Jos lämpimänä, auringonpaisteisena kesäpäivänä istuu hiekkakuopan
ääressä mäen rinteellä, missä hiekka pilkottaa lämpimästi esiin ruskean
kauniin kanervikon tahi kuivien varpukasvien välitse pieninä läikkinä,
tahi vain hiekkaisen tien vierustalla, niin usein huomaa miltei
näkymätöntä liikettä sen kellertävällä pinnalla. Sen aiheuttaa keveästi
kuin hieno tuulahdus hiekalle istuutuva hieta-ampiainen. Lentäessä
on sitä miltei mahdoton silmillään erottaa ja seurata; vasta maassa
istuessa sen väri antaa vaaleammalle maan pinnalle hienon, punertavan
värityksen.
Tätä nopeata ja keveätä, hienorakenteista olijaa luulisi yhtä
vaarattomaksi kuin lentävää untuvaa ja kuitenkin se kuuluu niihin
hyönteisiin, joita saksalaiset kutsuvat Grab- tahi Mordwespeniksi. Grab
(hauta) ja Mord (murha), mitä julmia ominaisuuksia nuo sanat tuovatkaan
esille tästä näennäisesti viattomasta liitäjästä! — Ja kuitenkin — yhtä
varmaan kuin myrkyllinen käärme tappaa Intiassa iskullaan rotevimmankin
ihmisen tahi kääpiöneekeri surmaa Afrikassa jättiläiskokoisen
virtahevosen pienellä myrkytetyllä nuolellaan, yhtä varmaan on jokainen
monta kertaa suurempi ja voimakkaampi perhostoukka, jonka se suurilla,
tarkoilla verkkosilmillään jo kaukaa äkkää, ehdottomasti turmion oma
ja vieläpä elävänä salaperäisen hautauksenkin alainen. — Tästä pienen
päiväkummun suojassa, missä nummien kanervat ja hattupäiset puolukat
muodostavat metsän, ja punasinikukkaiset ajuruohot tiheän pensaikon,
tapahtuvasta surkeasta murhenäytelmästä tuonnempana enemmän. —
Nyt kyseessä oleva hyönteinen on tunnettu tavallisen hieta-ampiaisen
tahi hietapistiäisen nimellä ja kuuluu petoampiaisten tahi
kaivajapistiäisten ryhmään. Sen tieteellinen sukunimi on komealta
kaikuva Ammophila.
Hieta-ampiaisen — tämän sala-ampujan ja vivisektionistin
(elävältäleikkaajan) vilkkaassa metsästäjäelämässä on niin paljon
ihmeellistä, että ken on vaivautunut sitä seuraamaan, ei sitä hevin
unohda.
Yhä vilkastuva taistelu olemassaolosta luonnossa pakottaa eläimiä
turvaamaan toimeentulonsa mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Samassa
suhteessa niiden ruumiskin on varsin erilainen — oleskelupaikan mukaan
muodostunut.
Ja äärimmäisenä on kaiken elimellisen elämän lopputarkoituksena suvun
ylläpitäminen.
Hieta-ampiaista on verrattava salakavalaan murhaajaan, mutta
lieventävänä asianhaarana on oikeuden nimessä mainittava, että koko sen
elämä ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet tarkoittavat "rakkauden
työtä" — sikiöiden toimeentuloa.
Se kokoaa nimittäin itseään suurempia toukkia — tavallisesti perhosten
toukkia — joita se ei tapa, vaan lamauttaa sikiöilleen ravinnoksi.
Ja tällaiseen tehtävään on sen ruumis miltei kaikkine osineen aivan
erikoisen sopiva. Niinpä on sen ruumis jo kokonaisuudessaankin aivan
ainutlaatuinen ja omituinen.
Pää on suhteellisesti hyvin kehittynyt ja kannattaa suuret verkkosilmät
ja verraten pitkät tuntosarvet. Pään etupuoli on kova ja liittyy
liikkuvasti keskiruumiiseen. Leuat ovat hyvin voimakkaat. Keskiruumis
on oudon näköinen, lyhyt, tanakka, takareunaltaan tylppä ja
leveäkantainen, melkein kuin poikki lyöty. Takaruumis aivan erikoinen
sekin. Liittyen keskiruumiin leveään kantaan pitkällä ja ohuella
sekä sangen liikkuvalla varrella, on se pitkä ja liereä sekä terävän
sukkulan muotoinen. Jalat ovat pitkät niinkuin hämähäkillä ja päättyvät
voimakkaisiin kynsiin. Siivet ovat sangen liikkuvaiset, ohuet,
suhteellisesti kapeat lenninsiivet.
Kokonaisuudessaan tekee eläin sangen keveän, siron ja liikkuvan
vaikutuksen — sanoisinko hämähäkin ja lentomuurahaisen välimuodon
tapaisen.
