Metsästäjäkaverit muodostavat aivan erikoislajin ihmisiä, niin
väitetään. Niillä on monta niin luonteenomaista tunnusmerkkiä, että ne
helposti voi erottaa tavallisista ihmisistä. —
Linné jakoi ihmissuvun kahteen osaan: viisas ihminen (Homo sapiens) ja
metsäihminen (Homo silvestris). Nyt on kysymys siitä, mihin luokkaan
nämä kaverit kuuluvat: ovatko he H. sapiens vai H. silvestris (viisaan
muunnos). Toisten mielestä metsästäjäkaverit ehdottomasti ovat vähän
molempia. Sitä mieltä ovat poikkeuksetta kaverien rouvat. He sanovat,
että kaikilla metsäihmisillä — niin heidän omillaan kuin muidenkin — on
samat tunnusmerkit: aivan äkkiä aamupuhteessa leimahtava, sanomattoman
kiihkeä halu ja kiire metsään. Ja silloin joutuu koko koti mullin
mallin. Rouvat, lapset, rengit, piiat, morsiamet, sedät, tädit —
vieläpä anopitkin heräävät tahi herätetään ja hälytetään liikkeelle.
Sitten seuraa hakemiset: kaapit, laatikot, alustat — kaikki mahdolliset
ja mahdottomat kolhitaan.
Missä ihmeessä on minun reppuni? Kellä se viimeiseksi on ollut? Onko
Tilta nähnyt sitä suurempaa reppua jossakin? — Jaha, tuopas se tänne ja
pian!
Peijakas nyt muistan — torvenihan on Petterssonilla lainassa —
voi juupeli — Ville, nouse äkkiä ja koeta keittiön kautta päästä
Petterssonille, sano, että tulit nyt noutamaan sitä torvea. Mars, mars,
älä nuku matkalla!
Halloo, muistakaa, ettei koiria saa päästää ulos! — ‒ Onkos kukaan
nähnyt urheilukaupasta juuri tullutta laatikkoa, joka oli täynnä
patrooneja — patrooneja, no panoksia — voi kauhea, kuinka te olette
tyhmiä — pieniä, raskaita, messinkipohjaisia paperitykkejä — eikö ole
tullut — se vielä tarvittaisiin — no onneks' kiitos, kiitos!
Nyt ne jo soittavat — halloo — kyllä aivan pian — meidän hevosellamme
Revonsärkälle ja sieltä painutaan Teerikalliota kohti aina Miettisen
bommipaikalle saakka, josta taas painutaan oikealle — tulemme samoille
ahoille, missä viime vuonna oli niin kauhean paljon papanoita — no niin
— kyllä! — Terve! —
Kuules, mamma, nyt muistan: merimiespaitani tuli aivan veriseksi
selästä viime jahdissa; voisitkohan saada sen pestyksi, lähdetään vasta
tunnin perästä, ja sitten pyytäisin vielä, että paikkaisit housuni
takapuolesta; ne kun repeytyivät pahasti kulkiessamme Kiri Mooseksen
piikkiaidan yli.
Halloo! — Menkää hitossa sanomaan, että Jaakko valjastaa Pikun —
anteeksi, puhuin vain tässä välillä muuanne — (tulen sinun kauttasi) —
on valjaissa — terve taas! —
Etkö ehdi — hm — viikkojako ennen olisi ilmoitettava? — tulimme
istuneeksi Pekan kanssa niin kauan eilen tätä retkeä suunniteltaessa.
No niin, mitäs siihen sitten voi, mutta laitas nyt vähän sapuskaa, sitä
hienoa näkkileipää, pyynpaistipaloja ja kurkkua, nahkiaisia ja muutamia
piirakoita; eikö ole — niin, no — ‒ ‒
Mutta onkos mulla paperosseja; ei jukulist' riitä. Elsa, hoi Elsa,
juokse äkkiä ja koeta saada takatietä Wilenin puodista 5 askia
paperosseja.
