Makaan suloisen hervottomassa tilassa sängyssäni ja vain vähitellen
tulen tajuntaan. Kuulen puoleksi unissani vanhoja, tuttuja, kolkuttavia
ääniä lähellä olevasta riihestä, jossa parhaillaan puidaan. Itsekseni
ihmettelen, miten monta hauskaa muistoa menneistä retkistä ja
tapauksista voi liittyä muutamaan tuommoiseen ääneen. Sellaiset
satunnaiset vaikuttimet herättävät meissä usein kaipuun tunteita
entisiin parempiin aikoihin ja vanhat muistot vierivät ohitsemme
pitkänä sarjana, suloisena, lämpöisenä, hienona kuin löyly, ja me
vaivumme niihin. — — —
Nyt jo vanha kaappikello lyö kolme ja minä kavahdan ylös lämpöisestä
sängystäni. Tuskin olen silmäni aukaissut, kun jo Pyyti, haukkuva
lintukoirani on vuoteeni vieressä ja ilmoittaa ystävällisellä
kädennuolennalla ja innokkaalla hännän heiluttamisella, että jo olisi
aika lähteä metsään. Keittiössä on jo vaimoni täydessä työssä, niin
että saan jo lasillisen teetä; ja kun sen päälle vielä pistän poskeeni
parisen voileipää, olen valmis lähtemään. Tahtoisin suositella kaikille
metsästäjille, jotka eivät käytä sitä tapaa, tuollaista pikkuista
suurusta ennen lähtöä, tapahtukoon se kuinka aikaisin hyvänsä, sillä
siitä on se hyöty, että sitten voi olla syömättä vaikka koko päivän,
jos niin vaaditaan. Kun Pyydin kanssa lähdettiin, niin harvoin sitä
palattiinkaan ennenkuin iltahämärässä.
Aamu oli ihana ja ennusti kaunista päivää.
Sumu peitti sakeana vaippana Päijänteeseen päin luisuvat niityt ja
pienet pellot kaukaiseen lahteen saakka, näyttäen aavalta mereltä,
josta yksityiset puut, latojen katot ja kunnaat kohosivat saarien ja
luotojen tavoin. Ilman täytti nenänkalvoa makeasti kutittava usva,
kuivuvien heinien, äsken leikattujen perunanvarsien ja riihen tuoksu.
Västäräkkikin oli jo liikkeessä ja lensi sirosti ja keikailevasti
kaartaen ometan katolta karjapihalle, jossa lehmä toisensa jälkeen
nousi, oikoi kangistuneita jäseniänsä ja jäi töllistelemään meitä
matalan karjapihan aidan yli.
Mutta ennenkuin lähdemme matkalle, pyydän lukijan luvalla saada esittää
Pyydin, nelijalkaisen toverini monista kamppailuista. Nyt se vapisi
innostuksesta ja häntä heilui. Olenkin monta kertaa ajatellut, että
kuinkahan monta eri tunnetta se voikaan ilmaista hännällään: vihaa,
rakkautta, intoa, pelkoa, kauhistusta ja ties' mitä! Pyyti oli aito
pohjalainen pystykorva ja oli aikoinansa paras koira, minkä olen
omistanut. Sanoin "oli", sillä se on nyt jo vanha, harmaaotsainen
ja kankeajalkainen raajarikko, jonka ennen juhlallisen tuuhea
kippurahäntäkin on nyt käynyt kapeaksi kuin vanhan levän letti.
Kuulonsa on se nyt jo kokonaan kadottanut ja näkökin on huono. Jos
tahdot huutaa sitä luoksesi, niin ei ole muuta keinoa kuin polkea
lattiaa, ja kun se silloin kavahtaa ylös, viitata sormella sitä
luokseen.
Pyydin äidin omisti ainakin aikoinaan kuuluisa Lovikan Eetu
Rovaniemeltä, joka lienee hyvin tuttu entisen "Sporten"-lehden
lukijoille nimimerkki H.R.S:n hauskoista kirjeistä Ylitorniolta.
