"Jäi tielle makaamaan", vastasi Dzengisitz lyhyesti, olkapäätään
kohauttaen.
"Kuollut hän on", huudahti Ellak. "Hän kuoli minun syliini."
"Kuulkaa tuomioni, te taitamattomat pojat", virkkoi Attila. "Sinä
Dzengisitz, punnitset kuolleen isälle sen painon kultaa omasta
aarrekammiostasi, et minun. Sinä, Ellak, teit kovin väärin, kun
taitoit veljesi jousen. Veljensä asetta älköön kukaan rikkoko --
hän rikkoo sen itse. Kuusi yhtä hyvää sinä toimitat hänelle, siinä
sinun kevyt rangaistuksesi. Mutta raskas rangaistuksesi -- minun
tyytymättömyyteni. Pois silmistäni! Tiehesi tästä suojasta! Ulos! --
Sinä, Dzengisitz, istuudut tuonne skiirien kuninkaanpojan viereen
hänen oikealle puolelleen -- vasemmalla istuu ruhtinas Tsendrul! Ja
pidä huoli, rakas poikaseni, että nuori sankari saa kunnollisesti
kaikki, mitä hänen tulee saada."
Ellak loi silmäyksen isäänsä: turhaan hän etsi hänen katsettaan.
Sitten hän painoi päänsä syvään alas ja astui juhlallisesti portaita
alas.
Hänen tiensä vei Ildikon ohitse; hän hidastutti askeliaan, mutta ei
tahtonut jäädä seisomaan. Silloin nousi neito istuimeltaan ja ojensi
hänelle kaiken kansan nähden lennokkaalla liikkeellä kauniin kätensä.
Nuorukainen tarttui siihen, kumarsi vaieten ja käveli ripeästi
suojasta pois.
Attila oli tarkoin seurannut tapahtumaa; kevyesti nyykäytti hän sille
mahtavaa häränpäätänsä ja tiukensi silmäinsä katseen taas vihaiseksi.
Seitsemäs luku.
Jo Dzengisitzin kertomuksen aikana oli ovenvartijain kunnioittavasti
tervehtimänä huoneeseen saapunut ylhäinen upeasti puettu hunni.
Hänen välkkyvät vaatteensa olivat kuitenkin tomussa. Hänen
lammasnahkalakkinsa ympärille oli kierretty vihreä lehtiseppele.
Kärsivällisenä hän oli odottanut ovella, kunnes isä oli ratkaissut
poikain riidan.
Nyt hän kulki nopein askelin avaran suojan poikki, juoksi korokkeelle
vieviä portaita ylös ja sinne päästyään lankesi polvilleen
hallitsijan eteen.
"Nouse ylös, ruhtinas Dzenzil! Sinä tuot voiton; vihreä seppeleesi
kertoo sen mykällä kielellään."
"Niin kyllä", huudahti hunni, vielä nuorekas mies, ylpeänä ja
kuuluvalla äänellä, ponnahtaen pystyyn maasta, "sinun voittosi ja
sinun vihollistesi häviön. Lugioneja ei ole enää."
Hunnit päästivät hurjan riemuhuudon ikäänkuin sudet, jotka ovat
löytäneet raadon; läsnäolevat germaanit katsoivat toisiinsa
kauhistuksissaan ja surullisina. Attilan viittauksesta aloitti
ruhtinas kertomuksensa:
"Danasterinsa soiden takana he luulivat olevansa varmoina ja
turvallisina, tohtivat kieltää sinulta veron, joka jo oli langennut.
Minulle sallit kunnian kurittaa heitä. Kurituksen kovuuden jätit
minun määrättäväkseni. Minä tunnen sinun makusi, oi suuri herra,
enkä minä itsekään rakasta puolinaista työtä. Päätin tehdä täyden
hävityksen. Ei näyttänyt helpolta tunkeutua soiden läpi, sillä
he olivat nostaneet veden kaikkiin kahlaamoihin ja vaimoineen ja
lapsineen ja karjoineen ja kaluineen sulloutuneet murtoon veden
ympäröimälle maallensa. Mutta --", hän nauroi, siveli harvahaivenista
partaansa ja kirskutteli hampaitansa, -- "minä rakensin oivalliset
portaat. Ajoimme pari tuhatta antia ja sklabenia yhteen. Tosin ne
eivät olleet mitään rikkoneet. Päinvastoin olivat antaneet meille
apua germaanilaisia naapureitaan lugioneja vastaan, neuvoneet teitä
ja luovuttaneet vetojuhtia ja elintarpeita. Ne löimme kuoliaaksi
ja asetimme ruumiit parittain, aina kaksi toisensa taa, poikittain
rämeiden kapeimmille kannaksille. Aluksi tosin hevosemme säikkyivät,
eivät mielellään astuneet vielä lämpimäin ihmisruumiiden päälle.
Mutta hunnin ratsu on viisaampi kuin kreikkalainen filosofi: ratsu
oppii vielä, filosofi tietää jo kaikki eikä opi mitään ohi kirjansa,
jonka joskus on kirjoittanut. Panimme kuolleet kasvot maahan päin,
sirotimme selkäpuolelle parhaita kauroja, ja katso: hevoskullat
tottuivat maistellessaan astumaan päälle. Sitten auttoi lisää kannus
ja ruoska, ja ennen pitkää pääsimme yli. Oli yö, kun karkasimme
vihollisen suureen murtoon. Suuri oli heidän kauhistuksensa. Naiset
ja lapset parkuivat hengenhätäänsä! Se kuului vallan lystikkäältä.