Ja kun sitten kaikki on kunnossa, sanovat rouvat, niin metsäihminen
lähtee matkalle. Metsä kutsuu. Ei mitkään maailman esteet voi häntä
enää pidättää, ei rajuilma eikä se seikka, että Kukkoset ovat aikoneet
tulla ensimmäiselle vierailulle, tahi tohtorin suuret päivälliset tahi
maailman ihmeellisin filmi — ‒ niin, ei mikään!
Lähdetään nyt — tulee varmaan vielä ihana ilma, kun lakkaa satamasta
— muista soittaa Kukkosille ja tohtorille, että olen estetty,
jos Peltonen tulee, niin anna se paperi, joka on keskimmäisen
pöytälaatikkoni vasemmassa takakulmassa — en nyt muista muuta tällä
kertaa — hyvästi — (kaukaa portin kohdalta) tulen hyvään aikaan
päivälliselle kotia (lupaus, jota metsäihminen muuten ei koskaan vielä
ole täyttänyt).
Yhteinen ominaisuus kaikilla kavereilla on, että he ovat
muodonvaihdoksen alaiset. He eivät muuta väriänsä talveksi niinkuin
jänis, metsäkana ja kärppä; mutta heidän koko olemuksensa on niin
sanoakseni henkisen muodonvaihdoksen alainen vapaaseen luontoon
päästyään. Hänellä on kaksi aivan erilaista hahmoa. Näe hänet
tuomarina, kohteliaana, tarjoavana kauppiaana, tuimana, murisevana
opettajana, miettivänä, tutkistelevana lääkärinä, "pakkaavana"
pankintirehtöörinä, suoraselkäisenä yli-ihmisenä luutnanttina tahi
muuna, niin olet nähnyt kaverin yleisen niin sanoakseni virallisen
hahmon. Mutta näe sama mies metsässä, kun maa on huurteinen, ihana,
raitis ilma tuoksuu vastaan havumetsästä, teerien kuherrusta kuuluu
kaikkialta harjanteilta, tilhien vihellystä pihlajista ja haukku
kajahtaa komeasti rinteiltä, järvien takaa ja takamailta, silloin on
mies täydellisesti muuttunut — virallinen ihminen on kadonnut — kaveri
on nyt vain kaveri täynnä elämäniloa, ruumiillista hyvinvointia ja
veljeystunnetta toisiin kavereihin. Nyt näet miehen toisen ja — usein
kyllä — paremman hahmon. Ja se virkistynyt olemus pysyy sitten jonkin
päivän senkin jälkeen, kun metsästäjätoverit ovat eronneet toisistansa,
ja tuottaa hyvinvointia, kuten se muutos, jonka hyvästä kiukaasta
tuleva saunan löyly vaikuttaa ruumiillisesti. Mutta pian astuu taas
virallinen ihminen, kukin omalla tavallaan, arkipäivän näyttämölle. —
Onpa kavereilla muitakin ominaisuuksia, joista mainittakoon muutamia.
Ne ovat m.m. hyvin musikaalista väkeä ja erikoisesti he harrastavat
metsässä mitä kummallisimpia, puristettuja säveliä, pinnistävää
torvensoittoa, jänisräikän räminää y.m. jazzin tapaista; illalla
taas yöpaikoilla rekilauluja, gramofooneja, hanuria ja ennen kaikkea
suunsoittoa. Varsinkin viimeinen on tärkeä, vaikkakin sen aiheet
supistuvat yhteen ainoaan: _Canis familiaris_. —
Niin, koira on kaverille kaikki kaikessa. Tuntikausia kestää siitä
puhelua ja jokainen kehuu omaansa. Se tutkistellaan ruumiillisesti
kuonosta hamaan hännän päähän saakka ja henkisesti määritellään
sen älyä, arvostelukykyä, ryhtiä, tyhmyyttä, taitoa, ahkeruutta,
älyttömyyttä, aistittomuutta, laiskuutta; aina kuinka sattuu,
loppumattomiin saakka. — Sanotaan, että jos korvat soivat, niin meistä
puhutaan, jos tämä pitää paikkansa, niin kyllä vain piskiparkojen
korvia kilkuttanee pahanpäiväisesti yöt päivät.
