Muuan kokenut metsästäjä, Kalle K., Rengon "paakari", kertoi minulle
ensimmäisen kerran Töyryn mylläristä. Hän kertoi miehen olevan yhden
noita paljon kokeneita, hauskoja, oikeaverisiä vanhanajan tyyppejä,
joita tapaa enää niin aniharvoin ja joita "paakari" tiesi minun
ihailevan.
"Siinä löytäisit miehiäsi", sanoi hän, "koeta kaikin mokomin päästä
ukon pariin."
Uteliaisuuteni oli herätetty ja suuri oli haluni päästä Töyryn mylläriä
haastattelemaan, mikä ei ollut helppo asia, kun hän asui erämaassa
Rengon rajamailla.
Sovittiin siis, että "paakari" koettaisi saada ukolle sanan, että hän
kävisi luonani, jos sattuisi tulemaan kaupunkiin, mikä muuten tapahtuu
monien vuosien kuluttua.
Kului siten puolisen vuotta ilman, että kuului mitään "paakarista"
enemmän kuin mylläristäkään.
Kärsivällisyyteni oli täydelleen loppunut.
Päätin näin ollen hakea ukon omilta mailtansa. Soitin ja pyysin
"paakaria" naapuritalon puhelimeen.
"Jaha — onks' se Kalle - kuules senkin pumppernikkeli, missä se sun
mylläris on? — Matkalla kaupunkiin, mitä hemmetissä, sehän mainiota —
pelastit nahkas'!"
Niin tosiaankin, "paakari" ilmoitti minulle, että mylläri juuri oli
käynyt hänen luonansa matkalla kaupunkiin.
Joka uskoo henkimaailmaan ja sielujen väliseen yhteyteen, olisi tässä
tapauksessa saanut hyvän todistuksen. Juuri kun sinä päivänä ajattelin
mylläriä oikein vahvasti, lähtee hän matkalle ajaen suoraan kotiini
päin!
Kun tiesin myllärin saapuvan päivälliseksi, menin torille, jossa
suureksi mielihyväkseni oli myytävänä ihania Mallasveden muikkuja.
Ostin niitä "puoli leiviskää" vanhaa metsäsankaria varten ja niiden
lisäksi ihmisen pään kokoisen lantun. Kun vaimoni vielä ehdotti
riisiryynipuuroa sen lisäksi, olin varustautunut ottamaan vastaan
kuuluisan "Töyryn myllärin".
Ja hän tuli kuin tulikin.
Kun koulusta saavuin kotiin, oli Töyryn mylläri meillä. Olin mielessäni
kuvitellut hänet, jonka tiesin olevan 80:lla, vanhaksi ränstyneeksi
ukkorahjukseksi, jolta olisi vaikea saada mitään varmoja tietoja.
Mutta eteeni astuikin mies joustavin, miltei nuorekkain askelin ja
niin täysin elinvoimaisena, että häntä olisi luullut vuosikymmeniä
nuoremmaksi. Ainoastaan rypyt kasvoissa todistivat 75 vuotta, jonka hän
kyllä tiesi itse, vaikka, kun oli kysymys syntymävuodesta ja päivästä,
vastasi, että sitä "ei voi tarkanpäälle tietää"! —
Kustaa Flinkmanilla — Töyryn myllärillä — on pitkä ja ansiokas
metsästäjäura takanaan.
Vähä-Korpilan torpassa, jossa isä Topias Flinkman oli torpparina, näki
Kustaa ensimmäisen kerran armaan salomaansa kirkkaan päivän.
Kysymykseeni, mistä mylläri oli saanut metsästäjäverensä — oliko isä
metsämies? — vastasi hän heti:
"Ei laisinkaan; äidin — Maija-Stiinan — puolelta se on minuun tullut.
Enoni — Aatami, 'Palikaisten läänistä' — oli suuri metsästäjä ja
häneltä sain kovan halun."
