KUUDES KIRJA:

Ensimmäinen luku.

Tuskin oli avara vierassuoja tyhjentynyt _--_ ainoastaan Khelkhalia

oli hallitsija pidättänyt jäämään --, kun ovi temmattiin auki ja mies

syöksi suoraa päätä sisään.

"Ellak!" huudahti hänelle isä vihaisena. "Miten uskallat? Enkö ole

karkoittanut sinua silmäini edestä? Olenko muka kutsunut sinua?"

"Et, herra. Mutta..."

"Mitä sinä täältä haet? Tahi -- _ketä_ haet?"

"Isää."

"Tarkoitat: herraa."

"Olkoon niin! Suurta hallitsijaa, oikeamielistä tuomaria!"

"Kas niin! Tiesinhän minä, mikä sinut ajoi tänne!-Oikeamielistä

tuomaria? Hyvä! Sen nimen -- minä ansaitsen sen -- tahdon pitää

kunniassa, peloittavassa kunniassa. Älä siis vaivaannu puhumaan

kavaltajain puolesta."

"Onko heidät jo todistettu syyllisiksi? Kuulin vain hunneilta

epäselvää, suutuspäissä lausuttuja huhuja. Onko heidän rikoksensa

todistettu?"

Attila oli vaiti. Hän pysyi äänettömänä vihastuksesta. Kamalasti

kohosi puna hänen keltaisenhallaville kasvoillensa.

Mutta Khelkhal huusi äkäisenä: "Luulenpa kylläkin! Poikavekara heitti

miekan isäsi päälle! Vain hunnilaisuskollisuutta saa maailma kiittää

siitä, että hän vielä elää. -- Entä vanhus? Molemmat ovat toisten

kanssa koplassa tehneet kapinasalaliiton surmatakseen isäsi. Mutta me

-- isäsi itse ja minä -- me kuulimme kaikki ollessamme ontossa puussa

piilossa autiolla Tonavan saarella."

Ellak loi silmänsä maahan. "Jos niin on laita -- no niin! Tuomitse

molemmat!"

"_Ovat_ tuomitut", lausui Attila.

"Surmaa heidät -- minä en rohkene pyytää heille armoa. Mutta -- onko

totta, mitä kujilla hoetaan -- Ildiko myös? Hän on viaton!"

"Ei ole. Hän tiesi salaliitosta -- epäilemättä! -- minä näin sen

hänen silmistään, heti kun hän astui sisään ja huomasi minut. Hänellä

oli tieto juonesta eikä siitä puhunut herralleen."

"Olisiko hänen pitänyt saattaa isänsä ja sulhasensa tuhon omiksi?"

"Olisi, hänen olisi pitänyt! Mutta minä annan hänelle anteeksi --

_koska_ minä en ole ainoastaan oikeamielinen tuomari, vaan koska olen

lempeä hallitsija, joka halusta armahdan. Häntä _ei_ rangaista."

"Mutta -- isä -- ei ole totta, mitä vakuutetaan?"

"Mikä sitten?" Kysymys tuli sangen uhkaavasti, sangen kärsimättömästi.

"Sinä tahdot surmata hänen isänsä ja hänen rakastettunsa, ja

kuitenkin...! Ei! Sehän on mahdotonta!"

"_Mikä_ on Attilalle mahdotonta?" Pidätetty viha nousi.

"Iljettävyys", huusi nuorukainen voimatta enää hillitä itseään.

"Perkeleellisyys! Heidän molempain veren tahraamana sinä et voi

pakottaa syleilyysi tuota ihanaa olentoa, tuota vaaleaa jumalatarta,

tuota valkeaa --"

"Kautta mustain jumalieni, voin!" ratkesi tuo julmettu vastaamaan.

"Sen minä teen. Korkein kunnia, mikä naiselle -- sinun vaalealle

jumalattarellesikin -- on olemassa, on tuleva hänen osakseen: hänestä

tulee Attilan oma."

"Ei ikinä! Minä sanon sinulle: hän _rakastaa_ skiiriä."

"En ole mustasukkainen -- kuolleille."

"Mutta minä sanon sinulle vielä enemmän: hän vihaa sinua, inhoaa

sinua!"

"On oppiva minua ihailemaan."

"Ei! Hän kuolee, jos hänet pakotat. Oi, herrani ja isäni" -- hän

heittäytyi hurjan tuskan raatelemana maahan hänen eteensä -- "näe

minut tässä jalkaisi juuressa. Anna minun takertua kiinni polviisi.

Minä rukoilen sinua! Sääli! Koskaan, en koskaan, niin kauan kuin

minä onneton olen hengittänyt, minä ole tohtinut kuullaksesi mitään

pyytää. Voitettuani jazyygit lupasit armollisesti täyttäväsi jonkin

toivomukseni, jonkin pyynnön, monta vuotta sitten! En lausunut mitään

toivomusta. Nyt, nyt minä teen pyynnön. En rukoile armoa miehille,

vain neidolle."

"Se _on_ myönnetty!"

"Isä, minä kiitän sinua!" Ihastuneena hän hypähti ylös, mutta

säikähtyi katsahtaessaan kolkon pilkallisiin kasvoihin.

"_Korkein_ armo: hän on synnyttävä minulle pojan."

Silloin parahti Ellak kuin kidutettu eläin: "Ei, isä! Sitä... ei

sitä. Et saa sitä naista häpäistä. Minä olen epätoivoissani! Minä en

jaksa elää enää sen jälkeen. No, tiedä sitten: minähän rakastan häntä

mielipuolisuuteen asti."

"Sen olen tietänyt aikoja sitten."

"Isä, täytyykö Dagharin tosiaan kuolla?"

"Täytyy."

"Anna sitten neito _minulle_."

Isä remahti räikeään nauruun: "Ha, ha, niin löyhkäpäinen sinä todella

olet. Niinmuodoin, kun hän rakastaa harpunsoittajavainajaa ja _sinä_

häntä syleilet, se _ei_ ole häpäisyä."

"Minä en ole häneen kajoava milloinkaan. Vannon sen sinulle ja

-- hänelle. Vain kunnioittaa häntä puolisonani minä tahdon ja --

suojella."

"Minulta, senkin koira!" huusi Attila raivosta vaahdoten ja

tavoitellen leveää vyöhönsä pistettyä käyrää veistä.

Molemmin käsin tarttui Khelkha! hänen käsivarteensa pidättäen häntä.

"Pistä päälle, isä! Ja minä tahdon kiittää sinua, jos otat minulta

hengen! Voi, jospa et sitä olisi minulle antanutkaan!"

Ja hän levitti käsivartensa levälleen.

"Ei", virkkoi Attila synkkänä. "Kiitän sinua, vanhus. Poika-lurjus ei

ole sen arvoinen, että minun käteni hänet kaataisi. Saakoon elää, ja

tietäköön vaalean, valkean jumalattarensa joutuvan näiden käsivarsien

syleilyyn", -- hän kohotti ne ylös jännittäen joka lihaksen. -- "_Se_

olkoon hänen rangaistuksensa."

Liikkeissään epätoivo Ellak kääntyi ja syöksyi ovea kohti.

"Ildiko!" hän huusi, kooten siihen yhteen sanaan tuskansa ja

päätöstensä tulvan: vapauttaa hänet. -- Se oli varmaan mahdotonta! --

Surmata hänet -- sitten itsensä!

Kaikki tämä kiiti yht'aikaa hänen aivojensa läpi, samalla kuin hän

vetäisi pitkän miekkansa tupesta ja juoksi ovelle päin.

Mutta hän ei kerjennyt pitkälle.

Attilan vihankiljahduksen kuultuaan olivat Dzengisitz ja joukko

sotilaita tulleet ovelle, mihin äänettömän kammon lamauttamina jäivät

seuraamaan isän ja pojan riitaa.

"Pidättäkää hänet!" huutaa jymisi Attila poisrientävän jälkeen.

"Riisukaa häneltä aseet! Hyvä on, Dzerigisitz, ripeä poikaseni. Sinä,

Khelkhal, telkeät hänet heti paikalla saarnitorniin, neljä vartijaa

ovelle. Minä annan hänestä tuomion -- mutta vasta hääyön jälkeen."

Toinen luku.

Ilta hämärtyi.

Aurinko oli, kuten usein tässä aromaassa, vajonnut loisteettomana

punahehkuvana pallona sumeiden usvajoukkojen taa, jotka kerrostuneina

tiheään päällekkäin majailivat viimeisten aallonmuotoisten matalain

seutujen yllä, joiksi paljas, autio nummi näköpiirin reunassa

lännessä haihtui.

Attila käveli edestakaisin vierassuojassa, josta pöydät, penkit ja

ruoka-astiat oli sillävälin korjattu pois. Hän oli toistamiseen

päästänyt kaiken väen menemään. Khelkhal tuli sisään ilmoittamaan

suorittaneensa saamansa tehtävät.

Hallitsija nyökäytti päätään virkkamatta mitään. Hautoen jotakin

mielessään hän otti hitaasti leveän seitsensakaraisen kultavanteen

mahtavasta päästään ja pani sen jalokiviarkkuun. Sitten hän aukaisi

hakasen, joka kiinnitti viitan hänen vasemmalle olkapäälleen, ja

viskasi pukimen pois. Hän seisoi nyt alusvaatteissaan, jotka olivat

himmeää valkoista silkkiä. Myöskin hän päästi soljesta auki leveän

asevyönsä, jossa riippui pitkä käyrä tikariveitsi, ja antoi sen

Khelkhalille.

"Ota makuuhuoneen avain huostaasi", hän käski.

"Kyllä, herra, niinkuin aina ennenkin." Hän otti avaimen

miekankannikkeen vyötaskusta.

"Sinä lukitset ulkopuolelta."

"Mutta -- tornin avain? Hän yrittää paeta, heti kun olet nukkunut."

"Ole huoletta! Se on täällä -- rinnalla -- ihokkaan alla. Kuusi

hunnia vartioi makuuhuoneen kynnyksen edessä, tuon korokkeen takana,

yövahti."

"Niinkuin aina ennenkin, herra." -- Hän odotti käskyä mennäkseen

lähettämään morsiamen.

Mutta vielä kerran käveli Attila hitain askelin tilavan vierassuojan

poikki. Nyt hän pysähtyi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Hän sulki

silmänsä.

Vihdoin hän kivahti: "Missä on Gerwalt, alemanni? Minä käskin noutaa

hänet heti kun kepponen oli onnistunut. Miksei hän näyttäydy?"

"Ei ole löydettävissä. Sinun viittauksestasi minä panin --

kunniavahdin, niinkuin hänelle selitin, vartioimaan häntä hänen

majatalossaan. Mutta hän maisteli niiden kolmen hunnin kanssa,

ryyppäsi kaikki kolme pöydän alle ja katosi talosta."

"Hänet etsittäköön ja sidottakoon. Pelkonsa ja uskollisuutensa

vahvistukseksi saakoon vielä tänään nähdä molempain

germaanilaisruhtinaiden kuolevan."

"Hyvä, herra, minä otan hänet vangiksi. Mutta oikeassa vihassasi

unohdat, että _tänään_ emme saa enää verta vuodattaa yhtään.

Dzriwillin juhlan aattoilta on jo alkanut --, vasta kolmen päivän

päästä..."

"Pyh, minä uskon vain Puruun, nauran tuolle puisen tamman hahmoon

kuvatulle ratsunjumalattarelle!"

"Sinä -- valitettavasti! Mutta en minä eivätkä hunnisi. Sinä et

_saa_! Sinunhan täytyy huomenna toimittaa kaiken kansan edessä suuri

uhri, heidän käsitystään sinun pappeudestasi ei saa järkyttää."

"Se on totta. Kärsikööt sitten kolme päivää vielä kuolemantuskaa."

"Entä Gerwalt, kun saamme hänet kiinni? Hän on kuitenkin..."

"Hänen rangaistuksensa -- vaitiolostaan -- määrätköön uskollinen

Ardarik -- joka hänkin on ollut puhumatta. -- Nuo kolme juoppoa --

juhlan jälkeen! -- ristille!"

"Herra, ne ovat urhoollisia miehiä. Ja tämä oli ensimmäinen kerta..."

"Senvuoksi tahdon varjella heitä uusimasta tekoaan. Germaanit

juokoot, älkööt minun hunnini: alati raittiille kuuluu maailma."

Khelkhal vaikeni.

Taaskin käveli Attila mietteisiin vaipuneena kerran tuon avaran

suojan poikki. Aivan ystävänsä eteen hän pysähtyi: "Kummallista,

vanhus, kerrassaan kummallista. -- Milloinkaan ennen ei nainen ole

minuun tällä tavoin vaikuttanut. Näistä neitsyellisistä kasvoista,

tuosta lähestymättömyydestä, tuosta surmaavaa vihaa ilmaisevasta

katseesta hiipii minuun jotakin, jota ennen en ole koskaan tuntenut.

Kuinka minua poltti, kun hänet ensi kerran näin! Miten himoitsikaan

sillä hetkellä käsivarteni halata tuota uhkeaa kaunotarta --! Ja

minun sieluani..."

"Mitä, herra?"

"Minun sieluani -- kammottaa! Se ei ole pelkoa! Joutavaa! Minähän

hänet muserran syleilyyni. Pelkoa! Ei edes siellä Marnen varrella

minua pelko tavoittanut -- sinä ilkeänä yönä. Länsigootit olivat

todellakin päässeet kolmannenkin, viimeisen leiriäni ympäröivän

haudan yli, sillä monta tuhatta omain hunnieni ruumista täytti sen

reunaa myöten. Minä laitatin telttani edustalle kunnaankorkuisen

polttorovion hevossatuloista ja puukilvistä ja voitelutin sen

piellä yltä yleensä. Sen päällä minä makasin palava soihtu kädessä

polttaakseni itseni elävältä, ennenkuin ne tunkeutuvat tänne asti ja

Attila joutuisi vangiksi. Päätösten jäinen levollisuus oli tehnyt

minut tunteettomaksi, ikäänkuin kuolleeksi, jolla oli elävä ruumis.

Mutta pelkoa ja kammoa? Ei merkkiäkään! Mutta tämä germaanilaistyttö!