Kerrotaan äidistä, että se haukkui metsoa ja teeriä, vaikeni jos tapasi
pyitä ja jäi seisaallensa lymyilevän metsäkanan eteen. Kun sain Pyydin,
oli se, vaikka olikin vain parin vuoden vanha, jo kahdesti vaihtanut
omistajaa. Ensimmäinen hylkäsi sen, koska se muka oli liiaksi arka, ja
toinen piti sitä "jokamiehen koirana". Mutta kuinka olikaan, ei Pyyti
ensimmäisestä päivästä alkaen jättänyt kotiansa ilman syytä, vaan
pysyi uskollisesti kotona kaupungeissakin ja esiintyi aina todellisena
suojelijana lapsia kohtaan, joiden paras ystävä ja vartija se oli.
Ainoastaan silloin, kun juuri olin palannut jostakin jänisjahdista,
jossa Pyyti ei saanut olla mukana, se ynsein katsein tarkasteli usein
jonkin pöydän tahi sohvan alta kauan pienimpiäkin liikkeitäni hyvin
surkean naurettavan näköisenä. Sen ajatuksenjuoksu sanoi silloin
selvästi: "Kuka peeveli käski sinun mennä jänisjahtiin ja miksen
minä saanut olla mukana?" Pyyti ei muuten pitänyt nelijalkaisesta
seurasta metsässä. Yhden ainoan kerran jätti se minut metsään, kun
olimme professori B:n kanssa yhdessä linnustamassa ja silloin Pyyti
joutuikin tappeluun B:n Jaakon kanssa. Pyyti suuttui ja lähti suoraa
tietä kotiin. Sorsajahdissa se oli yhtä mainio kuin metsässäkin ja toi
empimättä ammutun linnun vedestä, ellei venettä ollut saatavana.
Mutta palatkaamme matkaamme. Läksimme siis tallustelemaan lähellä
olevan Kissajärven rantaan ja sinne mennessä tein matkasuunnitelmani.
Päätin soutaa Kissajärven yli ja sieltä nousta sille ylängölle, joka
ulottuu aina Harmoisten kylään saakka ja joka etelässä muodostaa laajan
Päijänteeseen pistävän niemen, mikä päättyy jyrkkään Keulamäen kärkeen.
Ehei! Pyyti veneeseen perämieheksi ja sitten pienen Kissajärven tyyntä
pintaa halkomaan. Kajaanilaisen uistimeni heitin veteen, koska hauit
syövät parhaiten sumun hälvetessä. Mutta tällä kertaa eivät Kissajärven
ukot olleet syömisen halussa, vaikka pienet hauit jo kuuluivat
molskivan kortteiden, vesiapilain ja palpakkojen keskellä. Lähellä
olevasta pienestä Unnasjärven suolammikosta, jossa ruutanat elustavat,
kuului ohrasorsan mahtava "kääk, kä, kä, kä, kä" ja harjulta Kissalan
talon yläpuolelta laulurastaan raikkaat aamusävelet. Pyyti istui
perätuhdolla korvat terävinä kuin "uuden kuun sarvet" ja vilkkaasti
tähystellen kaikkiin eri suuntiin sierainten ollessa alituisessa
liikkeessä. Kyllä siinä koirassa, jos missään, oli "oikeata verta".
Kissajärven rannalta maa kohoaa vähitellen, kunnes se vihdoin
muuttuu verraten tasaiseksi, havupuuta kasvavaksi ylängöksi, jossa
on tavattavissa pienempiä soita ja rämeitä. Itse porrasmaalla, joka
osaksi on vanhaa kaskimaata, kasvaa enimmäkseen sekametsää ja siellä
on myös ahoja, vetisiä suonotkoja ja tiheän, kaskiperäisen lehtimetsän
ympäröimiä pieniä kallionkeuloja. — Siellä olin usein ennen tavannut
metsoja, mutta tällä kertaa ei Pyyti löytänyt mitään siltä taipalelta.