Niinkuin muutkin ammattimetsästäjämme, alkoi F. metsästysuransa
satimilla ja loukuilla. Hän käytti "jänispauloja", neljäpuisia
loukkuja, kuusisia vipuansoja. Vipuansasta sai hän ensimmäisen nuoren
ilveksensäkin.
Jäniksistä syötiin vain takaosa, ja nahka myytiin 30 kopeekasta
hattumaakareille Hämeenlinnassa. Loukut viritettiin jo "erell'
Mikkeliä".
Vanhan metsästäjän silmät oikein kiilsivät hänen kertoessaan retkistään
ja riistan runsaudesta siihen aikaan. Lähellä olevan Ruokosuon
tienoilla eleli usein "terriparvi", jossa oli 300 teertä. Kuvilta hän
on kerran ampunut 68 teertä yhtenä viikkona. Kerran hän oli saanut
samasta loukusta 2 teertä, joista toinen oli siivestään kiinni.
Kysymykseeni, oliko riista hänen paikkakunnallaan vähentynyt, vastasi
ukko: "niin kovin, että tulee vissiin maailman loppu!"
Töyryn myllärin ensimmäinen ase oli kaaripyssy, jolla hän pikkupoikana
ampui "mettiäisiä karjassa käydessään".
Sitten hän sai yksipiippuisen linttulukkoisen luodikon, jossa ruuti
sytytettiin taulalla. Huonoksi moitti lukkoa, joka "purahutti ruutia
vasten naamaa". Hänen metsästystoverinaan oli silloin Iso-Korpilan
Roopertti.
Paitsi ansoja rupesi myllärimme jo aikaisin käyttämään koiraa, jolla
hän ampui lintuja, jäniksiä, näätiä, oravia ja sittemmin ilveksiä y.m.
jalompaa riistaa.
Kysymykseeni, mitä rotua hänen ensimmäinen hyväksi kehuttu koiransa
oli, vastasi hän hymyillen: "se oli enon plotkakorva, ranssikaula,
jolla kerran yhtenä päivänä ammuin 14 oravaa."
Väitti muuten, että kyllä hyvän koiran saa mistä hyvänsä, kun vain
merkit tuntee.
Kun samassa yksi ajokoiristani tuli huoneeseeni, avasi mylläri heti
sen suun ja tutki sitä tarkasti. Hyvä on "piski", sanoi sitten
tyytyväisenä. Mistä sen huomaatte? Siitä, että sillä on "musta kita",
virkkoi ukko salaperäisesti. Sanoi heti syntymisen jälkeen hävittävänsä
kaikki ne pennut, joilla ei ollut mustaa kitaa!
Mitä Töyryn myllärin metsästykseen tulee, niin on hän pääasiallisesti
kohdistanut pyyntinsä kettuihin ja ilveksiin.
207 kettua hän eläissänsä on passittanut autuaammille metsämaille,
pääasiallisesti raudoilla, mutta myöskin haaskalta y.m. Oikean
metsästäjän tavoin hän halveksii myrkkyjä, eikä ole sillä tähän saakka
tappanut vielä yhtään kettua. Haaskalta ampumisen suhteen on mylläri
tehnyt sen huomion, ettei kettu koskaan tule suoraan haaskaa kohti,
vaan hiipii pitkin ometan seinää, josta haaskan kohdalla menee suoraan
sille.
Raudat sanoi ukko asettavansa sileään paikkaan, 2 tuumaa syvälle,
mieluimmin viholaispesän päälle. Rautoja asettaessa laahaa hän
jäljissään voissa paistettua kissaa, johon on pantu kynsilaukkaa sekaan.
Kuta aukeammalle paikalle raudat asetetaan, sitä parempi: "ei mene
mettäss'". Raudat on kovasti "kuurattava" ja voideltava voilla, joka on
keitetty katajanmarjojen kera. Mylläri kertoi, että hänen kokemuksensa
mukaan kettu melkein aina on ollut kuolleena raudoissa.
