Kun äreä vihuri puskee tyyntä järven selkää, sivelee se sen pinnalle
ikäänkuin keveällä siveltimen vedolla tummia, nopeasti eteenpäin
kiitäviä, kiemurtelevia ja vihdoin äkkiä eri suuntiin hajoavia juovia.
Jos on tummat pilvet yläpuolella, näyttävät nuo juovat synkän mustilta;
jos taas kesäauringon helteiset säteet kohtaavat niitä, loistavat
sinertäväntummaa pintaa vastaan pikkulaineitten vaahtopäät hopean
hohtoisina.
Niin seuraavat toisiansa tummat pintahattarat ja valkoiset vaahtopäät,
toinen toisensa perästä kadotaksensa ennen pitkää ainiaaksi.
Kun tuuli tyyntyy illalla, vyöryvät lämpimät ja tasoitetut mainingit
rantakiville, laulaen hiljaisia vespervirsiään päivän hyrskyjen
tauottua.
Ja niin on ihmiselämäkin elämyksineen ja tapahtumineen. Nekin
heijastuvat kaukaa tummina, synkkinä varjoina tahi loistavat kirkkaina,
iloisesti kohoavina vaahtopäinä, kadotaksensa taas sitten elämän
levottoman meren hyökyihin.
Mutta jäävät onneksi tällöinkin hienot mainingit ehtoohetkien iloksi.
Tällaisia hajanaisia muistojen maininkeja ovat nekin kuvaukset, joita
esitän seuraavassa Pohjanlahden lakeilta rantamailta.
Hoidin silloin, muutamia vuosikymmeniä sitten, lehtorin virkaa
Uuden-Kaarlepyyn seminaarissa. Viran entisen haltijan kuoltua oli
kiireimmiten lähdettävä määräpaikalle joulukuun alussa. Ensimmäinen
vaikutelma tästä pienestä rantakaupungista ei ollut edullinen. Kun
Kovjoelta hevosella ajaen hämärissä tulin kaupunkiin, teki se huonosti
valaistuna kolean vaikutuksen. Sairaita oli kaupungissa paljon, sillä
se vuosi oli ensimmäisiä ja kaikkein pahimpia influenssavuosia.
Sain huoneen kaupungin seurahuoneella, joka siihen aikaan kuitenkin
oli tavallisen — tosin puhtaan - majatalon tapainen ja jossa ruoka
oli hyvää. Majatalossa oli aluksi hiljaista, mutta myöhemmin kylläkin
vilkasta. Sinne tuli nimittäin salin pöytien ympärille kaupungin
herroja, jotka viettivät iltansa korttia pelaten tahi — niinkuin siihen
aikaan oli tapana — totilasinsa ääressä. Liityin seuraan ja ennen
pitkää olin tuttu "puolen kaupungin" kanssa pormestarista, kaupungin
lääkäristä ja tullinhoitajasta aina lukkariin saakka.
En tiedä, miten kaupungissa nykyjään eletään, mutta senaikuiset
porvarit olivat varsinkin vieraille sangen ystävällisiä. He ottivat
vastaan kuin vanhan tutun ainakin ja ensi-illan tuttavista tuli
sittemmin minun hartaimpia ystäviäni. Suuri osa heistä on nyt siirtynyt
"paremmille maille".
Kun vieras tuli kaupunkiin, kysyttiin häneltä tavallisesti kolme
seikkaa: pelasiko skruuvia, oliko metsästäjä ja miten oli laulun laita?
Suurena "sivistyksen puutteena" pidettiin, kun en harrastanut tuota
ensimmäistä, mutta kun lauloin toista tenoria, jota kaupungissa ei
ollut, vaan täytyi "lainata" Kokkolasta, otettiin minut heti armoihin.
Mitä metsästykseen tulee, olin nuori ja innostunut ja Uuden-Kaarlepyyn
seudut olivat siihen aikaan, mitä metsästysmaihin tulee, oikeita
autuaitten metsästysmaita. — Entisillä meren pohjasta muodostuneilla
laajoilla kytömailla oli jäniksillä erinomaisia laidunmaita ja
entiset saaret, joita ruotsalainen väestö vieläkin kutsuu "holmeiksi"
— saariksi — tarjosivat tavallisesti havumetsää kasvavina niille
erinomaisia suojapaikkoja.