Kapeapiirteisenä kuin noidannuoli ja äänettömänä kuin pöllö liitää
hieta-ampiainen nopeasti ja sirosti kaartaen pitkin maata, tutkien
suurilla silmillään tarkasti sen vaihtelevaa pintaa.
Seuraavassa kerron eräästä kohtauksesta hieta-ampiaisen elämässä
semmoisena kuin seurasin sen vaiheita omilla silmilläni mitä
suurimmalla mielenkiinnolla.
Maasto: sileä polku, vieressä rehevä ruohikko, etempänä hietainen
kunnas.
Ilmasuhteet: aurinkoinen kesäpäivä.
Polun poikki riensi ruohikon houkuttelemana suurehko, lihava ja
kalju perhostoukka, kiirehtien vaarallisen avonaisen paikan yli
mahdollisimman nopeasti. Voimakkaat iholihakset panivat pitkän
ruumiin nopeaan, aaltomaiseen liikkeeseen ja monet jalat survoivat
ja jarruttivat maata hurjasti. Maantiellä liikkuvien pikkuolioiden
silmissä lie toukka muistuttanut metsien ja vuorien läpi kaartavaa
tavarajunaa. Tiellä auringon helteessä oleskelevat pikkueläimet —
kovakuoriaiset, punkit ja kärpäset — pakenivat nopeasti oudon näköistä
"junaa". Edempänä kulki, veturina suuntaa määräten, sarveisaineinen,
suuri pää lyhyine tuntosarvineen, voimakkaine leukoineen, huulineen ja
rihmoineen. Yksityiset muurahaiset tarkastivat levottomina kummitusta
sorakivien lomitse, mutta eivät uskaltaneet käydä käsiksi. Pitkä mies
hallitsi vielä tilannetta täydellisesti sivuhyökkäyksiltä.
Mutta tilanne muuttui ennen pitkää.
Luonnon pienet, nopeakulkuiset ja rohkeat sotailmalaivat — nuolihaukat
ja sudenkorennot — ovat olleet tuhoa tuottamassa paljon aikaisemmin
kuin saksalaiset ja ranskalaiset! Ja ylhäältähän pitkän miehenkin sopi
odottaa hyökkäystä kapeanokkaisten hyönteissyöjälintujen muodossa;
mutta eihän sentapaista nyt missään sentään näkynyt.
Näkymätön ja aivan aavistamaton, mutta varma tuho oli kuitenkin
lähempänä kuin koskaan ennen.
Aivankuin punertava virvatuli olisi nopeasti ja äänetönnä liitänyt
polkua pitkin. Se kääntyi äkkiä toukkaa kohti, pysähtyi sen
yläpuolelle, teki pari pientä kaarta ilmassa molemmin puolin,
selvästi arvostellen saaliin suuruutta ja hyökkäyksen onnistumisen
mahdollisuutta. Kokemuksesta tiesi se, mikä suunnaton voima on toukalla
iholihaksissaan. Tarkastus lienee ollut suotuisa, koska se taas
palasi toukan päälle ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi nuolen
nopeudella ylhäältä toukan kimppuun.
Silmieni edessä tapahtui hurja kamppailu, joka oli verrattava siihen,
kun puussa väijyvä ahma hyppää poron tahi notkea pitkäruumiinen kärppä
jäniksen selkään, ratsastaen siinä, kunnes onneton saalis sortuu
kaulavaltimot poikkipurtuina verenvuotoon ja vähitellen heittää
henkensä.
Keskellä polkua syntyi julma rymäkkä. Toukka kierteli ja kaarteli
rajusti miltei hyppien jos mihinkin suuntaan ja iholihakset toimivat
voimakkaasti ravistaaksensa vihollisen päältään. Turhat olivat
kuitenkin kaikki yritykset. Hieta-ampiainen sai lujan otteen leuoillaan
pään puolella selästä eikä hellittänyt, vaikka sitä toukan kierrellessä
viskeltiin sinne tänne. Pitkillä jaloillaan se jarrutti molemmin
puolin ja siivet liikkuivat nopeasti tasapainon ylläpitämiseksi.
Pitkä, notkea takaruumis kierteli ja liukui kuin käärme toukan ruumiin
sivuja ja liikkeestä päättäen teki se nopean pistoksen. Toukan selässä
istuen se pisti sitten useampia kertoja takaruumiin päässä olevalla
myrkkypistimellä toukan vatsan alle. Seuraus oli silmiinpistävä. Jo
ensimmäisen iskun sattuessa toukan takaruumis herpaantui ja painui
alas kuin kuollut kastemato. Viimeisen pistoksen jälkeen se makasi jo
koko pituuttaan polulla liikkumattomana kuin kuollut. Hieta-ampiainen
ei ollut hetkeksikään hellittänyt otettaan ja istui nyt kiinni
pitäen hajareisin toukan selässä. Hurjaa ottelua seurasi täydellinen
lepotila. Toukka oli täydellisesti lamaantunut, vaikkei kuollut, ja
hieta-ampiainen nautti voittajan rauhaa.