Sanoin, että kaveri harrastaa laulua. Niinpä niin, yöpaikassa reki-,
sotilas- ja kansanlauluja.
Mutta ne eivät toki ollenkaan kelpaa metsässä. Sitä varten on
jokaisella kaverilla omat, hänelle yksinomaiset sävelensä. Yhteisenä
tunnusmerkkinä on kaikilla näillä sävelillä se, että ne ovat
kiinankieliset, yksitavuiset ja sangen voimakkaat. Tavallisilla
nuoteilla niitä ei voi merkitä. Liitän näytteeksi muutamia metsäihmisen
lauluja metsässä.
Jos metsämies on tenori: hei, ei, ei, ei, ei, kiihtyvässä tahdissa
(paussi), hei, hei, hei, ei, ei, ei, ei, ei ‒ ‒
Toinen tenori: pui, pui, pui, puijaa (paussi) puija, puija, puijaa,
puijaa (korko viimeisellä).
I basso: opp, opp, opp, opplaa (paussi), hae, hae, hoppa, hoppa,
hoppaaa — - — hae, hae — —
II basso: busch, busch, buschaa (paussi,) buscha (paussi), missä kissa,
missä kissa (paussi), brrr...
Mitä suunsoittamiseen tulee, niin osaavat sitä miltei kaikki kaverit.
Se on niinkuin veressä. Ei kuitenkaan pidä ihmetellä, jos he joskus
näkevät koirien tahi riistan asiat — varsinkin matemaattiset —
monistettuina — se riippuu vain pulppuavasta innosta. Tunnin osat
muuttuvat kokonaisiksi tunneiksi, kokonaiset tunnit moneksi tunniksi!
Kavereista on tässä kohden monenlaisia kaskuja. Kerronpa yhden.
Eräällä vanhalla kaverilla oli pari ajokoiraa ja luonnollisesti sai
narttu joskus penikoita. "Kaveeratessa" oli hänellä tapana innossaan
lisätä niiden lukua kiihtyvässä nopeudessa. Istuin kerran ja kuuntelin
toisella korvallani, kun hän "tulkitsi" eräälle vieraalle metsästäjälle
koiristaan. Illan kuluessa kasvoi niiden luku yhtä mittaa ja viimein
makaamaan mennessämme hän vakuutti voimalla ja ponnella omistavansa
niitä 18 kappaletta! Toinen kuunteli hartaudella.
Vielä komeampi on seuraava juttu, jonka todenperäisyyttä en kuitenkaan
voi taata. Oli muuan vanha "sunnuntaimetsästäjä" — niin minulle
kerrottiin — joka oli kova "pummaamaan" ja siis aina tuli kotiin —
ellei jotakin saanut ostaa — reppu tyhjänä, josta sitten kaverit pahoin
laskivat leikkiä. Mutta miehemme ei ollut luonnostansa hätäytyvä.
Hän hankki täytetyn jäniksen pään ja koivet ja metsästä tullessa ne
sidottiin niin, että ne pistivät esille laukusta, jolloin yöpaita ja
sukat muodostivat ison jäniksen ruumiin! Konstit ovat monenlaiset — vai
mitä?
Metsästäjät ovat muuten aika innokkaita leikinlaskijoita. Tuskinpa
niiden kanssa kilpailevat merimiehet tahi taisteluharjoituksissa olevat
suojeluskuntalaisetkaan. Pilapuheet ovat muuten melkein aina laadultaan
harmittomia — muita loukkaamattomia, varsinkin kun niiden aiheina
tavallisesti ovat kaverit ja niiden yhteishenki hän on suurenmoinen.