Ystäväni, silloisen mallikoulun johtajan, nykyisen pankinjohtaja S—n
kanssa muodostimme pian metsästäjäyhtymän ja vuokrasimme likim. 40
talon maat. Eivätpä olleet vuokrat siihen aikaan kalliit, tavallisesti
markka taloa kohti. Varsinkin olivat meidän metsästysmaamme
erinomaisia Kovjoesta itäänpäin, Körran-nimisellä paikkakunnalla, noin
kolmisenkymmentä km kaupungista Purmon pitäjässä. Kytömaan saarissa
vilisi riistaa, varsinkin jäniksiä. Kun meillä molemmilla oli sama
viikon päivä vapaa, teimme Körraniin monta erinomaisen hauskaa retkeä,
jos kohta matka sinne olikin hankala. Varsinkin myöhäissyksyllä, kun
jänikset olivat valkoiset ja tekivät laajoja kierroksia saaresta
saareen, oli hauska seurata niiden kulkua. Tätä saarimuodostusta
käyttivät muuten sala-ampujat usein hyväksensä. Kun jänikset
olivat valkoiset ja maa lumeton, ampuivat he niitä kytösaarista
makuupaikoilta. Kun viimeisen kerran ennen paikkakunnalta muuttoani
metsästin noilla mailla, ammuin ison, lihavan ketun, mutta jäniksiä
tuskin saimme nimeksikään. Kettu oli sitä ennen muuten suhteellisesti
harvinainen siellä. Mistä jänisten väheneminen riippui, voimme kyllä
arvata.
Ohimennen mainittakoon, että harvinaisen suuruutensa takia vieläkin
säilytän tämän Körranin ensimmäisen suurketun pääkallon kokoelmissani.
Ruotsalainen maalaisväestö suhtautui muuten meihin — minuunkin
suomalaisena — sangen ystävällisesti. Palvelijat olivat muuten monessa
talossa suomalaisia, nuoret kun joukoittain muuttivat Amerikkaan.
Paitsi edellä mainittuja maita, oli meillä niitä myöskin eteläpuolella
kaupunkia m.m. Jepuan — siis suomalaisen asutuksen — rajamailla. Siinä
talossa, jossa meidän päämajamme oli, puhui isäntä ruotsia, emäntä
suomea, lapset molempia kieliä. Lapset puhuivat isän kanssa ruotsia,
äidin kanssa suomea, keskenänsä molempia.
Isäntä ja emäntä puhuttelivat toisiaan omalla kielellään.
Paitsi meidän yhtymäämme oli kaupungissa toinen, johon kuului noin
viitisen miestä. Yhdessä me hallitsimme ja vallitsimme koko tuon
erinomaisen riista-alueen. Vuoroin kutsuttiin ainakin kerran syksyisin
kaikki omille maille yhteiselle retkelle ja kun laulajaerämiehetkin
siihen yhtyivät, kaikui neliäänisesti laulu heleän kirkkaana kytömaan
lakeuksilla tahi saariston selillä:
Kuulkaa veikkoset kun kaikuu,
torvi rotkoissa jo raikuu!
Samotkaamme salohon,
kun saalis saatu on, halloo!
Se jaettakohon, halloo, halloo!
Erikoisesti on muistissani muuan myöhäissyksyinen retki kaukaiseen
Pietarsaaressa päin olevaan suureen saareen.
Retki tehtiin hyvin myöhään syksyllä, koska vasta silloin oli sieltä
viety kesää olleet lampaat, joita emme tahtoneet häiritä. Kun päivä
oli lyhyt ja matka pitkä, lähdettiin kahdella kalastajapurjeveneellä
jo aikaisin pilkkosen pimeässä ja sumuisessa ilmassa luovailemaan
pohjoiseen päin. Vedet olivat täällä erinomaisen luotoiset ja
vaaralliset. Niitä tuntematon olisi ennen pitkää tuhoutunut
lukemattomiin kareihin. Vaikka peräsimissä olivatkin veneiden
omistajat, kaksi ammattikalastajaa, jotka aivan ihmeteltävällä taidolla
ohjasivat veneensä luotojen välitse pimeässä, ajoi toinen kotimatkalla
pahasti karille. Tuho oli todella hyvin lähellä.