Tiedätkö mitä, pelkoa se ei ole: _arkuutta_, samaa, jota tunsin

poikana, jolloin vielä uskoin pyhäkköihin --! Se rakastunut penikka

on oikeassa: tytössä on jotakin jumalatarmaista. Kun hän, kasvot

lumivalkeina, kädet sidottuina kultaisilla kahleilla selän taakse --

hurmaavana näkyi silloin hänen jalo povensa! --, loi siveät silmänsä

minuun: vilunväreet puistattivat minua ytimiä myöten." Hän katsahti

arasti ympärilleen, oliko suoja tyhjä, astui ihan hänen viereensä ja

jupisi hiljaa:

"Kuule, vanhus -- mutta älä puhu kenellekään kuolevaiselle! -- minun

täytyy saada rohkeutta -- ei: mieletöntä hurjuutta! -- tätä neitoa

vastaan. Sinä tiedät, kuusiviidettä vuotta olen juonut vain vettä...

Khelkhal! Pane nyt makuusaliin esille se korkea kultaruukku -- tiedät

kai? Se Aquileiasta saatu -- _ilman_ sekoitusastiaa! -- täyteen

kaikkein väkevintä gazzotiniläistä viiniä..."

"Ei, herra! Se on pelkkää juoksevaa tulta!"

"Minähän sanon: minua _paleltaa_ hänen katseensa. Tahtoisin voivani

valaa Vesuviuksen tulen nyt suoniini! Odotahan, valkea jumalatar!

Tämänkin kammon saat hirvittävästi hyvittää. Minä tahdon sinut...!

Mene, vanhus! Pidä huoli viinistä! Tuo sitten luokseni se uhmaileva

morsiameni. -- Ja kuule, ota häneltä ketjut pois."

"Herra..."

"No?"

"Germaanitar on väkevä. Pidä hänet sidottuna, kunnes olet hyvällä

hänet voittanut taipumaan. Muutoin..."

"Loruja", nauroi hän kohauttaen, niinkuin hänen oli tapansa,

käsivarsiaan ja jännittäen lihakset. "Ja vielä eräs asia: vihani

uhalla, Khelkhal, älköön kukaan rohjetko häiritä viinin ja lemmen

ilojani! Kukaan älköön koputtako! Kukaan älköön uskaltako tunkeutua

sisään, kunnes itse aamulla avaan oven ja tulen ulos. Mitä sillävälin

saapuu minulle ilmoituksia -- suullisia tai kirjallisia -- sinä otat

ne vastaan, sinä avaat ne. -- Sillä minä halajan pitkällistä autuutta

ja sitten pitkää, pitkää lepoa."

Kolmas luku.

Kohta senjälkeen seisoi Ildiko makuusalissa. Khelkhal itse oli

kuljettanut hänet -- kädet selän taakse kiinnitettynä -- vierassuojan

läpi sinne. Saatettuaan hänet kynnyksen yli hän irroitti hänen keveät

kultakahleensa ja lähti pois. Ildiko kuuli kauhulla, miten saattaja

kiersi oven lukkoon ulkopuolelta.

Häly pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänestä tuntui kuin hän

kuulisi jäävänsä peruuttamattomasti teljetyksi hirveän kohtalonsa

valtaan.

Hän katsahti hätäisesti ympärilleen puolihämärässä huoneessa

keksiäkseen pelastus- tai pakotien tai jonkin turvakeinon, mutta

turhaan!

Tästä puolipyöreästä puurakennuksesta, joka oli muodoltaan

edessäolevan vierassuojan kaltainen, kooltaan vain paljon pienempi,

oli yksi ainoa uloskäytävä. Vahvat tammesta tehdyt ovet olivat,

samoinkuin kaikki seinätkin, sisäpuolelta verhotut paksuilla matoilla

pienimmänkin ulkopuolisen äänen kuulumisen estämiseksi. Painaessaan

korvaansa avaimenreiälle hän kuuli kuitenkin aseiden kalinaa toiselta

puolen aivan likeltä: hunnilaiset vartijat olivat ikäänkuin suuret

koirat paneutuneet kynnykselle: yövahti oli asettunut paikoilleen. --

Hän ryskytti ovea, mutta se pysyi liikahtamatta, vaikka pitkä

raskas rautasalpa, jolla sen saattoi sulkea lukon lisäksi, ei ollut

sisäpuolelta lykätty eteen. Yhtään ikkunaa ei ollut; ilma ja valo

pääsivät, samoinkuin vierassuojaan, yksinomaan ylhäältä laudoitetun

katon aukoista, jotka kävi sulkeminen lykättävillä verhoilla. Nyt ne

_olivat_ suljetut.

Makuuhuoneen keskiosan täytti valtava vuodesija. Siinä ei ollut

minkäänlaista puualustaa, vaan se oli laitettu pehmeistä peitoista,

polstereista ja patjoista välittömästi lattialle, joka oli kämmenen

paksulti peitetty taljoilla joka lajia: ei puuttunut Hircanian

tiikeri eikä Itämeren hirvi, ei suomalaisten jääkarhu, ei Nubian

leijona.

Vuoteen vieressä oli taiteikkaasti tehty pöytä, jolla seisoi valtava,

kolme jalkaa korkea kultainen ruukku ja pieni hopeapikari. Laatta,

jalointa kreikkalaista pronssityötä, esitti Plutonin ja Persephonen

häitä ja lepäsi mustasta marmorista tehdyn jalan varassa.

Joukko korkeita puisia kaarevakantisia arkkuja oli huoneen

kummallakin pitkällä seinällä, ja moniaat matalat polsterit

täydensivät sisustuksen.

Turhaan tähyili vanki seiniltä voitonmerkkejä, aseita tai jotakin

astaloa, jota olisi sopinut käyttää aseena, mutta mitään sellaista ei

ollut huomattavissa. Turhaan hän koetti avata arkkuja, joissa ehkä

saattaisi olla aseita tai työkaluja. Sormia rupesi kivistämään, mutta

kannet pysyivät kiinni.

Silloin osui hänen katseensa solakkaan, puoleksi miehen korkuiseen

seeteriseen patsaaseen, joka kannatti siroa, revitetystä hopeasta

tehtyä suitsutusastiaa. Hän juoksi sen ääreen, yritti nostaa sitä

-- painoa, jolla kyllä voisi murskata ihmisen, mutta ah! se ei

liikahtanut; syvälle maaperään oli patsas kytketty rautaisilla

kaaritangoilla!

Epätoivoisena hän antoi kohotettujen käsivarsiensa hervottomasti

vaipua alas. Kyynelet pyrkivät nousemaan hänelle silmiin, mutta hän

ei päästänyt. Hän ei _saanut_ joutua toivottomaksi. Hän ajatteli

tulta!

Tuhota liekkeihin huone, vihollinen, itsensä? Mutta voi!

Suitsutusastiassa ei ollut hiiliä, se oli tyhjä. Ja tavoittamattoman

korkealla riippui katosta tuo läpinäkyvä merenvahakuppi, jossa

vaskisessa kuvussa kiilui ainoa liekki, joka levitti puolihämärää

valaistusta tähän hautakammioon verrattavaan morsiushuoneeseen. Se

paloi epävakaisesti, epätasaisesti; välisti se loimahti kirkkaammin,

sitten siitä nousi epämiellyttävän imelähköä sauhua, joka kerääntyi

vähäisiksi pilviksi: polttoaine oli kaikkein kallisarvoisinta

arabialaista suitsutetta, josta sydäntä myöten alemmaksi painuva

liekki tapasi aina uusia kerroksia. Mutta hunnilainen määrättömyys

oli moniaiden rakeiden asemesta ravistanut kupuun kourallisen tuota

ihanaa ainetta, ja milteipä huumaavana pilvieli kellanruskea höyry

hiljakseen ympäri huonetta. Neito pyyhkäisi nyt pukuaan, aprikoiden,

eikö hänen mukanaan olisi jotakin torjumisvälinettä. Mutta Khelkhal

oli vetänyt pitkän vahvan neulankin pois hänen takaraivonsa

hiuspalmikoista, riisunut häneltä metallisen vyönkin.

"Jospa sillä itsellään olisi ase!" ajatteli Ildiko nyt. "Minä tempaan

sen ja tapan itseni." Se oli hänen viimeinen toivonsa.

Silloin kahahti huoneessa, juuri vastapäätä sen ainoaa ovea.

Taidokkaasti oli sille kohdalle sovitettu esirippu niin, että se

näytti välittömästi verhoavan puuseinän, mutta sen takana oli vielä

tilava komero, puolipyöriön pääteosa.

Hän hätkähti. Hänen silmänsä kiintyivät jäykästi esirippuun. Kovaan

sykki hänen sydämensä: hän se _oli_.

Attila tuli komerosta esiin, hitaasti, katse imehtien nuoren naisen

hahmoa.

Hän se _oli_! Ja aseetta -- Ildiko näki sen heti paikalla! -- ei edes

minkäänlaista vyötä, millä hänet kuristaa!

Kun hunni oli päässyt keskelle huonetta, syöksähti hädänalainen neito

nuolennopeasti hänen ohitseen, esiripun taakse komeroon; hän toivoi

-- mutta ah! Ei ulospääsyä, vain paksu tammiseinä vastassa.

Silloin loppui häneltä toivo, rohkeus ja voimat. Hän vaipui

polvilleen, painoi yhteenpuserretut kätensä seinää vasten ja kallisti

niiden päälle ihmeenkauniisti muodostuneen päänsä.

Attila kääntyi. Tyytyväinen pilkkahymy kohosi hänen turpeille

huulilleen. Tämä epätoivo, tämä avuton alistuminen ilahduttivat häntä

sanomattomasti. Tuo kammotus kaikkosi, hän piti peliä -- niinkuin

niin usein ennen oli tapahtunut -- helposti voitettuna.

"Ei, lintuseni", hän nauroi, "_tässä_ häkissä ei ole aukkoa. Älä ole

höperö. Et aavista, sinä nuori olento, miten suurenmoisen kohtalon

ovat tähdet sinulle suoneet. Kuule siis -- se on sinut voittava --

sanoma, ihanampi kuin sille juutalaistytölle ilmestynyt. Hänelle

ilmoitti enkeli, että hän on synnyttävä jumalan. Hän synnytti. Mutta

poika päätyi -- ristille. Mutta sinä synnytät _minulle_ pojan, josta

tulee Attilan perillinen ja maailman herra."

Kuumemmaksi kävi hänen arvioiva katseensa, mutta hän hätkähti.

Sillä kuin näkymättömäin voimain ponnahduttamana vimposi neito

pystyyn maasta ja masennuksistaan.

"Minä? Sinulle? Pojan? Minä muserran sen kuvatuksen otsan, ennenkuin

se saisi silmiään auki."

Attila hämmästyi, mutta koetti malttaa mielensä: "Niinpä saat sitten

synnyttää kultakahleissa. -- Mutta antaudu nyt hyvällä. Älä pakota

minua käyttämään väkivaltaa! Sinä olet minun. Mikään jumala ei voi

sinua pelastaa minun käsistäni."

"Mutta jumalatar!" huudahti neito hurskasuskoisen hartaudella.

"_Minun_ jumalattareni! Auta, heimoäiti Frigga!"

Pystyssä päin hän siinä seisoi, ei enää pelokkaana, vaan ylväänä,

uhkaavana.

Tämän äkillisen muutoksen yllättämänä Attila astui, vitkastellen,

askelen taapäin. Kylmä kammo tuli hiljaa häneen taas, mutta hän

ei ollut sitä tuntevinaan, kohautti vain korkeita olkapäitään ja

pilkkasi: "Miten hän mahtanee yrittää tunkeutua tänne?"

"Hän on jo _täällä_!" huudahti tyttö haltioissaan. "Minä tunnen hänen

läsnäolonsa. Minä havaitsen, miten hän terästää käsivarteni." Ja hän

kohotti molemmat ihanat käsivartensa häntä vastaan puristaen kädet

nyrkkiin.

Attila perääntyi vielä askelen vuodetta kohti. Hän räpytti silmiään.

"Sinä vain lisäät tuskaasi", hän vastasi sangen tylysti. "_Kaikki_

ovat taipuneet -- lopuksi."

"Mutta minä ennemmin kuolen!" huusi Ildiko ja seurasi häntä askelen

perästä. Hänen hienopiirteiset sieraimensa värähtelivät, hänen

kullalta loistavat silmänsä iskivät pohjattoman vihan salamoita:

hunnista tuntui kuin nousisivat hiukset Ildikon päässä ratisten

pystyyn. "Kosketapas vain minua, niin minä kuristan sinut!"

Silloin hunni säpsähti, kylmä kauhu solui hänen lävitsensä, hän

käänsi silmänsä pois hänestä -- nyt osui hänen katseensa pöytään ja

sen kultaruukkuun.

"Ah, oikeaan aikaan! Parahiksi!" hän kuiskasi itsekseen, liukui,

kuin väsyksissä, vuoteelle, sysäsi pienen juomapikarin syrjään, kävi

molemmin käsin kiinni raskaaseen, leveään ja korkeaan, reunoja myöten

täytettyyn ruukkuun, nosti sen huulilleen ja -- joi.

Joi ja joi ja joi, käsistään laskematta, pitkin, syvin, janoisin,

ahnein siemauksin tuon vahaisen astian melkein tyhjäksi -- raskaan,

enemmän mustan kuin punaisen viinin tuoksu levisi Ildikoa vastaan

-- jäi vain tilkka, jota hän ei jaksanut enää. Hän yritti, syvään

hengähtäen, laskea ruukun pöydälle takaisin; mutta tuijottaessaan

siinä eteensä verestäväreunaisin silmin hän panikin sen viereen,

ilmaan, se putosi jääkarhuntaljalle ja viinitilkka värjäsi hohtavan

valkean nahan siltä kohdalta tummanpunaiseksi.

Mutta juoja maiskutti kieltään ja nuoleskeli huuliaan. "Ah! Voi! Ah!

Erinomaista! Melkein yhtä suloista kuin suuteleminen. Miten tyhmää

-- että olen niin kauan -- neljäkymmentä vuotta -- ylikin -- ollut

ilman! -- Nyt korvaan sen! -- Voi! Tosiaan niinkuin juoksevaa tulta.