Kun kysymys oli ketuista, kertoi hän saaneensa yhden mustankin, joka
kuitenkin oli "pikkanen ja lyhytkarvainen".
Kysyessäni, mikä oli syynä siihen, että ketut karttavat muutamia
hevoshaaskoja kovasti, sanoi hän sen riippuvan siitä, oliko hevonen
syntynyt "hyvällä ajalla" sekä milloin ja millä tavalla se oli tapettu.
"Meitill’ on kanss' syntymäss' määrätty, millä tavalla kuoleman pitää."
Ilveksiä Flinkman on saanut 69 kpl. ja niistä loukuilla vain yhden,
kaikki muut koirilla. Useimmat olivat hänen koiransa tappaneet siten,
että toinen ahdisti edestä ja toinen "kurkkumies" karkasi takajalkojen
välistä ilveksen kimppuun.
Hän kertoi muuten parhaitten koirainsa ajossa haukkuneen hyvin vähän.
"Ei puhuneet mitään juur'", ajaessaan ilveksiä, jotka juoksevat siten,
että vanhat tekevät 3, nuoremmat aina 7 "loikkoomista" ja niiden
välillä "ravia". Jäljistä voi niinmuodoin päättää ajettavan ilveksen
iän.
Makuupaikakseen valitsee ilves ensi sijassa jonkin kiven, jonka päällä
se makaa. Jos se on syönyt jäniksen, makaa se aivan siinä vieressä.
Jänis onkin myllärin kokemuksen mukaan se ruoka, jota ilves enimmin
syö. Syö se kuitenkin myös pimeässä paljon teeriä.
Hän sanoi ilveksen valitsevan pesäpaikakseen mieluimmin jonkin vanhan
"mehtsijan" pesän. Ja erottipa — niinkuin muutkin metsästäjät kolme
lajia ilveksiä, nimittäin kissa- (mustapilkullinen), susi- (pilkuton)
ja kettuilveksen.
En voinut olla kysymättä ukon mielipidettä jäniksen puputtamisesta,
johon hän vastasi: "Se ei ole totta, että jänis puputtaa, vaan ääni on
pienen tarhapöllön."
Myöskin karhuja ja susia haaskoilta on ukko kaatanut, vaikka tosin
vähemmässä määrässä.
Noista metsästyksistään hän jutteli paljon hauskaa:
Eräänä kauniina kuutamoyönä joulun jälkeen oli ukko siten pihatossa
(navetassa) susia vaanimassa. Ja näkipä hän silloin, kuinka viisi sutta
läheni haaskaa. Joukossa oli kuitenkin yksi iso poika, joka näkyi
varoittaneen muita, sillä eivät ne sinä yönä tulleetkaan lähemmäksi,
vaan katosivat "mehtään". Seuraavana yönä oli miehemme taas paikallaan.
Eipä aikaakaan, niin jo kuuluu pellolta rapinaa, ja lävestä näkee hän
susien lähenevän. Varovasti hän siirtyy oven kohdalle, mutta liekö
heinät ratisseet, koskapa pedot lähtevät pakoon, muut paitsi "iso
poika", joka rohkeasti menee haaskan luokse ja alkaa syödä. Sykkivin
sydämin mylläri silloin, niinkuin sanansa kuuluivat, "pliittasi sitä
takapuoleen", jolloin susi, selvästi haavoitettuna, läksi hiljalleen
menemään.
Kun hänen pyssynsä oli yksipiippuinen, ei ollut muuta neuvoa kuin
tarttua ometan nurkassa olevaan talikkoon ja lähteä sitten hankea
pitkin juosten ajamaan sutta takaa.
Lähelle tultua ähkii tuo mahdottoman suuri susi kovasti, nousee
kahdelle jalalle ja koettaa purra mylläriä päähän. Äkkiä takaperin
vetäytyen Flinkman väistää hyökkäyksen ja saa tilaisuuden lyödä sutta
talikolla kolme kertaa päähän, niin että se sortui hangelle.