Päivän valjetessa näimme vielä iloksemme noin 70 lintua käsittävän
joutsenparven eräällä selällä. Myöskin alleja näimme jonkin verran sekä
yksinäisiä pilkkasiipiä. Tunnelma oli muuten myöhäissyksyinen.
Oli täysi päivä, kun saavuimme perille saaren sileään poukamaan.
Tarkoituksemme oli metsästää saarissa, kalastajien taas kokea
lähettyvillä olevat siikaverkkonsa. Ennen pitkää kaikui haukku eri
osissa laajaa manterentapaista saarta. Kun olin ampunut jäniksen,
riitti se puolestani ja kun en ylipäänsä koskaan ole harrastanut
tämänkaltaisia saarimetsästyksiä — kun niissä tapahtuu usein
joukkotappoja — seurasin kalastajien hommia. He saivatkin erinomaisen
komeita siikoja pyydys-tavalla, joka oli minulle tuntematon.
Kun he ilmoittivat menevänsä kokemaan "koukkujaan" (ruots. krokar)
ihmettelin kovasti, että siikoja siihen aikaan sai koukkukalastuksella.
Asia selvisi kuitenkin pian, kun he selittivät minulle, mitä "krokilla"
ymmärretään. Kalastustapa on verkolla pyydystämistä ja nimitys riippuu
verkkojen laskemistavasta. Ne lasketaan nimittäin siten, että aina
kaksi verkkoa on yhdessä. Toinen suora verkko lasketaan rannasta ja
on johtoverkkona ja sen pään ympäri asetetaan toinen pyydysverkko
munuamaisesti muodostaen melkein kuin katiskan pesän.
Olen muuten sisävesistössä sittemmin käyttänyt tätä tapaa lahnan ynnä
muunkin kalan pyydystämistä varten hyvällä menestyksellä. Verkkojen
päät kiinnitetään tällöin pohjaan pistettyihin seipäisiin.
Mutta lyhyt päivä kului nopeasti ja rupesi jo hämärtämään, kun seurue
oli taas koossa. Ennen lähtöä syötiin päivällinen, jossa aivan
erinomaisena herkkuna oli kalastajien taidokkaasti tulella paistamaa,
vasta saatua siikaa.
Paitsi siikaa, oli nälkäisten merenkulkijain juhla-ateriassa toinenkin
herkku, joka pikkukaupunkiin nähden oli aivan erikoislaatuinen,
nimittäin tuoreita hiilillä paistettuja nahkiaisia.
Sanoin, että kaupunkiin tullessa teki se kolean vaikutuksen. Tämä
vaikutin katosi kuitenkin pian jo talven tultua. Pienet, moniväriset
puutalot ja puistot koivuineen, pihlajineen antoivat sille erinomaisen
idyllisen ulkomuodon. Mutta ennen kaikkea antoi tälle ylen hiljaiselle
Topeliuksen ja Mathesiuksen kaupungille ikäänkuin elävämmän hengen ja
erikoisen leiman miltei sen läpi kulkeva Lapuan joen leveä, jos kohta
matala ja kivinen koski.
Jos koski, kuten sanoin, antoi kaupungin ulkomuodolle erikoisen
leiman, niin se myös myöhäissyksyllä antoi kaupungin keittiöille, jos
ei leimaa, niin aivan erikoisen lemun — koko kaupunki tuoksui silloin
hiilillä paistetuilta nahkiaisilta! —
Kun ne siihen aikaan elävinä maksoivat vain 2-3 p. kappale, söi
koko kaupunki nahkiaisia, joita pajumerroilla myrskyisinä syysöinä
pyydystettiin koskesta. Joka ainoalla erämiehellä tuli olla näitä
herkullisia "antilooppeja" sapuskana repussaan! Ja niin oli nytkin. —
Mutta palatakseni retkeemme, oli jo aika lähteä kotimatkalle. Ilma
oli muuttunut kylmemmäksi ja kirkastui. Siiat ja jänikset-luvultaan
toistakymmentä — vietiin veneisiin.
