hän kun oli joutunut sorsaparvien
kimppuun ja jättänyt siksi aikaa hauit oman onnensa nojaan.
Auringon laskettua saavuimme molemmat venekunnat Sorolaan. Veljelläni
oli 7 haukea, minulla 12.
Seuraavana päivänä olimme aikaisin liikkeessä, vaikka tuuli oli yhtä
raju.
Eri teitä palasimme sitten Harmoisiin päivän kuluessa.
Veljeni souti suuren Salon saaren ympäri ja tuli 4 aikaan i.p. tuiki
väsyneenä perille. Minä saavuin hiukan aikaisemmin samanlaisessa
tilassa. Ihmeellistä kyllä, eivät kalat enää olleet ollenkaan halukkaat
syömään. Veljeni oli saanut 2, minä sain 3, joten yhteinen saaliimme
oli 24 haukea.
Kyytihevosella ajaen saavuimme sitten puoliyön aikana kotiin.
Monta kertaa olen sittemmin käynyt Lummeneessa, mutta en koskaan siellä
enkä muuallakaan ole sellaista leikkiä nähnyt — olen joskus sinne
tehnyt aivan "hukkareisujakin".