Pomppe ei ollut mikään rotukoira nykyajan käsityksen mukaan. Turhaan
etsit sen sukutaulua kreivi Hamiltonin 84 koirarodun luettelosta. Ei
se siis, niin reipas poika kuin olikin, olisi tullut kysymykseenkään
palkinnon saajana jossakin koiranäyttelyssä. Eikähän niitä näyttelyitä
siihen aikaan vielä ollutkaan.
En voi olla nauramatta ajatellessani, minkä naaman sinä leikkisä
velikulta olisit saanut, jos sinut olisi viety niin "hienoon" paikkaan
kuin koiranäyttelyyn. Entäs musiikki ja yhteislaulu siellä? — mitä sinä
niistä — sinä, joka et koskaan voinut olla ulvomatta kuullessasi vain
posteljoonin aisakellonkin kaukaa kajahtelevan tai kun säännöllisesti
kuusi kertaa päivässä säestit mitä kummallisimmilla sävelillä
vanhan "vellikellon" tuttuja ääniä. Olisit totta maar' laulanut
koirasydämesi pohjasta niinkuin ainoastaan sydänmaalainen voi sen tehdä
markkinatuulella ollessaan. Olisit laulanut kummastuksesta, ikävästä ja
ennen kaikkea harmista olla kytkettynä lehmien tavoin, millaiseen sinä
et koskaan ollut tottunut.
Eivät sopineet sinulle näyttelyt ja orjuus; vapaana elit sinä
vaihtelevaa koiraelämääsi ja vapaana nukahdit vihdoin vanhana,
tuoksuvan sireenipensaan alle, vanhan ruokakellon soittaessa
sielukellojasi. —
Ja semmoisena muistan sinut — muistan sitä paremmin, koska lukemattomat
muistot nuoruuden ajalta ovat sinuun yhdistyneet.
Pompen syntymäpaikka oli Padasjoella Vierun ruukilla ja emon omisti
kunnallisneuvos F., tehtaan omistaja.
Ei isä, yhtä vähän kuin emokaan, ollut rotukoira. Edellinen lienee
ollut jokin "kuunhaukkuja" Padasjoelta Vierun ruukilta, jälkimmäinen
taas "makkarakoira" Helsingistä.
Vanhat helsinkiläiset muistanevat ne kaksi suurta harmaankirjavaa
koiraa, joita 80-luvulla, vaunun eteen valjastettuina käytettiin
viemään tehtailija Kniefin makkaroita halukkaille ostajille
kaupungissa. Näistä makkarakoirista polveutui Pomppe. Lienee niissä
ollut "parempaa verta", koska jälkeläiset olivat niin pulskia.
"Kauniita poikia", sanoi Kalamatti, kun sammakoita mertaansa sai!
Muistan kuin eilisen päivän, kuinka Pomppe vaunuilla ajaen tuotiin
vanhaan kotiin.
Istuin itse kuskipenkillä ja vaunuissa äitini ja nuorin sisareni,
joiden sylissä se vuorotellen makasi.
Se oli silloin melkein mustan makkaran muotoinen, suurisuinen,
ryppynaamainen, pullea ja kaljuvatsainen, lyhythäntäinen,
paksujalkainen, lanttulaatikolta tuoksuva "räkänenä".
Puolimatkassa pysähdyttiin noutamaan maitoa tienviereisestä torpasta,
se kun rupesi surkeasti vinkumaan. Ei se ollut silloin vielä se mahtava
bassolaulaja, joka sittemmin säesti Sorsaniemen Iitan vellikelloa niin
uutterasti, tai se trubaduuri, joka pyytäessä, pää kallellaan ja huulet
suljettuina suupielistään työnsi mitä kummallisimpia säveliä.
Ja niin kasvoi Pomppe suureksi ja siitä kehittyi se aina hyvällä
tuulella oleva veitikka, joka oli kuin perheen jäsen.
Pomppe-herra oli sangen kaunis, vankkarakenteinen ja suhteellinen
koira. Jos sattuu käteesi Brehmin Kuuluisa teos "Eläinten elämästä",
I osa, niin löydät sieltä kuvan "vesikoirasta", joka sangen paljon
muistuttaa Pomppea. Kooltaan melkein Newfoundlandin koiran suuruinen,
väriltään pikimusta, silkinhienoine, pitkänpuoleisine karvapeitteineen;
se esiintyi siis aina juhlapuvussa, mustiin housuihin ja mustaan
takkiin pukeutuneena, ainoastaan rintaa peitti lumivalkoinen
"simpsetti". Tuuhea häntä oli tällä pojalla miltei enemmän kuin muilla
koirilla sen sielunelämän ilmaisijana. "Häntänsä pohjasta" Pomppe
nauroi siten monta kertaa omille kepposilleen tai tervehti ystäviänsä
iloisilla hännänheilutuksilla ikäänkuin jo kaukaa huutaen: "Terve,
terve ihmiset!" Sorsajahdissa, joissa se oli kerrassaan mainio, se
antoi metsästäjille innokkaita merkkejä korkealle yli kaisliston
kohoavalla juhlallisella hännällään, että — "voi suutari, täällähän
niitä sorsia on viime yönä liikkunut!"
