Sain kuin sainkin koulutuntini järjestetyksi muille viideksi päiväksi,
kuitenkin vain siten, että siihen vuodenaikaan — marraskuun alussa —
sattui kaksi keisarillista lupapäivää lähelle toisiaan — olihan ryssien
ajoista sentään jotakin iloa!
Olin päättänyt lähteä kotikaupungistani Hämeenlinnasta Lahden kautta
Verhon kartanon ihanille metsästysmaille.
Matkavarustuksiini kuului kolme erinomaisen luonnollista teerinkuvaa,
kiikari, sukkapari sekä vähän alusvaatteita, sadetakki, uistin, joukko
haulikon panoksia ja ennen kaikkea S.K.K:n koiranäyttelyssä palkinnon
saanut Karma-koirani.
Aikaisin aamulla, pilkkopimeässä, lähti laivamme Vesijärveltä
pohjoiseen tiukasti kilpaillen erään toisen, kirkkaasti valaistun
laivan kanssa. Pimeä oli vielä Padasjoen laivasillalle saapuessamme.
Ainoastaan silloin tällöin ilmaisi selältä tuleva hieno tulenvälkähdys
— joku matkustaja siellä sytytti savukkeensa — syysaamun hämärässä
uinailevan laivasillan paikkaa, kunnes äkkiä, kuten taikasauvalla,
laivan valonheittäjä kirkkaalla valollaan valaisi elävän kuvaelman
isäntineen, emäntineen, ukkoineen ja akkoineen, koppineen, hevosineen
ja rattaineen, aitaukseen makasiinin takana kiinnitettyine viimeiselle
matkalleen lähtevine lehmineen.
Jo matkan päästä näin, että Verhon kartanon hyvästä hevosenhoidosta
kunniapalkinnon saanut tallimies Artturi oli vastassa Pomoineen.
Karma oli haltioissaan, hyppeli ja haukkui kuin riivattu, etten ollut
saada rattaille nostetuksi.
Nopeasti sujui maamatka hyvällä Pomolla kartanoon.
Isäntä ajettiin liikkeelle, ja kun kahvit oli juotu, tärkeimmät
kaupungin uutiset kerrottu, vei meidät Pomo, jota Artturi minun
pyynnöstäni ei ollut riisunut, hyvää vauhtia Harilan ulkotaloon, jossa
tiesin olevan erinomaisia jänismaita.
Matkalla otettiin kuitenkin "vanhan Lienan" tuvasta tienhaarasta
muuan ajokoira, jonka penikkana olin luovuttanut eräälle silloiselle
Padasjoella asuvalle metsästystoverilleni.
Ilo oli kuten Karmakin, jonka penikka se oli, erinomainen ajokoira, ja
yhdessä ne muodostivat koppelin, joka pani harjut ja laaksot, selät ja
järventakaiset metsät kajahtamaan, metsänkulkijan sydämen nopeammin
sykkimään.
Aamu oli ihana, kirkas ja raikas. Ohut lumikerros peitti syksyiset
rumuudet. Papuhaasialta rääkkyen lentävä närhi ja hieno, miellyttävä
riihen haju ilmaisivat talojen läheisyyttä. Pieni Konnunkoski lauloi
lumivalkealta vuoteeltaan pehmeitä, tummia säveleitään rattaan pyörien
kaihomielisen rätinän säestämänä.
Itse tunsin keuhkoissa ja ruumiinpienimmissäkin sopukoissa sitä
selittämätöntä hyvinvointia, jota luonnonystävä tuntee päästessään
kaupungin touhuista hetkeksi luonnon pyhäkköön. Niin, ne ovat nuo
tunnelmat ihmiselämän juhlahetkiä, jotka sitten hienoina utukuvina
jäävät muistojen maailmaan ikuisiksi ajoiksi...
Maa oli vielä vahvassa huurteessa, kun Harilan hakamailla päästin
koirat irti.
Ennen pitkää oli haku käynnissä.