En kuitenkaan ollut kulkenut kauan, ennenkuin jo ylhäältä ylängön
laidasta, jossa tiesin olevan tavallisen ison suon, kuulin Pyydin
haukkuvan. Metsot oleskelevat tähän vuodenaikaan (elokuussa) mielellään
soiden rannoilla, joilla kasvaa mustikoita. Sykkivin sydämin rupesin
pyrkimään ampumamatkalle. Hiipiessä on suurin varovaisuus tarpeen
ja siinähän onkin metsästämisen paras viehätys. Jo kaukaa erotin
äänekkään "kok, kok", jolla tuo kanalintujemme pulskin edustaja
ilmoittaa kummastuksensa ja tyytymättömyytensä häirityksi tuloonsa
rauhallisessa kotielämässään salomaan hiljaisuudessa. Tiheän lepikön
lävitse pääsin verraten helposti kuperan kalliokolkan kylkeen, jonka
toisella puolella alkoi suo ja jossa Pyyti kuului jo haukkuvan. Kallio
oli melkein paljas, niin että ainoastaan siellä täällä kasvoi kuihtunut
männynkuivanen tai käpertynyt, punamarjainen pihlajapahanen. Jonkin
metrin pääsin vielä pitkin kallion kuvetta, mutta sitten en enää sen
edemmäksi. Samassa näin jo kuitenkin Pyydinkin, joka istui selin minuun
päin ja haukkua lasketteli muuatta mäntyryhmää kohden aina väliin
tähystellen ympärillensä. Erinomaisen tarkalla aistillaan se huomasi
minut pian, kun makailin vatsallani ränsistyneen pihlajan takana, ja
pyörähti heti mäntyjen toiselle puolelle, niinkuin hyvän pystykorvan
tulee tehdäkin. Seurasin terävän kuonon suuntaa ja tarkastin suurinta
mäntyä. Olen tehnyt sen huomion, että metso, erittäinkin koiras,
valitsee istumasijaksi mieluimmin suurimman ja mutkaoksaisimman hongan,
mikä kasvaa lähellä. Ampumaväli oli jotensakin pitkä, mutta muuta
neuvoa ei ollut, ja kun samassa näin suuren koirasmetson riippuvine
siipineen, pyrstö pystyssä istuvan oksalla, tähtäsin pitkin kalliota ja
luottaen vasempaan ahtaaksi näverrettyyn pyssynpiippuuni ammuin ja —
hurraa, suurella rotinalla romahti metso melkein Pyydin suuhun.
Ripustettuani metson metsälaukkuni sivuun läksin samoamaan pitkin
suon laitoja kiemurtelevia karjapolkuja ja jouduin sitten itse
havumetsään. Olen aina ollut synkkien havumetsien ihailija, sillä ne
tarjoavat paljon viehätystä lämpöisine, pehmeine väreineen, joissa
ilmakin on happirikasta ja mitä terveellisintä. Sieltä en kuitenkaan
saanut liikkeelle mitään eikä metsän hiljaista aamuhartautta häirinnyt
muu kuin sieltä täältä kauas kuuluva palokärjen pärrytys onttojen
kelohonkien kylkeen. Kello läheni jo kahdeksaa, kun olin kulkenut
koko ylänkömaan halki ja saapunut sen toiseen laitaan, jossa ylänkö
viettää Harmoisten laaksomaahan, joka taas vähitellen loivenee aina
Päijänteeseen saakka.
En enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän
laidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää
rasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa —
tästä tulee toinen leikki.
Tahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin
puolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan
minua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen
lentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa
havumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän
ja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa
painunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin
jo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä
kuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut
liikkeelle. "Kyllä Pyyti itsensä hoitaa", ajattelin itsekseni ja
kapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta,
kun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että
ainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja
ammuin sen lentoon lähtiessään.
Metsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin
kolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen
oksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi
ennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin
etten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme
ja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi.
Vihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen
toisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko
huomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni.
Edessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset,
keltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa
vastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi
rannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon
autioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine
vinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat
muurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu
maan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä
silmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen
laivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana
"murkinan" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — —
Olin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon.
Siellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä
aikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat
katosivat silmieni edestä — ja nukuin.
Iltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran
torppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen,
jossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan
saakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei
ollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin
kuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan
päästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui
ahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan
mökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan
haukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen
minun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen
kerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa
korvenperkaajan äänekästä "tpuu liki, tpuu liki", jolla hän käski
vanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään.
Saatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan
ampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin,
mutta ne lensivät pois koko saaresta.
Mutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis
lähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan
Lummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului
paimenen raikas "hoi kotio" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen
myllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan
kajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini,
ruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja
luoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää
monilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä,
kun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta.