Pari vuosikymmentä sitten teki talvi tuloaan harvinaisen myöhään —
vasta iloisten joulupyhien jälkeen.
Sen sijaan, että tavallisina vuosina ajetaan joulusaarnaa kuulemaan
helkkyvällä kelillä, kulkusten ihanasti kajahdellessa huurteisessa
metsässä, saatiin sinä vuonna lasketella huimaavaa vauhtia ja usein
hengen uhalla rattailla Hämeen jäisiä, liukkaita mäkiä.
Niille, jotka niinkuin postiljoonit, kansakoulujen tarkastajat y.m.
ovat pakotetut paljon liikkumaan maanteillä, on tämä vuodenaika
epäilemättä vuoden vaivalloisimpia, mutta niin ei ole metsästäjille.
Kevään jänikset, jotka ovat kotitorpan oraiden ja kivisten viljamaiden
kustannuksella syöneet itsensä lihaviksi, ovat silloin jo täydelleen
itsenäiset ja tuntevat paikkakunnan maantieteen pienimpiin sopukkoihin
saakka. Elinvoimaisina tekevät ne näin ollen ajossa laajoja
kierroksia, milloin nousten ylös harjuille, milloin taas heittäytyen
alas laaksoihin. Huristen käy tie yli kaskien, kautta sammaltuneen
kuusimetsän ja vetisten niittyjen, niin että vesi tuiskuaa kauniin
valkoisen talviturkin ympärillä.
Paljon virkeätä elämää tarjoo tosiaankin tuollainen myöhäissyksyn
maisema niille, jotka tahtovat ja voivat sitä tajuta.
Meistä viidestä veljeksestä samoili kolme sinä syksynä Hämeen salomaita.
Jäniskartta oli täyteen piirretty — todisteena siitä, että jäniskausi
läheni loppuaan.
Tuollaisella kartalla, joka graafillisesti osoittaa kaadetun
metsänriistan levenemistä metsästysalueella, on suuri merkityksensä
ei ainoastaan hauskana metsästyshistoriallisena asiakirjana, vaan
metsästyshoidollisessakin suhteessa. Kartta suurennettiin pitäjän
kartasta ja siihen merkittiin eri merkeillä likimääräinen paikka, missä
otus oli ammuttu. Kokonaisuudessaan täydensi se metsästyspäiväkirjaa
ollen sen liitteenä.
Jos kartalla seuraamme Päijännettä sen eteläpäästä noin 40 km
pohjoiseen, näemme pienimmilläkin kartoilla joukon saaria siinä,
missä Päijänne on leveimmillään. Luonnossa muodostavat ne kokonaisen
saariston, jossa saarien luku nousee satoihin. Tähän osaan Päijännettä,
Tehinselkään, laskee lännestä päin 10 km:n pituinen järvi Lummene.
Lummene on, kuten jo koulupenkillä maantietotunnilla olemme oppineet,
maamme merkillisimpiä järviä.
Se sijaitsee nimittäin selänteellä, joten sillä on vedenlasku kahtaalle
päin. Selänne ei muodosta siellä, yhtä vähän kuin selänteet muuallakaan
Suomessa, yhtenäistä harjua, vaan jakaantuu koivu- tahi sekametsää
kasvaviin mäkiin ja kukkuloihin, joita yhtenäiset metsät, hakamaat,
kasket, niityt ja laajat suot erottavat toisistaan.
Lakeiden suonotkojen syvimmissä kohdissa on siellä täällä tummavetinen,
pieni sisäjärvi, jonka rannat ovat soiset ja liejupohjaiset. Niissä
viettävät hidasluontoiset ahvenet ja arat kuikat rauhallista
kotielämäänsä.
Suorannat ja kuusia kasvavat "suosaaret" ovat varsinkin lämpöisellä
vuodenajalla raittiin viileytensä ja mehevien mustikkainsa tähden
erittäin suosittuja olinpaikkoja teerin- ja metsonpoikueille.
Niiden turviin vetäytyy jokin "jussikin" valmistaakseen itselleen
yksinkertaisen makuupaikkansa ja elääksensä sillä niukalla
saraheinällä, minkä suoniitty kasvattaa järven rannalla.
Edempänä soissa pursujen, juolukkain, vaivaiskoivujen ja
surkastuneitten mäntypahasten keskellä viihtyvät metsäkanat parhaiten
palokärkien ja hyttysten seurassa.
Vetisillä niittymailla marssivat teatteriaskelin pitkäkoipiset kurjet
pontevasti deklamoiden: "Oi, oi, Maija-Liisa"!