Mutta -- raskasta! Nyt -- Ildiko! Tule! Tule pian! Muuten minä --

väsyn! Istuudu minun luokseni! Et? Etkö vieläkään?"

Suurin silmin katsoi neito lepertelijää.

"Oi, älähän! Älä katso niin surmaavasti! Minä en sitä jaksa --

nähdä! En _voi_ nähdä! Tahdon -- sulkea silmät. -- Ne menevät kiinni

itsestään. Nukkua? Niin, hetken aikaa! Nähdä ihania unia! Ja --

herättyä -- ensin vielä lisää viiniä -- ja sitten..."

Silloin hän raskaasti hengittäen retkahti selälleen, paksu, raskas

pää solui vuoteen pääpuolen reunan yli, niin että hän joutui

makaamaan niska reunan kohdalla. Hän alkoi kuorsata heti. Mutta

se kuorsaaminen oli pikemmin korisemista. Hänen kasvonsa olivat

tummanpurppuranpunaiset, suu ammollaan -- punaisia pisaroita valui

siitä -- olivatko ne verta, olivatko viiniä? --

Ildiko meni aivan pylvään ääreen: "Oi, Frigga! Kiitos! Voi, vain

ase!" hän kuiskasi intohimoisesti liikutettuna, tarttuen molemmin

käsin tukkaansa.

Katso, silloin irtautuivat äkkiä komeat palmikot ja putosivat

itsestään hänen avoimiin käsiinsä.

* * * * *

Ulkopuolella, morsiushuoneen kynnyksellä loikoi virkkuina viisi

hunnia ja heidän päällikkönsä.

Kaikki hiljaa, ulkopuolellakin, sillä vierassuojan portin edustalla

seisoi niin ikään vartijat, jotka estivät ketään lähestymästä.

Ja sisäpuolella -- makuusalissa -- kaikki hiljaa.

Vain kerran hyppäsi eräs -- päällikkö -- pystyyn ja pani korvansa

lukolle, tirkisteli myös avaimenreiästä.

"Ettekö kuulleet mitään?" hän kysyi. "Puoliksitukahtunutta huutoa --

arvelen? Hätähuutoa: 'Apua!'"

"Emme mitään", sanoi toinen.

"Ei sieltä mitään kuulunut", nauroi kolmas ja veti kysyjän viitasta

takaisin alas kynnykselle. "Etkö lakkaa tirkistelemästä?"

"Ei siitä mitään näy", virkkoi ensimmäinen kyykistyen jälleen maahan.

"Pilkkosen pimeä siellä on. Lamppu on palanut tyhjiin."

"Ja muuten", irvisti toinen, "jos tuolla sisällä kenellä on hätä ja

ken apua huutaa..."

"Niin ei ainakaan meidän herramme", päätti kolmas. Eikä nyt enää

kuulunut mitään, ei kerrassaan mitään.

Lyhyt kesäyö loppui. Tähdet kalpenivat. Sitten nousi leimuavasta

aamusarastuksesta aurinko komeana, voitollisena: tuli kirkas aamu,

tuli keskipäivä.

Morsiushuoneessa ei hievahdustakaan. Ovi pysyi liikahtamatta, pysyi

suljettuna.

Neljäs luku.

Jo monta tuntia ennen auringon ehdittyä puolipäiväkorkeuteen saapui

Khelkhalkin istumaan kärsivällisenä kynnykselle.

Mutta myös kärsimättömänä. Sillä tärkeitä, uhkaavalta kuulostavia

sanomia oli yön ja aamun kuluessa saapunut monelta taholta sekaisin

kaikenlaisista lähetystöistä ja käynneistä ja germaanilaiskuninkaiden

ja tuomarien kokouksista: lähettejä, tiedustelijoita oli hän

kuulustellut, hallitsijalle osoitettuja kirjeitä avannut...

Yhä levottomammaksi hän kävi.

Tosin ei odotus ikävystyttänyt häntä, vanhusta. Päiväkaudet hän

olisi jaksanut nurisematta pysytelläidä kovalla kynnyksellä, jossa

hän kyykötti. Mutta erinäiset ilmoitukset, rajavartijain kyselyt,

uhkaavat merkit näyttivät vaativan ratkaisua, ohjeita, torjuntaa.

Ja näiden väikkyessä hänen mielessään nousi tuohon uskolliseen

mieheen vähitellen jokin ahdistava aavistus, kun hän uudestaan

kuunnellessan ovella ei vieläkään kuullut Attilan lausuvan

ainoatakaan sanaa, ei liioin minkäänlaista ääntä nuoresta

aviovaimosta.

"Nukkuisivatkohan -- molemmat -- näin pitkään? Tuskinpa!"

Ja surulla hän ajatteli sitä suunnatonta ruukkua, joka oli täynnä

kaikkein väkevintä viiniä, mihin herra ei ollut laisinkaan tottunut.

Vielä kerran, sittenkuin hän oli turhaan kuunnellut, hän tukahdutti

pelkonsa ja asettui kärsivällisenä, mutta huoaten, jälleen

kynnykselle.

Silloin ajaa karautti taas pölyn peittämä ratsumies -- kuolleena

kaatui hänen hevosensa vierassuojan edustalle -- ja antoi hänelle

kirjelmän. "Olemme ajaneet väsyksiin erään Ardarikin gepidin ja

saaneet sen häneltä", ilmoitti hunni hengästyneenä. "Hänen oli

määrä viedä se Tyyrinkiin, ja meidän täytyi hakata hänet palasiksi

ennenkuin se häneltä lähti."

Khelkhal leikkasi langan poikki, loi silmäyksen kirjeeseen -- rupesi

heti kolkuttamaan ovea miekkansa ponnella ja huusi: "Ja vaikka

pääni menisi -- ylös, Attila! Ylös, ylös! Nyt ei ole aika maata! Ei

liioin juoda ja suudella. Aukaise, herra! Lue! Kapina! Ardarik uhmaa

julkisesti! Hän on koonnut tänne aivan lähelle koko sotaväkensä!

Svaabi Gerwalt on paennut hänen luokseen! Germaanit nousevat

kapinaan!"

Hiljaa kaikki.

Silloin se uskollinen mies huusi: "Niinpä minä sitten avaan itse,

vihastasi huolimatta!"

Ja hän otti vyönsä taskusta hänelle uskotun avaimen ja aukaisi lukon.

Mutta ovi pysyi liikkumatta, vaikka hän painoi ja sysäsi käsivarsin

ja polvin.

"Se sisäsalpa! Rautasalpa! Sisäpuolelta lykätty eteen!"

"Miksi? Mitä varten herra on niin tehnyt?"

Arkoina, jännityksissä, uteliaina kurkkivat vartijat hänen takanaan.

"Pois siitä, nenäkkäät!" tiuskaisi hän heille. Miehet väistyivät kuin

koirat, joille ärjäistään.

"Attila! Rouva Ildiko! Avatkaahan toki! Vetäkää salpa pois edestä!

Tärkeitä tietoja! Germaanit kapinoivat!"

Silloin hän kuuli, miten raskas salpa vedettiin sisäpuolelta

hitaasti, vaivoin, syrjään.

Nyt lensi lukitsematon ovi itsestään auki -- nopeasti hän astui

sisään, vetäen jälkeensä oven lukkoon.

Ildiko seisoi hänen edessään, ääneti, kalpeana, suorana. Salvan luona

hän seisoi, sillä hän sen oli lykännyt syrjään.

Yhä vielä olivat verhot vedettynä tuolla ylhäällä poikittain

kattovalon eteen -- lamppu oli aikoja sitten sammunut. Niinpä

vallitsi siellä hämärä, vaikka ulkona oli räikeä puolipäiväauringon

paiste.

Hän tunnusteli eteensä, koetti totuttaa silmiään.

Ensiksi huomasi hänen etsivä katseensa mahtavan kultaruukun. Se virui

kumollaan nahkojen päällä, edessä lätäkkö ikäänkuin verta, mutta

mustanpunaista viiniä se oli, tuoksuen sangen vahvasti, niin että

voimakas haju tuntui koko huoneessa. Hän astui sen ylitse, leveän

vuoteen ääreen.

Siinä makasi -- nyt hän sen näki -- hallitsija selällään,

hievahtamatta.

Hän näytti nukkuvan sikeästi, mutta tuntui oudolta, että

purppurapeite kätki hänen kasvonsa melkein kokonaan; vain suu oli

näkyvissä, ja se oli ammollaan.

"Nukkuuko hän?" kysyi vanhus hiljaa morsiamelta. Tämä ei vastannut

mitään. Liikkumatta hän pysyi paikallaan seisomassa.

Silloin astui Khelkhal aivan viereen ja veti peitteen pois kasvoilta.

Säikähtyneenä hän kiljaisi.

Silmät, selkosen selällään, mutta elottomina, vielä tavallista

enemmän kuopistaan ulos pullistuneina, katsoivat tylsästi

Khelkhaliin. Hänen piirteensä olivat hurjasti vääntyneet ikäänkuin

kouristuksesta tai kovista tuskista, kasvot olivat ylt'yleensä

pöhöttyneet, verenpunaiset, verenpunaiset olivat silmänvalkuaisetkin.

Punaisia täpliä -- eivät nekään viiniä! -- eivät, jotakin muuta

ne olivat -- näkyi räiskyneen hänen poskilleen ja kaulalleen ja

valkeille silkkisille alusvaatteille.

Mutta Khelkhal ei tahtonut uskoa, mitä näki.

"Herra!" hän huusi ja ravisti häntä käsivarresta -- se retkahti

hervotonna alas.

"Herra!" Suurella vaivalla hän kohotti nyt leveän, raskaan yläruumiin

ylös -- se oli vielä aivan lämmin. "Attila! Herää! Sinä nukut vain!"

"Ei!" virkkoi neito tyynesti ja lujasti. "Hän on kuollut."

"Kuollut!" parkaisi vanhus rajusti. "Ei, ei!" Hän hypähti

pelästyneenä taapäin.

Silloin kaatui puoliksi kohotettu ruumis jäykkänä ja raskaana kuin

lyijy takaisin vuoteelle.

"Kuollut! Todella kuollut? Voi! Näenhän minä: verta. Verensyöksy --

niinkuin usein ennenkin -- voi, se viini! Se hänet on tappanut."

"Ei ole. Minä hänet kuristin. Hän oli päihtyneenä nukkunut. Mutta

heräsi jälleen. Hän tahtoi minut... pakottaa. Silloin minä lykkäsin

oven salpaan, ettette te voisi tulla häntä auttamaan. Hiuksillani

minä hänet tukehdutin."

"Naisen murhaama!" huusi vanhus tuskallisesti ja repi tukkaansa ja

partaansa. "Ole vaiti! Hirtehinen! Kirottu! Jospa sen hunnit saisivat

kuulla. Epätoivoon he lankeaisivat! Voi, suuri Attila naisen käden

kaatamana! Hänen henkensä tuomittu elämään iankaikkisesti alhaisessa

madossa!"

Ja hurjassa tuskassaan vanhus heittäytyi polvilleen ruumiin ääreen,

peittäen suudelmilla sen kädet ja otsan.

Tarkkaavaisena, jännittyneenä kuuli neito nämä sanat. Hän tiesi

tarpeeksi paljon hunnien sielunvaellususkosta ymmärtääkseen täysin

sen merkityksen -- merkityksen hunnilaiskansallekin.

"Onko se sitten totta?" valitti Khelkhal, kavahtaen pystyyn ja taas

heittäytyen ruumiin päälle. Hän olisi niin mielellään epäillyt sitä

kuolintapaa!

"Luuletko Ildikon voivan valehdella? Luuletko, että minun oli helppoa

koskettaa tuota iljetystä näillä käsillä? Taistelu oli lyhyt:

päihtymys teki hänet melkein puolustuskyvyttömäksi."

"Niin, totta se on!" päivitteli vanhus. "Tuossa! Hänen hampaidensa

välissä on vielä haiven germaanittaren keltaisista hiuksista! Voi,

tämä on hirveää!" Hän otti suuren vuodematon ja viskasi sen vainajan

kasvojen päälle. "Minä en voi niitä katsoa. Odotahan, sinä murhaaja!

Kolme päivää suojelee sinua vielä pyhä juhla, mutta neljäntenä pitää

sinun, yhdessä omaistesi kanssa, kuolla kauhea kuolema."

Ja hän antoi hänet hunnisotilaiden huostaan, jotka hän nyt huusi

saapuville, käskien telkeämään vangin erääseen tyrmänä käytettyyn,

tornimaiseen, korkeaan laakeakattoiseen pölkkyvarustukseen:

"Yksikseen! Ei heikäläisten mukaan! Eikä Ellakin luo! -- Panette

kolme miestä vahtiin suljetun oven eteen. Jos hän pääsee karkuun,

vahdit kuolevat."

Ja hänen viittauksestaan otettiin neito kiinni ja vietiin pois.

Syvään hengittäen hän lähti morsiushuoneesta -- kuolinkammiosta.

"Tottelemme, ruhtinas", virkkoi vartijain päällysmies katsellen

kummastellen ympäri huonetta. "Mutta -- missä on --? Hän ei ole

tullut kynnyksen yli! -- Missä herra on?"

"Tässä hän on", vastasi voihkien vanhus, tuskan raastamana, "kuollut

hän on!" Hän tempaisi peitteen pois.

"Kuollut? Attila?"

"Voi, voi!"

"Kuollut! Siis murhattu!"

"Kuka on murhaaja?"

"Ketään ei ole tullut sisään!"

"Mehän makasimme kynnyksellä!"

"Siis naisen murhaama."

Niin ulvoivat hunnit sekaisin.

"Ei! Ei _murhattu_!" huusi Khelkhal jyrisevällä äänellä, ojentautuen

suoraksi. "Miten voitte ajatellakaan. Tyttö murhannut -- hänet!

Miehen, joka oli väkevä kuin härkä. -- Katsokaa! Tuon valtavan suuren

ruukun -- hän ei muulloin koskaan juonut viiniä -- tehän tiedätte

sen! Viime yönä on hän tyhjentänyt sen liian pian -- hän kuoli

verensyöksyyn -- viinin ja rakkauden autuaaseen kaksoishurmioon!