Luulivat meidän nousseen maan uumenista. Liekkejä ja peitsiä ja
ruoskia ja murskaksi tallaavia kavioita, mihin he kääntyivätkään!
Kun aurinko nousi, ei sen enää tarvinnut antaa valoa lugioneille.
Kuusituhatta miestä niitä oli ollut ja yhtä paljon tai enemmän
puolustuskyvyttömiä, naisia, lapsia ja ukkoja. -- Suuri sinä olet,
Attila, voiton poika."
"Suuri sinä olet, Attila, voiton poika!" toistivat hunnit, huutaen,
luikaten, mylvien, niin että puusuoja tärisi.
Liikahtamatta, ainoankaan piirteen värähtämättä hänen kasvoissaan,
oli hallitsija kuunnellut kertomusta ja riemuhuutoja.
"Hyvä on", sanoi hän nyt levollisesti, "oikein hyvä. Odota, Dzenzil,
poikaseni. Attila jakaa sinun kanssasi palasen. He, ota!"
Hän kurotti lyhyillä paksuilla sormillaan edessään olevaan
kultavatiin, joka oli täynnä vielä jokseenkin veristä hevosenlihaa,
otti valtavan palan, repäisi sen kahtia, niin että veristä mehua
pirskahti ympäriinsä, pisti ruhtinaan suuhun ison viipaleen ja söi
itse loput.
Mutta ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä ja hän laski hyvillä
mielin kädet rinnalleen siinä pureskella maiskuttaessaan ja
niellessään.
"Myös pitää sinun tänään istua minun vieressäni, kunniatuolilla",
aloitti Attila ja viittasi palvelijoille. Nämä kantoivat esiin
purppuravaatteella katetun tuolin, jonka kuusi jalkaa ja selkänoja
oli hopeasta, ja asettivat sen hallitsijan vasemmalle puolelle.
Silloin kaatua kolahti jotakin juuri Attilan viereen.
"Tuo Ernak-poikanenhan se on", virkkoi virnistäen isä, "hän puristaa
kädessään vielä pikaria. Se pieni rosvo! Hän on varastanut paljon
enemmän kuin jaksaa kantaa. Viekää hänet pois makuuhuoneeseensa.
Huomispäivästä alkaen hän juo ainoastaan vettä -- joka antaa hänelle
viiniä, simaa tai olutta, ristiinnaulitaan."
Kahdeksas luku.
Luodessaan katseen lemmikkiinsä olivat hänen kasvonsa kirkastuneet,
mutta nyt niihin tuli taas synkkä, jopa uhkaava ilme kuten ennen. Hän
nojautui selkäkenoon, rypisti tuuheita, harjasmaisia kulmakarvojaan
ja lausui tavallista kovemmin: "Kuulitteko, te skiirit ja ruugit ja
gootit siellä alhaalla? Germaaneja ne ovat nämä lugionitkin. Tai,
pikemmin, _olivat_! Jo koko monta uskottoman kansanne sirua olen
sillä tavoin pirstonut. Jos niin jatkuu, ei kohta enää kysytä: 'missä
ovat lugionit?' vaan: 'mihin ovat germaanit jääneet?' 'Sulaneet ne
ovat', lauletaan silloin hunnien teltoissa ja sklabenien majoissa,
'sulaneet niinkuin lumi kesällä. Ei serkkua, ei perillistä ole heistä
jäänyt. Hävinnyt on jäljettömiin maan korskein sukukunta, kaikkien
kansain vihaama, ylpeäsydämiset germaanit!'"
Ja hän otti taas palan vielä puoliraakaa lihaa.
Silloin kohotti alhaalta pöydän äärestä vanha kuningas Wisigast
kunnianarvoisaa päätään, katsoi häntä silmiin ja lausui kiinteällä
äänellä:
"Kansamme saattavat kärsiä -- ne ovat jo kauan raskaasti kärsineet!
-- koskaan eivät ne häviä."
"Ja miksi eivät, sinä sen uskoja?"
"Jumalat, Asgardhissa asuvat alkuisämme, suojelevat meitä!" huudahti
nuori Daghar.
"Ja kuka suojelee teidän jumalianne?" pilkkasi hunni. "On niidenkin
kerran hävittävä!"
"Kaiken lopussa", vastasi Wisigast. "Silloin", puuttui Daghar
jatkamaan, "niinä maailman taistopäivinä, seisovat tylsäin
jättiläisten rinnalla yökansat: suomalaiset, sklabenit ja sarmaatit
ja ennen kaikkea -- sinä: Fenris-suden rinnalla, herra Attila,
minä näen jo sinun varjosi heiluttavan ruoskaa! Kuitenkin meidän
esi-isäimme aasain kilpipuolella, aivan rinnalla Einherjar-urhojen,
jotka liitelevät alas Walhallasta, me germaanit viskaamme viimeiset
keihäämme ja kaadumme yhdessä jumalaimme kanssa ja heidän rinnallaan."
"Minä mahdan olla", vastasi Attila, "se musta sauhujättiläinen, joka
uskonne mukaan teidät kaikki syö tulentupruun."
