Heinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu,
joka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan
ihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly.
Rasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä
päivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja
vienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat
lehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian
kylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla,
punertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen
leiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat
kilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä
kukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen
kaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on
parhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle
puolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina
nousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja
viheriäisten vainiomerten takaa.
Jo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen
vastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire
käsissä, sillä he tietävät, ettei "Herran voima" vitkastele. Latoon,
latoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin,
tulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat
pienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi
peittävät silmänsä ja korvansa.
Turha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee
yhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin
"myyrän".
Luonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä,
liikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle
kaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin
heinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä.
Ainoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen
kaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet
sen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi.
Salamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke
kuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet
pikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti.
Pieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle.
Mutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus.
Ennen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet
kauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari
syleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan
syntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja
koivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä,
matelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon
suloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — —
Nyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen
avaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle
auringon laskua ihailemaan.
Polku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven
siintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse.
Katsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva
iloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia
hentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään
sukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta,
mutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa,
harsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin
vivahteita.
Ne lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti
räpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle
— vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja
ruumis alaspäin kaartuneena.
Eipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet
huomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset
sanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi.
Suurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan
jonkin tunnin, korkeintaan päivän.
Häiden vietto — elämän onnen korkein potenssi — tansseineen,
leikkeineen, muutamia nopeasti kuluvia ajan hetkiä ja sitten hiljainen
kuolema nurmikolla.
Mutta niin hauras ja avuton eläin kuin päiväkorento onkin, on se
kuitenkin osannut ennenaikaista kuolemaansa pitää huolta sukunsa
ylläpidosta munimalla veteen, jossa toukka elää aivan toisenlaisissa
oloissa kuin itse korento.
Olemme mykkinä kuokkavieraina ihailleet kaunista pienoiskuvaa koivujen
välissä järven rannalla.
Olemme iloiset siitä, että vielä on edes yksi rauhallinen paikka,
joskin tosin vain pienten valtakunnassa, tässä muuten rauhattomassa
maailmassa. Mutta suuresti erehdymme. Taistelua on täälläkin. Kun
häidenvietto on parhaillaan, lähenee järven puolelta suurella
nopeudella hämmästyttävästi pienen kääpiöilmalaivan näköinen hirviö.
Sillä on tummempi keskiosa ja ulospäiset vaakasuorat siivet, ja vieläpä
kuuluu matkan päästä voimakas surina — aivan kuin ilmalaivasta. Se
tulee nopeasti, pysähtyy, tekee äkkinäisiä mutkia sinne tänne ja ryntää
vihdoin äkkiä tanssivien surviaisten joukkoon, tarttuen yhteen niistä
voimakkaalla pihdintapaisella alahuulellaan. Saaliineen lentää se
sitten suristen lähellä olevan koivun sadepisaroista kimaltelevalle
lehdelle, jossa se etujaloillaan pitäen kiinni paloittaa poloisen
leuoillaan.
Ennen pitkää ilmestyy paikalle toinen sudenkorento, kolmas, neljäs — ja
murhenäytelmä uudistuu.
Ihailtuamme korennon ruumiin komeita, helmiäisen tavoin sateenkaaren
väreissä hohtavia siipiä, lähdemme taas matkalle.
Kulkiessamme hakamaan polkuja hyppää tuontuostakin pitkäkoipinen
sammakko edellämme. Kun niiden iho helposti kuivaa kuivassa ja ne
osaksi juovat ja hengittävät ihon kautta, on miesparkojen viikkokausia
ollut pakko oleskella ahtaissa, kosteissa lymypaikoissaan. Toipa
ukkossade niillekin ilon päivät, kuten polulla ryömiville lukuisille
etanoillekin.
Hakamaasta painuu polku järven rannalla olevaan suohon, kulkien sen
yli risaisena porrastienä. Keskellä suota kiertelee suolammesta tuleva
hidasjuoksuinen joki, jonka yli pääsee yksinkertaista tukkisiltaa
pitkin.
Väkevä, miltei päätä huimaava sammalen, suopursun, juolukan ja
vaivaiskoivun lemu lehahtaa sateen jälkeen suosta vastaamme.
Lukemattomat sääsket leikkivät iloisia leikkejään lämpöisten ja
kosteiden sammalmättäiden yllä, joilla kihokki karvaisilla, limaisilla
lehdillään uhkaa niitä alituisesti turmiolla.
Pysähdymme hetkeksi sillalle.
Mikä komea vesikasvullisuus keskellä tuota hapanta, vetistä erämaata —
muinaisen kirkasvetisen järven mutaista perintöä!
Jokileiniköt, lumpeet ja suovehkat kilpailevat komeudessa tuolla
suojoen hiljaisessa uomassa, ja katkaistun korren päässä istuu
taivaanvärinen sinikorento, pitkä, kapea, peräsimenä toimiva takaruumis
miltei pystysuorassa asennossa.
Suon reunasta kohoaa polku nyt sateen jälkeen voimakkaasti pihkalle
tuoksuvan havumetsän kautta vuoren laelle, josta aukeaa eteemme laaja,
kauneudessaan koko maapallolla ainoalaatuinen suomalainen järvimaisema
lukemattomine saarineen ja siintävine selkineen.