Kadehdittava loppu! Kutsukaa Dzengisitz, Ernak ja kaikki ruhtinaat

tänne. Heidän on saatava siitä tieto ja julistettava se kaikelle

hunnien kansalle: mahtaja kuoli iki-ihanan kuoleman."

Viides luku.

Järkyttävä, suurenmoinen kaikessa barbaarisessa viileydessään oli

hunnikansan tuska mahtavan hallitsijansa kuolemasta, ainoan suuren

miehen, joka koskaan oli sen keskuudesta noussut -- tai nouseva.

Hämärä tunne näytti valtaavan nuo tuhannet: "Tässä lepää särkyneenä

se vahva rengas, joka oli kerännyt yhteen kaikki hunnilaumojen

yksityiset ja itseksensä helposti katkeavat nuolet, pitänyt ne

koossa murtumattomana voimana." He aavistivat, että siinä makaa nyt

kuolleena maassa hunnien mahti ja suuruus ikuisesti; heidän tähtensä

oli sammunut.

Epätoivoiset olivat niiden tuhansien miesten, naisten ja lapsien

valituksenpurkaukset, joita makuuhuoneessa kuljetettiin ruumiin

ohi, sillä hunnit eivät ainoastaan pelänneet ja ihailleet, jopa

jumalaisena olentona palvoneet, vaan kiihkeästi rakastivat häntä

-- huolimatta hänen ankaruudestaan -- nämä hänen hunninsa, joiden

omaperäisyyden, joiden edut ja inhoittavuudet olivat hänessä

yhtyneet ja päässeet esiin korkeimmassa, koskaan saavuttamattomassa

täydellisyydessä.

Kaikki lankesivat maahan kuolinsijaksi tulleen morsiusvuoteen ääreen

kasvoilleen tai polvilleen, ulvoivat ja parkuivat, raastoivat

rintaansa, nyhtivät harvakasvuisia haiveniaan, repivät vaatteensa.

Yksi niistä tuhansista, jotka sillä tavoin heittäytyivät maahan,

ei noussut enää. Se oli Zerko, epämuodostunut kääpiö, vainajan

hovinarri, niin ruma, että herätti pilkkaa ja naurua. Attila

oli suojellut häntä kymmenet vuodet toisten mielivallalta ja

raakuuksilta. "Sinä olet kuollut", huusi hän kyynelet silmissä,

"miten voisi Zerko elää?"

Ja vuoteen jalkopäässä hän työnsi puukon sydämeensä.

Kauan, kauan kesti, päivän ja yön läpeensä, keskeytymättä tämä

valitus makuuhuoneessa.

Khelkhal, Dzengisitz, Tsendrul ja Ernak olivat vuorotellen

johdattaneet joukkoja sisään. Ernak-poikanen oli kuitenkin

aikaisimmin kuivannut kyynelensä ja tuon tuostakin kuiskaillen

ruhtinas Tsendrulin kanssa ruvennut osoittamaan ylpeää, oudon

uhmaavaa käytöstä yksinpä Dzengisitziäkin kohtaan.

Ellakille toi puutorniin Khelkhal tiedon isän kuolemasta.

Hän ei näyttänyt uskovan verensyöksykuolemaan.

"Entä Ildiko?" -- se oli hänen ensimmäinen kysymyksensä -- "tuliko

hänestä hänen vaimonsa? Mitä sinä hänelle aiot?"

"Pysyy vangittuna", vastasi vanhus synkkänä, "kunnes kuolee

omaisineen."

"Ja minun muka pitäisi uskoa, että hänestä tuli hänen vaimonsa?

Uskoa, että hän kuoli verensyöksyyn? Khelkhal murhaisi herransa

lesken? Verenhimoisessa vihassasi paljastat itsesi. Ildiko _ei_ ole

hänen leskensä! Hän on Attilan --"

"Vaiti, jos henkesi on sinulle rakas!" varoitti vanhus vihaisesti.

"Päästä minut, vain silmänräpäykseksi, ulos! Anna minun puhutella

häntä!"

"Eikö mitä, sinä rakastunut hupsu, sinä kehno poika! Sinä pysyt

täällä vankina, kunnes -- kunnes tyttö ei enää tarvitse suojelusta.

Katso, minä suutuin Dzengisitzille, joka hylkäsi esitykseni sinun

vapaaksipäästämisestäsi -- tällä hetkellä, jolloin koko Mundzukin

valtakunta horjuu. Minä olenkin aina tahtonut enemmän sinun parastasi

kuin -- isäsi ja veljesi! Hän epäsi. Vain veljien ja ruhtinaiden

yhteinen päätös voi tuomita ja päättää isän vangituttamasta. Minä

tahdoin, hänestä huolimatta, päästää sinut vapaaksi, mutta nyt, kun

paljastat mielettömyytesi, jäät vangiksi siihen asti, kunnes et enää

voi vähääkään muuttaa sitä kostoa, jonka olen suuren vainajan ruumiin

ääressä vannonut."

Kuudes luku.

Niin oli jumaljuhlan ensimmäinen päivä kulunut loppuun.

Nyt valmistivat hunnit suurelle hallitsijalleen hautajaisjuhlaa.

Kaikkein ensiksi ajelivat miehet partansa ja naiset hiuksensa

oikealta puolen aivan kaljuksi.

Sitten viilsivät miehet tikareillaan haavoja molempiin poskiinsa,

niin syviä, että niihin olisi saattanut pistää sormensa; sillä ei

naisellisin valituksin ja kyynelin tullut ruhtinaista vakavinta

surra, vaan miehenverin.

Sen jälkeen pystytettiin suurelle avoimelle torille keskelle leiriä,

niinsanottuun "renkaaseen", jota käytettiin sotilaiden kokoamiseen ja

katsastukseen, mutta myös ratsumiesten ja ratsujen temmellyspaikkana

ja kilpa-ajoratana -- senvuoksi se oli sangen avara -- eräs koko

hunnilaisen kuningasaarteiston kaikista suurimpia kalleuksia.

Se oli valtavan korkea ja tilava täyssilkkinen teltta, hienointa

tummanpurppuranpunaista silkkiä, Kiinasta keisarin lahjana

Tibetiin, sieltä Persiaan saapunut; sieltä taas oli, Byzantionin

parempina päivinä, eräs roomalainen sotapäällikkö ottanut tuon

kalleuden sotasaaliiksi ja tuonut pääkaupunkiin. Mutta Attila kuuli

lähettiläiden kautta tästä purppuraisesta ihanuudesta ja pani kerran

johonkin kiristyssopimukseensa tuon loistoesineen luovuttamisen

ehdoksi, jota viheliäinen imperaattori ei voinut hylätä.

Tämä teltta, jossa Attila oli vain harvoin, esiintyessään suurimmassa

prameudessaan, ottanut vieraita kuninkaita vastaan, pystytettiin

nyt puhtaasta kullasta tehtyjen tukitankojensa varaan. Kultainen

liikkuvasiipinen lohikäärme, joka näytti tuulessa lyövän siipiään

ylös ja alas, kieli lekkuen ja häntä kiemurassa, komeili ylhäällä

päätangon nupissa.

Tähän telttaan, joka alhaalta ylös asti oli täynnä sotasaaliiksi

otettuja kallisarvoisia aseita ja hevosvaljaita, kaikki helmissä ja

jalokivissä kimaltelevia, he kantoivat vainajan kultaisessa arkussa,

joka oli pantu hopeiseen ja hopeinen rautaiseen. Sittenkuin teltta

oli tällä tavoin täytetty ja koristettu, Dzengisitz, Khelkhal ja

muut ylhäiset kokosivat kaikki ne leirin hunnit, joilla oli ratsu

käytettävänään -- niitä oli monen monta tuhatta --, järjestivät ne

ratsueiksi, ja sitten he ratsastivat kolmesti käymäjalkaa, kolmesti

ravia, kolmesti laukkaa, kolmesti täyttä karkua teltan ympäri,

jonka edustalla jalkaväki taajana tungeskeli. Ratsastaessaan he

yksitoikkoisesti lauloivat tai mölisivät Attilan mielilaulajan, sen

runsailla lahjoilla palkitun, sepittämää kuolinlaulua, monin paikoin

nyyhkytysten keskeyttämää:

"Attila, Mundzukin poika,

hallitsija hurjain hunnein,

kauas kuulu kansain herra,

germaanein ja vendein voima,

maita sull' ol' ennestäänkin;

satamäärin kaupungeita

lisäks' vielä keisareilta

Itä-Rooman, Länsi-Rooman

anastit sa pakkovalloin.

Nuopa tuosta säikähtyivät:

siitä saakka vuosittaisin

aarteitaan he toivat sulle,

kaikkea sa jott'et veisi.

-- Sinust' ennen kuulumaton

maine kulki kautta kansain.

Itse Puru, henki taiston

sotisäilän antoi sulle.

Viuhuvaisin nahkaruoskin

aivan niinkuin orhikarjan

pakotit sa kansat kaikki

tietä tahtos kulkemahan.

Täytit tään kun onnekkaasti,

onnekkaasti myöskin kuolit:

Kaatanut ei miestä miekka

eikä vilppi veljein viekas,

tappanut ei tauti, eikä

ikä vienyt vainajaksi.

Ei, vaan vailla vaikerrusta

kunniana kunnon kansan

kuolit niinkuin kukka kuolee.

Täysin, runsain ruumiinvoimin

nukuit helmaan kauniin vaimon

riemuiten ja tuskatonna.

Kuolemaksko kutsuisimme

moisen oivan matkaanlähdön,

jota kostaa ei oo tarvis?

Sinut kätkimme me kultaan;

sitä Länsi-Rooma antoi.

Hopeaan sun hoivasimme;

Itä-Rooma maksoi sillä.

Rakensimme rauta-arkun;

viholliset raudoin voitit.

Siirtynyt on sielus' suuri

toiselle jo sankarille,

joka taasen vuorostansa

hunnit voitosta vie voittoon.

Ylivalta maailmassa

ain' on meidän -- -- --"

Laulua he eivät saaneet lopetetuksi.

Tällä kohtaa se keskeytyi rutosti. Sillä yht'äkkiä ajaa karautti

eteläportista hautauspaikalle hunnilaisia ratsumiehiä, niiden

joukossa Ernak-pojan ylimmät palvelijat ja seuralaiset, liikkeissään

ja eleissään kaikki paon ja pelästyksen tunnusmerkit. "Apuun!"

huusivat he. "Apuun! Kostamaan! Gepidit! Kuningas Ardarik murtautui

leiriin!"

Seitsemäs luku.

Ja niin oli laita.

Gerwalt oli hakenut hänet.

Vapauduttuaan "kunniavahtinsa" silmälläpidon alaisuudesta oli

alemanni pysytellyt piilossa leirissä. Yritys hävitä sieltä

tiehensä ei ollut onnistunut, mutta kun tieto hallitsijan

kuolemasta oli ikäänkuin ukkosenisku lävähtänyt leirin kaikilla

kaduilla ja toreilla, oli hänen onnistunut siinä hämmingissä, joka

oli hunnit vallannut, ja vastustamattomasti tempaissut kaikki,

portinvartijatkin, kuolinvuoteen ääreen, nopean hunnilaisratsunsa

selässä -- sen omistaja lojui ulvoen Attilan makuusalissa -- päästä

livahtamaan eteläportista.

Hän oli kuullut kuningas Ardarikin saapuneen suurella sotavoimalla

rajametsään, joka Theiss-joen ja Attilan leirin eteläpuolella

ulottuen laajalle tämän ja Körös-joen välille erotti välittömästi

siihen rajoittuvan ja gepidien maan toisistaan.

Tuo uskollinen mies ei hellittänyt ohjia ennenkuin saapui gepidien

etuvartijain luo.

Ollen ratsastuksesta hengästymäisillään hän ilmoitti kuningas

Ardarikille tuon suuren uutisen ja hunnien leirissä sitä ennen

sattuneet tapaukset, vannotti ruhtinaan lähtemään kaikkein

kiireimmiten auttamaan vangittuja, pelastamaan arvoasemansa nojalla

hyvällä tai tarpeen tullen väkivallalla heidät mitä julmimmasta

kuolemasta, ryhtymään ehkä vielä suurempaan, yleisempään ratkaisuun.

Hän kehoittikin nimenomaan tuohon jälkimmäiseen, sillä pelätyn

päällikön kaaduttua oli myös tässä urhoollisessa miehessä pelko

hunnien valtakuntaa kohtaan kuollut.

Kuningas Ardarik ei vitkastellut silmänräpäystäkään. Syvään

huokaisten hän virkkoi: "Suuri hetki on käsissä, se kauan kaivattu.

Se tuli pikemmin kuin toivoa saattoi. Hyvä, se ei ole tapaava meitä

pieninä, eikä hitaina. Minä tulen."

Hyvin hän tiesi, kuinka vähän hänen tänne kerätty sotavoimansa

painoi hunnileirin kymmeniätuhansia vastaan. Lisäksi tuli, että

vain hänen ratsumiehensä -- pari vaivaista tuhatta! -- voivat

oikeaan aikaan ehtiä perille vangittuja pelastamaan. Paljon suurempi

osa hänen sotajoukkoaan oli, niinkuin kaikki nämä germaanilaiset

nostoväkijoukot, jalkaväkeä. Kuitenkin hän käski heti paikalla --

ei hän juonut pohjaan sarveakaan, jonka hän oli nostamaisillaan

huulilleen, kun alemanni astui hänen eteensä -- ratsumiestensä

nousta hevosenselkään ja lukunsa lisäämiseksi toisella puolella

ottaa kunkin mukaan yhden jalkamiehen, joka väliin istui ratsastajan

takana hevosenselässä, väliin juoksi ratsun vieressä, käsi

pitkässä hulmuavassa harjassa. Ratsumiesten kantajoukkona oli

kuninkaan uskollinen seuruemiehistö valikoituine ratsuineen ja

oivallisine, anteliaiden seurueherrain lahjoittamine puolustus- ja

hyökkäysaseineen. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksisataa

hevosta.

"Ratsuille, miehet!" huusi kuningas valtavan, ruskean

taisteluratsunsa selästä, kohottaen peitsensä. "Nornat kutsuvat,

itse kohtalonjumalatar Wurd viittoo teitä tulemaan. Kuolleena makaa

Attila! Nyt ratsastakaa niinkuin ette koskaan ennen ole ratsastaneet:

ratsastatte vapauteen."