Lamaantuminen riippui siitä, että toukan päähermoston muodosti
vatsapuolella oleva pitkä hermojänne, joka useassa paikassa
paisui solmuksi. Kukin solmu oli keskustana määrätyn ruumiinosan
liikuntahermoille. Kuta useampaan solmuun myrkkyä valettiin, sitä
suurempi osa ruumiista siis lamaantui solmujen herpaantumisen kautta.
— Toukka eli, mutta kadotti liikuntakykynsä. Se näkyi siis vaikuttavan
samaan tapaan kuin vaarallinen curare-myrkky!
Mutta tilanne metsäpolulla muuttui äkkiä. Hieta-ampiainen oli hankkinut
voimia uusiin ponnistuksiin. Raskain työ oli jäljellä — saaliin
raastaminen "hautausmaalle" hietakunnaalle, ja välillä oli nurmikko.
Pontevasti se ryhtyi työhönsä tunkeutuaksensa kääpiöaarniometsän
lävitse. Paljon oli esteitä, voikukan ja ratamon maata pitkin kasvavat
lehdet olivat vastuksena. Nurmiheinän korsipilariston läpi oli
tungettava. Pulikoiden, lastujen ja kivien yli oli raastettava raskasta
kuormaa, jonka lyhyet tynkkäjalat ja koukkuiset kynnet jarruttivat
vastaan. Matkaa oli kokonaista 10 m!
Hieta-ampiainen ponnisti urhoollisesti. Ensimmäisiä otteita "niskasta"
ei se hetkeksikään hellittänyt. Silloin tällöin se lepäsi hetken,
istuen mukavasti saaliinsa pehmeän ruumiin päällä. Kun pitkä toukka
kuljettaessa viskattiin sinne tänne, olivat pitkät jalat ja pitkä
notkea takaruumis erinomaisia tasapainon ylläpitäjiä. Alituisesti
viimemainittua heitettiinkin molemmin puolin aina sen mukaan, mitä
tasapaino vaati. Ja niin saavuttiin vihdoin hietatöyräälle. En
tullut katsoneeksi kelloa, mutta kyllä sitä menoa kesti koko kauan.
Suurimmalla mielenkiinnolla seurasin nyt edelleen hietamiehen hommia.
Tultuaan hiekkamaalle rupesi se raastamaan toukkaa rinnettä ylöspäin
noin metrin verran, jolloin se pysähtyi ja päästi sen ensimmäisen
kerran irti. Pienien kivien ja hiekan peittämällä alueella en huomannut
nyt mitään erikoista.
Hieta-ampiainen ei kuitenkaan ollut toimetonna kauan, vaan rupesi
toukan lähettyvillä leuoillaan hajoittamaan yhdestä paikasta kiviä,
pikkulastuja y.m. ja heitti ne kiireesti ympärilleen. Ja niin aukeni
edessäni verraten iso aukko, johon kaivaja katosi. Tarkoitus oli
selvästi tutkia, uhkaisiko jokin vaara ennen kaivetusta haudasta.
Tutkimus lienee ollut suotuisa, koska se ennen pitkää palasi ja rupesi
nyt sille ominaisella, sanoisinko hermostuneella kiireellä vetämään
toukkaa aukosta sisään.
Tunneli oli siksi laajaksi kaivettu, että toukka helposti mahtui
siihen. Ennen pitkää se katosi maan alle, ja lyhyen ajan kuluttua
palasi hieta-ampiainen sieltä ilman toukkaa. Aukko peitettiin
pikkukivillä y.m. niin taidokkaasti, ettei aukkoa voinut mitenkään
erottaa ympäristöstä. Hieta-ampiainen itse katosi lentäen näkymättömiin.
Esimerkkinä siitä, kuinka erinomaisen tarkasti n.k. suojelevaa
yhdennäköisyysaatetta oli noudatettu, mainittakoon, että kun minun
viimeiseksi piti tutkia toukan hautaa tarkemmin, en enää löytänyt
aukkoa vaikka kykkysillä istuen aivan läheltä seurasin ampiaisen
askartelua.
Kaiken tämän ihmeellisen toiminnan tarkoituksena luonnollisesti oli,
että perhostoukka lamautettuna, mutta ei kuolleena säilyisi tuoreena,
kunnes munasta kehittynyt hieta-ampiaisen oma toukka käyttäisi sitä
hyödyksensä.