Hakamaa on alkukesällä parhaimmillaan. Kaikkialla on nuorten
koivunlehtien aistimia ja mieltäkin hivelevää tuoksua. Notkopaikoissa
on taas imelän äreä saniaisten haju. Ahopaikoilla puolukat muodostavat
vaaleanpunaisine kukkamykeröineen ja kiiltävine tummanviheriäisine
lehtineen kauniita aloja muistuttaen suomalaisaiheisia ryijyjä. Tuolla
taas kanervikot, hiekkapohjalla kasvavat, antavat hakamaalle hienon,
punertavan värityksen ja maassa pesiville linnuille erinomaisia
suojapaikkoja.
Niin, ja sinne tiheään kanervikkoon olikin naarasteeri kaivanut
yksinkertaisen pesäkuoppansa. Sinne se painuu hautovana näkymättömiin,
jolloin ruskean- ja valkeankirjava värikin on erinomainen suojelusväri.
Ja kun sen joskus täytyy jättää pesänsä syömishommissaan, jatkavat
ruskeat ja täpläiset munat ja niiden alla oleva harva heinäpatja
mainiosti suojelevaa yhdennäköisyyttä. Sitä ei huomaa helposti maata
pitkin vaanien liitävä keltasilmäinen kanahaukka tahi teräväaistinen
karjapolkua pitkin liikuskeleva kettu.
Ja kun aika on, tulevat pienet, untuvapeitteiset, keltaisenharmaat
poikaset esille munista ja seuraavat emoa kanervikkoon. Pysyäksensä
yhdessä antavat ne hienolla visertävällä äänellä tietoa itsestään.
Hakamaan vaihteleva luonto tarjoo niille riittävästi suojaa ja ravintoa
— lehtiä, siemeniä, hyönteisiä y.m. Turvalliselta tuntuu elämä emon
erinomaisessa hoidossa! — Niin luulisi ja kuitenkin — — ‒
Tuleepa kanervikon läpi kulkevaa polkua pitkin muuan harmaa,
mustaraitainen, notkearuumiinen kuljeksija.
Se etenee rauhallisesti, mutta äänettömästi ja varovasti. Joka askel on
ikäänkuin edeltäkäsin harkittu ja punnittu. Nyt se pysähtyy kuin maahan
naulattuna. Kanervikosta on kuulunut hienoa vitinää.
Kaikki sen aistimet ovat äärimmilleen jännitetyt. Hännänpääkin tekee
kiemurtelevia, intohimoisia, käärmeentapaisia liikkeitä. Alaleuka
vapisee suonen vedon tapaisesti ja kurkusta puristuu heikko,
verenhimoinen, rumasti naukuva ääni. Kaikissa pikkuasioissakin
ihmeellisen suhteellinen, siro ja notkea ruumis liikkuessa ikäänkuin
kelluu käpälän alaisten pehmeiden ja joustavien polkuanturain nojassa.
Käynti on näin ollen aivan äänetöntä, kun se kiertää ääntä kohti
kanervikossa. Ei kuulu pienimmänkään oksan risahdusta. — Voimakkaassa
ja sirossa notkeudessa on se verenhimoisen petoeläimen perikuva —
kääpiöleijonan tahi raitaisen tiikerin pienoiskuva. Askel askelelta,
mutta armotta, varmasti ja aavistamattomana kuin kuolema se lähenee
onnetonta saalistaan. Ja niin se vihdoin saapuu "ampumamatkalle".
— Kääpiöpensaiden oksien välitse se äkkää pientä, epämääräistä
liikehtimistä.
Se painuu nyt maahan kaikki lihakset kokoonvedettyinä
ponnahdusasentoon. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä seuraa
raju hyppäys. Voimakkaat takaraajojen lihakset lennättävät ruumiin
miltei nuolen nopeudella ja se sukeltaa kanervikkoon, niin että hieta
tupruaa. Ensimmäinen, lähimpänä oleva rastaan kokoinen teerenpoikanen
on auttamattomasti surman oma terävien ja käyrien kynsien pihdissä.
Helposti kantaen saaliinsa lyhyissä voimakkaissa leuoissaan, se
muutamilla pitkillä hyppäyksillä palaa polulle.
Seuraa sitten näytelmän julmin osa.
Polkua reunustaa entisen kaskenpolttajan pieni kasa kuivia puunrunkoja.
Sen viereen se vie teerenpoikasen, jonka pienissä, mustissa silmissä
kuvastuu täydellisen avuttomuuden ja suurimman tuskan ilme ja — päästää
sen irti! Iloisesti yrittää raukka paeta lentäen, mutta on samassa taas
pyydystettynä kynsien välissä, ollaksensa taas seuraavana hetkenä vapaa.
Märkänä ja pörröisenä se nyt ryömii ja koettaa pelastautua puunrunkojen
alle. Turha on kuitenkin yritys, sillä kissa seuraa tarkalla kuulollaan
kasan päällä liikuskellen sen pienimpiäkin liikkeitä. Useasti se
pitkällä käpälällään vetää poikasen esille, asettaa sen eteensä ja
hypnotisoi avuttoman terävällä katseellaan.
Tätä julmaa leikkiä jatkuu sitten, kunnes leikkikalu on niin nääntynyt,
ettei siitä ole enää iloa.
Voimakkaasti iskien pitkät, terävät kulmahampaansa saaliiseensa se
vihdoin nopeasti tappaa sen, musertaen rintakehän, keuhkot ja sydämen.
Samantapainen murhenäytelmä uudistuu sitten päivä päivältä.