Ja joutuin kävi riento suhisevaa, kapsavaa karkua vanhalla, vielä

hyvinsäilyneellä roomalaistiellä, joka vei etelästä, Tonavalta käsin

pohjoiseen, Theissiä kohti ja Attilan leirille joen vasemmalle

rannalle. Useampituntisen tiukan ratsastuksen jälkeen he saapuivat

hunnien pääkaupungin uloimmille puumajoille.

Portinvartijat päästivät Ardarikin tulemaan muitta mutkitta. Hänhän

oli heille aivan tuttu uskollisimpana ja amali Valamerin ohella

suurinta kunnioitusta nauttivana kaikista alamaiskuninkaista.

Ensimmäiset, jotka leirissä ratsastavat gepidit kohtasivat, olivat

Ernakin seuralaiset. He kuljettivat tätä kuninkaallisiin vaatteisiin

puettua poikasta, jonka sinisenmustille hiuksille olivat laskeneet

pienen sakaradiadeemin -- liian väljä, kirjaeltu ja riippuvilla

kultapalasilla runsaasti koristettu purppuravaippa, liehuva ja

luiskahteleva, kätki tuon pojan-vartalon tykkänään -- pitkin katuja,

hankkiakseen hänelle suosiota ja kannattajia.

Sillä vielä ei suuri hallitsija ollut haudattu, ja jo riitelivät

hänen pienet perillisensä perinnöstä: nuo epälukuisat pojat,

joista aikalaiset sanoivat, että ne yksin muodostivat pienen

kansan. Monet heistä olivat vielä nuoremmat kuin Ernak eivätkä

useimmat täysikasvuisista olleet läsnä leirissä, vaan virkamiehinä,

käskynhaltijoina, sotapäällikköinä, johtajina, isän lähettiläinä

hajaantuneina laajaan valtakuntaan. Eikä kuolinpaikalta kuitenkaan

puuttunut myöskään poikia, jotka eivät tosin halunneet pitemmittä

puheitta nykäistä omakseen palasia valtakunnasta -- sen he pidättivät

itselleen myöhempään ajankohtaan palkkioksi palveluksistaan --, mutta

jo nyt asettuivat Ellakin, Ernakin, Dzengisitzin tai huomattavampain

poissaolevain veljien puolelle ja värväsivät heille kannatusta. Niin

oli jo isän kuolinvuoteen ääressä alkanut tuo vihaa uhkuva, pian

verisiin murhiin ja taisteluihin puhkeava veljesriita, josta oli

germaaneille koituva niin tuntuvaa etua heidän ravistaessaan päältään

_kaikkien_ noiden vallantavoittelijain ies.

Prinssin kasvattaja, aseenkantaja, hovimestari ja varsinkin myös

ruhtinas Tsendrul, kasvattajan veli, olivat jo Attilan eläessä

salaa, hiljakseen kaikkialla hunnikansassa samoinkuin leirissäkin,

niin myös niiden laumain keskuudessa, jotka majailivat teltoissa ja

vaelsivat maakunnissa paikasta toiseen, levittäneet tietoa, että

isä oli viimeisenä tahtonaan hunnilaisten päämiesten edessä -- tie

vannoivat itse lukeutuvansa todistajiin -- asettanut tuon kauniin

pojan valtansa yksinperijäksi; kaikkien muiden poikain tuli hallita

vain Ernakin alikuninkaina tai käskynhaltijoina hänen yliherruutensa

alaisina ja hänen toimenantonsa nojalla.

Nyt, isän kuoltua, he olivat kiireesti leiristä käsin lähettäneet

airuita joka paikkaan viemään tätä ilmoitusta, ja joskaan he

eivät itse pääkaupungissa vielä uskaltaneet pelätyn Dzengisiztin

tähden -- Ellakinhan oli kaikeksi onneksi Attila itse tehnyt

vaarattomaksi eikä hän myöskään ollut erikoisessa suosiossa

täysveristen hunnien silmissä -- esiintyä noine kauasmenevine

vaatimuksineen, niin tekivät he kuitenkin kaikkensa valmistaakseen

tätä viimeksimainittua esiintymistä. Sitä varten he kuljettivat

kaunista valtaistuimellepyrkijää pitkin katuja ja koettivat herättää

mieltymystä häneen, niinkuin kaikki tiesivät, suuren hallitsijan

rakkaimpaan, nyt orpoon poikaan. Mutta niiden, jotka täten tulivat

auttamaan häntä herruuteen, täytyi sitten päästä ennen muita myös

osille hunnilaisvaltakunnan vallasta ja aarteista.

Sillä tavoin oli jokaisessa kujannurkkauksessa yhä kasvanut se

joukkue, joka pojan valkoisen hevosen perässä ratsasti tai juoksi,

suosiota hoilaten, suurta isää ja poikasen miellyttävyyttä ja

kauneutta ylistäen.

Eräs portinvartijoista oli ratsastanut leiriin edeltäpäin

ilmoittamaan herran perillisille Ardarikin tulosta. Hän tapasi

ensiksi Ernakin.

"Onko hän vihdoinkin täällä, se laiska germaanikoira?" huusi poika

kohottautuen leveiden kultalapaisten jalustimiensa varaan ja ratsunsa

pään yli kurottaen. "Minä kyllä opetan häntä antamaan herransa

odottaa! Attila oli käynyt heikoksi vanhuuttaan! Eteenpäin!"

Ja hän piiskasi yhdeksänkaistaleisella hunnilaisruoskallaan eläimen

kylkiä, painoi kannuksen kupeeseen, niin että veri tirskahti, ja

ampaisihen kappaleen matkaa edelle toisista gepidiä vastaan.

"Missä sinä näin kauan olet viivytellyt, Ardarik?" kirkaisi hän

epäkauniilla, kimeällä, liian korkealla äänellä kuninkaalle.

Tämä oli hänet huomatessaan vetänyt ohjaksista. Liikkumattomana hän

istui, ikäänkuin vaskinen ratsaskuva, korkean, valtavan sotaratsunsa

selässä, tumma viitta laskihen hänen leveiltä harteiltaan, hänen

kypäristään kohosivat kuningaskotkan valtavat siivet, sen alta

valuivat pitkät, kullanruskeat, mutta jo vähän harmaantuneet kiharat

rautapaidalle asti, keihästä hän piti, kärki pystysuorassa alaspäin,

rauhallisen keskustelun merkkinä. Vaiti, vakaana ja ylväänä hän siinä

istui, ja aito kuninkaallinen oli kuva: tämä väkevä mutta levollisena

pysyvä voima olisi herättänyt jokaisessa ajattelevassa kunnioitusta,

arkuutta, niin, varovaisuutta.

Mutta tuo puolislaavilainen hunnilaispoika kirkui: "Missä sinä olet

näin kauan vitkastellut, gepidi? Minun suuri isäni erkani tästä

elämästä vihoissaan sinulle. Odotutit Attilalla itseäsi! Sitä ei

anneta koskaan anteeksi. Minä perin samalla kuin valtakunnan sinun

rangaistuksesi toimeenpanon. Älä istu siinä edessäni hevosenselässä

kuin öykkäri! Alas ratsultasi, senkin mahtaileva germaani! Lankea

polvillesi minun viereeni, suutele jalustintani ja odota, mitä

tuomitsen kohtaloksesi!" Ja hän sivalsi ilmaan hunniruoskallaan.

Ardarik pysyi ääneti. Hän ei liikahtanutkaan. Mutta varoittaen,

pahaaennustavasti hän kiinnitti teräksenharmaat silmänsä vihoissaan

menoavaan poikaan. Tämä kannusti kärsimättömänä hevostaan, ratsasti

ihan kuninkaan viereen ja huusi: "Joko kohta, huovi."

"Minä en neuvottele poikasten kanssa", virkkoi kuningas katsoen hänen

päänsä ylitse, "mutta te, te hunnien ruhtinaat, sinä, Tsendrul,

kuulkaa sanani. Vain Attilalle olen valan tehnyt, en hänen pojilleen,

en ole velkapää tunnustamaan heille uskollisuutta tai kuuliaisuutta.

Mutta suuren isän takia neuvon teille hyvän neuvon: sopikaamme

kaikesta rauhassa. Asettakaa vangitut germaanit germaaneista ja

hunneista kokoonpannun oikeuden eteen ja..."

"Pidä suusi neuvoinesi, röyhkeä huovi!" huusi Ernak. "Minä olen sinun

herrasi. Sen saat nyt tuta."

"Koskaan, ruhtinas Tsendrul, en minä rupea poikasta palvelemaan.

Palvelun aika on ohi. Minä ja Valamer, amalungi, me olemme tästä

lähin vapaat. Ja minä neuvon teitä, te hunnien ruhtinaat, päästäkää

muutkin germaanilaiskansat vapaiksi. Teidän täytyy kuitenkin --

tehkää se ennemmin vapaaehtoisesti!"

"Emme!" huusi Ernak. "Kuin katraan oinaat, kuin maatilan orjat

jaamme me, herranne perilliset, teidät keskenämme. Irti toisistaan

riuhtaisemme me teikäläiset kansat. Yhden riekaleen otan minä

gepidien kansasta ja toisen saa Dzengisitz; kuusi muuta, arvan

määräämänä, lankeaa kuudelle muulle veljelle. Opitte tuntemaan minut,

te germaanilaiskoirat."

Ja hän kohotti ruoskan iskuun ja löi kuninkaan ratsua päähän, niin

että se hypähti pystyyn takajaloilleen.

Mutta heti paikalla taltutti selässäistuja vimmastuneen eläimen

reisiensä rautaisella puristuksella, nosti nyt ja uhkaavasti käänsi

vaivuksissa olleen keihäänsä: "Varjele itsesi! Minä varoitan. Älä lyö

toiste! Muuten --"

"Pyh", kirkui Ernak, "muudan vangittu juutalainen kertoi äskettäin

eräästä kansansa kuninkaanpojasta jutun, joka miellytti minua. Kansa

napisi häntä vastaan, mutta vallanperillinen lausui: 'Minun isäni

ruoskitti teitä raipoilla, mutta minä kuritan teitä skorpiooneilla'.

Ota opiksesi, germaani!"

Ja hän heilautti ruoskaansa taas, tällä kertaa lyödäkseen kuningasta

kasvoihin.

"Kuole sitten, nuori myrkkymato!" huusi tämä ja varjellen iskun,

kannustaen ratsuaan, syöksi keihään hänen kullalla kirjaellun

rengaspanssarinsa läpi sellaisella voimalla hänen rintaansa, että

kärki tunkihe hartiain välistä ulos.

Mutta pahoin oli hänenkin henkensä uhattuna.

Sillä ennenkuin hän kerkesi tempaista keihään pois selälleen

suistuvan ruumiista, oli ruhtinas Tsendrul hänen vieressään ja

huutaen: "Alas, lapsenmurhaaja!" heilautti käyrää sapeliaan hänen

päänsä päällä.

Kuitenkin ennenkuin isku ehti pudota, lensi heittokeihäs ruhtinaan

otsan läpi -- Gerwalt oli tähdännyt osuvasti.

"Karatkaa päälle, gepidit! Vapaus!" huusi alemanni tempaisten

sotakirveen vyöstään käteensä.

Kaikuvin riemuhuudoin heittäytyivät Ardarikin ratsumiehet molempain

päällikköjen kaatumisen johdosta kauhun tyrehdyttämän vihollisen

päälle. Jykeväin germaanilaisratsujen painokas törmäys viskasi heti

hunnien hevoset kumoon: ulisten pakenivat hunnit syvemmä leiriin,

voitonriemuisasti huutavain germaanien takaa-ajamina.

Kahdeksas luku.

Pako ja takaa-ajo pysähtyi tosin pian, heti kun hunnit ja gepidit

olivat saapuneet puukaupungin keskustaan, hautajaispaikalle,

missä monta tuhatta hunnia, toiset ratsain, toiset jalkaisin, oli

pakkautunut tungokseksi kuolinteltan edustalle.

Mutta jo ennemmin, matkalla pääpaikalle, soi kohtalo päälletunkeville

menestystä, jota kukaan heistä ei osannut toivoakaan.

Kun Ardarik miehineen ratsasti erään leirikujan korkean kulmatalon

ohi -- pari hunnilaista soturia, jotka näyttivät olevan ovella

vahdinpidossa, tempasi pakoonsyöksijäin vyöry mukaansa --, kuulivat

he talosta huudettavan kuninkaan nimeä ja gootin kielellä apua ja

vapautusta.

Gerwalt hyppäsi alas ratsultansa ja rikkoi sotakirveellä puisen

ikkunaluukun, joka ollen ulkopuolelta salvassa sulki maakerroksen

ikkunan. Joutuin ryömivät aukosta Wisigast, Daghar ja heidän

seuralaisensa. He olivat melun hälyttäminä katsellessaan luukun

raoista huomanneet hunnien pakenevan ja gepidien ratsastavan perästä.

Iloisesti tervehdittyinä ja aseilla varustettuina liittyivät

vapautetut Ardarikiin ja hänen väkeensä. Nyt vasta he saivat kuulla

-- vartijat eivät olleet puhuneet heille sanaakaan -- suuren uutisen

Attilan kuolemasta ja Ildikon ihmeellisestä pelastuksesta, mutta

myöskin hänen vankinaolostaan jossakin Gerwaltille tuntemattomassa

talossa.

Kun nyt germaanit olivat saapuneet keskustaan kuolinteltan

lähettyville, keskeytyi lähestyvä ratkaisu hetkiseksi.

Gepidit hämmästyivät äkätessään noin suunnattoman määrän

kokoontuneita hunnilaisia sotilaita, ratsuja jalkamiehiä. Mutta

näiden johtajat, varsinkin Dzengisitz ja Khelkhal, tiedustelivat

hengästyneiltä pakolaisilta ensin niitä tapahtumia, jotka juuri ikään

olivat sattuneet leirin eteläpuolella.

Vihastuneina he kuulivat tiedon Ernakin ja ruhtinas Tsendrulin

kuolemasta. He ja heidän joukkonsa näkivät vähitellen, miten vähän

oli gepidejä, jotka kuninkaansa ylevämielinen pelastushalu oli

temmannut tänne -- niinkuin nyt näytti, välttämättömään turmioon.

"Ernak murhattu! Tsendrul tapettu!" huusi Dzengisitz. "Kuule, isä

Attila, me kostamme heidän puolestaan."

Ja nyt kävi tilanne germaaneille epätoivoiseksi.

Pelastumattomasti tuhon omaksi täytyi noiden parisen tuhannen

ratsumiehen joutua ollessaan noin valtavan ylivoiman puserruksissa,

jo aikaa ennen kuin jalkaväki ehtisi paikalle ja voisi ainakin

jonkin verran suojella paluuta. Vielä kerran ratsasti Dzengisitz

ruoskaa heiluttaen pitkin hunnien etumaista riviä, ojentaen ja

järjestäen. "Eteenpäin, Purun pojat", hän huusi, "seuratkaa minua!

Ettekö ole sitä papeiltanne kuulleet, ettekö itse olleet mukana

laulamassa? Isäni henki -- hänen kuoltuaan mitä onnellisimman

kuoleman kaksinkertaisessa autuudessa -- on mennyt toiseen yhtä

suureen sankariin. Minä tunnen: _minä_ olen se sankari! Seuratkaa

minua, Dzengisitz vie teidät voittoon. Sillä Dzengisitzistä on tullut

Attila!"

Syvä hiljaisuus seurasi hetkiseksi näitä sanoja. Hartaina, hurskaan

harhaluulon valtaamina painoivat hunnit päänsä alas ja ristitsivät

käsivartensa rinnalle mykkään rukoiluun vaipuen, valmiina karkaamaan

seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi ratkeavassa raivossa liian

rohkeiden tungettelijain päälle: nämä näyttivät olevan toivottomasti

hukassa.

Silloin tapahtui jotakin peräti odottamatonta.

Yhdeksäs luku.

Kajahti yht'äkkiä tuossa syvässä hiljaisuudessa ennen myrskyn

puhkeamista kuuluvasti hunnien kielellä:

"Valhetta! Kaikki valhetta!"

Korkealta, ylhäältä, kuin taivaasta, kuuluivat nuo sanat tulevan.

Yllätettyinä katsoivat germaanit, säikähtyneinä hunnit ylös äänen

suuntaan.

Korkealla puutornin tasakatolla näkyi pystyssä vaaleavaatteinen

hahmo, pää ikäänkuin selkeän sädekehän ympäröimänä. Se oli Ildiko.

Hänen kultainen tukkansa loisti mailleenpainuvan auringon täydessä

paisteessa.

Ja hän huusi rintansa kaikin voimin hiiskahtamatta kuunteleville

tuhansille sointuvalla, kauaskuuluvalla äänellä: "Valheteltu teille

on, hunnit, ja petettyjä olette. Ei hän verensyöksyyn kuollut. Nainen

on hänet surmannut: minä, Ildiko, kuristin hänet juopumukseensa

näillä hiuksillani! Siitä keltaiset suortuvat hänen hampaidensa

välissä."

Näiden koko keskuspaikalla kuultujen sanain vaikutus noihin tuhansiin

hunneihin oli suunnaton. He katselivat loisteessa sädehtivän neidon

ylpeää, valoisaa hahmoa, kun hän kaikkialle näkyvällä tasakatolla

seisoi suorana, jumalattaren kaltaisena. Hänen jalo muotonsa, hänen

ylpeytensä, hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa, hänen äänensä

soinnusta kajahtava todenperäisyys eivät antaneet vähintäkään tilaa

epäillä hänen puhettaan.

"Voi! Voi!"

"Naisen käden surmaama!"

"Niinkuin hänen isänsäkin!"

"Se on pannahinen!"

"Kirous on mennyt hänessä toteen!"

"Menee edelleenkin!"

"Sukupolvesta sukupolveen!"

"Voi hänen poikiaan!"

"Ah, hän on iankaikkisesti kirottu!"

"Iankaikkisesti viheliäinen mato!"

"Voi meitä! Voi!"

"Mikä kauhistus!"

"Paetkaa pois hänen kirotun ruumiinsa luota!"

"Kirousta tuo sellaisen ruumiin läheisyys! Viho viimeistä kirousta!"

"Paetkaa! Paetkaa!"

Niin huudettiin, niin valitettiin, niin paruttiin, niin riehuttiin,

niin raivottiin avaran torin kaikilla puolilla. Ja he hajaantuivat

joka taholle, ulisten, viskaten aseet pois, jalkaisin, mutta

enimmäkseen ratsain ja hurjasti ruoskimalla kiihoittaen ratsut

täyteen karkuun, niin että ne syöksyivät naisten, lapsien,

jalankävelijäin, ystävän ja vihollisen ylitse.

Hunnit olivat ikäänkuin merenrannan hiekka: vastustamattomat

voitokkaassa törmäyksessä, kun onnen myötätuuli lykki heitä

eteenpäin, ryhdittömästi irralliset ja hillittömästi sirottautuen

hajalle, kun vastuksien tuulenpuuska tapasi heidät edestä.

Sokea kauhu ja epätoivo hajoitti nuo monet tuhannet päättömään pakoon.

Suotta heittäytyivät heidän johtajansa, heidän ruhtinaansa heitä

vastaan. Turhaan Khelkhal-vanhus, harvaa tukkaansa repien, rukoili

heitä olemaan toki jättämättä herran ruumista alttiiksi, turhaan löi

Dzengisitz useamman kuin yhden pakenijan ruoskallaan maahan. Hänet

itsensä sysäsivät hevosenselästä, kiskaisivat maahan ne monet sadat,

jotka taajoiksi keriksi sulloutuneina tulvivat joka puolelta hänen

päälleen, ja hän katosi ratsujen ja ihmisten jalkoihin.

Khelkhalin oli onnistunut kiivetä ylimmille, telttaa joka puolelta

ympäröiville portaille. Tältä näkyvältä paikalta hän huusi nyt yli

tuon sikin sokin myllertävän joukon:

"Älkää uskoko häntä, germaanitarta! Hän valehtelee! Kuinka, pakenetko

sinäkin, urhoollinen Dzorrtilz? Seisahduhan toki! Hän valehtelee!"

Ja molemmin käsin hän tarttui ohi ryntäävää soturia olkapäihin.

Se oli vartijain johtaja -- hän oli Khelkhalin kanssa puhdistanut

ruumiin ja laittanut sen kuntoon.

Mutta epätoivon tuskassa mies riuhtaisihen irti ja huusi kaikin

voimin: "Ei! Hän _ei_ valehtele! Päästä minut irti vanhus! Paetkaa,

ystävät, paetkaa kirotun ruumiin luota. Minä näin omin silmin.

Minä vannon: minä näin kauhun, kaamean aavistuksen läpitunkemana

-- keltaisia hiuksia -- hänen suussaan. Tyttö ei valehtele! Hän on

kuristanut hänet hiuksillaan! Paetkaa!"

Ja hän juoksi tiehensä, ja kaikkialla, niin pitkälle kuin hänen

huutonsa kantoi, se lisäsi kauhua.

Vain vähäisen parven hänelle uskollisina pysyneitä orjia ja pari

seuralaista sai vanhus pyynnöin ja väkivalloin pidätetyksi luonaan

kuolinteltan ympärillä, ja häntä vapisutti luulo, että germaanit

uhkaisivat sitä tuossa paikassa.

Mutta se oli heistä kaukana. Hämmästyneinä siitä, että he näin äkkiä,

melkein ihmeentapaisesti pelastuivat toivottomasta asemastaan,

ei heillä vielä ollut aikaa tehdä minkäänlaista päätöstä. Heidän

täytyi myös alinomaa torjua yksityiset hunnit, jotka tarkoittamatta

hyökkäystä tai kostoa, pelkästään sokeassa ahdistuksessaan päästä

ruumiiseen liittyvää kirousta pakoon pyrkivät, kiireesti pois, kuten

kaikille muillekin tahoille, niin myös eteläpuolelle, missä gepidit

seisoivat ja huitoivat vihollista ja ystävää, kaikkea, mikä oli heitä

estämässä.

Monesti onnistui noiden silmittömästi ryntääväin murtautua gepidien

rivien läpi ja paeta edelleen etelää kohti.

Sillä tavoin sukeutui siellä täällä pikku kahakkoja yksityisten

hunnien tai kokonaisten hunniryhmäin ja germaanien välillä. Mutta

vaaratta jälkimmäisille. Sillä epätoivoisilta hunneilta puuttui sekä

taistelutarkoitusta että taistelun johtoa. Takaa tunkeutuvat ajoivat

heidät gepidien keihäisiin ja tulivat lävistetyiksi, niin että miltei

yksinomaan hunneja, ei germaaneja, kaatui tässä sekasortoisessa

ottelussa.

Mutta turhaan pyrkivät Wisigast, Daghar ja heidän pari seuralaistaan

keskustan eteläpuolelta torin poikki koilliseen kulmaan, jossa

Ildikon puutorni kohosi. Liian paljon oli heidän ja tuon

kadunkulmauksen välillä sekaisin ratsain ja jalan pakenevia, tiheään

sulloutuneita hunnijoukkoja, irrallisia hevosia, jotka olivat

menettäneet ratsastajansa, naisia ja lapsia.

Huonolla menestyksellä pyrkiessään tunkeutumaan eteenpäin -- aika

monta hunnia, jotka eivät kyllin nopeaan väistäneet, hän pisti

lyhyellä keihäällään maahan -- piti Daghar alati silmällä kattoa,

josta hänen armaansa korkea hahmo näkyi selvään. Neito oli koettanut

moneen otteeseen turhaan avata talon ovea, ennenkuin torilla kasvavan

melun herättämä tuska ja levottomuus oli ajanut hänet kiipeämään

portaiden virkaa toimittavia tikapuita myöten katolle katsomaan alas

ympärilleen. Sillä samoinkuin ainoa, ulkopuolelta suljettu ovi,

samoin oli talon ikkunaluukut lujasti teljetty ulkoapäin salvoilla.

Vähitellen pääsi Daghar kuitenkin tunkeutumaan likemmäksi taloa,

kiitos hänen vihaisten iskujensa, sill'aikaa kun kuningas Ardarik

piti gepidinsä suljettuna ryhmänä Khelkhalin varalta, joka nyt

oli hiljakseen saanut kerätyksi ympärilleen sellaisen joukon

hunneja, ettei enää näyttänyt mahdottomalta, että he voivat ryhtyä

hyökkäämään. Gepidi oli siten varuillaan ja valmiina taisteluun.

Yht'äkkiä parahti kuningas Wisigast: "Voi, Daghar! Katso ylös! Hän on

hukassa! Katolla! Katso sinne! Hunni!"

Dagharilta keskeytyi eteenpäintunkeutuminen ja hän katsoi ylös.

"Dzengisitz!" hän ähkyi. "Painivat!"

Peloittavin sivalluksin hän raivasi itselleen tietä vihollisten

taajain joukkojen läpi. Mutta niin vähän kuin näistä olikin vastusta

hänen aseilleen, hänen epätoivolleen, hänen oli kuitenkin pakko

myöntää itselleen, että vaikka tie taloon olisi ollut aivan avoin,

ei hän olisi voinut enää saapua ajoissa ylös katolle pelastamaan

tyttöä tämän ja hunnihirviön epätasaisesta ottelusta. Mutta kostaa

hän tahtoi rakastettunsa puolesta! Ja vihan vimmoissa hän käytteli

keihästään ja miekkaansa.

Kymmenes luku.

Vaatteet riekaleina, keihäs poikkitaitettuna, ruoska katkenneena oli

Dzengisitz ponnistamalla viimeisetkin voimansa saanut kohottaudutuksi

maasta makaamasta ja päässyt seisoalleen hevosten ja ihmisten jalkain

sekaan. Joukko häntä tallanneiden kavioiden ja jalkain tekemiä

puristushaavoja tuotti hänelle kipua. Verta valui noronaan hänen

kasvoilleen; terävä okakannus oli viiltänyt hänen oikean poskensa

halki ylhäältä alas asti. Hän oli aina ollut hunnilaisrumuuden valio;

nyt, loassa kieriskeltyään, runneltuna ja vaatteet revittyinä, veren

tahraamana, vimmattu mutta voimaton raivo julmettuneissa piirteissään

hän näytti helvetistä karanneelta paholaiselta.

Tosin hän nyt seisoi jaloillaan; mutta hetken verran hän vielä

horjahteli, hänen voimansa oli epätoivoinen ponnistelu, kuolemantuska

ja hänen haavainsa kivut kuluttanut loppuun, ja hän pysyttelihen

jalkeilla pitämällä kiinni vieressä ontuvan mielettömän hevosen

harjasta, hän nojautui sen kuvetta vasten, hän sulki silmänsä, hän

haukkoi ilmaa.

Jo uhkasi häntä taas vaara joutua uuden ryöpsähtävän hunniaallon

maahan paiskattavaksi tai sen mukana laahattavaksi.

Mutta etumaiset tunsivat hänet ja kaikin voimin pidättivät

jäljestätunkeutuvia hetkisen: "Se on kuninkaanpoika. Dsengisitz!

Haavoittuneena! Pysähtykää! Älkää puristako häntä!"

Selkäpuolelta sillä hetkellä näin suojattuna hän kokosi kaikki

voimansa, loi silmäyksen katolle, jonne Ildiko oli taanoin

ilmaantunut, kääntyi pohjoista kohti ja pyrki taloon.

Leveä parvi pakenevia hunneja -- niitä tunki takaa, etelästä käsin

Daghar tieltään -- erotti hänet, lännestä pohjoiseen pyrkivän,

päämäärästään.

"Päästäkää minut tästä läpi", hän sanoi läähättäen käheällä äänellä.

"Päästäkää minut läpi, miehet! Minä _pyydän_ teitä. Kuuletteko?

Dzengisitz _pyytää_!"

Niin hirvittävä intohimo loimusi näistä sanoista, että likinnä

olijat, jotka ne kuulivat, niiden satuttamina väistivät ja sysäsivät

vierusmiehiäänkin syrjään.