Jänis oli ahomaalla aamuyönä herkutellut syöden rölliä ja nataa,
jyrsinyt ahon yli vievän karjapolun vieressä kasvavaa karjan
lannoittamaa rehevää nurmikkoa.
Haku oli ensiluokkaista, kuten ainakin. Hännät liikkuivat voimakkaasti
ja tasaisesti, niin että hallanviemät, kuivat sananjalat kahisivat ja
lämmön viimeiset jätteet, kesänsiniset kellokukat hurjasti heiluivat.
Ahon vieressä olevan pienehkön suon reunassa saivat koirat jäniksen
liikkeelle, kohottaen samalla voimakkaan haukun.
Ei milloinkaan kaiu haukku niin kuuluvana kuin syksyn aamutunnelmassa.
Jänis painui matalaharjanteiselle, kylätien ja karjapolkujen
risteilemälle Maakesken kylän takamaille. Teki komean kierroksen, mutta
palasi takaisin ahomaalle, jossa joutui selkäreppuuni.
Syötyäni Nakkilan nahkiaisilla katetun voileivän sekä vastakeitetyn
maksapalan — erinomaista reppuruokaa — painuin Kallioisten torppaa
kohti.
Koirat saivat sitten uuden jäniksen liikkeelle torpan läheisyydessä
olevan harjun rotkossa, josta se läksi kiertämään harjun molempia
lappeita, pysyen yksinomaan metsässä. Loppui senkin poloisen elämä
karjapolulla harjun alareunassa. —
Kun syksyinen aurinko jo rupesi koristamaan takamaan honkia
kultasivellyksillään, oli aika lähteä kotiin päin, varsinkin kun
teerikukko Niemistönmäen visakoivuisella valtakummulla vielä oli
laittamatta.
Soudatin itseni torpasta kartanonpuoleiselle Niemistön maalle, jossa
paikkasin erään sala-ampujan kokkopahan seuraavan aamun varaksi.
Saavuin kartanoon juuri, kun vanha Liena juhlallisesti ilmoitti, että
sauna oli valmis. "Lehtuor olis hyvä ja tulis oitis!" lisäsi.
Jaa, kyllähän tässä maailmassa on paljon hyvää, mutta kysyn: mikä vetää
vertoja sille nautinnolle, jonka kaupunkilainen tuntee päästessään
öisen laivamatkan ja sitä seuranneen kokopäiväisen metsäsamoilun
jälkeen oikeaan hämäläiseen maalaissaunaan?
Jo aamuhämärissä läksin seuraavana päivänä sala-ampujan kokolle,
ollakseni asemissa teerien puihin noustessa.
Kauan sain kuitenkin — kuulo- ja näköaistit korkeimmilleen
jännitettyinä — odottaa. Teeriä ei vain tullut; niinpä ei
kuherrustakaan mistään päin kuulunut. Arvasin heti, että parvi
ei ollut sinä päivänä Niemistön maalla. Mainita tulee kuitenkin,
että yksitoikkoisuutta katkaisi tähän vuodenaikaan harvinainen
punarintasatakieli ja talitiaiset, jotka iloisesti kellivät ja häärivät
kokon ympärillä.
Olin jo päättänyt kavuta alas kokosta, kun äkkiä kuului kokotus ja
siipien suhina aivan läheltä, ja iso teerikukko istua suhahti läheiseen
koivuun. Tuskin oli pamahtanut ja ruudin savu vähän hälvennyt, kun
tulee toinen samaa tietä ja joutuu saman kohtalon alaiseksi. Vähän
ajan kuluttua kuuluukin jo ajajan kuivia puolukan varsia ja kanervia
tallaavien anturain rapinaa. Ajajani, aito metsämies muuten, kertoi,
että teerit olivat olleet hyvin kaukana Saksalan puolella ja että
pääparvi oli lentänyt poispäin ajajan pään yli. Ainoastaan muutama
yksilö oli totellut ja suurella vaivalla saatu "kyörätyksi" kokkoa
kohti.