"Ja itse yhdessä tuhoutuu", liitti Daghar, "jotta uusi taivas
loistoisana kaartuisi uuden maailman yllä -- ilman hunneja ja muita
yökansoja! Siinä maailmassa on jälleen Wotan vallitseva, syyn
sovitettuaan, ja Frigga, se vaalea valtiatar, ja Baldur ja Donar,
uskollinen. Ja kuinka voisi yli-isä olla ilman meitä! Minusta on
kuin Wotan tarvitsisi meitä yhtä tähdellisesti kuin me häntä. Uusia
germaaneja hän itselleen jälleen luo sydämensä ja iloisen rakkautensa
ylpeydeksi. Saarnesta miehen, lepästä naisen."
Hän vaikeni. Innostus hehkui hänen säteilevistä silmistään,
kirkasti ylväät piirteet. Kaunis hän oli sillä hetkellä, tuo nuori
kuninkaanpoika. Runoilun into loisti hänen korkealla otsallaan. Hän
etsi Ildikon silmiä; heidän katseensa yhtyivät: täynnä lämmintä
rakkautta, ihaillen, katsoi neito hänen jaloihin kasvoihinsa.
Attila pani sen tarkoin merkille, tuon katseiden vaihdon ja lemmen
säteilyn.
"Nainen!" toisti hän käheäsävyisesti. "Niin kyllä, se ei saa puuttua.
Ja varmaan on tällä tulevaisen maailman germaanittarella taas niin
kaunis, vahva, kultainen tukka kuin tuolla sinun morsiamellasi, vai
mitä?"
"Kyllä varmaan. Naisemme ovat meidän kansamme korkein pyhyys. Pyhiä
ja ennustavia ja lähempänä jumalia kuin me karkeatekoiset ovat ne
hennot olennot. Ja heidän kauneutensa, heidän puhtautensa on voimamme
perimmäinen salaisuus, on sen suloinen tenhovoima."
Leimuavin katsein loi hän silmänsä Ildikoon. Tämä hehkui, mutta ei
painanut pitkiä silmäripsiään alas väärästä häpeästä, vaan lujasti ja
autuaasti hän katsoi häntä syvälle silmiin.
Attila nyökäytti Khelkhalille päätään merkitsevästi. Sitten hän
pilkkasi edelleen: "Ei juuri paljon miehenylpeyttä puheeseen
sisältynyt. Me hunnit voimme olla ilman vaimojamme -- otamme silloin
toisia.
"Kuinka runsas onkaan, vanha kuningas, tyttäresi kultainen tukka!
Kuuluuko sekin tuohon salaiseen tenhovoimaan?"
"Rikas, kultainen, kuolemaa pelkäämätön _sydän_", vastasi Wisigast.
"Niin, ja --", Daghar rupesi taas puhumaan, hän kuumeni yhä, sillä
hunnin kylmä pilkka kannusti häntä aina raivoon asti, -- "kun sinä
nyt sitä niin uteliaana kyselet, niin kuule vastaus: niin, myös tämä
_tukka_." Ja hän silitti hellästi armaansa komeita palmikkoja. Sillä
perin kiihottuneena hän oli jo kavahtanut pystyyn ja parilla pitkällä
askeleella harpannut Ildikon tuolin viereen.
"No, kuinka niin?" arveli Attila päätään pudistaen.
"Sen tahdon kertoa sinulle", aloitti Daghar hengittäen syvään,
koettaen hillitä itseään. "Naisemme eivät ole ainoastaan sillä
auttaneet meitä monesti saamaan voiton, että ovat keihästaistelussa
seisoneet juuri sotarintaman takana tulistuttamassa meitä pyhillä
lauluilla, -- äskettäin ovat markomannien vaimot pelastaneet
miehensä ja itsensä ja riistäneet viholliselta jo varman voiton --
hiuksillaan."
"Niin kyllä", vahvisti Wisigast. "Se on kaunis tapaus."
Tarkkaavaisena kuunteli Ildiko. "Sitä en ole koskaan kuullut",
kuiskasi hän ylös katsahtaen sulholleen. "Miten se kävi?"
"Pari talvea sitten olivat vendiläiset rosvot -- tsekeiksi nimitetään
sitä tylppänenäistä laumaa -- kuhisevan ylivoimaisina päivännoususta
käsin karanneet Bojohemumiin, markomannien vuorten sulkemaan
maahan. Vihollisia täyteen syöksähtäneen itäalueen miehet olivat
vaimoineen ja lapsineen ja renkeineen ja piikoineen ja karjoineen ja
kaluineen paenneet lujan murtohakkauksen salpaamalle metsävuorelle
Albis-joen varrella. Pian saarsivat nuo epälukuisat vendit heidät
sinne. Ryntäys alkoi. Kauan he pitivät puoliaan, nuo markomannit,
sillä he olivat urhoollisia kuin karhut. Öisin, nuotiotulien
helottavassa päivänpaisteessa savumerkkien oli määrä vuoren
korkeimmalta kukkulalta viittoa likimpäin piirikuntain asemiehiä
tulemaan avuksi. Mutta voi! Yhä harvemmin, yhä niukemmin suhahtelivat
nuolet murtohakkiosta ja turvesuojuksista alas laaksoon. Eivätkä he
kuitenkaan olleet millään torjuneet rosvoja sen tehokkaammin kuin
juuri aina osuvilla, vihollista peloittavilla nuolillaan."