"Dzengisitz pyytää! Sitä ei ole tapahtunut!"

"Tilaa, tilaa herran pojalle!"

"Mitä tahdot, herra?"

"Paetako, sinäkin?"

"En: kostaa!" sähähti hän, sysäsi hajalle viimeisen ohuen

pakolaisrivin, joka erotti hänet kulmatalosta, tempaisi käyrän

tikarin vyöstä ja paiskautui ovea vasten. Mutta se oli suljettu ja

sangen luja. Se seikka oli tähän asti Ildikon pelastanut.

Sillä monien hunnien päähän, heidän rientäessään pakomatkallaan hänen

vankilansa ohi, oli kuitenkin, vaikka he kaikin voimin pyrkivätkin

tiehensä, juolahtanut aikomus rangaista herran murhaajaa, joka

hupsunrohkeasti vielä julkisesti kerskui teollaan, kostaa herran

kuolema. Vartijat, jotka oli asetettu ovelle, olivat jo heti

hunnien hajaannuksen alussa lähteneet itsekin käpälämäkeen tai

tempautuneet pakenijain mukaan. Mutta vahditon ovi oli ulkoapäin sekä

rautasalvoilla että avaimella suljettu, ja vartija, jonka huostassa

avain oli, oli samoin kuin toisetkin hävinnyt.

Niin olivat hunnit koettaneet turhaan rynnätä äkkiä sisään ja

viipymiseen siinä kellään ei ollut aikaa.

Dzengisitz tapasi rautasalvan jo sellaisten sisäänpyrkijäin syrjään

vetämänä. Mutta hurjan kirouksen päästäen hän huomasi, että oven

tammiliitokset olivat liian vahvat ja paksut, jotta ne olisi voinut

jalalla potkaista säpäleiksi. Turhaan hän koetti lukkoakin avata

käsin, tikarilla ja polvin.

"Piilu! Kirves! Talollinen kultaa kirveestä!"

"Tästä saat kirveen, Dzengisitz", huusi ohikiitävä hunni, tempaisten

sotakirveensä asevyöstä, ja heitti sen prinssille, joka sieppasi sen

nokkelasti käteensä.

"Vai niin, minä opetan sinut pakenemaan, koira!" riehahti hän, juoksi

miehen perästä ja halkaisi yhdellä huitaisulla häneltä takaraivon.

Jo hän seisoi ovella ja hakkasi lukkoa.

Niin lujaan hän löi, että jyske kuului parkuvain naisten hälinän ja

miesten huutojen yli ja tunkeutui läheisiin taloihinkin selvään.

Vastapäisessä kulmatalossa -- se oli niin ikään ulkopuolelta lujasti

teljetty ja vahdit sen edustalta kadonneet -- kuunteli ja tähyili

maakerroksessa mies, kasvot painettuina kahden hirren väliseen

hataraan saumaan, noita kajahtelevia iskuja ja tuota vihaapuhkuvaa

hakkaajaa. Mutta äkkiä ne tutkivat silmät hävisivät.

Yhdestoista luku.

Sillävälin oli neito korkealta paikaltaan huomannut rohkeiden

sanainsa suunnattomat vaikutukset, ylpeys ja ilo, mutta myös

säikähdys mielessään.

Hän kuuli hunnien epätoivoisen ulvonnan, näki heidän hajaantumisensa,

ottelunsa keskenään ja germaaneja vastaan. Hän tunsi myös -- ah,

niin kaukana olevan! -- rakastettunsa, isän, hän näki, miten

nämä voimallisesti mutta vitkaan menestyen pyrkivät tunkeutumaan

lähemmäksi häntä, näki heidän aseidensa välkähtelevän, monen hunnin

suistuvan. Mutta kovin vähän he pääsivät eteenpäin.

Koko se valtava, peloittava näytelmä, jonka loppupäätöksen

täytyi ratkaista hänenkin kohtalonsa, piti häntä äärimmäisessä

jännityksessä. Kumartuneena tasakaton kaiteiden yli hän ei pannut

merkille, että nuoli, määränään murhaajan rankaiseminen ja paon

vilskeessä vauhkoilevan ratsun selästä epävarmasti tähdätty, väliin

iski hänen viereensä aitauksen puuaineeseen.

Hän ei tullut mitään ajatelleeksi niistä kirveeniskuista, jotka

kylläkin selvään kuuluivat alhaalta hänen korviinsa. Hänen katseensa

kohdistui tuonne avoimeen paikkaan, ei kulmatornin sivukadun oveen.

Mutta nyt tapasi hänen korvaansa hänen oma nimensä. Kovaan se

huudettiin lähimmän talon tasakatolta -- sivukadun tuolta puolen --,

niin kovaan, että kuului torin melun ja noiden kirveeniskujen läpi.

"Ildiko! Ildiko! Hän ottaa sinut hengiltä! Pakene katolta kellariin,

piilottaudu! Hän saattaa olla siellä heti paikalla!"

Hän kääntyi sinnepäin, mistä huuto kuului, ja näki vastapäätä

sivukadun kulmassa olevan puutornin katolla miehen, jonka erotti

hänestä koko kujan leveys, huutavan ja viittaavan hänelle.

"Ellak! Sinä täällä!" vastasi neito. "Mitä tahdot?" "Älä kysy!

Piilottaudu. Liian pitkä matka!" Hän mittasi etäisyyttä harkitsevin

katsein. "Minä en voi hypätä yli! Hän surmaa sinut!"

"Kuka?"

"Veljeni! Dzengisitz! Hän murtaa tuolla alhaalla ovea. Kiiruhtaa

portaita ylös. Voi! Siinä hän on jo."

Ja todellakin työntäytyi siitä kapeasta aukosta, joka vei ylimmästä

kerroksesta puutornin tasakatolle, näkyviin hunnin kauhea, verinen,

raivosta vääntynyt naama.

Kirveen hän oli jättänyt rikkomaansa oveen, pitkää puukkoaan hän piti

hampaidensa välissä, sillä molempia käsiään hän tarvitsi kiivetessään

sitä nopeammin ylös portaina käytettyjen tikapuiden astuimia myöten.

Kuninkaantytär oli paljon uljaampi kuin tytöt yleensä, mutta nyt,

tuon nähdessään, hän säikähdyksissään päästi hätähuudon. Tuokion

hän ajatteli hypätä katolta kadulle -- kunhan ei vain joutuisi tuon

käsiin! Hän katsoi alas; hänen päätänsä huimasi. Hurjan korkea oli

torni -- hyppäys olisi kuolemanhyppäys.

Hän aikoi -- sillä vastarinnan ajatuksesta ja pelastuksen toivosta ei

hän nytkään luopunut! - heittäytyä hirviötä vastaan, estää häneltä

pääsyn tuosta vain miehen levyisestä kattoluukusta. Hän kääntyi

sinnepäin: voi, liian myöhään!

Dzengisitz seisoi jo katolla. Hetken aikaa hän mittaili häntä

kiiluvilla silmillään niinkuin susi ennenkuin se tekee surmaavan

loikkauksen metsäkauriin kurkkuun.

"Daghar!" huusi neito. "Daghar! Apuun!"

"Niin, paru päälle", pilkkasi hän käheällä äänellä, kohottaen

puukon. "Turhaan sinä huudat! Voi sinua, suurimman miehen murhaaja!

Valitettavasti ei ole aikaa kiusata sinua niinkuin ansaitsisit,

kiduttaa sielusi värähtelevästä ruumiistasi irti. Mutta elää et sinä

saa. Sinun pitää..."

Silloin tyttö epätoivon rohkeudella karkasi häntä vastaan.

Neito oli vahva ja uskalias.

Usein hän oli tarttunut vastustelevaa nautaa sarviin ja taivuttanut

sen kuuliaiseksi. Hän ei aikonut kaatua hunnin kädestä vastarintaa

tekemättä. Hän puolusti henkeään.

Molemmin käsin hän takertui vihollisen kohotettuun oikeaan käteen,

jossa puukko oli -- varjellen, ettei hän päässyt sillä pistämään,

varjellen myös, ettei hän saanut siirretyksi asetta vasempaan käteen.

Ja kaikin voiminsa hän työnsi häntä takaperin kattoluukkua kohti.

Hetken seisoi hunni pökerryksissä, odottamattoman vastarinnan

yllättämänä. Mutta vain hetken! Pian pääsi miehen ylivoima näkyviin.

Vapaaksijääneellä vasemmalla kädellään hän puristi tyttöä kaulasta ja

työnsi häntä, kaikesta vastustelusta huolimatta, edellään tasakaton

alempaa aitaa kohti etelään päin. Sillä kohtaa hän voi, hänen täytyi

ehdottomasti saada hänet voitetuksi, heti kun tyttö ei enää voisi

väistyä. Puukkoa ollenkaan käyttämättä tarvitsi hunnin vain syöstä

hänet takaperin katon yli alas.

Neito tunsi jo, vaikka olikin pannut epätoivon vimmalla vastaan,

askel askeleelta lykkäytyvänsä taaksepäin ja kaiteiden puisen

rintanojan kinnerkoukuissaan, jo alkoi höltyä hänen otteensa hunnin

oikeasta kädestä, jo painoi tämä hänen yläruumistaan taaksepäin

kaiteiden yli. Hänen tajuntansa rupesi sekaantumaan. "Auta, Frigga!"

hän huusi vielä...

Silloin tapasi kamppailevain korvaan alhaalta torilta ja etenkin

sivukujan puolelta sellainen sadoista kurkuista lähtevä parkaisu

-- niin ytimiin asti tunkeva säikähdyksen ja hämmästyksen kiljaisu

--, että molemmat sävähtivät. Dzengisitz hellitti uhrinsa kaulan,

riuhtaisi mahtavalla tempaisulla oikean kätensä tytön otteesta ja

hypähti taaksepäin, kuunnellen ja väijyen.

Samassa hetkessä hyppäsi heidän takanaan ulkopuolelta päin kaiteen

yli katolle mies. Se oli Ellak.

Kahdestoista luku.

Hän oli Ildikon kuolema silmäinsä edessä uskaltanut, tehdä

epätoivoisen hypyn katolta toiselle. Kujalla ja torilla olevan väen

kiljaisu oli seurannut sitä. Se näytti toivottomalta, hirveältä,

mutta onnistui. Lujalle otti: vain parista tuumasta siinä oli

kysymys; kurotetun vasemman kätensä sormilla -- murskatun oikean

käden tynkää ei hän voinut käyttää -- hän tavoitti rintasuojan

ristikkoon, kouraisi kiinni ja piteli itseään riipuksissa, kunnes

sai alaruumiinsa vedetyksi perästä, ja pannen oikean kyynärpäänsä

rintanojan toiselle puolelle keikautti itsensä yli. Tosin hän siinä

joutui kierimään tuolla tasaisella katolla, mutta hän kavahti heti

pystyyn ja juoksi Dzengisitzin ja tytön väliin.

"Pakene, Ildiko!" hän huusi. "Tikapuita myöten alas. Teikäläiset ovat

lähellä! Daghar..."

Mutta salamannopeasti Dzengisitz loikkasi takaperin kattoluukulle

asettuen sen eteen. Hän kohotti uhkaavasti tikariaan.

"Kurja, kirottu gootti! Suojelet isäsi murhaajaa? Hyvä on! Nyt saatte

molemmat..."

"Tuomittava hän on, ei murhattava."

Ja hän heittäytyi Dzengisitziä vastaan, kävi kiinni hänen

käsivarteensa ja koetti vetää häntä kattoluukulta poispäin, jotta

pääsy tulisi Ildikolle vapaaksi.

Todellakin: jännittämällä kaikki voimansa hänen onnistui kiskoa tuo

raivoisa mies kolmen askelen verran pois aukosta.

"Pakene, Ildiko!" huusi hän vielä kerran.

Tämä juoksi joutuin taistelevain ohi luukulle.

Molemmin käsin hän kokosi avaran hameensa, kyyristyi, työnsi jalkansa

luukun neliskulmaiseen aukkoon, tavoitti tikapuut ja laskihen

liukumaan niitä myöten, käyttämättä yksityisiä puolia, vaan pidellen

molemmin käsin pystysuorista kaiteista ja siten laskien mäkeä.

Hän seisoi jo ylimmän kerroksen lattialla.

Silloin kuului ylhäältä katolta raskas kumahdus.

Heti senjälkeen tulla huristi Dzengisitz, verinen puukko kädessään,

yltään verissä, tikapuita alas.

"Kuolleena koira makaa! Sinä seuraat häntä!" karjaisi hunni ja

sieppasi hänen pitkistä huimailtavista hiuksistaan kiinni, juuri

kun hän oli saanut jalkansa seuraavaan kerrokseen vieväin leveiden

portaiden ensimmäiselle askelmalle.

Tyttö parkaisi kovaan, päässä tuntuvasta kivusta ja kuolemanpelosta.

Hän luuli jo tuntevansa veitsen niskassaan, hän sulki silmänsä,

valmistautuen kuolemaan. "Daghar!" huusi hän vielä.

"Tässä minä olen!" kajahti häntä vastaan alempaa portailta. Samassa

hän tunsi tukkansa pääsevän irti, kuuli juuri takaansa kamalan

kiljahduksen. Hän aukaisi silmänsä: hänen vieressään seisoi

Daghar. Hän katsahti ympärilleen, hänen takanaan maassa lojui

henkihieverissään hunni sätkien käsin ja jaloin, heittokeihäs

rinnassa.

Silloin menetti kovin koeteltu tyttö aistiensa kyvyn: tajuttomana hän

vaipui armaansa syliin.

Kolmastoista luku.

Kun Daghar suudelmista taas tajuntaan heränneen neidon kera astui

talon ovesta ulos, hän kohtasi kuningas Wisigastin seuralaisineen,

jotka ajoivat hunnien tähteitä edellään.

Yhdessä riensivät pelastuneet eteläpuolelle suurta toria kuningas

Ardarikin luo. He tapasivat hänet keskustelemasta Khelkhalin kanssa.

Molemmat johtomiehet olivat astuneet esiin soturiensa etumaisesta

rivistä.

Ardarik nojasi vasemmalla käsivarrellaan rinnankorkuiseen kilpeensä,

hänen kypärinsä levällään olevat kotkansiivet varjostivat hänen

kasvojaan. Oikean käsivartensa hän oli kietonut keihään ympärille.