Kirkas syksyinen täysikuu loi pitkiä, kimaltelevia, kultaisia siltoja,
jotka likeltä alkaen ulottuivat kauaksi näkymättömiin, saarien lomitse
näkyville Merenkurkun laajoille ulapoille. Primus-keittiö sytytettiin
ja laulu toisensa perästä kajahti, kunnes äkkiä kuului kova romahdus ja
olimme karilla.
Tilanne oli aika lailla vaarallinen ja vei paljon aikaa, niin että
vasta puoliyön aikana palasimme satamaan.
Matka oli kaikessa tapauksessa ollut erinomaisen vaiherikas ja
mielenkiintoinen.
Heti sen jälkeen teki talvi tuloaan — retki oli tehty viime tingassa.
Uuden-Kaarlepyyn tienoot olivat muuten siihen aikaan erinomaisen
kalarikkaita. Saarien ja luotojen rantavedet, matalat ja ruohikkoiset
lahtien poukamat ja Lapuan joen tuoma noin 7 km merelle päin pistävä
vedenalainen mutavalli olivat hyviä kalojen kutu- ja syömäpaikkoja.
Keväällä kutuaikana toivat kaupungin lukuisat kalastajat kalaa niin
paljon kaupaksi, että niiden hinta aleni varsin vähiin. Kun kerran
lukuvuoden loputtua matkustimme Hämeeseen, saimme mukaamme juuri
torilta ostetun lihavan merilohen, joka painoi 17 kg ja maksoi 20:
— markkaa! — Mutavallilla harjoitettiin muuten keväisin jään lähdön
jälkeen hauskaa kalastusta ongella. Sen tapaista en ole missään muualla
huomannut. Meriahvenet nousivat suurissa parvissa edellä mainitulle
matalikolle kutemaan ja söivät silloin, varsinkin jos oli kova ja
kylmä pohjoinen tuuli, heti auringonnousun jälkeen sangen halukkaasti
kastematoa. — Turkit yllä vedimme siten S:n kanssa komeita ahvenia
"ämpärittäin" tuulessa ja pakkasessa. Joskus oli meidän lähettyvillämme
seitsemänkin venekuntaa onkijoita.
Kun on kysymys kalastuksesta, en voi olla kertomatta eräästä
meriretkestä, joka oli vähällä päättyä onnettomasti.
Kevät tuli sinä vuonna hyvin aikaisin, niin että jo vapunpäivänä olivat
koivut hiirenkorvalla ja ilma oli hikevän helteinen kuin sydänkesänä.
Päätimme helluntaiksi S:n kanssa lähteä kalaan hänen huvilalleen, joka
sijaitsi kaukana ulkosaaristossa "Kotaskärissä" likellä Merenkurkun
ulappaa.
Läksimme lauantai-aamuna pienellä S:n purjeveneellä matkalle ja
tarkoitus oli palata sunnuntai-iltana takaisin. Ilma oli kuuma
ja kesäinen. Paitsi meitä oli mukana rouva S. ja heidän vanha
palvelijansa. Ensimmäinen pitempi purjehdusmatka lämpimässä,
tuoksuvassa kevätilmassa oli mitä ihanin. Nautimme olemassaolosta
täysin siemauksin. Ja niin saavuimme perille huvilaan. Täkyverkko
laskettiin heti lähellä olevaan kaislistoon. —
Mutta kevätilma on petollinen. Emme olleet kauan olleet huvilassa, kun
ilma äkkiä muuttui. Lämpömittari aleni suunnattomasti — alle 0 asteen
— ja nousi jäätävän kylmä ja raju lumimyrsky. Mistään kalastuksesta
ei voinut tulla kysymystäkään. Merenkurkku oli kuin kuohuva kattila
ja suunnattomat vaahtopilvet nousivat ilmoille luotojen ja saarien
rannoilta. Kesähuvilassa oli kylmä kuin talvella. Palelimme kovin ja
varsinkin oli minun paha olla, kun olin kesätamineissa. Eihän tällaista
takatalvea voinut aavistaakaan, kun toukokuu oli ollut niin harvinaisen
lämmin. Varsinkin olivat yöt kauheat, kun oli maattava vinttikamarissa,
jossa ei ollut tulisijaa. Hampaat kalisivat kuin konekivääri.
Sunnuntaina kiihtyi myrsky yhä rajummaksi. Emme voineet ajatellakaan
paluuta silloin, niinkuin oli aikomus ollut. Maanantaina iltapäivällä
päätimme kylmän tähden ja eväiden puutteessa pakostakin lähteä
paluumatkalle myrskyn yhä raivotessa.
Vaivoin saatiin ennen sitä täkyverkko nostetuksi. Se oli kuitenkin
niin täynnä kutukiiskiä, että se täytyi jättää — niin uusi verkko kuin
olikin — saareen lokkien hyväksi! Kalojen poistaminen olisi ollut tuiki
mahdoton.
Paluumatka pienessä purjeveneessä oli vaarallisimpia retkiä, mitä
eläessäni olen tehnyt. Laineiden vaahtopäät löivät alituisesti pienen
aluksen ylitse niin, että vettä oli alituisesti ajettava voimien
takaa veneestä. Usein katosi perää pitävä toverini hyrskyjen taakse
näkymättömiin.
Minun edessäni istui kauhun valtaamana vanha palvelija, joka kuului
niihin onnettomiin, jotka aina veneessä ollessaan istuvat kuin
tulivuoren partaalla. Joka kerta, kun laineet löivät aluksen yli,
karkasi hän kaikilla voimillaan käsivarteeni kiinni. Eivät auttaneet
hyvät eikä pahat sanat! Kauan jäljestäpäin oli käsivarressani mustelmia
hänen otteestaan!
Hurjaa vauhtia mentiin eteenpäin päämaston kaartuessa kuin jousi.
Vaikein kohta, viimeinen selkä oli vielä jäljellä. Istuimme kovassa
jännityksessä äänettöminä eikä puhelu muutenkaan olisi kuulunut kokasta
perään, niin raju oli meren pauhina. Kiidämme viimeiselle selälle,
jonka takaa jo satama näkyy. Myrsky puskee täällä vielä rajummin
ja masto taipuu kuin luokki. Ja niin kuuluu äkkiä ankara rojahdus,
masto taittuu ja kaatuu purjeineen vinosti laidan yli mereen. Tuho
oli tullut. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin, että olimme siksi
likellä satamaa, että meidät oli huomattu ja tultiin apuun. Henki oli
pelastettu.
Esimerkkinä myrskyn kaameudesta mainittakoon, että satamassa oli kaiken
aikaa ollut muuan iso Pietarin ja Tornion väliä kulkeva höyryalus
uskaltamatta myrskyn ja veden alenemisen takia jatkaa matkaansa. Sepä
olikin meille onneksi, sillä siitä meille apu tuli.
Läpimärkinä ja viluisina saavuimme vihdoin kotiin.
Muita seurauksia ei minulla ollut tästä niin hyvillä enteillä
alkaneesta ja niin surkeasti päättyneestä kalastusretkestä kuin se,
että sain muutamia päiviä maata liikkumattomana vuoteessani kovien
selkä- ja hartiapistoksien takia.
Oli miten oli, mutta yksi mielenkiintoinen elämys oli taas kuitenkin
eletty! — — —
Lintutieteellisessä suhteessa ovat Uuden Kaarlepyyn seudut erittäin
mielenkiintoiset.
Kun Pohjanlahti Merenkurkun kohdalla ikäänkuin pusertuu kokoon
laajentuakseen sen molemmin puolin, seuraa siitä, että merta seuraavien
muuttolintujenkin reitit täällä lähenevät toisiaan. Jos auringon
noustessa keväällä muuttoaikana liikuskeli pitkin Lapuanjoen suusta
merelle päin pistävän, noin 7 km pitkän niemen lakeilla rannoilla, oli
tilaisuus nähdä sangen runsaasti muuttolintuja, varsinkin kahlaajia.