"Niin aina", vahvisti Wisigast. "Meistä muista kaikista ovat
markomannit parhaita jousimiehiä. Sen taidon opetti heille Ullr,
talven Wotan, mainio metsästäjä, joka ampuu kaarella ja nuolella."
"Nuolia ja jousia ei noilta jousentutuilta puuttunut, vaan vähitellen
syntyi puutos jänteistä. Mukanatuodut katkesivat yhtä mittaa
laukaistaessa, yksi toisensa perästä. Tsekit, jotka taukoamatta
kiersivät murtohakkuuta -- niinkuin sudet väijyvät lammastarhan
ympärillä -- mutta neljä kertaa verissä päin karkoitettuina, vain
tarkalleen laskemansa matkan päässä, huomasivat nyt pian, että
ahdistetut ampuivat tuskin ollenkaan enää, kiviä vain sinkoilivat
ja oksia. Hurjasti ulvoen he juoksivat nyt uskaliaammin yhä ylemmä
metsikön rinnettä. Silloin katkesi Garizoltakin, piirikreiviltä,
jänne jousesta; huokaisten hän nakkasi hyödyttömän kaaren maahan.
Mutta Milta, hänen nuori ja kaunis puolisonsa, joka seisoi ihan
hänen takanaan ojentaen nuolia, antoi hänelle ennen pitkää jousen
jälleen käteen; hän oli terävillä saksilla leikannut uhkeat vahvat
hiuksensa poikki päälaelta asti, kiertänyt ne katkeamattomaksi
nuoraksi ja solminnut sen jänteeksi tuohon marjakuusiseen kaareen.
Kreivi kirkaisi ilosta, suuteli vaimoaan, sieppasi mieliaseen
käteensä, tähtäsi, laukaisi ja lävisti vihollisten päälliköltä, joka
jo oli kiipeämässä ylös, turkiskypärin ja pään. Äkkipäätä seurasivat
kaikki naiset ja tytöt Milta-rouvan esimerkkiä, ja taas suhahtelivat
kuolettavat, ohilentämättömät nuolet puolialastomain ryntääjäin
sankkoihin parviin, jotka voitonvarmoina olivat hupsunrohkeasti
uskaltautuneet jo aivan lähelle. Ne kaatuivat, mies miehen viereen,
niinkuin rakeiden lyömät tähkät. Ruumiiden peittämänä olivat
pian aikaa kaikilta neljältä kulmalta murtohakkiota ympäröivät
metsänaukeamat, ja sadatellen riensivät kiireen vilkkaa pakenevat
vuorenrinnettä alas. Tämäkin rynnäkkö oli torjuttu, ja ennenkuin
hajaantuneet olivat kokoontuneet uuteen hyökkäykseen, kajahti
päivänlaskun puolelta suurelta pyhältä Irmintieltä, joka kulkee
Gabretan metsän poikki, markomannien häränsarvinen torvi! Kuningas
Hariogais itse johti länsi- ja pohjoispiirin nostoväkeä apuun. Rosvot
pakenivat itää kohti, kintereillään kuninkaan kostavat ratsumiehet.
Mutta Miltan tukka ei ole ponnahduttanut yhtään nuolta sen koommin:
puoliso irroitti sen kaaresta, suuteli sitä hellästi ja ripusti sen
ihanana uhrina Friggan pyhäkköön. Se nainen, ne hiukset pelasti
heidät kaikki."
"Sen teki nainen", virkkoi Ildiko hiljaa itsekseen, "tekivät naisen
hiukset."
Hän otti armastaan kädestä ja puristi sitä.
Kuninkaanpojan kiihkomieli oli pitkän kertomuksen kestäessä
lauhtunut, hän astui morsiamensa luota pois ja asettui paikalleen
harppuunsa nojaten.
Yhdeksäs luku.
Nyt työntäytyi palvelijain ja kotiväen sankan tungoksen läpi esiin
noin viisikymmenvuotias mies, aito hunni. Hän oli komeasti puettu,
kultaa kuhisi hänen lyhyt, väriltään räikeän vihreä olkaviittansa;
pyöreistä, kämmenen levyisistä, litteistä kultaisista kehristä
ja neliskulmaisista laatoista muodostetut ketjut kiersivät hänen
kaulaansa ja niskaansa kolmeen kertaan; lähes jokaisen kehrän keskeen
oli upotettu kirkas kivi, joka kimalti ja säkenöi pikisoihtujen
monivärisessä valaistuksessa. Hän tuli pöytärivien väliseen tyhjään
paikkaan. Hänen liikkuessaan kalisivat ja kilisivät kehrät ja
laatat -- jokainen niistä riippui erikseen lyhyissä vitjoissa
kohtisuoraan alaspäin -- kuuluvasti ja keskenään epäsointuisasti,
mikä näytti häntä itseään ja hänen hunnilaisia ystäviään miellyttävän
tavattomasti, sillä hän tarkoitti aikaansaada kalinaa, ja hunnit
tervehtivät häntä äänekkäin huudoin. Dzengisitz lähetti palvelijan
viemään hänelle suuren kimpaleen tippuvaa sianihraa, jonka hän sormin
otti edessään seisovasta ihanasta korinttilaisesta maljakosta,
ja ruhtinas Dzenzil nousi paikaltaan Dagharin vierestä, meni
vastatulleen luo, suudella maiskautti häntä kummallekin poskelle ja
antoi hänen juoda omasta kilpikonnankuorisesta pikaristaan.