Kun päivä oli valjennut, huomasin, ettei kokkopaikka ollut oikein
valittu: se oli liian avonainen ja liian matalapuinen, käyrää koivikkoa
kasvava ylämaa. Näköala oli kuitenkin mitä ihanin yli Päijänteen
aavojen selkien.
Riensimme nyt rantaan, sillä aikomukseni oli vielä samana päivänä käydä
suuren Virmailan saaren itäpuolella olevilla pienemmillä saarilla,
joissa tavallisesti oli jäniksiä ja joihin oli noin tunnin soutumatka
yli suuren selän.
Hiljaisina, autioina lepäsivät nyt syksyisessä komeudessaan Kirkkoselän
aavat, sittenkun tiirat ja lokit olivat jättäneet kesäiset asuntonsa
ja siirtyneet etelään paremmille apajille. Ei edes "kakarien"
surunvoittoista, valittavaa huutoa kuulunut mistään. Kaukana lännessä
kimaltelivat Inkilän lahden pohjukasta nyt asumattoman huvilani,
Kerttusalon, ikkunat syysauringon keltaisessa valossa, tuoden terveiset
kesäisistä elämyksistä, hauskoilta pyynti- ja kalaretkiltä.
Ilo ja riemu oli siirtynyt vesien alakerroksiin — olihan nyt siikojen
ja muikkujen valta-aika...
Ensimmäisessä saaressa — Papinsaaressa, johon päästin koirat, ei
ollut jänistä, vaikka jäniksen "pommeja" olikin runsaasti. Aloin jo
aavistaa pahinta, sillä yhtä tyhjä oli myös noin kahden kilometrin
pituinen Hietasaari. Viimein päästin koirat noin niinkuin leikin vuoksi
edellisten välillä ja likellä olevaan Tupasaareen, jossa tavallisesti
ei ollut jäniksiä. Olin siitä nytkin niin varma, ettemme menneet
maallekaan, vaan istuimme veneessä, pyssy veneen tuhdoilla ja rupesimme
eväitämme syömään ensimmäisen kerran sinä päivänä.
Tupasaaren etelä- ja keskiosa on tiheätä havumetsää kasvavaa sileätä
hiekkarantaista tasankoa, jotavastoin pohjoinen osa on korkeakallioista
ja lohkareista, jyrkkärantaista ylänköä.
Tuskin olivat koirat painautuneet tiheään havukkoon, kun jo kuului
raju haukunta ja iso kettu tulla tupsahti metsästä ja sivuutettuansa
veneen kokan noin metrin päästä, katosi ennen pitkää näkyvistä, juosten
sileätä hiekkarantaa.
Nyt selvisi minulle, mikä oli kaiken elämän saarilta tuhonnut.
Riensin sille paikalle, missä vuoret saaren pohjoisosassa laskeutuvat
tasaista maata kohti. Haukku kuului kiertävän saarta, ja sitten näin
ketun heleän keltaisena korkealla vuorella, aivan äkkijyrkänteen
partaalla, somasti hyppivän kiveltä kivelle, paadelta paadelle,
nopeasti läheten.
Näky on hurmaavan kaunis, iso Tehinselkä taustana. Oikeinpa säälintunne
valtaa mielen, kun täytyy äkkiä lopettaa kaikki tuo notkeus, kaikki tuo
elämänilo ja -halu.
Siinä se nyt makaa kyljellään hienolla valkoisella hiekalla. Poissa on
lihasten kiinteä notkeus, ainaiseksi sammunut on pienten kiiltävien
silmien pistävän terävä katse. Mutta kun ajattelen tyhjiä, elottomia
saaria ja kaikkia niitä kauheita surunäytelmiä, jotka täällä varsinkin
lintujen pesimisaikana ovat tapahtuneet, jää hautauslaulu "integer
vitae, scelerisque purus" laulamatta!