Erittäin hauskat olivat mustan ja valkoisen kirjavat,
heleänpunakoipiset rantaharakat, kurmitsat, sirriäiset y.m. Ja vähän
väliä lensi pään yli hanhiparvia ja joutsenia.
Varsin runsaasti näki joutsenparvia myöhään syksyllä. Ne viipyivät
silloin matkalla etelään viikkojakin matalien lahtien mutaisissa
pohjukoissa.
Elettiin marraskuun ensimmäisten kovien pakkasten aikaa. Yö oli kirkas,
kylmän raitis ja täysikuu käsissä. Tiesin, että matkajoutsenia eleli
juuri niihin aikoihin joen suupuolella. Kun matka oli pitkä, läksin
sille aikaisin ennen päivän nousua.
Hiljainen, pehmeä kosken pauhina lauloi kehtolaulunsa nukkuvalle
pikkukaupungille. Prinsessa ruusunen nukkui lumivalkoisessa kehdossaan
Topeliuksen ylhäissukuisen keisarikukon pitäessä vahtia korkealla
vanhan, puisen kirkontornin huipulla. Täydellinen hiljaisuus! Missä
herättävä ritari?
Jopa saapuu, mutta hieman toisessa muodossa kuin sadun hieno prinssi.
Öinen hiljaisuus särkyy melkein räjähtäen. Kuuluu räikeä, rosoinen
ääni, jotta pienet puutarhat värähtelevät: "klockan är tre slagen"
(kello on lyönyt kolme), viimeinen tavu hyvin pitkä ja korotettu.
Siihen aikaan valvoivat yövahdit uskollisesti kautta yön huolehtien
siitä, että arvoisat porvarit saivat nukkua yönsä rauhassa. Sattuuhan
sitä joskus rauhallisimmissakin yhteiskunnissa öiseen aikaan pieniä
kahakoita, tulipalon alkuja t.m.s. Niin, ja sitäpaitsi saivat herrat
tulta hollantilaisiin sikareihinsa palatessaan yöllä kortti-illoiltaan!
Muistan, että kun ensimmäisen yön nukuin kaupungin majatalossa, heräsin
monesti säpsähtäen noihin kummallisiin huutoihin ihmetellen, mitä ne
oikeastaan olivat, oliko kyseessä tulipalo vai tappeluko?
Mutta kun niihin tottui, oli noissa pimeästä tulevissa öisissä
huudoissa jotakin menneiden aikojen hiljaista rauhaa ja turvallisuutta.
Oli kuin olisivat huutaneet: nukkukaa rauhassa; täällä sitä
vartioidaan! Hereillä ollaan! —
Sivuutan kaupungin vanhanaikuisen, hauskan puukirkon. Sen heleästi
kuutamon valaisema korkea torni risteineen kuvastuu selvästi rusottavaa
taivasta vasten lohduttavana ihmisten ylhäisen varjelijan vertauskuvana.
Menen isoa siltaa pitkin kosken yli, jossa lukemattomat pyörteet ja
vaahtopäät pyörivät ja kiertelevät kivien sileitä kylkiä kuuvalon
satumaisessa valaistuksessa.
Painun metsään. Kova rapina katkaisee äänettömyyden, kun metsäpolun
vesilätäköiden öinen paperijää murtuu pieksujen alla. Olen kulkenut
noin puolet matkastani, meren rannalle on siis vielä noin 3-4 km.
Silloin kuuluu ensimmäinen pitkänpuoleinen, kaihomielinen ja soinnukas,
paimentorven tapainen ääni kaukaa mereltä päin. Miten ihmeellisen
kauniisti se liittyykään hiljaiseen varhaisaamun tunnelmaan tumman
kuusimetsän varjossa. Jo kuuluu toinen, kolmaskin, kokonainen pieni
salaperäisten yöhaltijain torviorkesteri.