Parhaimmat niin hyvin lintu- kuin jänismaat ovat kuitenkin ylempänä
olevat kuivemmat metsä-, niitty- ja kaskirikkaat maat. Tämä koskee
varsinkin Lummeneen lähiseutua, joka luonnonihanuudessa kilpailee
kauneimpien seutujen kanssa Suomessa.
Rikki muserretut harjut muodostavat järvessä luotoja, kareja ja
sekametsää kasvavia saaria, joiden kauniissa rantavesissä Lummeneen
kasvullisuudelle omituinen pieni sievä Nymphaea fennica kukkii
kaikkialla Lobelian, Potamogetonin, Sparganiumin ja Polygonumin kanssa.
Rannat ovat kiviset, mutta missä suot — entiset lahdelmat — ulottuvat
rantaan, siinä rehoittavat Menyanthes, Calla ja Eqvisetum.
Sorsia ei ole niin paljon kuin voisi otaksua; kuitenkin muodostavat
lukuisat telkät, koskelot ja kuikat sekä ohrasorsat ja haapanat kauniin
korkokuvan peilikirkkaalle vedenpinnalle, kun laskeva aurinko valaisee
Lummeneen selkiä.
Kun veljeni ja minä vuosikymmeniä sitten rupesimme metsästämään näillä
seuduilla, oli siellä metsänriistaa sangen runsaasti. Alhon kartanoa
ympäröivät laajat hakamaat, joissa kasvaa vanhaa sammalpeitteistä
koivikkoa, ja jossa kesäiseen aikaan suuret räkätti- ja
koivurastasyhteiskunnat sekä lukuisat laulajat asuskelivat ja pesivät.
Niin oli siihen aikaan. Nyt ovat teeriparvet suuresti harventuneet.
Syynä siihen on etupäässä ollut säälimätön pyydystäminen.
Vielä 1870-luvulla oli kuvilla ampuminen tällä paikkakunnalla melkein
tuntematon ja tuskin voimme aavistaa, kun siellä saatoimme tämän,
aikoinaan kyllä sopivan metsästystavan käytäntöön, että se väärin
käytettynä muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen tulisi olemaan yksi niitä
välikeinoja, joilla m.m. nykyjään ollaan hävittämäisillään teerin suku
paikoittain sangen vähiin.
Tehtyäni tämän suuren "kierroksen" kertomukseni "makuusijasta" tahdon
palata "ylösottopaikkaan" — kertomukseen eräästä jänisjahdista
muutamissa Päijänteen saarissa.
Olimme päättäneet ennen talven tuloa lähteä tälle kauan suunnitellulle
retkelle. Tämä tapahtui kuitenkin pitkän tuumimisen jälkeen, koska
saaret olivat keskellä Päijänteen suurinta, 40 km leveätä selkää.
Siihen nähden, että vuodenaika oli kulunut jo niin pitkälle, olisi
voinut nimittäin matka tuonne, jos sattui myrsky nousemaan, tulla
kylläkin vaaralliseksi.
Kaikki höyrylaivat olivat jo aikoja sitten menneet talviteloilleen
ja kalastajat vetäytyneet pois seliltä, kun muikut olivat loppuun
kuteneet. Oli siis luultavaa, että selät odottivat tyhjinä ja autioina
myöhästyneen talven tuloa.
Päijänteen rantaan oli Alholta 6 km; oli siis oltava aikaisin ylhäällä.
Kun aamuyöllä lähtöpäivänä menin ulos portaille saadakseni selville,
mitä Tapio lupasi päivän varaksi, oli ensimmäinen, minkä tunsin, tuo
ihana, sangen luonteenomainen ensimmäisen lumen tuoksu. Luulen monen
metsästäjän tehneen sen huomion, että lumella on eri vuodenaikoina
erilainen tuoksunsa, varsinkin keväällä hyvin tuntuva.
Kaikkialla oli muuten pilkkosen pimeä, paitsi renkien tuvassa, jonka
avonaisesta uunista suuri takkavalkea heitti kodikkaan, kirkkaan
valokielen kauas lumelle. Rengit ja torpparit nikkaroivat siellä
puhdetöissä.
Tallissa kuulin hevosten raappivan pilttuunsa lattiaa ja porstuan
kaapissa, missä sokerivarat säilytettiin, nakersi yksinäinen hiiri
suurella innolla aikaista suurustaan.
Tuskin olin palannut takaisin n.k. herrain huoneeseen, kun jo sen
viereisessä pienessä huoneessa nousi elämä ja meteli, jota voisi
verrata intiaanien sotatansseihin. Meidän kolme ajokoiraamme Kaino,
Tiiro ja Freja syöksyivät nimittäin minua vastaan, mitä vilkkaimmin
ilon ilmauksin ja tulisin metsästysinnoin.
Tämä "troika" oli paras, minkä koskaan olimme omistaneet, n.k.
Alhon rotua, joka sittemmin kuoli sukupuuttoon, riippuen useimmista
onnettomista sattumista, kuten susien ja penikkataudin vaikutuksesta.
Koirat olivat syyskauden taistelujen jälkeen harjoitettuja ja
erinomaisessa kunnossa. En ole sen koommin omistanut ulkomuotoon ja
kelpaavaisuuteen nähden niin mainiota koiraa kuin Kaino — tuskinpa
sellaisella metsästänytkään.
Suuri oli siis vahinko, kun susi muutamia vuosia sen jälkeen otti
Kainon aivan keittiön porstuasta, purren samalla kertaa Tiiron
ristiluun niin, että se tuli metsästykseen kelpaamattomaksi. Turhaan
seurasivat miehet tulisoihduilla Kainon surkeita avunhuutoja pitkät
matkat, se jäi sille tielleen ainiaaksi.
Siihen aikaan ei tullut kysymykseen pitää koiria koiratarhoissa — ne
olivat ystäviä ja tovereita, jotka jakoivat kanssamme niin hyvän kuin
pahankin. Kolme syvää kuoppaa vanhanaikuisessa, nahkapeitteisessä
sohvassa osoitti koirien makuusijoja.
Päivä ei ollut vielä valjennut, kun nousimme leveihin kääseihin. Moni
ystävämme oli saapunut lähtöämme katsomaan. Tuossa oli Sorsaniemen
Kalle, joka asui Lummeneen melkein kauneimmalla niemellä, tuossa
Sillanpään Matti, joka voutimme Antin kanssa jakoi kunnian olla
pitäjän väkevimpiä miehiä ja joka pidoissa käydessämme oli meillä
vakinaisena ajajana, tuossa taas Aatami Mieltyö, joka tunsi Lummeneen
ahvenenpoikien elämäntavat nipasta nippaan ja oli sen vuoksi seudun
paras onkija — ja vielä lopuksi Multamäen Kalle, joka elätti itsensä
valmistaen ruumisarkkuja, ristejä ja pyssyjä sekä — loihtien. Multamäki
oli viimeinen, jonka olen kuullut loihtimalla koettavan parantaa
lehmää, joka oli taittanut jalkansa. Multamäki oli myös erinomaisen
tarkka ampuja.
Lähdettiin siis matkalle. Meitä ympäröi nyt kaikkialla hiljainen,
pehmoinen pimeys. Ei ääntäkään, joka olisi häirinnyt myöhäissyksyn
hiljaisuutta — paitsi sitä omituista ratinaa, joka syntyy, kun pyörät
leikkaavat pehmeätä, lumensekaista soraa.
Kuljettiin sitten Pippurinsillan yli, jossa me pikkupoikina päivät
pitkät olimme onkineet salakoita ja särkiä ahvenruohojen ja
lumpeenkukkien välistä. Saavuttuamme Harmoisten myllylle, jossa Lummene
purkaa vetensä Päijänteeseen, rupesi päivä valkenemaan. Mustana ja
jylhänä kohosi ensimmäisen lumen valkoisten puitten välistä Lummeneen
muutenkin tumma vesi pitkin sammaltuneen myllytorven laitoja.
Kosken kaihoa herättävä humina ja myllykivien kumea jytinä olivat
ainoat elonmerkit luonnossa.
Tiedustelimme heti venettä, mutta meille ilmoitettiin, ettei myllärin
vene ollut kotona eikä siis saatavissa.
Mitä oli tehtävä? — Luopuminen kauan suunnitellusta retkestämme ei
ollut meille mieluista, ja lyhyen keskustelun jälkeen päätimme lähteä
pitkälle matkallemme pienemmällä veneellä, joka oli sekä vanha että
vuotava.
Jätettyämme Miehoniemen lahden oli edessämme iso Tehinselkä kaikessa
loistossaan. Kaukana Jutinsalon puolella katosi maa taivaanrannan
taakse. Koko ulappa oli aivan tyhjänä ja autiona; sen suurisuiset
asujaimet, lokitkin, olivat jättäneet kesäiset pesimispaikkansa kalojen
vetäydyttyä syvälle. Lehtisaarten yli kohosi aurinko syyskeltaisena ja
viluisena yöllisten, siekaleiksi revittyjen lumipilvien alta. Jos selkä
olikin autio, niin nousevan auringon kalpeassa valossa alkoi sen sijaan
molemmilta puolin kuulua teerien raikasta kuherrusta, elähyttäen niin
hyvin meitä kuin koiriakin, jotka nostivat korvansa pystyyn kuullessaan
tutun äänen.