Tällaisesta pilasta muuan esimerkki kaverityyppineen. Olimme
jänismatkalla viisi miestä, pormestari, raatimies, pankinjohtaja,
saksalainen värjärimestari ja tämän kirjoittaja.
Johtaja ja mestari olivat pieniä, laihoja ja kuivia miehiä, me muut
suhteellisesti hyvinvoipia kavereita.
Johtaja oli nopsa ja vikkelä metsästäjä, joka hääri ja pyöri metsässä
kuin orava — ihmisenä äkkipikainen ja kiukkuinen, mutta hyvä toveri
ja "maisterivekselien" ottajille erittäin suopea. Kun haukku alkoi
ja jokainen riensi ampumapaikoille, niin vaikka olisi kuinkakin
kiirehtinyt, niin oli "Pyy" tavallisesti ehtinyt sinne jo ennen.
Kutsuimme häntä "Pyyksi", koska hänen erikoisharrastuksensa oli pyyn
metsästys. Hän kulkikin aina pyypilli huulien välissä ja nokka pystyssä
puihin päin.
Totuuden nimessä mainittakoon, että en kuitenkaan nähnyt hänen
kertaakaan ampuvan pyytä, mutta edellä mainittujen ominaisuuksien
takia oli hänellä melkein aina jänis repussa. Pyyn ampumisessa puuttui
häneltä maltti aivan kokonaan.
Raatimies oli kaveri tuota rauhallista tyyppiä, edellisen vastakohta.
Ulkomuodoltaan hyvinvoipa, luonnoltaan flegmaattinen ja varustuksiltaan
oman mamman lellipoika. Eväspussi ja kaikenlainen vaatetus
ensiluokkainen. Repussa tavallisesti jänis, jonka sai rauhallisuutensa
avulla, siinäkin "Pyyn" vastakohta. Raatimies oli verraton Bellmanin
laulaja, niinkuin hänen "habituksensakin" oli hyvin paljon Bellmania.
Laulajana ja pikkuvitsarina, jolloin rauhallisista kasvoista vekkuli
tirkisti vain silmäkulmista, oli hän hyvin suosittu kaveri.
Mestari oli tullut Saksasta verkatehtaan värjääjämestarina ja
innostunut Suomeen. Pieni ja tumma saksalainen tyyppi, joka todella
nautti leikkipuheista. Puhui hyvin saksansekaista ruotsia ja jonkin
suomalaisenkin sanan pisti väliin. Hänellä oli hieno saksalainen
"Jagdflinte" ja muut tamineet, muttei koskaan ennen ollut metsästänyt.
Tuli kiinnostuksesta. Seuraus oli siitä, ettei hän koskaan saanut
"jänikse" — niinkuin hän sanoi — nähdäkään. Ei ihmeellistä, jos hän
valitti, että "jänikse är schvårt zu schiessen". Koetettiin järjestää
niin, että hän saisi ampua, mutta tuloksetta. Ei ollut hänellä
vähänkään käsitystä, mihin asettua, eikä hän vilkkaana miehenä jäänyt
yksin pitemmäksi aikaa seisomaan siinä, mihin oli asetettu. Muuten
kunnon mies ja hyvä toveri, jonka sodan alettua oli pakko palata
Saksaan, jossa kuoli.
Neljäs oli pormestari. Erinomainen kaverityyppi laatuaan hänkin.