Tämä näin kunnioitettu pureskeli posket pullollaan, joi ahnein
siemauksin ja kumarsi samalla Attilalle melkein maahan asti.
"Kas, Drulksal", nyökäytti tämä päätään sangen armollisesti, "kelpo
laulajani! Tervetuloa! Mutta mitä näenkään: eipä vielä jokaista
kultalaattaa armonosoitusteni ketjuissa ole kivi koristamassa."
"Jokaisesta voitostasi, oi suurherra, josta lauloin laulun, olet
lahjoittanut minulle jalokiven."
"Hyvä! Ennen pitkää, toivon minä, panemme me molemmat täyteen vielä
tyhjäksi jääneet -- me molemmat: minä voitoillani, sinä lauluillasi.
Mistä minä annoinkaan tuon kauniin smaragdin?"
"Laulustani Viminaciumin päivän kunniaksi."
"Entä tuon liekehtivän rubiinin?"
"Niin, liekkejä se merkitsee. Minä pyysin sen itselleni laulustani
Aquileian kukistumisen johdosta."
"Kas, hyvin valittu. Aquileia! Saavatpa aikoinaan koko kauan etsiä,
ne roomalaiset muinaisuuden penkojat, ennenkuin löytävät sen paikan,
missä tämä ylpeä keisarilinna päin ilmoja kohosi."
"Mutta nyt salli, oi herra, minun esittää sinulle uusi laulu,
lähimmästä ensikeväisestä voittokulustasi, joka ulottuu
päivännoususta hamaan laskuun, Pontuksesta Britannian saarille asti.
Sallitko sen, herra?"
Attila nyökäytti päätään.
Kahdella polvenkorkuisella jakkaralla kantoi silloin kaksi orjaa
hunnirunoilijalle ja -laulajalle hänen soittokojeensa. He laskivat
ne hänen eteensä maahan, sill'aikaa kun hän asettui istumaan
korkeammalle tuolille keskelle suojaa. Toinen pelivehje oli
eräänlainen patarumpu, johon oli kiinnitetty joukko tiukuja ja
kehänmuotoiseen ulkonevaan puureunaan sitäpaitsi pieniä lasi- ja
vaskikuulia, jotka, kun hän lyhyellä puunuijalla, jota hän piti
vasemmassa kädessään, löi rumpuaan, kalisten ja kilisten ja kolisten
säestivät kumeaa rumpuääntä. Toinen kapine, hänen oikean kätensä
tavoitettaviin sijoitettu, oli eräänlainen harppulauta, jonka
lampaansuolikielistä hän sai iskemällä, mutta myös näpäyttämällä
sopivalla kaksipiikkisellä vaskihaarukalla lähtemään kimeitä, hyvin
korkeavireisiä ääniä.
Daghar ei ollut eläessään niin ällistynyt kuin nyt, kun hänen
hunnilainen laulajaveljensä aloitti hirvittävän alkusoittonsa.
Kummastus pyrki vähitellen antamaan sijaa hilpeydelle, jota hän
ei jaksanut hillitä, mutta ennen pitkää, sikäli kuin hän rupesi
käsittämään laulun sisällystä, haihtui nuoresta kuninkaanpojasta
hilpeys ja kummastus sen tiensä ja vihoissaan hän tapaili
asevyötään, jossa hän kantoi lyhyttä miekkaansa. Hunni lauloi
omalla kielellään, ei tavu- eikä loppusoinnuin, vaan toistamalla
vain viimeisten tavuiden ääntiöt välittämättä kerakkeista säkeen
lopussa. Loppusoinnuin käännettynä olisi laulu kuulunut osapuilleen
tällaiselta:
Ylitse Isterin, Tonavan takaa
Kuolema ruttoa hengittää:
"Veikkoni musta, äl' enää makaa!
Lännen juhla on määrämme pää.
Oitis kanssani matkahan suon,
veljeni nälkä, sa laiha mies!
Myös sodan korppikotka, iäti nuori,
taas verikentille suuntaa ties!"
Katso, mik' ylhäällä äärellä taivon
kauhea kulkue kiirii päin:
jättejä, karmeita vallassa raivon,
ratsuja, siivillä kiidättäin!
Korppikotka on edellä muista,
silmät sen hehkuvat ahneuttaan.
Tummuu päivä sen kaarteluista,
siivet peittävät meren ja maan.
Kielet tuliset liekkejä valain
joskus sen kidasta leimahtaa:
-- Takana yö --, mut paukkuen, palain
salamat suusta sen sinkoaa.
Pilvistä sitten maahan siirtyy
kulkue louhikäärmeinen;
tulta ja myrkkyä jälkihin piirtyy,
kauhua keskehen kansojen!
Ranuall' Alutan käyrää soittaa
torvea muuan villi mies:
Kauhistus maailman kukkuroittaa:
"Hunnit on tulossa!" soitto ties.
"Hunnit, soi maan sotajumala mulle!
Multa sen saatte te! Murhatkaa!"
-- "Attila" -- vastahan kaikuu --
"sulle kiitos! Sun tarvis ei odottaa."