Esimerkkinä suden suuruudesta mainitsee ukko, että se kun oli pirtin
kattoparrussa kiinni, oli sen häntä permannolla.
Siihen aikaan eivät sudennahat olleet korkeassa hinnassa, koska nahasta
sai sen harvinaiseen suuruuteen nähden vain 18 markkaa — muista
maksettiin silloin vain 13 markkaa.
Kerran veivät sudet Flinkmanilta hyvän koiran aivan hänen nähtensä
tuvan edustalta. Susia oli kaksi, joista toinen oli tullut koiraa
vastaan. Koira silloin heittäytyi selälleen aivan kuin suuren koiran
eteen. Samassa hyökkäsi toinen susi sivulta ja tarttui koiraan, jonka
sitten välissään kuljettaen veivät yhdessä mukanaan, huolimatta siitä,
että mylläri "pamautti kovia mälliä riihipihalta avaruuteen".
* * * * *
Kun ukko kahvia juotuamme oli sangen hauskasta häränsarvisesta ja
visapohjaisesta, omatekoisesta nuuskarasiastaan pistänyt aimo annoksen
nuuskaa nokkaansa, jatkoi hän kertomuksiaan karhunjahdeistaan.
Nuuskan, jonka hän pistää suuhunsa, kun on haaskan vieressä vaanimassa
ja jolloin ei polttaminen käy päinsä, valmistaa myllärimme oman
keksintönsä mukaan itse seuraavalla tavalla: 1/4 kg mahorkkaa,
keitettyä kahvinporoa ja kupillinen kahvia pannaan "pottuun", joka
sitten pistetään uuniin, jossa se saa olla kaksi viikkoa kuumassa, ja
niin on hyvä nuuska valmis!
Palataksemme karhunjahtiin mainittakoon niistäkin muutamia tapahtumia.
Kerran keväällä, helluntaina, oli Mutulan maalla Rengossa tapettu erään
äijän huono hevonen. Seuraavana yönä tultiin Flinkmanille ilmoittamaan,
että karhu oli ollut syömässä hevosta ja raastanut raadon mukanaan.
F. meni heti paikalle ja huomasi, että karhu oli vienyt hevosen
kankaan yli metsään. Jälkiä voitiin seurata niiden oksien, sammalien
y.m. mukaan, joita hevosen kaviot olivat, karhun raatoa raastaessa,
taittaneet ja repineet maasta. Metsästä löydettiin haaska, jonka karhu
oli vast'ikään jättänyt myllärin ja hänen seuralaistensa lähestyessä.
Tuota pikaa laitettiin lava lähellä olevaan suureen mäntyyn, oksia
kasattiin ja katajia poistettiin "väylältä". F. antoi nyt miehille
käskyn poistua ja "veisata ja laulaa" kotiin saakka eksyttääkseen siten
karhua.
Tuskin tuntia myöhemmin F. ampui karhun, joka sai oikein "mukavan
mällin" ja painoi 19 leiviskää.
Kerran hän haavoitti karhua, joka juuri oli haaskalle menossa.
"Täydellä höyryllä" seurasi myllärimme ampumaansa pakenevaa karhua,
joka äristen ja väliin kuperkeikkaa heittäen pakeni pensaiden ja
risujen läpi metsäniittyä kohden.
Olisi se kai mennyt matkoihinsa, ellei karhun tiellä olisi onneksi
sattunut olemaan joki, jonka keskelle se hyppäsi yrittäessään sen yli.
Kiivettyään joen toiselle rannalle se nousi ruumistaan heiluttaen
kahdelle jalalle joen toisella rannalla seisovaa mylläriä vastaan,
jolloin tämä sai tilaisuuden ampua toisen laukauksen.
Sen jälkeen se kiipesi vielä lähellä olevaan kuuseen, josta se vasta
rojahti kuolleena maahan.