Pitkän ja vaivalloisen soudun jälkeen saavuimme vihdoin suuremman
saaren, Ison-Lehtisen rannalle. Jokainen, joka on harjoittanut
metsästystä, tietää hyvin, kuinka hauskaa on tuollaisen matkan takaa
päästä maalle ja niillä mielenkiinnolla odottaa haukunnan alkamista.
Sellaisissa tilaisuuksissa tuntee parhaiten, kuinka ihanaa on olo
vapaassa luonnossa. Jokainen hermo on silloin omituisen ihanassa
värähdystilassa, joka antaa metsästykselle sen parhaimman viehätyksen.
Lukuisat "käyntikortit" ilmaisivat heti meille, että saaressa oli
jäniksiä. Koska myöhäis-syyspäivä on kovin lyhyt ja yöpyminen saarella
siihen vuoden aikaan mahdotonta, irroitettiin viluiset koirat heti.
Tuossa tuokiossa ne katosivat vetiseen pensastoon. Mannermaan lumen
asemesta oli täällä satanut vettä.
Tuskin olimme saaneet lammasnahkaiset turkit päältämme, niin Freja
alkoi jo soiton korkealla, innokkaalla, miltei vinkuvalla "ai ai ai, ai
ai ai—"
Mäen töyrään toiselta puolelta kuului heti Tiiro yhtyvän siihen
matalalla, karkealla bassollaan "aha ha jänis", "aha ha jänis" — — —
eikä monta sekuntia ollut kulunut, kun jo näihin kahteen liittyi tenori
Kaino, urhein niistä kaikista; "ehei hei hei, ehei hei hei". "Ai ai ha
jänis, ehei" — — — edelleen kävi loistavasti.
Koska saari on vähintäin 2 km pituinen, oli jäniksillä tilaisuus tehdä
kierroksensa kokonaisuudessaan. Ampuminen oli sen sijaan vaikeata,
koska varsinaisia "passipaikkoja" ei ollut. Mutta koska koirat
sittemmin ajoivat eri jäniksiä, ammuimme kuitenkin 6 jänistä kolmessa
tunnissa.
Ajon kestäessä ihailin Kainon erinomaista vainua. Muuan jänis ui
nimittäin, saattaaksensa koirat pois jäljiltä, pienen lahden poikki.
Kaino, joka seurasi jälkiä, ei epäillyt mennä samaa tietä jääkylmään
veteen. Uiden se seurasi jälkiä, haistaen jälkiä kaislikosta ja
vesikasveista täydellä haukunnalla eksymättä.
Kello 2 kahlittiin koirat ja syötiin muutamia voileipiä. Pari lasia
viiniä niiden ohessa virkisti ruumista.
Kello 1/2 3 päästettiin koirat eräälle lähellä olevalle pienemmälle,
korkealle, kallioiselle saarelle. Saaren korkeimmalla laella olimme
veljeni ja minä tilaisuudessa kenties ainoan kerran elämässämme
näkemään 3 jänistä samalla kertaa juoksevan ylös kanervikosta, mistä ne
olivat hakeneet suojaa märistä pensaista.
Kello 4:ään mennessä olimme ampuneet 4 jänistä. Kun nyt olimme ampuneet
kylliksi, oli kiireimmiten lähdettävä paluumatkalle.
Se oli erittäin vaivalloinen, sillä olimme läpimärät ja ilma oli käynyt
kovin koleaksi.
Turkista ei ollut paljon apua, kun jalat olivat läpimärät ja niitä
täytyi pitää jääkylmässä vedessä vuotavassa veneessä. Meitä vilutti
pakanasti enkä luule koskaan palelleeni niin "kapitaalisesti" kuin
sillä venematkalla. Jokainen odotti kiihkeästi vuoroaan päästäkseen
airoille. Vielä pahempi olo oli koirilla, jotka läpiväsyneinä ja
"happamina" koettivat ottaa mitä kummallisimpia asentoja saadakseen
edes jonkin osan ruumiistaan kuivalle.
Kun vihdoin saavuimme Miehoniemen lahteen, oli se kokonaan jäätynyt,
mikä tietysti hidastutti matkaamme. Matka oli siis viimeisessä tingassa
tehty. Koirat ryömivät suurella ihastuksella lämpimiin heiniin kärryn
istuimen taakse ja hyvällä vauhdilla ajettiin kotiin, sillä tiet olivat
nyt kovat, pakkanen oli yltynyt, ja "metsästyshevonen" Aliina oli
hyvällä juoksutuulella.
Kauan on tämä hauska ja laatujaan omituinen metsästysretki pysynyt
mielessäni menneiden aikojen hauskojen muistojen sarjassa.