Kaukason huipuilta Böömihin asti
kavionkapsetta, töminää.
Vuorilla, virroissa kauhistavasti
raivoten taistelu temmeltää.
"Lausuos, Attila, antaja saaliin,
teemmekö jälkeä kelpaavaa!
Miehet me hirtämm', morsiot maaliin
ratsujen jäljessä laahata saa.
Attila, Roomalle armoa ano
ethän sa! Sääli et Germaniaa!
Attila, kauhistus kansojen, sano,
teemmekö jälkeä kelpaavaa!"
Verisen ruoskan, mi ilmaa viiltää,
nostaa Attila huutaen:
"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Kymmenes luku.
Hunnilainen Pindaros voi tuskin esittää lauluaan loppuun asti.
Yhä ylpeämmin, yhä hurjemmin, yhä raivokkaammin rupesivat hänen
hunnilaisten kuulijainsa rumat mulkosilmät kiilumaan. Monella kohtaa
oli kuulunut mielisuosiota ilmaisevia epäselviä, eläimellisiä ääniä,
ja loppupuolella jaksoi tuskin hallitsijan herättämä arkailukaan
pidättää innostusta puhkeamasta ilmi. Mutta nyt, sittenkuin rumpu
oli saanut viimeisen lyöntinsä ja harppulaudan viimeinen kirahdus
oli häipynyt, nyt ratkesivat hunnit sellaiseen hihkuntaan ja
ulvontaan kuin olisi kolmesataa paholaista helvetissä riemuinnut
pääsaatanan voitosta. He ryntäsivät laulajan päälle, peittivät hänet
maiskahtavilla muiskuilla, kohottivat hänet ilmaan -- äsken hän oli
vähältä likistyä hengettömäksi --, kantoivat hänet olkapäillään
korokkeen porrasaskelmia ylös ja laskivat hänet maahan Attilan
viereen.
Tämä oli jo aikoja ennen viitannut luokseen palvelijan, joka toi
suuren pitkähkön arkun. Attila aukaisi nyt sen kannen. Ahneelta
runoilijalta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Herra! Mikä loisto! Näin paljon jalokiviä. Voi tätä välkettä! En
maan päällä luullut olevan näin paljon!"
"Käy kiinni! Laulusi oli kaunis, koska se oli tosi. Se lupaa täyden
kourallisen voittoja. Ota siis sinäkin kourallinen näitä kiviä."
Laulajaa ei tarvinnut käskeä kahta kertaa, hän upotti kätensä arkkuun
ja sadatteli, ettei kädessä ollut kymmentä sormea.
Melu ei alhaalla salissa ollut vielä vaimennut; raa'asti ja
äänekkäästi ne, nuo mongolit, yhä menosivat.
Mutta yht'äkkiä kohosi kaiken tuon ulvonnan ja hoilotuksen läpi
kaikuville toinen sointi. Edelliseen verraten se näytti olevan
peräisin jostakin ihanain valonjumalain taivaanvaltakunnasta.
Puhtaana, kirkkaana, kauniina ja kuitenkin terävänä, ikäänkuin
voitokas miekansivallus. Sen lähetti suuttuneen käden täysi ote
germaaniseen harppuun!
Tarkkaan ne taukosivat kuuntelemaan, hunnit. Heidän laulajansa
säikähti, kompasteli, oli langeta Attilan olkapäälle. Melu mykistyi
heti. Attila kumartui hieman eteenpäin, hän tunsi harpunsoittajan,
hän sinkosi peloitta van silmäyksen häneen.
"Nyt, Khelkhal", kuiskasi hän tälle, joka aikaisemmin oli ollut
mukana kantamassa Drulksalia tänne ylös ja nyt seuralaisineen nosti
hänet pystyyn. "Nyt tulee loppu."
Ryhdikkäänä seisoi Daghar täydessä pituudessaan, solakkana, ylväänä,
nuoruutta uhkuvana. Liekit leimusivat hänen harmaista silmistään
Attilaa kohti, punainen hehku valahti hänen poskilleen. Nopealla
kädenliikkeellä hän viskasi tummahkot kiharat otsaltaan. Vielä kerran
hän vihoissaan pyyhälsi kilautti kolmikulmaisen, joutsenpäisen
harppunsa kieliä. Hän astui askelen likemmä Attilaa kohti ja
aloitti. Henkeään pidättäen kuuntelivat kaikki hunnit. Wisigast pani
varoittaen sormen suulle, mutta nuorukainen ei nähnyt sitä. Mutta
Ildikon sydän tykytti hurjasti odotuksesta, jopa pelosta, mutta
myös sanomattomasta ylpeydestä tämän ihmeen uljaan kuninkaallisen
harpunsoittajan takia, joka oli hänen omansa. "Hunnin esilaulun",
aloitti hän kylmästi, "olemme me vieraat kuulleet. Meiltä ei kysytty,
halusimmeko kuulla sitä, vaikka se kuulosti ihmissuden ulvonnalta.