Toverina aivan erinomainen, laajoissa metsästäjäpiireissä tunnettu ja
pidetty, paikkakunnan paras "vitsari". Olen varma siitäkin, että jos
Veli Giovannilla olisi kaikki hänen "vitsinsä", ei hänen tarvitsisi
vaivata päätään moneen vuoteen. Jo metsäinen ulkomuotokin oli
erikoinen. Sotilaallisen suoraselkäinen, pyöreä ja lihavahkoruumiinen,
pyöreät, punertavat kasvot, joissa pysty harmaa tukka, pienet vaaleat
silmät täynnä eloa ja veitikkamaisuutta ja hyvin hoidetut pystyt,
harmaat viikset — sellainen oli tuomarimme. Kun hän käytti pientä
saksalaista metsästäjän huopahattua välttämättömille höyhenineen,
saksalaista metsälaukkua riippuvine verkkoineen ja viheriällä
reunuslettua metsästäjätakkia eläinkuvilla koristettuine nappeineen,
muistutti hän kerrassaan jotakin vanhaa saksalaista "Oberförsteriä",
joka olisi metsässä voinut opastaa vaikka itse Villeä! —
Metsästäjänä kuului hän, kuinka sanoisin, jonkinlaiseen
"seurustelukaveri"-tyyppiin. Lämpimänä eläinystävänä oli hän kernaasti
mukana ei niin paljon ampumisen kuin seuran vuoksi. Yksinään hän ei
juuri koskaan lähtenyt maille, mutta aina seurassa, ja sellaisessa hän
oli aivan harvinaisen hauska ja suosittu. Jos "Pyy" alinomaa kierteli
ja raatimies marssi täynnä äänetöntä malttia, niin pormestari pysytteli
uskollisesti miltei aina ylösottopaikalla. Seuraus oli siitä, että hän
joskus sai jäniksen, mutta useimmiten oli verkko tyhjä. Mutta siitä
hän ei ollut millänsäkään. — Tässä kohden on huomioon otettava, että
muutamia metsästäjiä vaivaa n.k. ampuma-ahneus. Elleivät saa saalista,
niin suuttuvat he, marisevat itsekseen ja miltei raivostuvat, pilaten
siten oman ja muidenkin ilon. Ne eivät ole kavereita eikä heitä
kaipaisi, vaikka jäisivätkin pois seurasta.
Olen tuonut esille nämä miehet esittääkseni muutamia kaverityyppejä.
Ehkä huomaatte nähneenne sen tapaisia muuallakin — eikö niin?
Mutta palaan pilajuttuuni.
Tapaus oli seuraava.
Pormestari tuumi, että eiköhän voisi edes joskus järjestää asiat niin,
että värjäri saisi edes kerran hienolla tulilukollaan jyräytellä.
Sanoi, hymyili itsekseen ja katosi metsään.
Haukku alkoi samassa ja painui kauaksi. Samassa tuli pormestarikin
takaisin ja sanoi värjärille: "Kun menet tätä polkua pitkin, niin
tulee aivan lähellä veräjä vastaan, asetu sen tälle puolelle, siinä on
hyvä passipaikka, jossa saat 'gewiss jänikse schiessen'. Muista olla
varovainen ja pidä erikoisesti veräjää silmällä; jänis voi tulla sen
kautta, ehkä jo on tulossa; paras kiirehtiä."
Saksalainen katosi silmät ja korvat pystyssä. Haukku eteni
päinvastaiseen suuntaan.
Emme vielä ehtineet hajaantua, kun veräjän puolelta kuului kovaa pyssyn
jyrinää ja jytinää ja jos joitakin kummallisia ääniä.
Lähdimme heti sinne päin ja veräjällä seisoi mestari tuiman näköisenä.
"Pfui, pälkäne, schweinerei", sanoi ja nosti korvista katajapensaan
takaa avatun jäniksen, jota kolme tikkua oli tukemassa.
Nyt kuului asiaan, että miehemme oli erittäin innostunut kotimaansa
Fliegende Blätterin lukija. Pormestari selitti nyt, että olimme vain
järjestäneet pienen Fl. Bl.-kohtauksen Suomen pohjalla. Tuima katse
heltyy, muuttuu nauruksi, johon kaikki yhdymme. Oikea kaveri! —