Kuta lähemmäksi merta tulen, sitä kauemmin kaikuvat nuo ihmeelliset
jäähyväisvirret Pohjolan kesälle. Jo pilkoittaa meri tummien
puunrunkojen välitse. Näkyy ruohikkoinen, matala lahti ja siinä
liikkuvia varjokuvia. Eteeni aukeaa pajukkoa kasvava luonnonniitty.
Päivä alkaa sarastaa. Ryömin pensaiden suojassa lähemmäksi. Siinä ne
nyt ovat — parvi joutsenia! Näky on valtava. Toiset ottavat pitkillä
kauloillaan mutaa pohjasta, toiset heiluttavat lumivalkoisia,
komeita siipiään ja pyrstöään. Nuoret, harmaat linnut katoavat
suojelusväreillään somasti hohtavanvalkoisten vanhempien joukkoon.
Kaikki näyttävät jonkin valoilmiön takia ihmeen suurilta ja kelluvat
keveästi kuin hienon hienot valkoiset pumpulitukot tyynellä
vedenpinnalla. Nousen vihdoin pajupensaan takaa näkyviin. Arat linnut
äkkäävät vaaran heti ja lähtevät lentoon.
Häikäisevän valkoisina hohtavat juuri nousevan syysauringon
punertavissa valosäteissä lentävien lintujen arvokkaan hitaasti ja
notkeasti taipuvat, pitkät siivet.
Olen taas lyhyenä syysaamuna saanut nauttia elämyksestä, joka ei
koskaan tule katoamaan muistojen pyhäköstä.