Nyt kuulkaa myös, te hunnit, kysymättä, germaanin jälkilaulu ja --
vastaus. Mitä tuo vanha laudankalistaja tuossa lauloi, ei minusta
ollut hunniretki, jota Attila on johtava _vast'edes_. Ei suinkaan:
hän on sen jo tehnyt. Kuulkaa nyt, sittenkuin olette saaneet tietää
Attilan lähdön, myös jatko, myös loppu, johon se suuri voittokulku
päättyi. Miten viimeiset sanat kuului vatkaan:
"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Ja nyt hän lauloi gootinkielellä -- jota hunnit hyvin osasivat --
tavusoinnuin, mikä loppusointuihin puettuna kuuluisi osapuilleen näin:
Marnen rannalla Gallian puolla
kaks aseveikkoa seisoi niin.
Toinen lausui: "Kai pakko on kuolla
maailman hunnien ikeisiin?"
"Ei, ei, Aëtius", -- nauroi toinen;
-- tukka sen kultana kiharoi --
"yhdessä meillä on mahti moinen,
meit' että kenkään ei voittaa voi!
Joutuen panssarijoukkosi tuota
yhtenen rannalta Tiberin!
Urhoihin Thorismundin sa luota,
Rooman ja goottien aseihin!
Tulkohot hunnit; me kyllä vastaan
joukkion ottaa voimme sen.
Viel' ei kaatunut kunniastaan
voima Rooman ja goottien."
Urhoja kaatui Tuonen työssä
kunnian kentällä parvittain.
Kuoleman neidot kuutamoyössä
liiteli yllä nukkujain.
Vainajille he hengen antaa,
kilvet ja miekat ja kypärät.
-- Taistelunmelskettä kaiku kantaa,
haamut kun villisti iskevät.
Kiekuu kukko. -- Ja taasen nurmeen
vaipuvat kylminä vainajat.
Roomalaiset ja gootit, hurmeen
peittämät, taasen taistelevat.
Mut mikä ihme! Vaiti kuin hauta
leiri on hunnien voittamaton.
-- Vallille kiipee mies: "Jumal'auta,
kaikki on menneet pakohon!"
Yöllä on Attila leiristänsä
karkuhun lähtenyt kammoten.
Wotan voittaja-säilällänsä
pirstasi miekan hirmuisen.
Luulet jos vieläkin jaksavasi,
Attila, ryhdy taistohon!
Huomaat: maassasi, rinnassasi
germaanein sotikeihäs on!
Hän päätti laulunsa näpäyttämällä harppusoinnun niin kilajavan,
niin taisteluriemuisen kuin kutsuisi Heimdall jumalat rynnäkköön
jättiläisiä vastaan.
Silloin nousi hunnien seassa sellainen raivon ulvonta, että sen
rinnalla heidän omalle laulajalleen osoittamansa suosio oli vähäistä;
koko avarassa suojassa puhkesi meteli. Yksikään hunni ei malttanut
pysyä paikoillaan. Hurjasti he tunkeutuivat, hyppivät, ryntäsivät
kaikilta puolin rohkean laulajan päälle, joka jäi suorana seisomaan,
turvatonna mutta pelotonna, ylpeän levollisena, vasemmalla kädellään
painaen harppua rintaansa vasten, oikea puuskassa lanteilla.
Kolmeasataa päällekarkaajaa vastaan ei kuitenkaan vastarinta olisi
auttanut. Tuo kookas hahmo kohosi yli koko hunnien aallokon,
joka myllersi häneen päin. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, kun
puukko, jonka Dzengisitz sokeassa raivossa viskasi häntä kohden,
suhahti juuri hänen kasvojensa ohi hipaisten hänen hiuksiaan. Mutta
hän näytti kuitenkin olevan mennyttä miestä, tämä hullunrohkea
harpunsoittaja, ja kalveten näki Ildiko monta käyrää sapelia
vedettävän hänen armaansa pään menoksi. Äkkiä kuitenkin -- koko
liikehtiminen oli kestänyt vain muutamia silmänräpäyksiä -- jyrähti
korokkeelta ääni, ikäänkuin jonkin sadun hirviön suusta lähtenyt:
"Seis! Vihani uhalla!"
Kuin maahan juuttuneina pysähtyivät nuo kolmesataa hunnia siihen
paikkaan. Hurjiksi vääntyneet kasvot, pistoon valmiit tikarein
asestetut kädet, iskuun nousseet käsivarret, hyppyyn notkistuneet
polvet -- kaikki jäykistyi sillä kertaa, kuin taian lumouksesta.
Daghar antoi harppunsa vaipua ja meni takaisin paikalleen. "Ne
tottelevat hyvin", hän sanoi rauhallisesti.
"Senpätähden he ovat pystyneet valloittamaan maailman, laulaja.
Ja pitävät sen, harpustasi, keihäästäsi ja vihastasi huolimatta",
vastasi Attila, ei ilman ylhäisyyttä. Hän oli seissut, nyt hän
laskihen istumaan jakkaralleen taas. "Mutta te hunnit", jatkoi
hän hitaasti, "pitäkää kestioikeus kunniassa! Tahdotteko murhata
harpunsoittajan sanan takia? Päälle päätteeksi _toden_ sanan takia!
Sillä eikö muka niin tapahtunut, että me tuona yönä väistyimme
teltoistamme? _Miksi_ väistyimme -- sitä ei tuo vaaleaverinen poika
tosiaankaan aavista. Sen tietää Puru ja hänen valiopoikansa Attila.