Kerran, siihen aikaan, kun rakennettiin tietä Hämeenlinnasta
"Liettaan", oli Flinkman ollut koko yön kovassa "pänningissä". Uuden
tien läheisyydessä oli kaksi karhua käynyt kaurapellossa. F., joka oli
maantien teossa, oli laittanut itselleen heti kaurapellon aidan taakse
lymypaikan. Ensimmäisenä yönä tienraivaajat pelottivat karhut pakoon.
Toisena yönä ne tulivat taas kaurapellolle, mutta silloin oli niin
pimeä, ettei nähnyt edes ampua. Selvästi kuuli F. karhun "tassujen"
rapinaa ja kuinka pedot söivät "päitä", kaatoivat kykkiä ja kuljettivat
kuhilaita käpälissään aidan taakse, kunnes vihdoin aamupuolella yötä
poistuivat. Kovin harmillista oli ukosta silloin ollut. "Olisipa
minulla vain silloin ollut kissan silmät", lisäsi hän.
Myöskin näätiä, mäyriä y.m. on F. ampunut koirilla, joista hän
parhaimmiksi kehui Mustia ja erästä suurta, ruskeata, Turkki-nimistä
koiraa, jonka hän oli saanut Ihamäen kartanosta. Turkki oli ollut kova
ilvesten tappaja.
Näädän ukko sanoi menevän niin nopeasti puissa, ettei tahtonut perässä
päästä — koirilla seuratessa. Jos näätä on mennyt oravan pesään, huomaa
sen siitä, että maahan on tippunut paljon roskaa, kun näätä pesään
tunkiessaan laajentaa sitä.
"Meht'sikoja" hän pyytää myöskin koirilla.
Mäyrä kokoo, sanoo hän, talviruuaksi heiniä ja sieniä. Yhdestä pesästä
oli hän ottanut 2 leiviskää heiniä.
Saukkoja hän on pyydystänyt paljon koirilla kautta Satakunnan. Saukosta
mainitsee F., että se saattaa mennä katiskaankin kaloja pyytämään,
mutta löytää sieltä kuitenkin taitavasti ulos. Hän väitti, että saukko
syö hauista pään, ravuista hännän.
Paitsi tuhansittain kanalintuja on hän tappanut paljon haukkoja (m.m.
kolme kotkaa). Ja joutsenkin — jouluaattona ammuttu — on joutunut
myllärin saaliiksi.
En voi nyt tilanpuutteen takiakaan kertoa hänen sangen vilkkaasta
kuvauksestaan metson ja teeren soitimista, joista jälkimmäinen alkaa,
"kun se rastas rupee puhumaan, joka puhuu niin monta kieltä, että
oikein naurattaa".
Tosiurheilijana on Flinkman myöskin innokas kalastaja ja on sellaisena
tehnyt paljon havaintoja.
Kysymykseeni, onko hän huomannut, että kuun vaihdokset vaikuttavat
kalojen syömishaluun, vastasi ukko: "ei suinkaan, se rupeaa nielemään,
kun se lakkaa kutemasta ja sen se tekee aina kaksi viikkoa ja on
taas sitten vuorotellen kaksi viikkoa ilman." Tämän hän sanoi olevan
yhteydessä hampaiden kanssa, "joita se ajaa joka kuukausi".
Niinkuin muutkin luonnonihmiset on Töyryn mylläri jossakin määrin
taikauskoinen. Hän kertoi noidutuista linnuista ja metsolan
"mekkomiehistä", jotka ilmestyvät kannon muodossa metsästäjille
salomailla. "En pelkää ruumista", sanoi hän, "mutta ei saa silti
pilkata — se tuottaa onnettomuutta."
Myöskin taiteilijan taipumuksia on myllärissämme, sillä hän on
metsästyksen ohessa ollut koko kulman "pillinsoittaja", joka
klarinetillaan on riemastuttanut monta sukupolvea.
* * * * *
Ja kun sitten vieraamme sai päivällispöydässämme kunniasijan, tuntui
meistä kuin hän — hienotunteinen ja herttainen kun oli — olisi jo kauan
ollut perheemme vanha, hyvä ystävä.