Äänetön, hiljainen pimeys vallitsee selillä ja hivelee ruumista
sametinhienona takaisin soutaessamme. Ainoat elonmerkit ovat airojen
pehmeät kosketukset veteen ja kaukaa pikkukotien ikkunoista kirkkaasti
tuikkivat valotervehdykset.— — —
Kolmannen ja samalla tällä kertaa viimeisen erämatkani alotin taas
kokossa istuen.
Metsästysalueeni oli nyt aivan toisella suunnalla, Verhon kartanon ja
Evon kruununpuiston välisellä edelliseen kuuluvalla laajalla takamaalla.
Metsänriistaa oli tällä alueella, joka oli havumetsää kasvavaa,
tasaista järvi- ja suorikasta nummimaata, ennen sangen runsaasti.
"Lönnin kulma" oli kuuluisa linnuistaan ja sittemmin hirvikannastaan.
Kokko, jonka olimme aamuyönä pystyttäneet, sijaitsi takamaalle johtavan
syväraiteisen metsätien vieressä, suuren vasta viljellyn Kukkarosuon
ja erään pienen metsäjärven, Kukkarojärven, välisellä niemekkeellä.
Paikan olin, kuten sitten huomasin, hyvin valinnut, sillä teerit
olivat aikaisemmin syksyllä tottuneet pitämään Kukkarosuon kykkiä
jokapäiväisenä laitumenaan. Kiertäen suot ja lähellä olevat järvet ajoi
ajajani havumetsässä olevat teerit miltei yksitellen kokolle. Sain
niitä aamupuhteessa kuusi kappaletta.
Saatuani koirat, jotka ajajani jo edellisenä iltana oli vienyt erääseen
lähellä olevaan torppaan, päästin ne heti ja rupesin painumaan
puistontapaista nummimaata pitkin kauemmaksi takamaalle, suurta
Tarusjärveä kohti.
Vähän matkaa kuljettuani kuului koirien haukuntaa ja kauas yli salomaan
kantava omituinen, komea, puhaltava ammuminen suon reunalta erään
matalan harjun takaa. Nousin nopeasti kummulle ja sieltä sain nähdä
näyn, joka ei koskaan mielestäni haihdu. Siinä seisoi harvinaisen suuri
ja komeasarvinen, miltei musta, hohtavan valkeakoipinen uroshirvi ja
vieressä tiukasti sen kupeeseen painautuneena naarashirvi. Molemmat
kääntyivät samassa kiintonaisessa asennossa, koiraksen vähän väliä
äänekkäästi ryhkiessä, haukkuviin koiriin päin.
Syysauringon kylmänheleässä, hienon suonsavun verhoamassa kauniissa
valossa, huurteinen maa taustana, oli näky kerrassaan suurenmoinen.
Tällaisia tilaisuuksia ei luonnon ystävälle usein tarjota ja ne
painuvat hänen mieleensä ja muistiinsa kuin kallisarvoisen timantin
uurteet sileäksi hiotulle lasipinnalle. —
Huusin koirat pois, ja hirvet jäivät paikalleen omaan valtakuntaansa
korven helmaan yhä toisiinsa painautuneina.
Hirvet kuuluivat siihen suureen kantajoukkoon, joka siihen aikaan
asusti Verhon takamailla. Nyt on hirvi siellä harvinaisuus, kaikki
ovat ne, nuo eläinkuntamme komeimmat edustajat, vuoroonsa kaatuneet
vaanivien salametsästäjien luotien lävistäminä.
Kuljettuani eteenpäin noin kilometrin matkan saivat koirat liikkeelle
ketun. Näin sen vilahdukselta, kun se hyppäsi vanhan aidan yli. Haukku
painui kauaksi ja ennen pitkää kuulumattomiin Anttoisten ylänköä kohti.
Itse etenin yhä kauemmaksi, koska haukku oli edentynyt matkani suuntaan.
Pienestä Takajärvestä ammuin seurastaan myöhästyneen allin.
Mutta minulle oli suotu onni tällä harvinaisen vaiherikkaalla
erämatkallani ihailla vieläkin erästä mieltä kiinnittävää näkyä.
Saavuttuani Tarusjärven rannalle näin keskellä järveä neljä joutsenta
rauhassa uiskentelemassa. Minulla on ollut tilaisuus oleskellessani
Uudessa Kaarlepyyssä syksyisin meren ulapalla nähdä suuria
joutsenparvia ja kuulla niiden kaihomielisiä torven ääntä muistuttavia
pitkiä säveliä. Mutta missään ei niiden hohtavan valkoinen, kevyt,
kelluva, siro muoto ole tehnyt niin ihanaa vaikutusta kuin täällä
Hämeen helmassa, tumma sisämaan hongikko taustana.
Päivä oli jo pitkälle kulunut, kun koirat palasivat. Kettu oli kaikesta
päättäen mennyt koloon. Päätin näin ollen lähteä paluumatkalle
kuitenkin toista tietä. Kuljettuani noin kilometrin matkan saivat
koirat liikkeelle jäniksen, joka minun onnistui kahden kierroksen
jälkeen saada reppuuni.
Kun jänis oli ammuttu, huusin koiria, ja Karma tulikin, mutta Iloa ei
vain näkynyt. Huusin ja puhalsin torveen kuin riivattu, mutta Iloa ei
tullut sittenkään.
Ennen ampumapaikaltani lähtöäni tein kuitenkin pienen kierroksen sen
ympäri, ja tuskin olin montakaan metriä kulkenut, kun erään tiheän
kuusen alimpien oksien alta kuului rapinaa, ja kun kurkistin oksien
välistä, näin siellä Ilon pienenä ympyriäisenä pallona rauhallisesti
makaavan, heilauttaen minulle ystävällisesti hännänpäätä tervehdykseksi!
Kovin oli uupunut.
Kuulin sittemmin, että Ilo oli päiväkauden juuri ennen tuloani ajanut
kettua Mainiemen harjulla, joten sillä oli neljäs päivä menossa.
Maantien vieressä likellä Heinäjoen torppaa saivat koirat vielä
liikkeelle jäniksen, jota en kuitenkaan saanut. Tein maantiellä pahan
"pummin"! —
Heinäjoen emännällä oli sattumalta kahvipannu tulella, niin että tulin
varsin sopivaan aikaan. Sieltä sain myös kyytihevosen kartanoon, jonne
tulin iltahämärässä.
Ja niin tuo myöhäissyksyinen eräretkeni salomaille oli päättynyt.
Tulos ei ollut suuri, mutta sehän oli vain sivuseikka. Pääasia oli,
että taas olin saanut todeta Hämeen luonnon voivan myöhäisellä
syksylläkin luonnonystävälle ja salomaan vaeltajalle tarjota mitä
ihanimpia vaikutelmia ja mitä suurinta, puhtainta nautintoa.
"VANHA ISÄNTÄ".
Jokainen teistä tuntenee jonkun vanhan isännän?
Sana "vanha" tietää, että on kyseessä vanha ei ainoastaan ikään
nähden, vaan ennen kaikkea kotitalossaan vanha. Vanhan ajan kansalla
oli "papaksi" jääminen taloon aivan yleistä; — nyt ei tuo tapa enää
ole niin tavallinen. Sota-ajan isäntien kesken se on mahdotonta
— nehän tulevat ja menevät ja suhtautuvat taloon kuin ilves
jäniksenottopaikkaan.
Niin, taatot ne muodostavat aivan erikoisen, korkeasti arvovaltaisen
kansanluokan.
Nykyjään, kun kaikki maailman ihmiset, joilla on jotakin yhteistä,
liittyvät yhteen kuin kurki ja suo ja pitävät vain kokouksiaan, niin
olisi toivottavaa, että myöskin "papat" pitäisivät kokouksen. Varmaan
pyytäisin päästä siihen mukaan sivulta katsojana ja pyytäisinpä vielä
Lampénin Ernstinkin. Kyllä vain meille niin vanhoille kuin nuorillekin
olisi siellä nähtävää ja opittavaa. Kokousajaksi olisi varattava
vähintäin viikko, sillä ei keskustelua ja vilkkaita esityksiä ainakaan
tulisi puuttumaan!
Vaarit ovat hauskoja, puheliaita ja usein leikillisiä, mukavia poikia.
Ne ovat paikkakunnan eläviä sanakirjoja. Kysy jotakin, mikä koskee
paikkakunnan viimeisen puolivuosisadan historiaa, niin saat sen
varmasti tietää. Samassa talossa usein koko pitkän elämänsä viettäneenä
ja erinomaisine muistineen hän tietää kyläkuntansa ja paikkakuntansa
kaikki merkillisimmät tapahtumat.
Hän voi kertoa sinulle kirkkoherroista ja nimismiehistä, talojen
vaiheista, eri juhlien vietoista, pahoista ja hyvistä hengistä,
murhista ja rosvoista, raipparangaistuksesta ja viinanpoltosta,
nälkävuosista, kalastuksesta ja metsästyksestä y.m. loppumattomiin.
Kun vanha isäntä huomaa, että pidämme suuressa arvossa niitä tietoja
entisistä ajoista, joita häneltä koetamme houkutella esiin, innostuu
hän kertomaan näitä rakkaita muistojaan oikein porvoon mitalla ja
saamme hänestä hyvän ystävän. Sieltä tulee kuin Konkkalan kaivosta.
Kun tällaista vanhaa poikaa haastatellaan, on kuitenkin kaksi seikkaa
muistettava: ne ovat ensinnäkin iso pannullinen tulisen kuumaa kahvia
(ennen muinoin pieni "puolkuppi") ja mahdollisimman pitkä ja komea
sikari sekä pääkysymykset jo etukäteen paperille merkittyinä. Niiden
ympärillä sitten kysymykset kiertävät ja kaartavat kuin vanha kettu
epäillyn myrkkysyötin ympärillä. Kun 75- 80-vuotiaan suutaltat ovat
jo kuluneet loppuun eikä siis mikään estä sanatulvaa, tulee sitä niin
paljon ja niin nopein kääntein, että on arvan mahdotonta merkitä
muistiin kaikkea, mitä tahtoisi. Jos muisti pettääkin tahi synnynnäinen
leikillisyys houkuttelee laskettelemaan vähän liikoja, niin voi
kuitenkin pelastaa sangen arvokkaita sivistyshistoriallisia y.m.
tietoja joutumasta perikatoon.
Tekijällä on ollut onni saada tällainen vanha isäntä lähimmäksi
monivuotiseksi kesänaapurikseen ja hyväksi ystäväkseen. Sain häneltä
niin paljon tietoja, että kirjoitin suurimmaksi osaksi niitä käyttäen
kokonaisen kotiseutukirjan.
Esaias eli eläkkeellä kotitalossaan, jossa hän oli ollut isäntänä
parhaimman elämänsä ajan. Suku on paikkakunnalla vanhoista ajoista niin
juurtunut, että hänen sukulaisiaan oli monessa talossa siinä osassa
pitäjää. Kun nykyisenä isäntänä talossa oli hänen vanhin poikansa,
vietti hän siellä rauhallisia vanhuuden päiviä.
Tuollaisella eläkevaarilla on muuten aivan erikoisasema talossa. Hän
viettää siellä, talon vanhan, keltasilmäisen kissan tavoin aivan
itsenäistä, talon huolista ja hommista vapaata elämää. Niin, kissalla
on todella aivan oma erikoisasemansa talossa muihin kotieläimiin
verrattuna. Koira seuraa ihmistä, liittyy häneen ja on hänestä aivan
täydellisesti riippuvainen, nöyrä alamainen. Kissa liittyy taloon,
mutta viettää siellä aivan itsenäistä elämää antaen palttua ihmisten
hommille. Siellä se liikkuu, tulee ja menee — oman päänsä mukaan.
Niin vanha isäntäkin. Hän asuu omassa tuvassaan, auttaa talonväkeä vain
silloin, kun voimat antavat myöten tahi muuten on halua, pitää omaa
"talouttansa" omain tapainsa mukaan ja tekee kaikenlaista pikkuhommaa
talon hyväksi. Hän rakastaa ja lellittelee lastenlapsiaan, jotka
puolestaan tavallisesti lämpimästi rakastavat ystäväänsä vaaria — mutta
osaa niille joskus rähistäkin. Hän polttaa omaa viljelemäänsä tupakkaa
vanhalla äkkiväärällään, käy kirkossa, kalastaa rysillä kutuaikana ja
myöhemmin onkii.
Esaiaksella ei ollut lastenlapsia. Hänen parhaat ystävänsä olivat talon
kissa, lihava kankeajalkainen tiistikoira ja palvelijan pikkunen,
hento, keltatukkainen ja sinisilmäinen Elle-tyttö.
Esaias oli melkein joka päivä ongella. Meidänkin lahdessamme kuului
usein hänen äänekäs rykimisensä, niin että saaret ja metsät kajahtivat.
Mutta kun hän lähti liikkeelle, ei paljon kaloja saanut. Saaliinsa
hän antoi kissalle, ja Halli, joka uskollisesti istui pöydän vieressä
lyhyen, väräjävän kippurahännän varassa, sai ruokapöydän antimia ja
Ellelle hän keitti voimakasta kahvia monta kertaa päivässä.
Kun hän onkimatkoillaan poikkesi iloksemme meille, ei koskaan puuttunut
puhelunaihetta. Ja kun Esaias oli aivan ensiluokkainen leikinlaskija,
kuunteli hänen hauskoja, paikkakunnan murteella esitettyjä
kertomuksiaan vaikka kuinka kauan.
Paitsi edellämainittuja suosikkeja oli Esaiaksen hartaan huolenpidon
alaisena vielä neljäskin, hänen omenapuutarhansa. Puut hän oli itse
istuttanut siemenistä, kasvattanut ja lannoittanut, ja nyt ne olivat
hänen ilonsa, kun olivat täynnä omenoita. Mutta tuottivatpa ne joskus
huoliakin, kun "aidan takaiset" yöllä ahdistivat.
Silloin tuli isäntä lainaamaan "amisjoonia" ja aikoi vanhan
tulilukkonsa rämähdyksellä peloittaa yöllä kaikki "pirun purlakat" ja
"omenakasakat" pois.
Kun hän kävi meillä tahi meiltä tultiin taloon, jakeli hän aina
sanoilla "takka praa" omenoita tuliaisiksi. Esaiaksen merkkipäiviä oli,
kun hän läksi omenoita myymään kirkonkylän syysmarkkinoille.
Ulkonäöstään ei hän arkipäivinä paljon välittänyt. Tavallisesti liikkui
hän pitkässä, kuluneessa, paikatussa, mekon tapaisessa takissa vanha
hihna vyönä ja vanha huopahattu alaskäännetyin reunoin päässä.
Todella liikuttavan näyn tarjosivat Esaias ja Elle, kun käsi kädessä
tulivat mäkeä alas huvilaan. Toinen oli vanha, ränstynyt, kovin ontuen
ja raskaasti nojaten paksuun, kiiltäväksi kuluneeseen, mukulaiseen
katajakeppiin, toinen pikkuinen, kalpea ja hento lapsi. — Myöhäistalvi
ja varhaiskevät ihmeellisessä sopusoinnussa!
Seuraavassa esitän muutamia niitä tietoja, jotka Esaias antoi
paikkakunnan murteella minulle kokemuksensa nojalla:
* * * * *
Muikku kutee elell’ miesten päivää. "Luukkaast' verkot vetien" sanotaan.
Siika: "Simost' siika siipiins' lähtie." Se kutee muuten "lailas
veless". Juhannuksena se menee syvimpiin vesiin ja lähtee sieltä Simona
liikkeelle.
Kuore kutee "kun sammakko korraa." Kuoreesta sanotaan muuten, että
"kuore ja pukki haisee yhlelle samalle".
Särki kutee, kun leppä on hiiren korvalla.
Ahven kutee "siin' haukien kans' yhless'".
Salakka kutee kolmasti, kesäkuun alkupuolella, kun suopursu kukkii, 8
viikkoa sen jälkeen, kun ruis hedelmöi, siis Juhannuksena ja heinäkuun
keskipaikkeilla.
Lahna kutee myös kolmasti ja jotenkin samaan aikaan kuin salakka.
Niiden nimitykset ovat tähkälahna (ruis tähkällä), hedelmälahna (ruis
hedelmöi) ja valkenemislahna (ruis valkenee heinäkuulla).
Säynävä nousee Eerikin päivän tienoilla jokiin.
Made kutee helmikuussa, mutta "Heikin päivästä rysät vetien".
Kiiski: "kiiski kutee joka kalan kanss'".
Ankerias nousee hernemaihin, joissa se syö hernekasvien kukkia. Tosi
tarinana kertoi ukko, että ankerias Virmailassa meni kerran saavin alle
ja "teki poikaset"!
Hauki kutee "kahlen puolen vapunpäivää".
"Kirshauit" ovat pieniä eivätkä kude, vaan nousevat muuten rannoille
lämmittelemään.
Onkiminen onnistuu parhaiten läns'päivä- (lounainen), murkina-
(kaakko) ja etelätuulella. Hyvän tupakan sylki on eduksi, samoin, jos
pahlaimella lyö veteen. Kala silloin "meinaa, että siell' on toisia
syömäss' ja menee sinne kanss'!" "On kuni kuhtu kaloille". "Uimamiehen
kantapään takana on jäävelist' kaloja." Madoista ovat "savimadot"
parhaimmat, s.o. sellaiset onkimadot, jotka on löydetty savimaasta.
Kun kysyin ukko Esaiakselta, oliko taikoja kalastukselle, vastasi hän
heti: "ei taikoja, kun on vesieläin niin puhlas".
Teeri soi jäällä enimmiten silloin, kun "ei sille peäse rejell',
suksill' eikä milleän". Taistelu on mitä ankarin. "Ai jäävel' kun jäi
höyheniä, siin' ol' höyheniä, ett' olis' saanu' korvatyynyn. Erotaan
pois ja niin taas juopuu toisen nuppuun kiinni."
Yhdeksän viikkoa on talveen ja yhdeksän viikkoa kesään teerin
kuherruksesta (ne kuhertavat syksyllä ja keväällä). "Niin kauan
mehtäss' soi, kun haavan leht' rapisien rupie." Sointipaikakseen
valitsee se "satoja vuosia" saman seudun. Kallioinen, itäpuoleen
kaatava, kuivashonkaa kasvava maa on sille mieluisinta.
Soinnin kuvaa kansanmetsästäjä seuraavasti:
Ensin se yhden aikaan naputtaa ja sitten kuuluu "kehnäämistä eli
suhistamista ikäänkuin pyssynpiippua veittell' hierois'". Kun se
lakkaa, nousee se männynlatvaan ja röhkii kuin sika tahi kolittaa
kieltään, että kuuluu puolen kilometrin päähän.
Soidessa mehtäksellä on pää pystyssä ja pyrstö levittäin pystyssä.
Se lyö siipiään mahan alle yhteen niin kovaa, että kuuluu kopsahdus.
Lenteleepä se "vihaisena" ristiin rastiin, että siivet "romahtelevat"
niin kovasti, jotta luulis' puita taitettavan tahi hongan oksia poikki
väännettävän. Naarakset ovat maassa, jossa "polkeminen" tapahtuu.
Sointi alkaa, "kun hank' kantaan rupie" ja jatkuu huhtikuun. Samalla
sointipaikalla on tavallisesti 6 tai 7 nuorta koirasta.
Usein metsämies "tek' tulet" jo illalla sointipaikan lähettyvillä
ollakseen valmis ensimmäisten naputusten kuultuaan punanahkan lailla
sointien väliajoilla hiipimään yhä lähemmäksi ampumamatkan päähän.