Jänteen, joka ensimmäisen nuolen kaarelta lennättää, _täytyy_ höltyä
ennenkuin se, uudestaan jännitettynä, voi ponnahduttaa toisen,
_kuolettavan!_ Rangaista häntä menneestä tapahtumasta lausumansa
sanan tähden --? Hyi! -- Rangaista häntä siitä, että hän ennustaa
jotakin tulevaisuudessa tapahtuvasta? Se näyttäisi siltä kuin
pelkäisimme ennustuksen käyvän toteen. Hänen rangaistuksensa olkoon
elää nähdäkseen, että hän on ennustanut väärin. Edellyttäen",
jatkoi hän hetken päästä vielä pidättyvämmin, "että hän _elää_ niin
kauan, että näkee sen. Ja se -- niin minä arvelen -- on miltei
epäiltävää. Hänen rohkeasti lausumastaan toivomuksesta minun ja
minun valtakuntani tuhoutumisesta en häntä myöskään rankaise.
Tiedänhän minä, että epälukuisat sadattuhannet toivovat sitä samaa.
Olisiko minun surmattava heidät kaikki? Antaa heidän olla! Kuinka
sanoikaan eräs roomalaisten keisari? -- se lausuma on miellyttänyt
minua enimmän kaikesta roomalaisviisaudesta, mitä olen kuullut --:
'vihatkoot vain, kunhan pelkäävät meitä'. Mutta kuitenkin..."
Tähän asti hän oli puhunut hillitysti, aivan rauhallisesti, mutta
nyt alkoi hänen äänensä paisua yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, kuin
kaukainen, alati lähenevä ukkosen jylinä, kunnes hän lopulti
karjuen huusi. -- "Kun kiihkeä toivo ja himokas kosto ovat yöllisen
salakähmäisyyden inhoittavassa vuoteessa siittäneet valapattouden ja
murhahankkeen kaksoset, silloin! --" Tässä hän karkasi seisoalleen
ja astui korokkeen rintanojan ääreen, ruhtinas Dzenzil tuli hänen
rinnalleen.
"Kaksikymmentä päivää sitten -- ruokorantaisella Tonavan saarella
-- kaukana leimahtelivat yössä kalevantulet --, silloin kuiskutteli
kaksi palvelijoistani keskenään. Vain vanhan salavan he luulivat
kuulevan heidän supatuksensa. Mutta salava oli ontto ja salavan
sisässä _minä_, Attila, teidän herranne, te kurjat koirat. Mutta
sinä, uhkea morsian, älä ole pahoilla mielin: vielä tänä yönä saat
sinä _sittenkin_ viettää hääsi -- sill'aikaa kun nuorukaisesi
kiemurtelee ristillä, tulee sinusta Attilan vaimo. Hunnit, ottakaa
kiinni heidät kaikki!"
Niin salamannopeasti oli käsky pantu täytäntöön, että yllätetyt
huomasivat, että pienimmätkin seikat oli sitä varten tarkoin
valmistettu. Vastarinta oli mahdotonta. Jokainen noista kahdeksasta
seuralaisesta, jotka oli sijoitettu kauas isännistään ja myös
melkoisen matkan päähän toisistaan, joutui kokonaan hunniparven
keskeen.
Neljä hunnia heittäytyi vanhan kuninkaan kimppuun, Dzengisitz,
Tsendrul ja neljä muuta miestä Dagharin. Mutta kuitenkin onnistui
tämän epätoivoissaan kiskaista tuokioksi oikea kätensä vapaaksi
moninkertaisen otteen puristuksesta. Samassa hän salamannopeasti
tempaisi lyhyen miekkansa kannikkeesta ja sinkosi sen kaikella
voimallaan Attilaa kohti, joka rintanojan yli kumartui häntä
katsomaan. Heitto oli hyvin tähdätty: terävä kärki olisi ehdottomasti
osunut keskelle kasvoja. Mutta kiljaisten nähdessään kalvan
välähtävän Dagharin kädessä hypähti ruhtinas Dzenzil herransa eteen
suojelemaan häntä ruumiillaan. Miekka lävisti hänen kurkkunsa,
sanaakaan päästämättä hän kaatui ja heitti henkensä.
Jo oli Dagharin oikea käsi taas kuuden kouran puristuksessa. Hän näki
Wisigastin maahan viskattuna -- Khelkhal painoi polvellaan hänen
rintaansa --, näki urhoollisten seuralaistensa, monen haavoitettuna,
voitettuna kaatuvan, näki Ildikon, käsivarret leveiden kultaisten
kahleiden kytkeminä -- silloin hän voihkasi ääneen.
"Odota, nulkki", huusi Attila, pyyhkien kädellään ruhtinaan verta,
jota oli pirskahtanut hänen kasvoilleen, "tämän veren saat sinä
erikoisesti maksaa. Vanhus vain ristiinnaulitaan, mutta poika --
hänet seivästetään -- minun makuuhuoneeni takana! -- Saat, kaunis
morsian, kuulla hänen huutavan, samalla kun sinusta tulee minun
vaimoni."
Neito oli ääneti. Mutta hänen laajaksi avautuneista, jäykästi
Attilaan luoduista silmistään tapasi tätä katse: tuo kuvatus
hätkähti, lysähti kokoon, hänen täytyi sulkea silmänsä, jääkylmät
väreet kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin. -- Hän viittasi rajusti
kädellään, osaamatta virkkaa yhtään sanaa. Vangit vietiin pois.