Niin hän seisoi siinä, ylväänä, pystypäisenä, korkeana sankarihahmona

ja kuninkaallisena. Hän viittasi Wisigastia ja Dagharia asettumaan

hänen rinnalleen Gerwaltin viereen.

Heidän edessään seisoi Khelkhal koristelemattomissa, jopa kehnoissa

vanhahunnilaisissa hevosennahkapukimissaan, avopäin, ja hänen

pitkät, ohuet harmaat hapsensa roikkuivat takkuisina veltosti hänen

olkapäillään. Hän nojasi itseään miehenkorkuiseen hunnilaisjouseensa,

jonka katkennut jänne heilui tuulessa. Verta tihkui hänen kaulastaan,

nuoli oli häntä hipaissut. Hänen vartalonsa oli kumarassa, hän

näytti elinytimiltään murtuneen, vanha pää oli painuksissa rinnalla,

ikäänkuin kuolemaan asti väsyneenä. Kyynelet, ne katkerat, kuumina

polttavat kyynelet, jotka vain kypsyneen miehen silmä tuntee,

valuivat kahtena suurena pisarana hitaasti parrattomain laihain

poskien yli ja sekaantuivat harvassa leukaparrassa hänen haavansa

vereen.

Hänen silmänsä tuijottivat maahan, hän karttoi kohtaamasta

germaanilaiskuninkaan vakaata, voitonvarmaa katsetta. Voimakkaalla,

mutta levollisella hillityllä äänellä kuningas puhui hunnien kieltä,

niin kovaan, että Khelkhalin soturienkin täytyi se kuulla ja ymmärtää:

"Sinä uskollinen mies siis huomaat: moite, että olisin ollut uskoton,

ei tapaa minua; ainoastaan vainajalle olen vannonut enkä senjälkeen

ole häntä vastaan miekkaani nostanut, mutta mikään ei sido minua

hänen poikiinsa. Niin, teidänkin on pakko, hunnilaiset miehet,

havaita: senjälkeen kun pelästys, jonka meidän jumalamme lähettivät

teidän sekaanne -- he haastoivat tuon ihanan neidon suun kautta --"

"Murhaajan!" viskasi Khelkhal siihen väliin, luoden vihaisen katseen

Ildikoon.

"Ei, hätävarjelijan, joka oli totisessa hädässä, perin pohjin

oikeassa! Sen jälkeen kun meidän jumalamme Ildikon totuuttarakastavan

suun kautta ovat puhaltaneet hajalle hurjaan pakoon monet tuhannet

teikäläiset -- sinä, urhoollinen Khelkhal, ja ne harvat, jotka

vielä seisovat takanasi, te ette pystyisi meitä torjumaan, jos

me tahtoisimme karata teidän päällenne -- kohta on jalkaväkenä

täällä, kahdeksan täyttä tuhatta! -- ja syöstä hallitsijanne ylvään

hautapatsaan kumoon."

"Uskallapa, koetapa!" uhkasi Khelkhal synkästi, epätoivoisesti. "Me

peitämme joka tuuman siitä ruumiillamme."

"Olkoon se kaukana meistä! Minä kunnioitan teidän uskollisuuttanne,

kunnioitan myös vainajaa. Emme etsi kostoa, vaan vapautta."

Hän toisti nämä sanat gootin kielellä.

"Vapautta! Vapautta!" huusivat riemuiten hänen takanaan soturit.

"Sentähden kuule ehdotukseni. Mieletön oli vaatimuksesi, jonka näiden

neuvottelujen alussa teit -- että minun tulisi luovuttaa sinulle

kuningas Wisigast, Ildiko ja Daghar ja palkkioksi saisin vapaasti

lähteä tieheni. Luovuttaa ne, joiden pelastamiseksi olen pannut

alttiiksi oman ja ratsumiesten! hengen! Sillä kannalla eivät enää ole

asiat meidän kesken. Nouda vapautetut asein, jos mielesi tekee saada

heidät jälleen haltuusi."

Khelkhal voihki. Hän heitti aran silmäyksen epäröiviin hunneihinsa.

"Päinvastoin hyväksy, mitä minä -- puhtaasta kiitoksesta vainajaa

kohtaan! -- sinulle tarjoan. Me emme hyökkää teidän kimppuunne,

me lähdemme rauhassa. Mutta kaikkien leirissä olevain germaanien,

naisten samoinkuin miesten, jotka _tahtovat_, tulee saada seurata

meitä kotiinsa. Te hunnit jääkää -- meidän ahdistamattamme -- ja

surkaa herraanne, surkaa valtakuntanne kukistumista. Mutta Attilan

monille sadoille pojille viekää tämä tervehdys:

"Valamer, amalungi, ja Ardarik, Wotanin jälkeläinen, ja Wisigast,

ruugi, ja Dagomuth, skiiri, ja Fara, herulien kuningas, ja Hildiwalt,

turkilingi, ja Helmikis, longobardi, ja Hariogais, markomannien

kuningas, ja Sido, kvaadien kuningas, ja Gerwalt ja Hortari,

alemannit, ja Irnfried, tyyrinkiläinen, ja Arpo, khatti, ja Markomer

ja Sunno, rannikkofrankit -- kaikkien näiden kansain kuninkaat tahi

kreivit, me olemme päättäneet, yhtyneet ja vannoneet, ettemme enää

hunnien iestä kanna."

"Me", vastasi Khelkhal uhkaavasti, "pakotamme teidät kuin karanneet

orjat kuuliaisuuteen jälleen tahi kaadumme!"

"Niinpä kaadut sitten, vanhus, sinä ja kaikki Attilan pojat. Jumalat

antakoot teistä ja meistä verisen tuomionsa surmaansuistavassa

kansaintaistelussa. He ratkaiskoot, kenelle maailma on kuuluva:

Attilan pojilleko vai Asgardhin pojille! Ja määrätkäämme nyt

kansamme vanhaa sankaritapaa seuraten sen suuren ottelun aika

ja paikka. Neljään kuukauteen te voitte, me voimme koota kaikki

kansamme. Pannoniassa juoksee kaunis joki -- Netadiksi sitä sanotaan

-- leveiden kenttäin halki; komea taistelutanner. Sinne kutsun

minä sinut ja kaikki Attilan pojat ja kaikkien hunnien sotavoimat

taisteluun. Päteekö?"

"Pätee!" vastasi Khelkhal lujasti, oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hän viittasi hunneilleen. Nämä lähettivät airuita kaikille leirin

kujille ilmoittaen germaaneille, että he saavat valita, jäävätkö vai

lähtevätkö Ardarikin kanssa pois. Kuninkaaseen kääntyen hän aloitti

jälleen: "Lähtekää pois tästä pyhästä paikasta, tämän suuren vainajan

tyköä, jota teidän läsnäolonne häpäisee."

"Me menemme!" huudahti Daghar. "Mutta näkemiin neljäksi kuukaudeksi!

Silloin Netadin laineet vierivät verisinä. Silloin palatkaa takaisin

päivännousumaiden aroille, mistä tulittekin. Silloin luhistuu hunnien

valtius, silloin tulee maailma vapaaksi!"

"Vapaus, vapaus!" kajahti kaukaa leirikujilta, joissa Khelkhalin

sanomaa kuulutettiin.

Silloin astui Ildiko isänsä ja rakastettunsa viereen, kohotti,

kasvoissaan vieno puna, kauniin päänsä heidän puoleensa ja kuiskasi

heille jotakin.

Molemmat nyökäyttivät päätään myöntävästi ja kuningas Wisigast

aloitti: "Khelkhal, paitsi germaaneja, jotka tahtovat seurata meitä

elämään, vaadimme sinulta vielä yhden kuolleen: Ellakin. Hän kaatui

lapseni puolesta, kaatui hunnin puukosta. Hänen ruumistaan älköön

teidän kostonne häväiskö. Me viemme hänet muassamme..."

"Ja me kasaamme", puuttui Daghar puheeseen, "hänelle,

amalunginvesalle, hautakummun vanhan goottilaistavan mukaan."

Khelkhal nyökäytti päätään myönnytykseksi. "Ei hän eläessään kuulunut

meihin", hän virkkoi jurosti, "älköön kuoltuaankaan kuuluko meille.

Ottakaa hänet, se epäröijä."

Daghar kävi itse nyt muutamain muiden kanssa noutamassa Ellakin

ruumiin katolta, ja se pantiin kantopaareille.

Hunnit vetäytyivät äänettöminä, heittäen gepideihin synkkiä mutta

alakuloisia katseita, takaisin teltalle ja ympäröivät sen taajaan.

Viimeinen, mitä Ardarik, joka antoi lähtökäskyn, hunneista näki,

oli Khelkhalin laiha hahmo. Se lyyhistyi kokoon teltan edustalle

rakennusten salvoksen ylimmälle portaalle.

Neljästoista luku.

Gepidit lähtivät nyt ottaen Ellakin ruumiin mukaansa liikkeelle

leirin eteläistä porttia kohden. Siellä he asettuivat odottamaan joka

puolelta tulvehtivia germaaneja. Iloinen vapautusviesti keräsi heitä

sinne taajoin parvin, miehiä, naisia ja lapsia, ratsain, jalan ja

vankkureissa, tavarat vankkureihin ja kärryihin sälytettyinä ja ajaen

edellään nautaeläimiään.

Niitä oli monta tuhatta. He olivat olleet täällä toiset pitemmän,

toiset lyhyemmän ajan panttivankeina, vangiksi joutuneina, anojina,

syyttäjinä tai syytettyinä, mutta myös pääkaupungin vakinaisena

varusväkenä ja asukkaina.

Meni hyvän aikaa ennenkuin gepidien airuet, jotka torveen puhaltaen

ratsastivat ristiin rastiin kaikki avaran leirin kujat ja

kehoittivat kaikkia germaaneja lähtemään matkaan, olivat palanneet

ja ilmoittivat, ettei missään ollut enää yhtään ainoaa germaania, ei

miestä eikä naista -- ketään ei ollut jäänyt.

Vihdoin saivat ruhtinaat tuon pitkän, monipäisen jonon järjestetyksi,

ja se lähti eteläportista käsin liikkeelle.

Aurinko, joka oli koko pitkän kesäpäivän vain silloin tällöin päässyt

pilkistämään näkyviin paksujen usvapilvien takaa, tunkihen nyt, vähän

ennen mailleenpainumistaan, voitokkaana sameiden verhojen, synkeän

harmauden läpi. Sen säteet lankesivat melkein vaakasuoraan tuon

leveän tien päälle valaisten kuin tultahehkuvalla kullalla marssivain

germaanien kypärit, keihäiden kärjet, rautapaidat ja kilvet.

Kuningas Ardarik pysäytti eteläportin ulkopuolella mahtavan

sotaratsunsa toisten johtajain rinnalle. Hän heitti vielä silmäyksen

leiriin. "Katsokaa", huudahti hän, "mitä punaista tuolla nyt

loimahtaa?"

"Ja sen päällä", virkkoi Daghar, "leijuu musta savu! Kuin suunnaton

surulippu!"

"Kuulkaa", kysyi Gerwalt, "mitä ne ulvovat? Sitä parkua!"

Muudan vapautetuista germaaneista oli Ardarikin ensi huudahduksella

kiivennyt portin vieressä kasvavaan korkeaan poppeliin.

"Oi herra", huusi hän nyt sieltä, "kamalaa näytelmää!"

"Mitä ne tekevät?"

"Teltta! Kuolinteltta! Koko peijaispaikka aarteineen! Ovat

sytyttäneet sen tuleen! Se loimuaa ilmi liekeissä! Ja voi kauheaa!"

"Mitä näkyy?"

"Heittelevät ihmisiä, elävältä, liekkeihin! Minä näen sen selvään.

Tunnenkin viskatut! Ne ovat ne orjat, jotka rakensivat teltan, jotka

salvoivat puuosat."

Kauhun valloissa laskeutui mies alas puusta.

"Minä ymmärrän heidät", virkkoi kuningas Wisigast. "He aavistavat,

että heidän on ennen pitkää pakko lähteä maasta, ja ylväs

kuninkaankaupunki jää suojattomaksi ja autioksi. Silloin ei saa

kukaan enää tietää, missä Attila makaa haudattuna, kukaan ei hänen

tomuaan häiritse penkoessaan hänen aarteitaan. Tule, rakas tytär!"

Hän kehoitti häntä nousemaan ratsulle, joka oli valmiiksi satuloitu.

Mutta ujosti Ildiko meni rakastettunsa luo, joka juuri otti eräältä

seuralaiseltaan tämän vankilasta tuoman harpun.

Neito ojensi kätensä, tuijotti siihen ja kuiskasi: "Voi, Daghar, eikö

tämä käsi kammota sinua? Se on tehnyt murhan."

Intomielisesti tarttui nuorukainen kapeaan käteen ja suuteli hellästi

sen pitkiä valkeita sormia.

"Tämä käsikö?" hän huudahti. "Jumalattaren kätenä minä sitä

kunnioitan! Frigga itse on sitä väkevöittänyt ja johdattanut."

Ja hän näpäytti harpun kieliä ja lauloi:

Terve teille, te urhot kultakutrit,

kunnon gootit ja keihäskelvot gepidit!

Terve, te germaanein suvun suuren jälkeenjääneet!

Raikuos riemu ja kaikuos harpun kieli:

Vaipui vihdoin kansojen kauhu,

Attila, julma jumalanvitsa!

Ei häntä surmannut säilä, ei keihäs;

ei, vaan yljältä yöllä,

kurjalta käärmeeltä polki pään

vihitty vaimo, tuo uljas impi,

kostaen kansojen kärsimykset,

itselleen ikikunnian voittain.

-- Harpun sävelet soikaa, soikaa!

Terve sä morsio maire,

terve, sa säihkyväsilmä, sa sankaritar satusorja!

Ildiko, kaikkein kaunein,

terve, sa urhea, terve!

Ja sadat, tuhannet toistivat ojentaen kätensä tuota korkeaa hahmoa

kohden, joka kainona painoi kauniin päänsä armaansa kaulalle:

Ildiko, kaikkein kaunein,

terve, sa urhea, terve!