Mutta Pomppe Makkaranpoika ei ollut ainoastaan ruumiillisesti kaunis,
se oli myöskin muuten hyvin miellyttävä — oikein koira-aatelia.
Sen parhaimmat ominaisuudet olivat uskollisuus ja ymmärtäväisyys meidän
perhettämme kohtaan. Jos joku meistä olisi ollut vaikka kuinkakin kauan
kotoa poissa, tunsi se hänet kuitenkin heti ja ilmaisi ilonsa hurjalla
vauhdilla kierrellen tulokasta hännän nopeasti liikkuessa. Silloin
sattui usein, että se hyppäsi monta kertaa pelkästä poikamaisuudesta
erään vanhan, ankaran näköisen, pitkäviiksisen "Turre"-nimisen
villakoiran yli, joka oli pakahtua harmista, muttei uskaltanut asettua
vastarintaan, vaan murisi vain pahasti partaansa.
Muuten olivat Pompen mielipiteet näissä kohden sangen itsenäisiä. Oli
ihmisiä, joita se ei koskaan voinut kärsiä, vaikkeivät he olleet mitään
pahaa sille tehneet. Jos joku ei sitä suosinut, tunsi se sen heti
itsessään.
Kun nuorin sisareni, johon Pomppe oli lämpimästi kiintynyt ja jonka
kodissa se vanhana raajarikkona vietti viimeiset päivänsä, meni
naimisiin, ei Pomppe koskaan voinut kärsiä talon herraa, sillä hän
suosi vain omia rotukoiriansa. Oikein liikuttavaa oli nähdä, kuinka se
iäkkäänä, harmaanaamaisena, kankeajalkaisena ja vanhuudesta tutisevana
uskollisesti sisartani seuratessaan loi hänen mieheensä pitkän,
surullisen synkän, mutta vielä pistävän Othellon katseen, joka selvästi
sanoi: kyllä sinä nyt koirinesi puuhailet ja vehkeilet, mutta toista
oli ennen — ei sinua riivattua silloin tarvittu! —
Kun me nuorina ylioppilaina palasimme "joulukalaaseista" usein vasta
aamuyöllä ja sitten nukuttiin tavallista kauemmin, piti Pomppekin
säännöllisesti velvollisuutenaan loikoilla yhtä kauan. Mutta jos
silloin aukaisi vaikka kuinkakin vähän silmänsä, töllistelivät niihin
Pompen kiiltävät silmät sepposen selällään selvästi itsekseen manaten:
"Eivätköhän ne junkkarit jo nouse siinä."
Muuten oli Pomppe itsekin sangen mielellään mukana tällaisissa
kekkereissä ja koetti päästä pujahtamaan seuraan. Ei tarvittu muuta
kuin että saappaat vietiin kyökkiin "lankattaviksi", tahi reet
vedettiin liiteristä ja Pomppe kuuli kulkusten ääntä, niin se läksi jo
kaikessa hiljaisuudessa puolen kilometrin päässä olevan riihen taakse
kurkistamaan ja odottamaan lähtöä.
Kun sitten tanssit alkoivat ja kuta hilpeämpi mielentila siellä
vallitsi, sitä vekkulimaisemmalla tuulella oli Pomppekin. Silloin
sattui usein, että se äkkiarvaamatta syöksyi karkeloon ja sai aikaan
suureksi ilokseen monenlaiset kepposet, niinkuin vetämällä hienoja
neitejä hameesta, sieppaamalla jonkin hansikkaan suuhunsa ja sitten
nuolen nopeudella hyökäten pihalle, jossa hansikas nopeasti kaivettiin
lumeen tai multaan, tai seurasi se sitten kiellosta huolimatta
tarjotinta.
Pöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa.
Ellei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin
silmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään
tepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle
huomauttaen, että: "Muista, velikulta, minuakin!"
Mutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se
ruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia,
vastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne
vaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa
hänen mielestään.
Tästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa
pidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut
mukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista
ominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella
Pomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän
tietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan
kanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta
jo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa
hevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä
ei milloinkaan saatu luopumaan.
Merkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se
aina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs "intohimo", joka
niin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa
krokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se
seurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle,
näkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää.
Tämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten
ottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään
vasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä
hännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla.
Yhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin
kepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi
korkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä,
vahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen
neitien ja keikarien niskaan.
Molemmat nämä hyvät "sedät" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten
levänneet "makasiininmäen" povessa, mutta tuoreessa muistissa
ovat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla
toimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa
kuin rotukoira ainakin.