Olen nähnyt tämänkaltaisen tapauksen rajoitetulla hakamaalla. Parin
viikon kuluttua oli teerenpoikueesta, jossa oli yhdeksän yksilöä,
ainoastaan kaksi jäljellä.
On sanottu, että kissa on tyhmä eläin verrattuna koiraan. Mutta
toiselta puolen, kun on kyseessä verenhimo ja elävän saaliin
pyydystäminen, on se koiraa paljon ylivoimaisempi. Sen kekseliäisyys
ja viekkaus ovat silloin kerrassaan ihmeellisiä. Mainittakoon tässä
muutamia tapauksia.
Talossa on korkea rakennus. Räystään alla ole van ja ulos pistävän
kattohirren päälle oli paarmalintu rakentanut pesänsä. Siinä
piipottavat poikaset.
Alhaalla pihalla on talon kissa huomannut sen ja leukojaan rapsauttaen
ja naukahtaen se tarkkaa kauan ja terävästi poikasten eleitä.
Selvästi sen aivot työskentelevät, miten päästä poikasten kimppuun?
Ulkoapäin on sileitä lautoja pitkin pääsy mahdoton ja vintille johtaa
pesästä vain pieni aukko lautojen välitse. —
Sittenpä se äkkiä pitkillä harppauksilla hyppää rakennuksen ovea kohti
ja — katoaa. Kaikesta huomaa, että se on keksinyt jonkin tavan, jolla
saisi linnunpoikaset pyydystetyksi.
Odotan jännityksellä, mitä seuraaman piti. Eipä aikaakaan, niin jo
näkyy vinttiin johtavasta aukosta pitkä kissan eturaaja pistävän esiin.
Se venyy ihmeteltävän pitkäksi ja haparoitsee tukkia pitkin. Vihdoin
se tavoittaa pesän, josta se samassa tempaa yhden poikasista, joka
romahtaen putoo korkeasta paikastaan eteeni nurmelle. Käpälä katoo
sisäpuolelle.
Montakaan minuuttia ei ole sen jälkeen kulunut, kun kissa tulee
nopeasti samaa tietä takaisin, ottaa edestäni puoleksi kuolleen linnun
suuhunsa ja loikkii tiehensä.
Kuten huomaa, oli tässä kysymyksessä perinpohjainen harkinta, monta
johtopäätöstä ja ripeä ja järjestelmällinen toimeenpaneminen.
Kissa ylipäänsä välttää vettä. Jos se sattuu astumaan lätäkköön
tahi vetiseen mutaan, potkia lipsuttaa se kuin mikäkin tanssijatar
koivillaan eri suuntiin. Siinä luonnollisesti tulee ilmi myöskin sen
harvinaisen pitkälle kehittynyt puhtauden- ja siisteydentunne. Se
ei kuitenkaan estä sitä käyttämästä eri tapauksissa hyväkseen veden
antimia, kun saaliin pyydystäminen on kyseessä.
Minulla on tiedossani tapaus, jolloin kissa pyydysti ahkerasti
sorsia vedestä -! Maasto oli ruokoinen ja kaislainen, matalahko
torpan kotiranta, jossa sorsat elelivät kernaasti. Suurilla kivillä
tuntikausia väijyen pyydysti torpan musta kissa sorsanpoikasia veteen
hyppimällä. Verinäytelmä kanervikossa uudistui siellä, joskin toisessa
muodossa!
Mutta kissa on myöskin kalastaja. Muuan huvilanomistaja kertoi minulle,
että hänen Mikkonsa oli oppinut huvilan matalalla hiekkarannalla
pyydystämään pieniä ahvenia.
Kuten tunnettua, valitsevat eri kalalajit tarkasti kutupaikkansa.
Varsinkin salakka on siinä kohden hyvin — sanoisinko vanhoillinen.
Huvilani rannassa Päijänteellä on — luultavasti ikivanhoista ajoista
saakka — salakkain kutupaikka. Sinne ne tulevat pikkukiviselle rannalle
kutemaan vaikkapa veneiden väliin; nousten aivan matalalle veden rajaan
saakka. Yhtä säännöllisesti kuin näille kutupaikoille silloin saapuu
ahvenia, koskeloita ja hevosjuotikkaita, ilmestyy sinne kulkukissoja.
Kissat pyydystävät salakoita väijymällä pienillä rantasärkillä, joista
ne äkkiä karkaavat kutevien kalojen kimppuun ja sieppaavat niistä
jonkin kynsillään.
Tällaiset kulkukissat ovat muuten — kuten useimmat kotikissatkin — mitä
vahingollisimmat. Asetan ne siinä suhteessa kana- ja varpushaukan,
huuhkaimen ja korpin rinnalle.
Jokainen, joka on kotinsa lähettyvillä koettanut saada nauttia siitä
puhtaasta ilosta, minkä pikkulinnut tuottavat, tuntee sen hyvin. Ja
juuri tällaisia lintujen rauhoitettuja pesimispaikkoja ne ihmeellisellä
vaistollaan hakevatkin. Kun ne tavallisesti liikkuvat öisin samoillen
pitkiä matkoja, olemme usein voimattomat torjumaan niiden tuhotöitä.
Kaikki maassa ja pensaissa (kerttuset) sekä huoneiden nurkissa,
pinoissa j.n.e. olevat pesät ne hävittävät ennen pitkää.
Pesimispöntötkin ovat niiden hävityksen esineinä. Väijyen niiden
katolla tahi roikkuen aukosta tahi sen alla olevasta istuinpaikasta
ryöstävät kissat nekin.
Jokaisen eläinystävän velvollisuus on — jo naapurienkin tähden — olla
pitämättä kissaa talossaan.